Browsing by Subject "takaisinsaanti"

Factoring on yrityksen liiketoiminnassa syntyvien laskusaatavien hyödyntämiseen perustuva erityisrahoitusmuoto. Suomalaisessa rahoituskäytännössä factoringjärjestely rakennetaan tyypillisesti laskusaatavien yleispanttauksen varaan. Factoring perustuu factoringrahoittajan ja asiakasyrityksen väliseen rahoitussopimukseen, jossa sovitaan factoringin puitteissa myönnettävän luoton ehdoista sekä toisaalta järjestelyyn liittyvistä vakuuksista. Tyypillisesti asiakasyritys sitoutuu rahoitussopimuksessa siirtämään kaikki nykyiset ja tulevat toimialansa mukaisesta liiketoiminnasta syntyvät laskusaatavansa factoringrahoittajalle rahoitussopimukseen perustuvien factoringrahoittajan saatavien vakuudeksi. Laskusaatavan siirrossa asiakasyritykseltä factoringrahoittajalle katsotaan olevan kyse laskusaatavan panttauksesta. Tutkielmassa tarkastellaan lainopillisin menetelmin factoringjärjestelyn puitteissa tapahtuvaa laskusaatavan panttausta sekä sen sitovuutta factoringrahoittajan asiakasyrityksen konkurssitilanteessa. Jotta factoringrahoittaja saavuttaisi turvatun panttivelkojan aseman asiakasyrityksen konkurssissa, tulee laskusaatavan panttauksen olla paitsi oikeustoimena pätevä niin myös esineoikeudellisesti tehokas suhteessa asiakasyrityksen konkurssivelkojiin. Tutkielmassa eritellään laskusaatavan panttauksen pätevyyden sekä esineoikeudellisen tehokkuuden osatekijöitä ja edellytyksiä. Vaikka laskusaatavan panttaus olisi oikeustoimena pätevä sekä myös esineoikeudellisesti tehokas suhteessa asiakasyrityksen konkurssivelkojiin, voi panttaus silti tulla peräytettäväksi konkurssipesään jonkin takaisinsaannista konkurssipesään annetussa laissa (758/1991, TakSL) säädetyn takaisinsaantiperusteen nojalla. Tutkielmassa on tarkasteltu factoringpanttaukseen liittyvää takaisinsaantiriskiä TakSL 5 §:n mukaisen yleisen takaisinsaantiperusteen sekä vakuuden peräytymistä koskevan TakSL 14 §:n perusteella. Riski factoringjärjestelyyn perustuvan laskusaatavan panttauksen peräyttämisestä TakSL 14 §:n perusteella vaikuttaisi olevan olemassa erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa takaisinsaantiaikana pantatuilla laskusaatavilla katetaan aikaisemmin pantattujen kokonaan tai osittain arvottomiksi osoittautuneiden laskusaatavien synnyttämää vakuusvajetta. Takaisinsaantiperusteen edellytysten täyttymistä ei kuitenkaan factoringpanttauksen yhteydessä ole välttämätöntä arvioida täysin saatavakohtaisesti, sillä factoringjärjestelyssä vakuutena voidaan käsittää olevan factoringrahoittajalle siirretyistä laskusaatavista muodostuva rahavirta vakuusmassana. Vakuusmassa-ajatteluun perustuen on mahdollista esittää jopa sellainen tulkinta, että factoringjärjestelyyn perustuvat takaisinsaantiaikana tehdyt laskusaatavien panttaukset eivät ole TakSL 14 §:n mukaisesti peräytettävissä, vaikka panttauksilla olisi ainoastaan katettu aikaisemmin pantattujen laskusaatavien arvottomuudesta johtunutta vakuusvajetta, mikäli panttauksia voidaan muutoin pitää factoringjärjestelyn puitteissa tavanomaisina. Oikeustila vaikuttaa kuitenkin olevan avoin sen osalta, onko tällaista tulkintaa perusteltua tehdä.

