Browsing by Subject "vahingonkorvaus"

Now showing items 1-20 of 23

Aineellinen ja aineeton vahinko osana työsopimuksen päättämiskorvausta

Jylhänlehto, Olli (2022)

Tutkielmassa käsitellään työsopimuslain (555/2001) 12 luvun 2 §:n mukaista työsopimuksen päättämiskorvausta ja sen yhteensovittamista työttömyysetuuksien kanssa saman luvun 3 §:n perusteella. Tarkastelu kohdistuu siihen, millä tavalla päättämiskorvaus jakautuu aineelliseen ja aineettomaan vahinkoon ja mikä merkitys tälle tulee antaa suhteessa edellä mainittuihin työsopimuslain säännöksiin. Tutkielman näkökulma on siis työoikeudellinen, mutta siihen yhdistyy myös vahingonkorvaus-, sopimus- ja sosiaalioikeudellisia aspekteja. Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaan päättämiskorvaus työsuhteen perusteettomasta päättämisestä tuomitaan, mikäli työnantaja on päättänyt työntekijän työsuhteen työsopimuslaissa säädetyn vastaisesti. Päättämiskorvauksen määrä on lähtökohtaisesti vähintään kolmen ja enintään 24 kuukauden palkkaa vastaava, mutta sekä ala- että ylärajasta voidaan tietyin edellytyksin poiketa. Korvauksen suuruus määräytyy kokonaisarvioinnin perusteella tilannekohtaisesti. Tilanteita, joissa työsuhde voidaan päättää perusteetta, on useita, mutta ne perustuvat useimmiten työsopimuslain 7 ja 8 lukujen työsuhteen irtisanomista ja purkamista koskeviin säännöksiin. Työsopimuslain 12 luvun 3 §:ssä säädetään edellä mainitun päättämiskorvauksen sekä työntekijälle maksetun työttömyysetuuden yhteensovittamisesta. Säännöksen mukaan päättämiskorvauksesta tulee vähentää tietty osa työntekijälle maksetusta työttömyydestä johtuvasta työttömyysetuudesta siltä osin kuin se on korvausta työntekijälle päättämisestä aiheutuvasta ansionmenetyksestä. Aineellinen vahinko on vahinkoa, joka voidaan objektiivisesti määritellä ja joka vähentää vahingonkärsijän varallisuutta. Aineeton vahinko on muuta kuin rahamääräistä vahinkoa, kuten esimerkiksi kipua, särkyä, vikaa tai pysyvää haittaa. Päättämiskorvaus rakentuu kokonaiskorvauksen periaatteelle tuomioistuimen tuomitessa korvauksen. Yhteensovittamisen tekemisen vuoksi kokonaiskorvauksesta joudutaan erottelemaan aineellisen ja aineettoman vahingon osuus. Päättämiskorvauksen aineellinen vahinko koostuu pääasiassa päättämistä seuranneesta työttömyydestä johtuneesta ansionmenetyksestä, mutta myös muun aineellisen vahingon olemassaolo on mahdollista. Aineettoman vahingon osuus päättämiskorvauksessa perustuu muun muassa päättämisen loukkaavuuteen, työnantajan menettelyyn päättäessä ja työntekijän ikään ja olosuhteisiin. Aineellisen vahingon, pääasiassa toteutuneen ansionmenetyksen osuus päättämiskorvauksesta on useimmiten suuri. Sovintosopimusten osalta työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 4 momentissa todetaan, että siinä on erikseen mainittava ansionmenetyksen osuus korvauksesta. Johtopäätöksenä todetaan, että aineellisen ja aineettoman vahingon erottelulla on merkitystä päättämiskorvauksen ja työttömyysetuuden yhteensovittamisessa. Yhteensovituksen tarkastelujakson kohdentamisessa vahingon lajilla on merkitystä. Lisäksi erottelulla on prosessuaalista ja systemaattista merkitystä. Myös kehityskohteita sääntelyyn on havaittavissa.
Asianmukainen huolellisuus - Vahingonkorvaus ja vahingonkärsijöiden prosessikynnys

Suutari, Sari (2023)

Euroopassa on säädetty viime vuosina useita lakeja, jotka asettavat yrityksille huolellisuusvelvollisuuden niiden arvoketjussa aiheutuneista ihmisoikeus- ja ympäristövaikutuksista. Helmikuussa 2022 EU:n komissio antoi ehdotuksen direktiiviksi yritysten kestävyyttä koskevasta asianmukaisesta huolellisuudesta (Corporate Sustainability Due Diligence Directive). Asianmukaisella huolellisuudella tarkoitetaan direktiiviehdotuksessa yrityksille asetettavaa vastuuta ihmisoikeuksista ja ympäristönäkökohdista niiden arvoketjuissa. Direktiiviehdotus sisältää asianmukaisen huolellisuuden laiminlyöntiin liitetyn vahingonkorvausvastuun. Tutkimuksen tehtävänä on hahmottaa asianmukaisen huolellisuuden laiminlyöntiin perustuvan vahingonkorvausvelvollisuuden soveltumista Suomen lainsäädäntöön. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1. Millaisia esteitä suomalainen vahingonkorvausoikeus asettaisi asianmukaisen huolellisuuden laiminlyönnistä seuraavalle vahingonkorvausvastuulle? 2. Millaisia oikeuden saatavuuteen liittyviä esteitä vahingonkärsijä voisi kohdata tämän vaatiessa korvausta asianmukaisen huolellisuuden laiminlyönnillä aiheutetusta vahingosta? 3. Miten ryhmäkannemahdollisuus vaikuttaisi vahingonkärsijän asemaan tämän vaatiessa korvausta asianmukaisen huolellisuuden laiminlyönnillä aiheutetusta vahingosta? Lähteinä on käytetty EU:n asianmukaista huolellisuutta koskevaa direktiiviehdotusta, sen perusteluja, kansallisia selvityksiä yritysvastuulaista sekä yritysvastuusääntelyä, vahingonkorvausoikeutta ja prosessioikeutta koskevaa oikeuskirjallisuutta. Tutkielma on luonteeltaan oikeuspoliittinen de lege ferenda -tutkimus. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa tulevan lainsäädännön keinovaihtoehtoja, mikäli EU:n asianmukaista huolellisuutta koskeva direktiiviehdotus tulisi hyväksytyksi tai Suomessa päädyttäisiin säätämään täysin kansallinen yritysvastuulaki. Tutkimus on myös luonteeltaan access to justice -tutkimus, koska sen aiheena on oikeuden saatavuus. Access to justice -suuntauksen taustalla on ajatus siitä, etteivät pelkästään muodolliset mahdollisuuden oikeuden saamiseen ole riittävät, vaan myös tosiasiallinen mahdollisuus saada oikeutta on taattava. EU:n direktiiviehdotuksessa asianmukaisesta huolellisuudesta on säädetty siten, että velvollisuus muodostuisi tapauskohtaisesti jokaisen yrityksen ja haittavaikutuksen osalta erilaiseksi. Tämä sääntelytapa vaikeuttaa vahingonkorvausvastuun edellytysten, kuten tuottamuksen ja syy-yhteyden toteamista. Vahingonkärsijöiden prosessikynnys näyttäisi asettuvan hyvin korkealle johtuen heidän sijoittumisestaan Suomen ulkopuolelle sekä sääntelyn epäselvyydestä ja tapauskohtaisuudesta. Myös kantajalle asetettu todistustaakka sekä käsittelyn kielelliset vaatimukset aiheuttaisivat taloudellista rasitusta kannetta suunnittelevalle. Ryhmäkannemahdollisuudella voitaisiin madaltaa vahingonkärsijöiden prosessikynnystä, mutta vastaajien suojaaminen kiusanteko- ja kiristyskanteilta voisi edellyttää kanneoikeuden rajaamista viranomaisille tai järjestöille.
Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuu osakkeenomistajaa kohtaan erityisesti vahingosta, jonka yhtiön sopimuskumppani on aiheuttanut yhtiön kunnossapito- tai muutostyön yhteydessä

Mantere, Saara (2022)

Kunnossapitoa koskevat riidat ovat asunto-osakeyhtiön riidoista kaikista tyypillisimpiä. Niillä on myös merkitystä yksityisille talouksille, sillä suuri osa yksityishenkilöiden varallisuudesta on sidottu asumiseen. Täten asunto-osakeyhtiöihin liittyvällä oikeudellisella sääntelykehyksellä on merkitystä. Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuu osakkeenomistajaa kohtaan perustuu asunto-osakeyhtiölakiin (1599/2009). Tutkielma käsittelee asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuuta osakkeenomistajaa kohtaan vahingosta, jonka aiheuttaja on yhtiön sopimuskumppani yhtiön kunnossapito- tai muutostyön yhteydessä. Asunto-osakeyhtiö voi tuottamuksensa perusteella olla vahingonkorvausvastuussa itsenäisen suoritusapulaisensa aiheuttamasta vahingosta. Asunto-osakeyhtiön vastuu on luonteeltaan yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta. Asunto-osakeyhtiön on huolehdittava, että rakennustyö suunnitellaan, sovitaan, toteutetaan ja valvotaan siten, ettei työstä aiheudu vahinkoa osakkeenomistajille. Yhtiön kunnossapitovelvollisuuteen ja huolellisuusvaatimukseen kuuluu huolehtia, että työ toteutetaan hyvän rakennustavan mukaisesti. Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuu voi perustua paitsi asunto- osakeyhtiölakiin, myös vahingonkorvauslakiin (412/1974). Tätä mahdollisuutta tarkastellaan tutkielmassa vahingonkorvauslain väistymis- ja rinnakkaisperiaatteen kautta. Tutkielmassa perehdytään myös erilaisiin vastuun identifikaatiota koskeviin periaatteisiin. Asunto-osakeyhtiön yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu syntyy yhtiöoikeudellista normia, kuten asunto-osakeyhtiölakia tai yhtiöjärjestystä rikkomalla. Asunto-osakeyhtiön kunnossapito- tai muutostöitä koskeva vahingonkorvausvastuu syntyy silloin, kun asunto-osakeyhtiö rikkoo kunnossapitoa tai muutostöitä koskevia säännöksiä asunto-osakeyhtiölain 4 tai 5 luvussa. Tutkielmassa perehdytään tarkemmin näiden säädösten ydinsisältöön. Tarkasteluun sisältyy kunnossapitovelvollisuuden jakautumisen arviointi asunto- osakeyhtiön ja osakkeenomistajan välillä sekä kunnossapitotöiltä vaaditun tason arviointi. Tästä seuraa asunto-osakeyhtiön kunnossapitovelvollisuuden ja yhtiön vahingonkorvausvelvollisuuden yhteispelin tarkastelu. Yhtiön kunnossapitovelvollisuuden suhtautumista asunto-osakkeen myyjän kaupanvastuuseen ostajaa kohtaan käsitellään omana kokonaisuutenaan. Tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä käsitellään asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuun laajuutta sopimuskumppanin aiheuttamasta vahingosta. Tässä yhteydessä perustellaan, miksi asunto- osakeyhtiön tulee vastata tuottamuksensa perusteella sopimuskumppaninsa virheestä osakkeenomistajaa kohtaan. Arviointi kohdistuu niihin asunto-osakeyhtiön toimiin, jonka perusteella yhtiön huolellisuutta arvioidaan ja millaista huolellisuutta yhtiöltä vaaditaan kunnossapito- ja muutostöiden yhteydessä. Näitä kysymyksiä käsitellään lähinnä oikeuskäytännön nojalla. Lisäksi tuottamusarviointia asunto-osakeyhtiön ja osakkeenomistajan vastuun välillä tarkastellaan. Tarkastelun pohjalta esitän, että asunto-osakeyhtiön huolellisuusvaatimus sen toteuttaman kunnossapitotyön suorittamisessa on nykypäivänä asetettu korkealle. Korkea huolellisuusvaatimuksen taso on perusteltua yhtiön osakkeenomistajien taloudellisen aseman ja huoneistoon liittyvän hallintaoikeuden turvaamiseksi.
Isännöitsijän vahingonkorvausvastuun rajoittamisesta

