Browsing by Subject "takaisinperintä"

EU:n perussopimusten valtiontukia koskevat artiklat ovat säilyneet sisällöllisesti muuttumattomina vuoden 1957 Rooman sopimuksesta lähtien. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 108 artiklan 3 kohdassa säädetty ennakkoilmoitus- eli notifiointivelvollisuus ja täytäntöönpanokielto eli standstill-velvoite ovat saaneet tarkemman sisällön unionin tuomioistuinten ratkaisukäytännössä vuosikymmenten aikana. Tutkielmassa pyritään rakentamaan kattava kuva standsill-velvoitteesta ja sen oikeusvaikutuksista valtiontukivalvonnan eri tilanteissa. Tutkielmassa perehdytään pääpiirteittäin valtiontuen tunnusmerkkeihin, sillä ilmoitusvelvollisuus ja täytäntöönpanokielto koskevat ainoastaan SEUT 107(1) artiklassa tarkoitettuja tukia. Notifiointivelvollisuus edellyttää, että jäsenvaltio ilmoittaa suunnittelemistaan toimenpiteistä komissiolle ennen niiden käyttöön ottamista. Velvollisuutta täydentää standstill-velvoite, jonka mukaan ilmoitettuja toimenpiteitä ei saa ottaa käyttöön ennen kuin komissio on tehnyt lopullisen päätöksen niitä koskien. Lisäksi selvitetään, miten jäsenvaltio täyttää ennakkoilmoitusvelvollisuutensa ja käydään läpi ilmoitusta seuraava komission tutkintamenettely. Notifiointivelvollisuutta ja tutkintamenettelyä tarkastellaan täytäntöönpanokiellon näkökulmasta kiinnittäen huomiota mm. siihen, miten jäsenvaltion valitsema ilmoituslaji ja tutkintamenettelyn eteneminen vaikuttavat täytäntöönpanokiellon voimaantuloon ja voimassaoloon. Käytännön kannalta tärkeä kysymys on, milloin standstill-velvoitetta on rikottu, sillä tämä luonteeltaan menettelyllinen virhe antaa tuensaajan kilpailijoille kanneoikeuden kansallisissa tuomioistuimissa. Kanneoikeus perustuu SEUT 108(3) artiklan välittömään vaikutukseen. Täytäntöönpanokiellon valvonta kuuluu sekä komissiolle että kansallisille tuomioistuimille, joista jälkimmäisen roolia voidaan väittää tärkeämmäksi. Standstill-velvoitteen ydinajatus on varmistaa, ettei sisämarkkinoille soveltumattomia valtiontukia koskaan toteuteta. Velvoitteen rikkominen tekee tuista sääntöjenvastaisia, jotka pääsääntöisesti tulee periä takaisin tuensaajalta. Takaisinperintää ei saa kuitenkaan vaatia, jos se olisi jonkin unionin oikeuden yleisen periaatteen vastaista. Keskeisin näistä periaatteista lienee luottamuksensuojan eli perusteltujen odotusten suojan periaate, joskin siihen vetoaminen harvoin käytännössä menestyy. Unionin edut saavatkin lähtökohtaisesti etusijan yksityisten etuihin nähden, paitsi aivan poikkeuksellisissa tapauksissa. Luottamuksensuojaan vetoamisen vaikeudesta kertoo osaltaan viimeaikainen oikeuskäytäntö (C-349/17 Eesti Pagar ja C-654/17 BMW), jossa on katsottu, että tuen myöntäneellä kansallisella viranomaisella on velvollisuus oma-aloitteisesti ryhtyä perimään tukea takaisin, mikäli se huomaa myöntämisen tapahtuneen EU:n valtiontukisääntöjen vastaisesti. Vaikka tuki on myönnetty tuensaajalle kansallisen viranomaisen päätöksellä, ei sille tällaisessa tilanteessa voi syntyä perusteltuja odotuksia tuen sääntöjenmukaisuudesta. Tutkielman lähdeaineistona on käytetty runsaasti EU-tuomioistuinten ratkaisuja, sillä oikeuskäytännöllä on perinteisesti ollut tärkeä merkitys valtiontukioikeudellisten sääntöjen ja periaatteiden tulkinnassa.