Velallisen tekemät näennäiset, muodolliset tai todelliset omaisuudenluovutukset voivat loukata konkurssi- tai ulosmittausvelkojan oikeutta vähentäen täytäntöönpanon kohteena olevan omaisuuden määrää ja siten pienentäen velkojan saaman suorituksen määrää. Lähtöoletuksen mukaan lainsäätäjän on tullut varautua edellä kuvattuihin tilanteisiin, joissa velallisen toiminta uhkaa velkojan oikeuden toteutumista. Tutkimuksen tavoitteena on ensinnäkin selvittää, onko konkurssi- ja ulosottolainsäädännössä keinot puuttua näennäisiin, muodollisiin ja todellisiin oikeustoimiin. Lisäksi tarkastellaan missä määrin konkurssi- ja ulosottolainsäädännön sääntely velkojien vahingoksi tehtyihin omaisuudenluovutuksiin puuttumiseksi on yhteneväistä, ja mistä mahdolliset sääntelyeroavaisuudet johtuvat. Tutkielman tavoitteena on myös luoda uutta oikeustieteellistä näkökulmaa siihen, millä tavoin oikeusperiaatteet ovat vaikuttaneet lainsäätäjän valintoihin säännellä velallisen velkojan vahingoksi tekemiä luovutuksia konkurssissa ja ulosotossa. Työssä kiinnitetään huomiota nimenomaan konkurssilaissa ja ulosottokaaressa olevaan sääntelyyn rajaten rikoslain sääntely tarkastelun ulkopuolelle. Tutkielma on pääosin oikeusdogmaattinen eli lainopillinen tutkimus. Lainopin keinojen lisäksi tutkielmassa hyödynnetään normatiivista sääntelyteoriaa eli tarkastellaan sääntelyn vaikuttavuutta sääntelyn tavoitteen näkökulmasta. Työssä on myös vahva vertaileva näkökulma, koska kysymyksenasettelussa tutkitaan konkurssi- ja ulosottosääntelyn eroja ja yhtäläisyyksiä. Tutkielmassa havaittiin, että konkurssi- tai ulosottolainsäädäntö ei sisällä säännöksiä näennäisten oikeustoimien varalle, vaan näissä tilanteissa tulee sovellettavaksi oikeustoimilain pätemättömyysperusteet. Sen sijaan molemmissa menettelyissä on keinot puuttua muodollisiin ja todellisiin oikeustoimiin, sillä näitä koskevat säännökset löytyvät sekä ulosottokaaresta että konkurssilaista. Säännösten taustalla vaikuttavat erityisesti tehokkuusperiaate, velkojien yhdenvertaisuuden periaate ja kohtuullinen varojenjaon periaate. Toisaalta edellisiä periaatteita rajoittavat jokaisen menettelyyn osallisen oikeussuojasta huolehtiminen ja sivullisen suojan periaate. Tavoitteiltaan ulosotto ja konkurssi pyrkivät molemmat ennen kaikkea tehokkaaseen täytäntöönpanoon. Päätavoitetta tukevien elementtien toteutumista tarkasteltiin työssä siviiliprosessuaalisten funktioiden avulla.