Forsblom, Maria (2020)

Asunto-osakeyhtiölaissa säädetään isännöitsijälle kuuluvista tehtävistä ja isännöitsijän vahingonkorvausvastuusta. Asunto-osakeyhtiön isännöitsijäksi valitun henkilön tai yhteisön tehtävät ja vastuut suhteessa taloyhtiöön määräytyvätkin lähtökohtaisesti asunto-osakeyhtiölain nojalla. Useimmiten isännöitsijän tehtäviä on kuitenkin määritelty myös isännöintiyrityksen ja asunto-osakeyhtiön välillä laaditussa isännöintisopimuksessa. Mainitussa suhteessa tulee noudatettavaksi isännöintisopimus sopimusoikeudellisine periaatteineen. Isännöitsijän tehtäviä ja vastuuta, joudutaan siis usein arvioimaan sekä yhtiöoikeudellisten säännösten että laaditun sopimuksen nojalla. Sopimusvapauden periaatteen mukaisesti sopimukseen perustuvan vastuun rajoittaminen sopimusmääräyksin on lähtökohtaisesti sallittua edellyttäen, että rajoitusehdot eivät ole pakottavana pidettävän lainsäädännön vastaisia. Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, onko asunto-osakeyhtiössä yhtiöön johtoon kuuluvan isännöitsijän vahingonkorvausvastuun rajoittaminen tehokkaasti mahdollista. Tutkimusaihe on ajankohtainen, sillä viime aikoina isännöintisopimuksiin on enenevissä määrin sisällytetty vastuuta rajoittavia ehtoja. Tutkimuksen tärkeänä osakysymyksenä on sen selvittäminen, miten isännöitsijän asunto-osakeyhtiölakiin perustuvat tehtävät voidaan määritellä. Asunto-osakeyhtiölain mukainen isännöitsijän yhtiöoikeudellinen vastuu koskee sellaisia vahinkoja, jotka isännöitsijä on aiheuttanut tehtävässään. Kysymystä isännöitsijän vastuun laajuudesta ja sen rajoittamisen mahdollisuuksista on nähdäkseni lähestyttävä isännöitsijän tehtävien määrittämisen kautta. Siten voidaan vastata myös varsinaiseen tutkimuskysymykseen lakimääräisen vastuun sisällöllisistä lähtökohdista ja mahdollisuuksista vastuun rajoittamiseen. Tutkimuskysymystä lähestytään ensisijaisesti kirjoitetun lain ja lain esitöiden perusteella tukeutuen myös oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin. Pääosin tutkimukseni edustaa perinteistä lainopillista tutkimusta. Tutkimuksessani selvitän myös isännöintisopimuksissa käytettyjen vastuunrajoitusehtojen sisältöä ja vastuunrajoitusehtojen yleisyyttä. Tutkimuksellisessa käytössäni on ollut Uusimaan alueella toimivien 21 isännöintiyrityksen käyttämiä isännöintisopimuksia vuosilta 2009-2020. Tarkastelemissani sopimuksissa vastuunrajoitusehdot oli useimmiten liitetty isännöitsijän muihin kuin niin sanotusti lakimääräisiin tehtäviin, mutta myös isännöitsijän asunto-osakeyhtiölakiin perustuvaa vastuuta oli osassa sopimuksia pyritty rajoittamaan. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että sekä isännöitsijän vahingonkorvausvastuuta sekä isännöitsijän tehtäviä koskevaa sääntelyä voidaan pitää pakottavana. Näin ollen isännöitsijän asunto-osakeyhtiölakiin perustuvaa vahingonkorvausvastuuta ei voida rajoittaa. Myöskään isännöitsijän tehtäviä ei voida supistaa asunto-osakeyhtiölaissa säädetystä. Vastuunrajoitusehdon liittäminen sellaiseen tehtävään, jota ei voida pitää asunto-osakeyhtiölain mukaan isännöitsijälle kuuluvana on kuitenkin mahdollista. Isännöitsijän ns. lakimääräisten tehtävien ja muiden tehtävien erottaminen on kuitenkin vaikeaa ja nähdäkseni monin tavoin ongelmallinen tulokulma isännöitsijän vastuun rajoittamiseen. Tutkimuksessa selvitetään myös isännöitsijän tehtävien jaotteluun liittyvää problematiikkaa.
Julkisen vallan käyttäjän vahingonkorvausvastuu perus- ja ihmisoikeusloukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä

Hurme, Siiri (2023)

Julkisen vallan käyttäjän vahingonkorvausvastuu määräytyy ensisijaisesti VahL 3:2 §:n perusteella. Oikeusministeriön tammikuussa 2023 julkaiseman työryhmämietinnön perusteella julkisyhteisön korvausvastuuta ehdotettiin uudistettavaksi. Tutkielmassa on tarkoitus tutkia sitä, miten perus- ja ihmisoikeusloukkausten aiheuttamasta kärsimyksestä on mahdollista saada vahingonkorvausta silloin, kun vahinko on aiheutettu julkista valtaa käyttämällä. Tämän lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, miten oikeusministeriön työryhmämietinnön ehdottamat muutoksen julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuseen muuttaisivat nykyistä oikeustilaa. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseen käytettiin lainopillista eli oikeusdogmaattista metodia. Julkisen vallan käyttäjän vahingonkorvausvastuuta perus- ja ihmisoikeusloukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on ainoastaan vähän oikeuskäytäntöä. Vastausta tutkimuskysymyksiin jouduttiin hakemaan osin analogian kautta. VahL 5:6 §:n vaatimukset vahingonkorvauksen aiheuttaman kärsimyksen korvaamiseksi voivat joissain tapauksissa rajata pois tehokkaan oikeussuojakeinon perus- ja ihmisoikeusloukkauksen uhrille, mikäli kyseessä on ollut aineeton vahinko. Myös VahL 3:2.2 §:n mukainen standardisäännös voi rajata julkisen vallan aiheuttaman perus- ja ihmisoikeusloukkauksen pois vahingonkorvauslain korvauspiiristä, mikäli toimelle kohtuudella asetetut vaatimukset ovat kuitenkin täyttyneet. Tällä hetkellä julkisen vallan käyttäjän aiheuttaman perus- ja ihmisoikeusloukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on mahdollista saada korvausta esimerkiksi vapaudenmenetyksestä (KKO 2008:10 ja KKO 2017:73). Muissa perus- ja ihmisoikeusloukkauksissa joudutaan tekemään enemmän tapauskohtaista harkintaa ja hyödyntämään perus- ja ihmisoikeusmyönteistä laintulkintaa. Oikeusministeriön työryhmämietinnön mukainen lakimuutos selkeyttäisi tilannetta nimenomaan perus- ja ihmisoikeusloukkausten aiheuttaman aineettoman vahingon korvaamisen osalta. Työryhmän arvion mukaan valtion korvausvastuu ei kuitenkaan merkittävästi kasvaisi nykyisestä.
Kuluttajavahingonkärsijän korvaussuoja elinkeinonharjoittajan sopimusrikkomuksen seurauksena

Sahamies, Lotta (2022)

Kuluttajasopimuksissa sopijapuolia – kuluttajaa ja elinkeinonharjoittajaa – ei ole katsottu olevan keskenään tasa-arvoisessa asemassa. Kuluttajaa pidetään sopimussuhteessa heikompana osapuolena, jota tulee suo-jata. Tämän vuoksi kuluttajansuojalaissa (38/1978, ”KSL”) sekä muussa kuluttajalainsäädännössä on pa-kottavalla sääntelyllä rajoitettu osapuolten sopimusvapautta kuluttajan eduksi. Tarpeelliseksi on katsottu mm. kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan oikeuksien ja velvollisuuksien sääntely sopimuksen viivästys- ja virhetilanteissa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan KSL:n sekä eräiden muiden kuluttajasopimuksia koskevien lakien va-hingonkorvaussääntelyä siltä osin, kuin se poikkeaa vahingonkorvausoikeudellisista yleisistä opeista. Tar-koitus ei näin ollen ole tehdä tyhjentävää katsausta kaikkiin kuluttajasopimuksia koskeviin vahingonkor-vaussäännöksiin, vaan esitellä muutamia kuluttajasääntelylle ominaisia mutta vahingonkorvausoikeuden yleisistä opeista poikkeavia ratkaisuja. Tutkielmassa tarkastellaan mm. KSL:n mukaista elinkeinonharjoittajan vahingonkorvausvastuun edellytyk-siä; sekä eräitä kaksiosaissuhteen ylittävistä vastuita, kuten aikaisemman suoritusportaan vastuuta ja toi-saalta kuluttajan perheenjäsenen oikeutta korvaukseen. Lisäksi tutkielmassa käydään läpi eräitä aineetto-mia vahinkoja, jotka voivat tulla kuluttajalainsäädännön perusteella korvattaviksi sekä erilaisia kuluttajalle sopimusrikkomuksen vuoksi maksettavia lakisääteisiä vakiokorvauksia.
Lainvastaiseen lomautukseen perustuvien vahingonkorvaus- ja hyvityssaatavien vanhentumis- ja kanneajan alkaminen

