Browsing by Subject "työturvallisuusrikos"

Tutkielman tarkoituksena on arvioida työnantajan vastuuta sekä vastuun kohdentumista työnantajan näkökulmasta. Työnantajan vastuu on verrattain korkeaa ja vastuun kohdentuminen on aika ajoin ongelmallista rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta. Työnantaja on työn teettäjänä vastuussa työntekijöidensä turvallisuudesta ja terveydestä työssä. Työturvallisuuslainsäädäntö asettaa työnantajalle hyvin pitkälle menevän vastuun työturvallisuudesta. Työnantaja on vastuussa muun muassa työskentelyolosuhteista ja tämän lisäksi työnantajan on jatkuvasti tarkkailtava toteutettujen toimenpiteiden vaikutusta työn turvallisuuteen ja terveellisyyteen. Työntekijän huolimattomuudella ja riskinotolla ei ole nähtävästi merkitystä työnantajan vastuun kannalta, sillä rikkomukset nähdään usein vain osoituksena siitä, että työnantaja ei ole riittävästi huolehtinut valvontavelvollisuudestaan tai esimerkiksi opastanut työntekijöitä riittävästi. Huolimattomuudella ei ole merkitystä edes silloin, kun kyse on törkeästä huolimattomuudesta. Toisaalta tässä voidaan nähdä vastapainona olevan työturvallisuuslain 8 §, jonka mukaan nimenomaan työnantaja on velvollinen huolehtimaan työntekijöistä. Tutkielmassa esitetyn mukaisesti, vastuu täytyy kohdentaa erityisestävän vaikutuksen puitteissa erityisesti niihin, joilla on todelliset edellytykset ja mahdollisuudet suoriutua työturvallisuuslain tavoitteista, sekä velvollisuus toimia työsuojelumääräysten edellyttämällä tavalla. Rangaistusvastuun kohdentamisen yleisempi tarkoitus on asettaa vastuu sille, joka organisaatiossa on käyttäytynyt väärin toimillaan tai toimettomuudellaan, kun työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistö on täyttynyt. Kun rangaistukseen tuomitaan oikeat henkilöt, voidaan tällä katsoa olevan ennaltaehkäisevää vaikutusta. Vastuun kohdentumisen kannalta on olennaista saattaa vastuuseen ne henkilöt, joilla on lisäksi toimintaedellytykset puutteiden korjaamiseksi. Ylimmän johdon kannalta vastuun kohdentaminen ei ole aina täysin ongelmatonta laillisuusperiaatteen näkökulmasta. Ylimmältä johdolta ei voida edellyttää jatkuvaa tarkkailua tuotannon toimintaan liittyen, vaan vastuuta on myös voitava delegoida. Tehtävien siirto on nähtävä välttämättömänä johtamisen kannalta. Työnantajan näkökulmasta vastuun kohdentamisen yhteydessä ovat ongelmallisia erityisesti ne tilanteet, joissa työnantaja turvautuu välittömän valvonnan suorittamisessa toisen apuun. Alistussuhteisen valvontavelvollisuuden yhteydessä syyllisyys ei suoraan ilmene tekohetkellä. Onko vastuun kohdentumisessa sitten kysymys osaltaan objektiivisesta vastuusta työnantajan näkökulmasta? Lähtökohtana rikosoikeudessa on syyllisyysperiaate, eli rikosoikeudellisen vastuun on voitava edellyttää subjektiivista syyllisyyttä. Pitäydytäänkö tässä rikosoikeuden perusperiaatteiden piirissä, jossa vastuu tulisi määrittää yksilön tosiasiallisten vaikutusmahdollisuuksien mukaisesti? Rikosoikeudellinen vastuu ei voi yksin perustua tietyn rangaistavaksi säädetyn teon tapahtumiseen, vaan lisäksi henkilön on ositettava käyttäytymisessään moitittavuutta, jotta vastuu voidaan kohdentaa tekijään. Työturvallisuusrikokset eivät kuitenkaan huomioi tekijän henkilökohtaisia edellytyksiä. Toisintoimimismahdollisuuden puuttumisen ei katsota vaikuttavan työnantajan vastuuseen, sillä työnantajan on työturvallisuudesta vastatessaan oltava velvollinen ottamaan selvää työturvallisuusmääräyksistä sekä tuntemaan määräysten sisällöt. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että syyllisyysedellytyksellä on verrattain pieni merkitys työturvallisuusrikoksen yhteydessä. Lisäksi työnantajan vastuu nähdään paikoittain hyvinkin korkeana ja ehdottomana.