Tutkielman aiheena on velkojansuojan tehokkuuden toteutuminen yhdessä takaisinsaantilain ja osakeyhtiölain keinojen perusteella oikeustoimien peräytymisen ja varojen palautumisen tilanteissa velallisyhtiön konkurssissa. Arviointi kohdistuu siis näiden lakien mahdollistamiin oikeustoimien peräyttämis- ja varojen palautumismekanismien tehokkuuteen velkojansuojan toteutumisen näkökulmasta. Velkojien intressissä on saada mahdollisimman paljon varoja palautettua pesään, jotta heidän jako-osuutensa maksimoituisivat konkurssissa. Tarkoituksena ei siis ole näiden lakien välinen tehokkuusvertailu, vaan niiden tarkastelusta yhtenäisenä kokonaisuutena. Takaisinsaantilain ja osakeyhtiölain mekanismit oikeustoimien peräyttämisessä ja varojen palautumisessa ovat perusteiltaan erilaiset ja sen takia pesänhoitajan tuleekin tarkastella peräyttämistilanteita molempien lakien kannalta. Mekanismien tehokkuudella on merkitystä myös tilanteissa, joissa yhtiö ei ole vielä maksukyvytön, sillä kun legaaliset keinot oikeustoimien peräytymiseen ja varojen palautumiseen ovat tehokkaat, niillä on myös ennalta suojaavaa vaikutusta. Tutkielmassa on avattu, miksi termi ”peräyttäminen” ei ole osakeyhtiöoikeudellisten keinojen kohdalla hyvä ilmaisu, mutta olen kuitenkin tutkielman yhtenäisyyden kannalta käyttänyt sitä myös tarvittaessa niissä yhteyksissä. Oikeudenalojen ylittävän näkökulman lisäksi tutkielmassa tarkastellaan myös uutta maksukyvyttömyysdirektiiviä (2019/1023) ja sen ennaltaehkäisevään uudelleenjärjestelymenettelyyn liittyviä artikloita 17 ja 18. Artikla 17 sääntelee uuden ja väliaikaisen rahoituksen suojaamisesta takaisinsaannilta myöhemmässä maksukyvyttömyystilanteessa ja artikla 18 taas muiden uudelleenjärjestelyyn liittyvien liiketoimien suojaamisesta niin ikään myöhemmässä maksukyvyttömyystilanteessa. Direktiivillä voi olla merkittävää vaikutusta velkojansuojan tehokkuuden toteutumiseen oikeustoimien peräyttämiskysymyksissä jälkikonkurssissa, mikäli takaisinsaantimahdollisuudet mahdollisesti heikentyisivät implementoinnin myötä. Lisäksi yleisemmin velkojansuojan kannalta se saattaa myös vaikuttaa vanhoihin velkojiin siten, että jos velallisyhtiöt pääsevät entistä aiemmin menettelyyn, jossa heidän velkojaan järjestellään, tarkoittaa se samalla myös sitä, että vanhojen velkojien saamisia saatetaan leikata entistä aiemmassa vaiheessa. Tämän takia taas velkojat saattavat joutua ennakoimaan näitä tilanteita tiukemmilla ehdoillaan ja muilla järjestelyillä, mikä voi heikentää yhtiöiden rahoituksen saamista vielä maksukykyisenäkin ollessa. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee siis de lege lata -tilannetta arvioiden, toimiiko konkurssitilanteissa nykyinen oikeustoimien peräytymisen ja varojen palautumisen mekanismi riittävän tehokkaasti yhdessä konkurssitakaisinsaannin ja osakeyhtiöoikeuden keinot huomioon ottaen velkojansuojaa arvioitaessa. Jälkimmäisen tutkimuskysymyksen osalta taas arvioidaan tuoko uusi maksukyvyttömyysdirektiivi nykytilaan verrattuna velkojansuojan toteutumisen tehokkuuteen jotain uutta ja heikentääkö se mahdollisesti velkojansuojan tehokkuutta. Tutkielmassa on lainopillisen voimassa olevan oikeuden systematisoinnin ja tulkinnan lisäksi oikeustaloustieteellinen vire tehokkuusnäkökulman takia. Mekanismien tehokkuutta on arvioitu seuraavilla kriteereillä; millaisilla perusteilla