Rajala, Saana (2020)

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, milloin vanhentumis- tai kanneaika alkaa kulua erinäisten lainvastaiseen lomautukseen perustuvien saatavien osalta. Lomauttamisella tarkoitetaan työnantajan päätökseen tai hänen aloitteestaan tehtävään sopimukseen perustuvaa työnteon ja palkanmaksun väliaikaista keskeyttämistä työsuhteen pysyessä muutoin voimassa (TSL 5:1). Lomauttaminen on työvoiman väliaikainen vähentämistoimenpide, joka mahdollistaa yrityksen talouden sopeuttamisen tilanteessa, jossa kysyntä on laskenut. Velvoitteen vanhentumisella taas tarkoitetaan sen raukeamista sen vuoksi, ettei velkoja ole lakiin tai sopimukseen perustuvan ajan kuluessa saattanut oikeuttaan voimaan eikä velallinenkaan tunnustamalla ole uudistanut sitä. Tilanteessa, jossa lomautus toteutetaan lain taikka useampien lakien vastaisesti, lomautetulle työntekijälle voi syntyä oikeus neljään erityyppiseen vahingonkorvaukseen tai hyvitykseen. Näistä säädetään TSL 12:1:ssä, YTL 62 §:ssä, yhdenvertaisuuslain 23 §:ssä sekä tasa-arvolain 11 §:ssä. Niiden vanhentumis- tai kanneajoista säädetään osin keskenään poikkeavasti. Jokaisen tutkielmassa tarkasteltavan saatavatyypin vanhentumis- tai kanneajan osalta nousi esiin tulkinnanvaraisia kysymyksiä. Osa näistä tuli ilmi kaikkien kohdalla jossain määrin. Etenkin velkojan vahinkoa koskevan tietoisuuden tai tietämättömyyden vaikutus vanhentumis- tai kanneajan alkamiseen on tärkeä mutta vielä tulkinnanvarainen kysymys. Tältä osin keskenään ristiriidassa ovat usein toisaalta asiaa sääntelevän säännöksen sanamuoto ja toisaalta tulkintaperiaatteet, erityisesti vaatimismahdollisuuden periaate, perus- ja ihmisoikeusnäkökohdat sekä EU-oikeudellinen tehokkuusperiaate. Haasteena on tasapainoilla näiden välimaastossa, etenkin kun vanhentumisinstituutioon vahvasti liitetty selkeyden tavoite puoltaa selkeitä tulkintaratkaisuja ja tapauskohtaisen harkinnan alan kaventamista.
Lentomatkustajan oikeudet – lentojen ja matkapakettien peruutus- ja viivästystilanteet COVID-19-pandemian aikana

Soini, Miisa-Matilda (2022)

Koronaviruspandemian vaikutukset ovat näkyneet niin kuluttajien kuin elinkeinonharjoittajien arjessa. Erityinen vaikutus pandemialla on ollut lentomatkustamiseen. Lähtökohta sopimusoikeudessa on sopimusten sitovuuden periaate ja lentoyhtiön sekä matkanjärjestäjän tulee täyttää sopimuksen mukaiset velvollisuutensa myös koronaviruspandemian kaltaisissa erityisissä oloissa. Lentoyhtiötä koskevassa ylivarausasetuksessa (EY) 261/2004 ja Montrealin yleissopimuksessa sekä matkanjärjestäjää koskevassa matkapakettilaissa poikkeukselliset olosuhteet vapauttavat kuitenkin elinkeinonharjoittajan suoritushäiriöstä seuraavasta korvausvastuusta. Tutkielmassa selvitetään ja vertaillaan lentoyhtiön ja matkanjärjestäjän velvollisuuksien sisältöä poikkeuksellisissa olosuhteissa. Lentoyhtiötä koskeva sääntely on monikerroksista ja lainsäädäntö on osittain päällekkäistä myös matkapakettilain kanssa. Matkustajan suoja rakentuu pitkälti samoihin oikeuksiin ja suoja on päällisin puolin samantasoista. Koronaviruspandemian aiheuttamien olosuhteiden vaikutus elinkeinonharjoittajan suoritukseen sekä näin ollen vastuusta vapautumiseen vaikuttaa kuitenkin lainsäädännöissä ja eri tilanteissa eri tavalla. Merkittävimpinä eroina voidaan todeta, että lentoyhtiötä koskeva lainsäädäntö antaa matkustajalle mahdollisuuden pitää sopimuksen voimassa valitsemalla suoritushäiriötilanteessa uudelleenreitityksen, kun taas matkapakettilaki näyttää tarjoavan matkustajalle paremman suojan paluukuljetuksen viivästyessä. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan poikkeuksellisten olosuhteiden määritelmää – ja erityisesti osapuolilta vaadittavia toimenpiteitä – pandemian jatkuessa ja olosuhteiden ollessa osapuolten tiedossa sopimusta tehtäessä. Näkökohdat siitä, voidaanko elinkeinonharjoittajan koronaviruspandemian jatkuessa edellyttää ottavan jatkuneet olosuhteet huomioon ja varautua mahdolliseen suoritushäiriöön näyttää vastuuvapausperusteiden samanlaisuudesta huolimatta koskevan lähinnä lentoyhtiötä. Lentoyhtiön varautuminen on huomioitu jo aikaisemmassa oikeuskäytännössä ja lentoyhtiön voidaan edellyttää taloudellisesti siedettävillä toimenpiteillä varautumaan olosuhteisiin ja niiden vaikutukseen, jotta lentojen peruutukset ja viivästyksen saataisiin vältettyä. Matkanjärjestäjää varautumisedellytykset eivät koske lainsäädännön sanamuodon perusteella arvioituna. Matkapaketti on molempien osapuolten aina peruttavissa ilman korvausvastuuta, jos matkakohteen olosuhteet ovat sopimuksen tekohetkestä muuttuneet siten, että matkaa ei voi toteuttaa sovitulla tavalla eli matkustajien turvallisuutta vaarantamatta. Kuitenkin erityisesti matkustajan peruutusoikeus saattaa riippua peruutuksen ajankohdasta ja erityisesti matkustajan etukäteisarvioon nojaavien perustelujen hyväksyttävyydestä.
Maitosota : kilpailuvahinkodirektiivin antamisen vaikutus kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian käsittelyyn yleisessä tuomioistuimessa määräävän markkina-aseman toteamiseen perustuvassa vahingonkorvauskanneasiassa

Raunio, Sanja (2020)

TIIVISTELMÄ Tarkastelen tutkimuksessani sitä, juontuuko Euroopan unionin kilpailuoikeudesta mahdollisia vaikutuksia Suomen kansalliseen siviiliprosessioikeuteen yleisen tuomioistuimen käsitellessä kilpailuoikeudellisia asioita, erityisesti määräävän markkina-aseman perusteella kilpailurikkomukseen pohjautuvia vahingonkorvausasioita. Mielenkiinto tähän asiaan on herännyt suhteellisen tuoreeseen, Helsingin käräjäoikeudessa 18.6.2019 ratkaistuun niin sanottuun Maitosota -tapaukseen, tutustuessa. Helsingin käräjäoikeus on Maitosota -tapauksen lainvoimaisessa ratkaisuissaan arvioinut kysymystä kilpailuvahinkodirektiivin antamista aiemmin vallinneeseen oikeustilaan erityisesti Euroopan unionin oikeuden tehokkuusperiaatteen huomioiden. Tämän vuoksi se on erittäin osuva lähtökohta kilpailuvahinkodirektiivin antamisen ja voimaansaattamisen suomalaisen kansallisen siviiliprosessioikeuden vaikutusten tarkasteluun. Sen kautta voidaan hahmottaa kilpailuoikeudellinen verkko, joka aktualisoituu kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauskanteen käsittelyssä käräjäoikeudessa ja arvioida kilpailuvahinkodirektiivin antamisen vaikutuksia tällaisten asioiden käsittelyyn. Kansallinen oikeutemme perustuu pitkälti tapaoikeuteen, oikeuskäytäntöön, siviiliprosessia ohjaavissa oikeusohjeissa. Tutkimuksen keskiössä onkin se, millaisia edellytyksiä tai vaatimuksia EU:n oikeudesta juontuu tai juontuuko sellaisia lainkaan, yleisissä tuomioistuimissa kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausasioiden käsittelylle. Tämän vuoksi esitellään suomalainen kansallinen siviiliprosessioikeus tutkimukselle keskeisin osin keskittyen erityisesti oikeusvoimaoppiin ja hallintoprosessissa todetun kilpailurikkomuksen vaikutukseen sen perusteella vaadittavan vahingonkorvausasian käsittelyssä. Lisäksi on välttämätöntä tarkastella hallintomenettelyn (hallintolainkäytön) ja yleisen lainkäytön eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä. Kilpailuvahinkolain vaikutusten kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian käsittelyssä ymmärtämiseksi on kilpailuoikeuden sekä vahingonkorvausoikeuden aineellisoikeudellisen puolen ymmärtäminen on keskeistä. Kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian käsitteleminen ja ratkaiseminen yleisessä tuomioistuimessa edellyttää näiden ymmärrystä. Voidaan esittää, että ne muodostavat kokonaisuuden, joka kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauskanteen asianosaisen ja lainsoveltajan tulee hahmottaa ja sisäistää. Tämän vuoksi on tarpeen esitellä kilpailuoikeuden osalta yleiskatsaus Euroopan unionin oikeudesta tutkimuksessa keskeisiltä osin ja Suomen kansallisista kilpailuoikeudellisista oikeusohjeista. Erityistä huomiota kiinnitetään tässä yhteydessä kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausdirektiiviin ja sen kansallisella tasolla voimaansaattamiseen kilpailuvahinkolain säätämisellä sekä niiden vaikutuksiin kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauskanteen käsittelyyn yleisissä tuomioistuimissa. Vaikutusten arvioinnin mahdollistamiseksi tullaan avaamaan oikeustilan tausta ennen kilpailuvahinkodirektiiviä ja kilpailuvahingonkorvauslakia sekä mahdolliset muutokset kilpailunrajoituksesta aiheutuneen vahingonkorvauskanteen nostajan näkökulmasta riitaprosessissa kilpailuvahinkodirektiivin antamisen sekä voimaansaattamisen jälkeen. Lopuksi asiasta esitetään johtopäätöksiä, joiden lisäksi on mahdollista arvioida tulevaisuuden näkymiä huomioiden kilpailuvahinkodirektiivin mahdollisesti tuoma muutos. Tätä tutkielmaa kirjoitettaessa yleisissä tuomioistuimissa ei kilpailuvahinkodirektiivin antamisen ja kansallisen voimaansaattamisen jälkeen ole annettu kilpailuoikeudellisia vahingonkorvausta koskevia ratkaisuja vahingonkorvausasioissa, joissa korvausta on vaadittu määräävän markkina-aseman väärinkäytön vuoksi hallintoprosessissa todetun kilpailunrikkomuksen perusteella. Tutkimuksen perusteella kilpailuvahinkodirektiivin antamisella voidaan odottaa olevan vaikutusta kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausasioiden käsittelyyn tulevaisuudessa yleisissä tuomioistuimissa niiden asettaessa hallintoprosessissa todetun kilpailurikkomuspäätöksen tuomionsa perustaksi. Siten kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian käsittely yleisessä tuomioistuimessa kokenee tällaisen vahingonkorvausasian käsittelyä selkeyttävän ja tämän vuoksi mitä positiivisimman muutoksen tulevaisuudessa.
Suoritushäiriöiden ja seuraamusten määräytyminen allianssin yleisten sopimusehtojen mukaan

Nurmilaukas, Eero (2022)

Allianssimalli on kasvattanut suosiotaan rakennushankkeen toteutusmuotona 2000-luvulla. Allianssimallilla tarkoitetaan rakennushankkeen toteutusmuotoa, jossa tilaaja ja palveluntuottajat vastaavat rakentamisen lisäksi hankkeen suunnittelusta, aikatauluista, kustannuksista ja laadusta yhteisesti ja jakavat hankkeen mahdollisuudet ja riskit keskenään. Tilaajan keskeisenä tehtävänä on valita palveluntuottajat hankkeen ominaispiirteiden mukaisesti. Allianssin on perinteisesti katsottu soveltuvan erityisesti suuriin ja vaativiin hankkeisiin, joihin liittyy luontaisesti paljon riskitekijöitä. Hankemallin etuina on pidetty parempaa tuottavuutta ja ennustettavuutta perinteisiin projektimalleihin verrattuna. Rakennusteollisuus ry. julkaisi keväällä 2020 allianssirakentamista koskevat yleiset sopimusehdot liitteineen. Tutkielmassani selvitän, kuinka rakentamista koskeva suoritushäiriöitä koskeva arviointi tapahtuu allianssin yleisten sopimusehtojen (RT 103199) mukaisesti ja toisaalta, kuinka suoritushäiriöistä aiheutuvat seuraamukset huomioidaan allianssin yleisten sopimusehtojen mukaisessa kannustinjärjestelmässä. Tarkasteluni keskittyy rakennushankkeissa tyypillisesti ilmeneviin suoritusvirheisiin eli suoritusta koskevaan virheeseen, viivästykseen ja lisä- ja muutostöihin. Arvioinnissa huomioin hankkeen kannalta keskeisten oikeus- ja toimintaperiaatteiden sekä huomautus- ja reklamaatiovelvollisuuden merkityksen. Lisäksi allianssirakentamiseen liittyy kysymys vakuuttamisvelvollisuudesta, jota käsittelen työssäni. Tutkimuskysymyksen valintaan vaikutti hankkeen ajankohtainen asema yleisten sopimusehtojen julkaisun myötä sekä tekemäni huomio, jonka mukaan osapuolten mahdollisuuksia turvautua vahingonkorvaukseen keskinäisten sopimusriskien jakamisessa on yleisin sopimusehdoin rajoitettu. Tutkielman johtopäätöksenä totean, että allianssi asettaa osapuolille merkittävän yhteistoimintavelvoitteen, jossa allianssin toimintaa ohjaavat keskeisellä tavalla yhteiset tavoitteet ja niitä koskevat mittarit. Osapuolten suoriutumista seurataan hankkeen kaupallisten ehtojen avulla, jonka kautta hankkeen keskeisiä riskejä tasataan palkkioiden ja palkkionvähennysten kautta. Palkkiot ja palkkionvähennykset ovat osapuolille lähtökohtaisesti yhteisiä. Suoritushäiriöistä aiheutuvat virheet tulevat lähtökohtaisesti korvattavaksi hankkeen korvattavina kustannuksina, jonka vuoksi ne tasaavat vain rajatusti suoritushäiriöistä syntyviä seuraamuksia. Osapuolilla on mahdollisuus myös poiketa yhteisestä riskienjaosta yksilöllisin sopimusehdoin, mutta tällöin riskienjako voi luoda jännitteitä yksilöllisten sopimusehtojen ja allianssin yleisten sopimusehtojen välille.
Syyttömän asema rikosprosessissa ja valtion korvausvastuu syytteen tultua hylätyksi

Haakana, Lotta (2023)

Rikosprosessissa noudatetaan periaatetta, jonka mukaan kymmenen syyllisen henkilön vapauttaminen on parempi kuin yhdenkään syyttömän tuomitseminen. Rikosprosessiin kuuluu täten olennaisena osana se, että jokaista epäillyksi joutuvaa ei tuomita syylliseksi. Ketään ei kuitenkaan prosessissa varsinaisesti erikseen todeta syyttömäksi, koska syyttömyysolettama eli periaate siitä, että jokainen on syytön, kunnes toisin todistetaan, on voimassa koko prosessin ajan. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteisiin sisältyy monia takeita, joiden tarkoituksena on turvata oikeusturvan toteutuminen nimenomaisesti rikoksesta syytetyn kannalta. Näiden tarkoituksena on ensinnäkin se, että syytöntä ei tuomittaisi, ja toisaalta se, että kohtelu ennen syytteestä luopumista ei aiheuttaisi kohtuuttomia haittoja toimenpiteiden kohteeksi joutuneelle. Tässä tutkielmassa tutkitaan sitä, miten syytetyn oikeusturvan voidaan katsoa toteutuvan niissä tilanteissa, joissa syytteet hylätään kokonaan tai osittain tai niistä luovutaan muilta osin ennen tuomion julistamista. Vaikka rikoksesta epäillylle tai syytetylle ei aiheutuisi asiasta rikosoikeudellisia seuraamuksia, voi oikeusprosessilla itsellään olla taloudellisia, sosiaalisia tai psyykkisiä vaikutuksia ihmisten elämään. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset eivät sellaisenaan takaa oikeutta korvauksiin siitä, että henkilöä on epäilty tai syytetty rikosprosessissa ilman, että langettavaa tuomiota lopulta annettaisiin. Hänelle voidaan tästä huolimatta korvata rikosprosessin aikana puolustautumisesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut. Lisäksi korvauksia voidaan maksaa siitä, että henkilö on rikosprosessin aikana aiheettomasti joko menettänyt vapautensa tai vapautta on rajoitettu esimerkiksi matkustuskiellon muodossa. Tutkimuksessa havaitaan, että korvausten ulkopuolelle jää useita tilanteita, joissa oikeusturvan ei voida katsoa toteutuvan tarkoituksenmukaisesti, vaikka tilanteita onkin nykyisin tulkittu perus- ja ihmisoikeusmyönteisesti. Korvausjärjestelmää olisikin aiheellista kehittää siten, että oikeudenkäyntikulujen osalta korvauksia maksettaisiin puolustautumiskustannuksista silloinkin, kun kyse ei sananmukaisesti ole syyttäjän vaatimuksesta. Korvauksia olisi tarpeen maksaa lähtökohtaisesti myös muista kuin vapauteen kohdistuvista pakkokeinoista, jos näiden katsotaan aiheuttaneen vahinkoa niiden kohteelle. Lisäksi korvausten maksaminen itse aiheettoman rikosprosessin aiheuttamasta vahingosta voisi olla joissain tilanteissa aiheellista, jos erityinen syy vahingon korvaamiselle voidaan osoittaa.
Työnantajan vahingonkorvausvelvollisuus työntekijälle aiheutetusta aineettomasta vahingosta

Kannala, Viivi (2021)