peräyttäminen on mahdollista, mitä toteennäytettäviä seikkoja ne soveltuakseen vaativat, miltä aikaväliltä peräyttäminen on mahdollista, mitkä ovat määräajat kanteen nostamiselle, millainen kanne on nostettava tai muuten peräyttämistä vaadittava, kuka kanteen saa nostaa, mikä on palautusvelvollisuuden laajuus ja kuinka riskialtis prosessi itsessään varojen palauttamiseksi muutenkin on. Lisäksi vielä erikseen taloudellisen tehokkuuden mittapuuna on jako-osuuden maksimointi. Direktiivin osalta huomioitavaa on se, ettei sitä ole vielä implementoitu, joka taas toi oman haasteensa metodin suhteen. Tutkielmassa käydään läpi takaisinsaantilain puolelta yleinen takaisinsaantiperuste, maksun- ja vakuuden peräytyminen ja lahjanluontoisen sopimuksen peräytyminen sekä takaisinsaannin vaatiminen ja vaikutukset. Osakeyhtiöoikeuden puolelta käsitellään laitonta varojenjakoa, varojen käyttöä, varojen palautusvaatimusta, edustusvallan ylityksestä johtuvaa sitomattomuutta sekä sivutaan lyhyesti varaventtiilinä toimivaa johdon vahingonkorvausvelvollisuutta. Direktiivistä esitellään sen tausta ja tarkoitus sekä analysoidaan voimassa olevien peräyttämiskeinojen suhdetta 17 ja 18 artikloihin. Johtopäätöksinä ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta todetaan, että huomioiden tehokkuuden mittarina olevat tekijät, nimenomaan yhdessä ja erilaisista perusteista johtuen takaisinsaantilain ja osakeyhtiölain keinot näyttäytyvät tehokkaina ja pystyvät siten maksimoimaan velkojien jako-osuuden määrän tarjotessaan yhdessä laajemmat mahdollisuudet varojen palautumiseksi konkurssipesään. Direktiivin vaikutus riippuu sen implementoinnista ja siitä, mitä mekanismeja halutaan ottaa ja missä laajuudessa käyttöön. 17 artikla antaisi mahdollisuuden antaa jälkikonkurssissa etusija-aseman väliaikaisen ja uuden rahoituksen antajille. Mikäli tällainen otettaisiin käyttöön erityisesti vireilletulon ja menettelyn alkamisen välisenä aikana otetun rahoituksen ja/tai ohjelman aikana otetun uuden rahoituksen osalta, heikentäisi se vanhojen velkojien asemaa. Artiklan 17 teksti antaisi sellaisen kuvan, että sillä annettaisiin jäsenvaltioille suhteellisen ankara velvollisuus väliaikaisen ja uuden rahoituksen suojaamiseksi takaisinsaanneilta jälkikonkurssissa. Mikäli olen tulkinnut artiklaan liittyvää resitaalia (67) oikein, näin ei kuitenkaan näyttäisi olevan tarkoitus. Näin ollen direktiivin 17 artikla ei heikentäisi velkojansuojan tehokkuuden toteutumista. Artiklan 18 osalta tilanne on epäselkeämpi. Sen mukaan nimittäin takaisinsaantia ei saisi vaatia vain sen takia, että liiketoimi on ollut velkojille vahingollinen. Tämä tuo jonkinlaisen tulkintaongelman direktiivin ja takaisinsaantilain erityisten takaisinsaantiperusteiden välille, erityisten takaisinsaantiperusteiden ollessa itsessään vahingollisia vain silloin, kun jokin niiden kriteereistä ylipäätään täyttyy. Täten pahimmassa tapauksessa 18 artiklan mukaisissa tilanteissa takaisinsaanti olisi mahdollista vain yleisen takaisinsaantiperusteen nojalla. Tämän soveltamisen myötä takaisinsaantimahdollisuudet ja sitä myötä velkojansuojan tehokkuuden toteutuminen heikentyisivät. Direktiivin implementoinnin myötä velkojansuojan tehokkaan toteutumisen kannalta erittäin tärkeää on se, ettei direktiivi vaikuta kuitenkaan osakeyhtiöoikeuden keinoihin vetoamiseen millään tavalla.