Tutkielmassa pyritään antamaan yleiskuva työnantajan vahingonkorvausvelvollisuuden laajuudesta tilanteessa, jossa työntekijälle aiheutuu aineetonta vahinkoa. Tarkastelun kohteena on ensinnäkin työsopimuslain 12 luvun 1 ja 2 §:n säännökset. Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n säännös työnantajan yleisestä vahingonkorvausvelvollisuudesta on hyvin yleisluonteinen sen asettaessa työnantajan vahingonkorvausvastuuseen vahingosta, joka on aiheutunut työnantajan rikkoessa ”tahallaan tai huolimattomuudesta työsuhteesta tai työsopimuslaista johtuvia velvollisuuksiaan”. Tutkielmassa on selvitetty, kuinka nämä velvollisuudet voivat perustua aineettomia vahinkoja tarkasteltaessa työsopimuslain lisäksi muuhun työoikeudelliseen lainsäädäntöön, erityisesti työturvallisuus- ja tasa-arvolakiin, sekä työehtosopimuksiin. Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n säännöstä työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä maksettavasta korvauksesta on käsitelty siltä osin, kun se on korvausta päättämisestä aiheutuneesta aineettomasta vahingosta. Tässä yhteydessä on tuotu esiin säännöksen ongelmallisuus suhteessa täyden korvauksen periaatteeseen. Säännösten käsitteleminen on edellyttänyt useiden käsitteiden ja vastuuseen sovellettavien periaatteiden selvittämistä. Tässä yhteydessä on paneuduttu syy-yhteyden ja täyden korvauksen periaatteen lisäksi erityisesti tuottamuksen käsitteeseen ja ankaran vastuun mahdolliseen soveltumiseen. Korvattavia vahinkoja selvitettäessä on selvitetty kärsimyksen tulevan korvattavaksi ainoastaan vahingonkorvauslain 5 luvun 6 pykälän mukaisissa erityistilanteissa, jotka aktualisoituvat tutkielman aihepiirissä lähinnä työnantajan syyllistyessä rikoslaissa rangaistavaksi säädettyyn työsyrjintään. Tarkastelun kohteeksi on otettu myös työtapaturma- ja ammattitautilain säännökset aiheutuneiden ammattitautien korvaamisesta keskittyen tutkielman rajatun laajuuden vuoksi asbestialtistumisesta aiheutuneisiin ammattitauteihin. Todennäköisen syy-yhteyden määrittelemisen kautta on todettu tiettyjen ammattitautiluettelossa määriteltyjen sairauksien tulevan korvattavaksi vain, jos altistuminen on ollut yli 50 prosentin todennäköisyydellä sairauden syy. Oikeuskirjallisuudessa työnantajan vahingonkorvausvelvollisuutta ei ole käyty yksityiskohtaisesti läpi. Aihetta sivutaan lähes jokaisessa vahingonkorvausoikeudellisessa ja työoikeudellisessa perusteoksessa, mutta käsittely on hyvin yleistasoista. Tutkielmassa on tämän vuoksi käyty läpi runsaasti oikeuskäytäntöä esitetyn havainnollistamiseksi ja konkretisoimiseksi.
Vahingonkorvaus oikeussuojakeinona oikeudenkäynnin pitkittyessä

Peräkasari, Katja (2022)

Oikeudesta oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa on keskusteltu 2000-luvun alusta lähtien. Oikeus kohtuullisessa ajassa tapahtuvaan oikeudenkäyntiin on jokaiselle kuuluva perus- ja ihmisoikeus, jonka toteutuminen ei ole Suomessa ollut toivotunlaista. Suomalaisia oikeudenkäyntejä leimaa niiden pitkäkestoisuus ja pitkäkestoisuuden haitoista ja syistä on käyty kriittistä keskustelua. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) Suomelle antamien langettavien tuomioiden myötä yksilön oikeussuojakeinoksi Suomessa säädettiin niin sanottu hyvityslaki, jonka perusteella hyvitetään rahahyvityksellä viivästymisestä aiheutunutta aineetonta vahinkoa. Hyvityslakia säädettäessä esitettiin, että muiden kuin aineettomien vahinkojen kuten taloudellisten, aineellisten vahinkojen korvaaminen jäisi edelleen vahingonkorvauslain yleissääntelyn varaan. Tässä vahingonkorvausoikeudellisessa tutkielmassa selvitetään ensin, voiko vahingonkorvauslain nojalla saada korvausta viivästyneen oikeudenkäynnin aiheuttamista taloudellisista vahingoista. Keskeinen vahingonkorvausoikeudellinen sääntely koskee julkisyhteisön vastuuta, josta säädetään vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä. Tältä osin selvitetään, millaista on viranomaisen tuottamuksen arviointi ja miten viranomaisen, erityisesti tuomioistuimen toimintaan liittyvät ominaispiirteet vaikuttavat tuottamuksen arviointiin. Toiseksi tutkielmassa selvitetään, voivatko viivästymisen aiheuttamat lisääntyneet oikeudenkäyntikulut olla taloudellista vahinkoa ja tulla näin ollen korvatuksi vahingonkorvauslain perusteella. Tämän kysymyksen osalta tarkastellaan viivästyksen ja oikeudenkäyntikulujen yhteyttä sekä vahingon käsitettä. Tutkielmassa havaittiin, ettei aiheesta tehty aiempi tutkimus on vähäistä. Varsinaisesti oikeudenkäyntikulujen korvaaminen vahinkona vaikuttaa tuntemattomalta aiheelta, josta ei ole myöskään kotimaista oikeuskirjallisuutta saatavilla. Tutkielmassa on käytetty lähteenä saatavilla olevaa aihetta jokseenkin sivuavaa vahingonkorvausoikeudellista kirjallisuutta sekä virallislähteitä ja esimerkiksi Suomen asianajajaliiton kannanottoja. Tutkielmassa havaittiin, että oikeudenkäyntikuluja ei ole pidetty vahinkona viivästystapauksissa. Näin ollen vastuu kuluista on jäänyt asian hävinneelle osapuolelle. Toisaalta tutkielmassa kuitenkin pohdittiin, olisiko oikeudenkäyntikulut luettavissa korvattavaksi vahingoksi. Esimerkkinä esitettiin EIT:n Tanskalle antamat ratkaisut, joissa oikeudenkäyntikulujen korvaaminen oli katsottu tehokkaaksi oikeussuojakeinoksi. Tutkielmassa myös todettiin, että hyvityslain myötä Suomeen saatiin EIT:n vaatimusten mukainen oikeussuojakeino, jonka mukaisia hyvitysratkaisuja on tehty paljon. Itse ongelmaan eli oikeudenkäyntien viivästymisiin hyvityslailla ei ollut vaikutusta. Sen sijaan hyvityslakiin on kohdistunut kriittisiä kannanottoja liittyen siihen, että sen myötä itse ongelma ja sen syyt jäävät vaille huomiota. Kaikkiaan viivästymisongelman ratkaisuna vaikuttaisi eri kannanottojen perusteella olevan ennakolliset toimet kuten toiminnan uudelleenjärjestelyt, mutta myös parempi resursointi.
Vahingonkorvausvastuu tietomurroissa – Euroopan unionin yleisen tietosuoja-asetuksen mukaisten tietoturvatoimenpiteiden vaikutus rekisterinpitäjän vahingonkorvausvastuuseen

Heikkinen, Suvituuli (2022)

Yhä useammat toimialat ovat riippuvaisia digitaalisista palveluista, minkä takia myös tietomurrot ja muut tietoturvahaasteet tulevat yleistymään. Tietomurto voi aiheuttaa yksilölle merkittäviä taloudellisia ja sosiaalisia vahinkoja, joista henkilöllä on oikeus saada korvaus EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen mukaisesti. Tässä lainopillisessa tutkielmassa selvitetään tietosuoja-asetuksen mukaista rekisterinpitäjän vahingonkorvausvastuuta rekisteröityä kohtaan tietomurtotapauksissa. Tutkielmassa käsitellään rekisterinpitäjän tietoturvavelvoitteita ja vahingonkorvausvastuun edellytyksiä sekä sitä, miten toteutetut tietoturvatoimenpiteet vaikuttavat rekisterinpitäjän korvausvastuuseen. Tietosuoja-asetuksen 82 artiklan mukaan yksilöllä on oikeus saada rekisterinpitäjältä ja henkilötietojen käsittelijältä korvaus vahingosta, joka on aiheutunut tietosuoja-asetuksen rikkomisesta. Tietomurroissa tietosuoja-asetuksen rikkominen merkitsee usein tietoturvatoimenpiteiden, eritoten tietosuoja-asetuksen 32 artiklan mukaisten asianmukaisten teknisten ja organisatoristen toimenpiteiden laiminlyömistä, joten vahingonkorvausvastuun syntymisen kannalta tulee harkita sitä, onko tietoturva ollut asianmukaista. Asianmukainen tietoturvan taso vaatii rekisterinpitäjältä tapauskohtaista arviointia, jossa huomioidaan kunkin käsittelytilanteen erikoispiirteet. Tutkielmassa on tuotu esiin, että rekisterinpitäjän vahingonkorvausvastuuseen tietomurtotapauksissa liittyy useita monitulkintaisia kysymyksiä. On esimerkiksi epäselvää, mikä on tietosuoja-asetuksen mukaisen vahingonkorvausvastuun vastuumuoto ja millä perusteilla vastuusta voi vapautua. Toisaalta epäselvää on, mitä tarkoitetaan teknisten ja organisatoristen toimenpiteiden asianmukaisuudella. Koska EU-tuomioistuin ei ole vielä antanut oikeustilaa selkeyttäviä ratkaisuja aiheesta, tulkinnanvaraisiin kysymyksiin on haettu vastauksia oikeuskirjallisuudesta sekä EU-jäsenvaltioiden tuomioistuinten ja tietosuojaviranomaisten ratkaisukäytännöstä. Selvää on, että tietosuoja-asetus asettaa rekisterinpitäjälle korkeatasoiset tietoturvavelvoitteet, sillä rekisterinpitäjä on viimesijaisesti vastuussa käsittelyn lainmukaisuudesta. Tutkielmassa on tultu siihen lopputulokseen, että rekisterinpitäjä ei pysty varmuudella estämään vahingonkorvausvastuun syntymistä tietomurtotilanteissa. Koska tietomurrot johtuvat usein yleisistä haavoittuvuuksista tietoturvajärjestelmissä, organisaatioiden toteuttamilla tietoturvatoimenpiteillä on kuitenkin suuri merkitys vahingonkorvausvastuun kannalta, sillä tietoturvatoimenpiteet ehkäisevät tietomurtoja ja pienentävät tietomurrosta aiheutuvaa vahinkoa.
Vahingonkorvausvastuu ympäristöä ja ihmisoikeuksia koskevan huolellisuusvelvoitteen tehosteena

Kyllästinen, Sami (2021)

Yritysten yhteiskunnallinen asema on murroksessa. Olemme vähitellen siirtymässä puhtaasta voiton maksimoinnista kohti mallia, jossa yrityksillä katsotaan olevan voiton maksimoinnin ohella jonkinasteinen vastuu yritystoiminnan sosiaalisista, taloudellisista ja ympäristöllisistä vaikutuksista. Tätä vastuuta voidaan kutsua yritysvastuuksi. Yritysvastuu on perinteisesti ollut melko vapaaehtoista ja sääntelemätöntä, mutta viime vuosina sitä on alettu yhä enenevässä määrin sääntelemään oikeudellisesti sitovin säännöksin. Yhtenä esimerkkinä yritysvastuun sääntelystä voidaan mainita Ranskassa vuonna 2017 säädetty loi sur la devoir de vigilance, jonka tarkoituksena on saada yritykset tunnistamaan ja hallinnoimaan arvoketjuissaan ilmeneviä ympäristö- ja ihmisoikeusriskejä. Loi sur la devoir de vigilance asettaa tietyt kriteerit täyttäville yrityksille kokonaisvaltaisen velvollisuuden noudattaa asianmukaista huolellisuutta yritystoiminnan negatiivisten ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutusten selvittämiseksi ja ehkäisemiseksi. Tätä velvollisuutta voidaan kutsua huolellisuusvelvoitteeksi. Huolellisuusvelvoitteen noudattamisen tehostamiseksi yrityksille on asetettu vahingonkorvausvastuu niistä vahingoista, jotka olisivat olleet vältettävissä huolellisuusvelvoitteen asianmukaisella noudattamisella. Vastaavanlainen lainsäädäntöehdotus on parhaillaan valmisteltavana Euroopan komissiossa, joten aiheeseen liittyvälle oikeuspoliittiselle tutkimukselle on tarvetta juuri tällä hetkellä. Pyrin tutkielmassani tarkastelemaan huolellisuusvelvoitteen noudattamisen tehostamiseksi liitettävää vahingonkorvausvastuuta yhtäältä sen mahdollisen preventiivisen vaikutuksen ja toisaalta vahingonkärsijöiden oikeuksiin pääsyn näkökulmasta. Tavoitteena on tutkia vahingonkorvausvastuuta keinona edistää yritysvastuuseen liittyvän sääntelyn tavoitteita, joita ovat esimerkiksi ympäristö- ja ihmisoikeusloukkausten vähentäminen sekä vahingonkärsijöiden asianmukainen kompensointi. Nostan tutkielmassani esille useita vahingonkorvausvastuun elementtejä, jotka voivat oikeustaloustieteen valossa potentiaalisesti edistää preventiivistä vaikutusta negatiivisten ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutusten suhteen. Preventiivisen vaikutuksen tehostamiseksi lainsäätäjän tulisi kiinnittää huomiota esimerkiksi vahingonkorvausvastuun laajuuteen, todistustaakkaan sekä mahdolliseen vastuunrajoitukseen, jonka perusteella yrityksillä olisi mahdollisuus vapautua korvausvastuusta, mikäli yritykset pystyvät osoittamaan, että ne ovat noudattaneet kaikkea asiaankuuluvaa huolellisuutta välttääkseen vahingon aiheutumisen. Huolellisuusvelvoitteen noudattamisen tehostamiseksi säädettävän vahingonkorvausvastuun osalta on myös korostettava mahdollisia esteitä vahingonkärsijöiden oikeuksiin pääsylle, sillä nämä esteet pahimmassa tapauksessa vesittävät lainsäädännön tavoitteiden asianmukaisen toteutumisen. Nostan tutkielmassani esille erityisesti näyttötaakkaan liittyvät kysymykset, oikeudenkäyntikulut sekä kansainvälisen yksityisoikeuden lainvalintasäännöt. Tutkielmani keskeisenä johtopäätöksenä on se, että huolellisuusvelvoitteen noudattamisen tehostamiseksi säädettävällä vahingonkorvausvastuulla on paljon potentiaalia yritystoiminnasta aiheutuvien negatiivisten ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutusten vähentämiseksi sekä vahingonkärsijöiden kompensaation edistämiseksi. Lainsäätäjän olisi kuitenkin hyvä kiinnittää huomiota tutkielmassani esille nostettuihin seikkoihin, jotta lainsäädännön tavoitteiden toteutuminen voitaisiin varmistaa mahdollisimman hyvin.
Vahingonkorvausvelan yksilöinti velan vanhentumisen katkaisutoimena

Vilpponen, Hannu (2020)

Tämän tutkimuksen tutkimustehtävänä on selvittää vahingonkorvausvelan vanhentumisen katkaisutoimen vähimmäissisältö. Tutkimuksessa tarkastellaan sekä sopimus- että sopimuksenulkoiseen vastuuseen liittyvää katkaisutoimea. Lähteinä on käytetty vanhentumislain esitöitä, oikeuskäytäntöä sekä kotimaisen oikeuskirjallisuuden ohella Ruotsin oikeuskirjallisuutta. Tärkeinä osakysymyksinä tutkielmassa käsitellään vanhentumisaikojen alkamista korvausvelkojen osalta sekä yleistä yksilöintivaatimusta. Tutkimuksen alkupuoliskolla on tavoitteena antaa lukijalle kokonaiskuva siitä, mitä kaikkea katkaisutoimi pitää sisällään ja mitä seikkoja sen taustalla on nähtävissä. Kun katkaisuinstituutio ja sen taustalla olevat tekijät ovat tulleet tutuiksi, tarkastelu siirtyy tutkimuksen ytimeen, eli korotettuun yksilöintivaatimukseen. Tutkimuksessa tuodaan samalla esille vanhentumislain tavoitteita sekä velkojan että velallisen katsantokannalta. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön tulkintaa korotetun yksilöintivaatimuksen suhteen verrataan lopulta näihin tavoitteisiin. Samalla on tarkoitus antaa kokonaiskuva siitä, onko vallitseva oikeuskäytäntö linjassa vanhentumislain tavoitteiden kanssa korotetun yksilöintivaatimuksen tulkinnassa. Tutkimuksessa on siten pyritty antamaan kritiikkiä korkeimman oikeuden ratkaisukäytännölle silloin, kun siihen on ollut perustellusti aihetta. Vanhentumislain tavoitteissa on nähtävissä sekä velkojan että velallisen suojaa ilmentäviä tavoitteita, jotka näyttävät olevan osittain jännitteisessä suhteessa korotetun yksilöintivaatimuksen tulkinnassa. Tutkimustuloksena on huomattu, ettei korotettu yksilöintivaatimus ole niin ankara kuin vanhentumislain sanamuoto antaa ensisilmäyksellä kuvan. Korotetun yksilöintivaatimuksen vähimmäissisältö on nähtävissä alentuneen entisestään viimeisimmän ennakkopäätöksen seurauksena. Tutkimuksen edetessä on tullut havaituksi, että olennaisin piirre korotetun yksilöintivaatimuksen arviointiin vaikuttavana tekijänä on osapuolten asiantuntemustaso. Mikäli velkojan asiantuntemustaso on korkealla, edellytetään helposti tarkempaa yksilöintiä. Mikäli taas velallisen asiantuntemustaso on korkealla, korotettu yksilöintivaatimus on käytännössä alhaisempaa.
Vakuutussopimukseen perustuvan korvausvaatimuksen vuoden vanhentumisajan alkamishetki ja vanhentumisen katkaiseminen vastuuvakuutuksessa

Ikäheimo, Sara (2020)

Tutkielman tutkimuskysymyksinä ovat, milloin vakuutussopimuslain (VSL) 73 §:n mukainen yhden vuoden vanhentumisaika alkaa ja miten vakuutuskorvauksen vanhentuminen on mahdollista katkaista vastuuvakuutuksessa. Lisäksi on selvitetty vanhentumisen katkaisuun liittyviä oikeusvaikutuksia. Tutkimuskysymysten selvittämiseen on haettu lähdetukea oikeuskirjallisuudesta, oikeuskäytännöstä sekä erityisesti Vakuutuslautakunnan (VKL) antamista ratkaisusuosituksista. Vakuutussopimuslain 73 §:n mukaan vuoden vanhentumisajan kuluminen alkaa, kun vakuutuksenottajalla on tieto vakuutuksen voimassaolosta, vakuutustapahtumasta ja vakuutustapahtumasta aiheutuneesta vahinkoseuraamuksesta. Claims made -ehdoilla ei voida rajoittaa vakuutuksenottajan oikeutta vuoden määräaikaan silloin kun laki on pakottavaa. Tieto vakuutuksen voimassaolosta ei ole käytännössä aiheuttanut suuria ongelmia, joten pääsääntöisesti se ei lykkää vanhentumisajan alkamishetkeä. Poikkeuksena voivat olla kuitenkin ryhmävakuutukset. Näissä vakuutettu ja vakuutuksenottaja ovat eri tahoja, joten vakuutetulla ei välttämättä ole tietoa vakuutuksesta, mikäli VSL 76 §:n mukaista ilmoitusvelvollisuutta ei ole noudatettu. Tieto vakuutustapahtumasta ja siitä aiheutuneesta vahinkoseuraamuksesta on sen sijaan aiheuttanut tulkintavaikeuksia ja näihin liittyvät kysymykset ovat olleet runsaasti esillä Vakuutuslautakunnassa. Pääsääntö on, että vanhentumisaika alkaa, kun vakuutuksenottajan on tullut ymmärtää olevansa todennäköisesti vahingonkorvausvelvollinen tietystä vahingosta. Tämä edellyttää, että vakuutuksenottaja saa tiedon, että hän on aiheuttanut vahinkoa sekä tiedon, että vahingonkärsinyt tulee vaatimaan häneltä vahingonkorvausta. Arviointi on vahvasti sidoksissa tapauksen kokonaisolosuhteisiin, joten pääsääntö ei ole ehdoton. Esimerkiksi vakuutuksenottajan asiantuntemukselle on annettu keskeinen merkitys. Ammattimaisen toimijan kohdalla yleensä riittää vahva tietoisuus vahingon aiheuttamisesta. VSL 73 §:n mukainen vanhentuminen on mahdollista katkaista esittämällä vakuutuksenantajalle korvausvaatimus. Korvausvaatimukseen rinnastetaan vahinkoilmoitus. Vahinkoilmoituksen tunnusmerkistön on katsottu täyttyvän suhteellisen helposti. Edellytyksenä on ollut, että vakuutuskorvaukseen oikeutettu on ollut yhteydessä suullisesti tai kirjallisesti vakuutuksenantajaan tai tämän edustajaan ja tästä yhteydenpidosta on käynyt ilmi vakuutuksenottaja, vakuutusyhtiö, vakuutus, jonka perusteella korvausta haetaan sekä pääpiirteissään myös vahinkotapahtuman laatu. Vakuutuksenottajan lisäksi vahinkoilmoituksen tekijä on voinut olla myös vahingonkärsinyt, mikäli hänellä on ollut VSL 67 §:n mukainen suora kanneoikeus. Riittävänä on lisäksi pidetty, että vahinkoilmoituksen on tehnyt joku muu kuin korvaukseen oikeutettu, mikäli olosuhteiden perusteella on ollut syytä luotettavasti olettaa henkilön toimivan myös vakuutuksenottajan puolesta. Vahinkoilmoituksen tekemisen jälkeen vastuuvakuutuskorvauksen vanhentumista ei tarvitse enää uudestaan katkaista. Vakuutuskorvaus ei voi enää vanhentua, vaikka vakuutuksenottaja ei vakuutuksenantajan pyynnöstä huolimatta toimittaisikaan tarpeellisia selvityksiä. Vakuutuskorvausvelka voi vanhentua käytännössä vain siinä tapauksessa, että vakuutuksenantaja antaa asiassa kielteisen korvauspäätöksen, eikä vakuutuksenottaja reagoi siihen VSL 74 §:n mukaisen kannemääräajan puitteissa. Vakuutuksenantaja on velvollinen maksamaan vastuuvakuutuskorvausta vain, mikäli vakuutuksenottaja on vahingonkorvausvastuussa. Jos vahingonkorvausvelka vanhenee vakuutuksenottajan ja vahingonkärsineen välillä, ei vakuutuksenantajalla enää ole perustetta vakuutuskorvauksen maksamiselle. Vahinkoilmoituksen tekeminen ei vaikuta lähtökohtaisesti vakuutuksenottajan ja vahingonkärsineen välisen vahingonkorvausvelan vanhentumiskysymyksiin. Mikäli vahingonkärsineellä on kuitenkin VSL 67 §:n mukainen suora kanneoikeus ja hän tekee tarpeeksi yksilöidyn vahinkoilmoituksen vakuutuksenantajalle, katkeaa vahingonkorvausvelan vanhentuminen edellyttäen, että vakuutuksenantaja on noudattanut VSL 67.2 §:n mukaista velvollisuuttaan ilmoittaa vahinkoilmoituksen tekemisestä vakuutuksenottajalle.
Vastuu ja seuraamukset lääkinnällisen laitteen aiheuttamasta vahingosta

Mannerjoki, Siina (2023)

Lääkinnällisiä laitteita koskevaa eurooppalaista sääntelyä on vastikään uudistettu vuonna 2021 voimaan tulleilla lääkinnällisiä laitteita koskevilla asetuksilla (EU 2017/745 ja EU 2017/746). Tämän taustalla on vaikuttanut 2000-luvun alussa ilmenneet puutteet lääkinnällisten laitteiden valmistajien valvonnassa sekä lukuiset väärinkäytökset, jotka heikensivät potilasturvallisuutta Euroopan unionin alueella. Näistä väärinkäytöksistä eniten huomiota sai ranskalainen Poly Implant Prothèse -tapaus (C-581/18), joka levisi uutisotsikoihin niin Suomessa kuin muissakin Euroopan maissa. Yhtiö oli käyttänyt teollisuuskäyttöön tarkoitettua silikonia rintaimplanttien, eli lääkinnällisten laitteiden valmistamiseen, mistä seurasi useita erilaisia terveyshaittoja implanttien käyttäjille. Tämä herätti kysymyksen siitä, minkälaisia velvoitteita laitteiden valmistajilla on, ja miten vastuusuhteet esittäytyvät tällaisessa tapauksessa. Toisaalta olisi ymmärrettävä myös se, minkälaisia oikeudellisia seuraamuksia tapahtumista voi seurata, ja millä tavoin potilaan oikeussuojakeinot näyttäytyvät lääkinnällisen laitteen aiheuttaessa vahingon. Tässä oikeusdogmaattisessa tutkielmassa pyritään selvittämään erityisesti lääkinnällisten laitteiden aiheuttamien vahinkojen synnyttämää vastuuta ja sitä, minkälaisia seuraamuksia eri tahoille voi aiheutua. Tutkimus sijoittuu toisaalta eurooppaoikeudelliseen kontekstiin, mutta vastuuaseman ja seuraamusten hahmottamiseksi tarkastelun keskiössä on kansallinen lainsäädäntö. Tarkastelen oikeudellisia näkökohtia, vastuuta ja seuraamuksia, jotka liittyvät lääkinnällisten laitteiden aiheuttamiin vahinkoihin. Tämän keskiössä ovat erityisesti potilasturvallisuus, valmistajan vastuu sekä potilaan oikeussuojakeinot. Näihin kysymyksiin vastaamiseksi ensin pohjustetaan minkälaista lainsäädäntöä niin Euroopan unionissa kuin Suomessakin on liittyen lääkinnällisiin laitteisiin. Euroopassa esimerkiksi valmistajan vastuuta säännellään niin tuotevastuudirektiivillä kuin lääkinnällisistä laitteista annetuilla asetuksilla. Hahmottaessamme tämän sääntelykehikon voimme ymmärtää, mitä lääkinnällisillä laitteilla ylipäätään tarkoitetaan, ja millä tavoin niihin liittyvät vahingot poikkeavat muista potilasvahingoista. Ymmärtämällä laitteille asetetut tekniset vaatimukset, pystymme eritellä paremmin minkälainen vastuu valmistajilla on laitteidensa turvallisuudesta ja toimivuudesta. Käsittelen myös potilaan oikeuksia lääkinnällisten laitteiden kontekstissa ja pyrin tutkielmassa tuomaan esiin, minkälaiset ihmisoikeudet vaikuttavat potilasturvallisuutta edistävän sääntelyn taustalla. TSS-sopimuksessa on turvattu jokaiselle oikeus nauttia korkeimmasta saavutettavissa olevasta ruumiin- ja mielenterveydestä ja biolääketiedesopimus korostaa yksilön ensisijaisuutta tieteen tai yhteiskunnan etuun nähden. Toisaalta biolääketiedesopimus edellyttää, että kaikki terveyteen kohdistuvat toimenpiteet on suoritettava asiaan liittyvien ammatillisten velvoitteiden ja vaatimusten mukaisesti. Tutkielmassa avaan, mitä näillä oikeuksilla ja periaatteilla tarkoitetaan ja pyrin pohtimaan, miten oikeudet näyttäytyvät lääkinnällisten laitteiden kontekstissa. Näistä johtuvat Suomenkin oikeudessa tunnistetut potilaille taatut oikeudet muun muassa vahingonkorvaukseen ja oikeusturvakeinojen käyttöön. Tämä auttaa hahmottamaan potilaan asemaa suhteessa lääkinnällisten laitteiden asentamiseen, ja luo pohjaa myös tutkielmassa käsiteltävien potilaan oikeussuojakeinojen ymmärtämiseksi. Keskeinen osa tutkimusta on vahingon määritelmä nimenomaan lääkinnällisen laitteen aiheuttamana. Tutkielmassa eritellään, minkälaisia kriteerejä vahingon määritelmän täyttymiselle on asetettu erityisesti uuden potilasvakuutuslain (948/2019) voimaantulon myötä. Toinen olennainen kokonaisuus on valmistajan velvollisuudet ja vastuu laitteensa turvallisuudesta. Se perustuu niin lääkinnällisistä laitteista annettuihin asetuksiin kuin tuotevastuusääntelyyn. Lisäksi tuon esiin myös muille tahoille asetettuja velvollisuuksia ja tuon esiin erityisesti Potilasvakuutuskeskuksen korvauskäytäntöä sekä Liikenne- ja potilasvahinkolautakunnan ratkaisukäytäntöä. Tällä tavoin hahmotamme, minkälainen vastuu lääkinnällisen laitteen asentavalla terveydenhuollon ammattilaisella on, ja toisaalta selvitämme myös sitä, voisiko laitteiden turvallisuutta valvova elin, Fimea, joutua vastuuseen, mikäli laiminlöisi tehtävänsä. Tutkielman keskeisimpinä johtopäätöksinä esitetään, että uusi lääkinnällisiä laitteita koskeva eurooppaoikeudellinen sääntely selkeyttää lääkinnällisten laitteiden luokittelua, eikä taakka tuotteiden luokittelemisesta lääkinnällisiksi tai muiksi tuotevastuusääntelyn piiriin kuuluviksi laitteiksi, jää enää yksin Euroopan unionin tuomioistuimelle. Asetusten myötä iso osa lääkinnällisistä laitteista vaatii ulkopuolisen tahon arviointia ja siten vastuu jakautuu paremmin useiden eri osapuolten välille. Tuotevastuusääntely on kuitenkin uudistumassa EU:ssa, ja uuden tuotevastuudirektiivin on tarkoitus tuoda vaikutuksia myös lääkinnällisten laitteiden valmistukseen, mikäli niiden materiaaleja käytetään uudelleen. Eri osapuolille syntyvät seuraamukset ovat hyvin moniulotteisia, ja Suomessa potilaan oikeusturvaa on takaamassa potilasasiamies, jolla on velvollisuus auttaa potilasta turvautumaan oikeisiin keinoihin vahinkotapahtumassa. Potilasvakuutuslailla on selkeästi parannettu potilasturvallisuutta erityisesti implanttivahinkojen kohdalla, eikä 2000-luvun alun implanttikriisi voi ainakaan suomalaisten potilaiden kohdalla enää toteutua siten, että potilaat jäisivät ilman kohtuullisia korvauksia.
Vastuunhallitseminen sopimusehdoin henkilötietojen käsittelyssä : erityishuomiona tieteellinen tutkimus yliopistossa

Repo, Rasmus (2021)

Yleinen tietosuoja-asetus (EU 2016/679) asettaa velvollisuuksia henkilötietoja käsitteleville toimijoille. Asetuksen vastaisesta toiminnasta voi seurata esimerkiksi vahingonkorvausvelvollisuus tai hallinnollisen sakon määrääminen. Yliopistot käsittelevät usein henkilötietoja tieteellisen tutkimuksen yhteydessä. Usein henkilötietojen käsittelyssä on mukana toinenkin taho, esimerkiksi käsittelijänä tai yhteisrekisterinpitäjänä. Tällöin henkilötietojen käsittelystä on määrättävä osapuolten välillä asetuksen edellyttämin tavoin, ja näiden tahojen välillä on tyypillisesti henkilötietojen käsittelyä koskeva sopimus. Tämän tutkielman tutkimuskohteena on vastuunhallitseminen sopimusehdoin henkilötietojen käsittelyssä. Tutkimuskohde tarkentui vielä niin, että tutkielmassa arvioidaan kysymystä siitä, että vaikuttaako yliopistojen tieteelliseen tutkimukseen liittyvä henkilötietojen käsittely vastuunhallitsemisen arviointiin. Päähuomio tutkielmassa on siinä, että vaikuttaako asetus henkilötietojen käsittelyyn osallistuvien sopijapuolten mahdollisuuksiin sopia keskinäisestä vastuustaan sen vahingon korvaamiseen suhteen, joka aiheutuu sopimukseen nähden kolmannelle. Hallinnollinen sakko rajattiin tarkemman tarkastelun ulkopuolelle. Kyseiseen seuraamukseen liittyy kuitenkin tiettyjä erityispiirteitä yliopistojen osalta, minkä vuoksi se huomioidaan tutkielmassa tältä osin. Tieteellinen tutkimus vaikuttaa siihen, miten asetus soveltuu tarkasteltavaan toimintaan, ja siten siihen, millaisiksi toimintaan liittyvät tietosuojavelvoitteet muodostuvat. Sopimusehdoilla voidaan puolestaan osaltaan vaikuttaa siihen, että tutkimus täyttää tieteellisyyden kriteerit, vaikka tutkimuksessa olisi osallisena myös yliopiston ulkopuolinen toimija. Henkilötietojen käsittelyyn liittyvistä riskeistä kiinnitetään huomiota siihen, ettei tietosuojalain (1050/2018) mukaan yliopistoille voida määrätä hallinnollista sakkoa. Vahingonkorvauksen osalta tutkielmassa selvitetään sitä, mikä taho on oikeutettu korvaukseen asetuksen 82 (1) artiklan nojalla. Kysymys on tulkinnanvarainen mutta tutkielmassa päädyttiin siihen, että painavat perusteet kuten sääntelyn tarkoitus perustelevat sitä, että vain rekisteröity on oikeutettu tähän korvaukseen. Osapuolten roolilla rekisterinpitäjänä tai käsittelijänä on merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi niiden vastuu muodostuu asetuksen 82 artiklan 2-5 kohtien nojalla. Asetuksen korvaussääntelyn tarkoituksena voidaan nähdä olevan se, että se kohdentaa vastuun vahingon aiheuttajalle. Asetuksen nojalla yliopistojen roolia rekisterinpitäjänä, ja siten niiden vastuuta ja lähtökohtaisesti myös vastuusta sopimista tulee arvioida samoin kuin muiden toimijoiden osalta. Sopimusvapaudella on puolestaan keskeinen asema oikeudessamme, ja sopijapuolilla on yleisesti mahdollisuus sopia myös sopimusriskeistään. Sopimusvapaus ei ole kuitenkaan poikkeuksetonta ja sitä rajoittaa pakottava lainsäädäntö. Asetus vaikuttaa monin tavoin sopimusvapautta kaventavasti. Asetuksen tarkoituksena voidaan katsoa olevan rekisteröidyn suojaaminen. Tästä näkökulmasta tutkielmassa päädyttiin siihen, että tämä tarkoitus on myös asetuksen edellyttämillä sopimuksilla tai sen edellyttämiin järjestelyihin pohjautuvilla sopimuksilla, ja siksi niiden osalta sopimusvapaus on yleisesti ottaen kapeampaa kuin tutkimussopimuksen osalta. Tutkielmassa arvioidaan edellä esitettyyn perustuen kysymystä siitä, onko asetuksen 82 artikla tulkittava pakottavaksi keskinäisen vastuunjaon suhteen, ja rajautuuko sopimusvapaus myös tässä suhteessa. Kysymystä artiklan pakottavuudesta ei ole ratkaistu tuomioistuimessa, ja argumentteja on esitettävissä kumpaankin suuntaan. Tutkielmassa päädyttiin rekisteröidyn suojaa painottamalla siihen, että asetuksen 82 artiklan mukainen vastuunjakosääntely on tulkittavissa pakottavaksi. Henkilötietojen suoja on perusoikeus, ja rekisteröidyn suojan painottuminen on näkynyt EUT:n oikeuskäytännössä. Asetuksen mukainen korvausvastuu menettäisi merkitystään sääntelyn noudattamisen varmistusmekanismina, jos vastuusta voisi sopia toisin. Tutkielmassa arvioitiin, että vastuusta toisin sopiminen voisi siten vaikuttaa siihen, miten osapuolet suhtautuvat ja toteuttavat vastuullaan olevia tietosuojavelvoitteita. Vastuusta toisin sopiminen voisi mahdollistaa myös sääntelyn kiertämisen. TSA 82 artiklan pakottavuus turvaisi siten sääntelyn päämääränä olevaa rekisteröidyn suojaa. Tutkielmassa päädyttiin siihen, että asetuksen vastaista sopimusehtoa voisi pakottavan sääntelyn vastaisena pitää pätemättömänä, ja asetus tulisi ehdon sijasta noudatettavaksi. Tutkielmassa esitetään lopuksi vielä eräitä tarkentavia näkökohtia. Ensinnäkin huomioidaan, että pakottavuus koskee vain sopimista sen vahingon suhteen, joka tulee asetuksen nojalla korvattavaksi. Lisäksi kiinnitetään huomiota keskeisiin sopimusoikeudellisiin periaatteisiin koskien vastuunrajoitusehtoja, sovinnon mahdollisuuksiin ja siihen, ettei asetus estä sopimasta korvaukseen liitännäisistä kuluista.
Virheellisellä tiedolla muulle kuin varsinaiselle sopimuskumppanille aiheutettu puhdas varallisuusvahinko

Rantanen, Roi (2023)

Suomen vahingonkorvausoikeus rakentuu vahvasti eri vahinkolajien erotukselle. Puhtaalla varallisuusvahingolla tarkoitetaan VahL:n 5 luvun 1 §:ssä kuvattua vahinkolajia, joka koskee "taloudellista vahinkoa, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon". Puhtaan varallisuusvahingon korvaaminen sopimuksenulkoisissa suhteissa edellyttää joko vahinkolajin korvauskelpoisuuden vahvistavaa erityissäännöstä tai vahingonkorvauslain 5:1:n mukaisten perusteiden täyttymistä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää millä perusteilla vahingonkorvausvastuu voi syntyä muulle kuin varsinaiselle sopimuskumppanille annetun virheellisen tiedon perusteella puhtaista varallisuusvahingoista. Vahinko on voinut syntyä esimerkiksi huonon liiketoimintapäätöksen tai henkilökohtaisen taloudellisen päätöksen johdosta, joka on tehty luottamalla vahingonaiheuttajan antamaan virheelliseen tietoon. Tutkielmassa tarkastelu aloitetaan yleisemmin puhtaiden varallisuusvahinkojen tarkastelusta ja taustoitetaan puhtaiden varallisuusvahinkojen rajoitettua korvattavuutta Suomen vahingonkorvausoikeudessa. Näitä perusteita peilataan erityisesti virheellisen tiedon perusteella aiheutuneeseen vahinkoon. Tutkielman rajauksen pääteemana on hahmottaa ne periaatteet ja se normipohja, joiden kautta näitä erityisiä puhtaan varallisuusvahingon syntytilanteita voidaan hahmottaa. Pääsäännön mukaan tilanteissa, joissa osapuolten välillä ei ole sopimussuhdetta tulee vahingonkorvaukseen sovellettava normisto deliktivastuusta. Tapauksille on kuitenkin ominaista se, että deliktivastuu ei sovellu kuitenkaan täysin ongelmitta tapauksien käsittelyyn. Osissa tilanteissa kyse on sellaisista etuuksista, joiden voidaan nähdä paremmin soveltuvan sopimusvastuun alaan. Tutkielmassa selvitetään miten delikti- ja sopimusvastuu hahmottuvat puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuutta koskevissa rajatapauksissa. Tapauksia, jossa virheellinen tieto on voinut aiheuttaa vahinkoa, arvioidaan merkityksellisten oikeustosiseikkojen kautta. Ensinnäkin tilanteeseen saattaa vaikuttaa se, kuka tiedon antaa. Toimiiko hän esimerkiksi ammatillisessa asemassa, joka voisi toimia perusteena perustellun luottamuksen syntymiselle? Toisena tekijänä voidaan erottaa se, kenelle tietoa tarjotaan. Onko kyse rajaamattomasta joukosta ihmisiä, joille tietoa annetaan vai voidaanko erottaa tietty intressiryhmä, jolla voi olla etua tai riskiä annetusta tiedosta? Kolmantena tekijänä voidaan vielä erotta se, mitä tietoa tarjotaan. Tutkielmassa lopputulemana todetaan, että vahingonkorvaustilanteiden arvioinnissa tulee painottaa tilannekohtaisia intressiasetelmia sen sijaan, että painotetaan jonkun tietyn muodollisen seikan täyttymistä. Huolimattomuudesta johtuvia virheellisen tiedon antoa koskevat tapaukset ovat usein monimutkaisia, eikä ole erotettavissa yksittäistä kaikkia tilanteita kattavaa testiä, jolla vahingonkorvausvastuu voitaisiin määrittää. Kriteereitä, joiden perusteella vahinkoja tulee ensisijaisesti arvioida ovat osapuolen perusteltu luottamus vahingon tunnistettavuus sekä oikeudenmukaisuus. Tilanteita tulee kuitenkin arvioida ottaen huomioon konkreettiset vahinkotilanteet ja reaaliset intressiasetelmat. Huomiota ei tule kiinnittää muodollisiin seikkoihin.

Now showing items 1-20 of 23

Browsing by Subject "vahingonkorvaus"

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO