Browsing by Subject "virhevastuu"

Elinkaarimallin eli rakennushankkeen, jossa valittu palveluntuottaja vastaa rakennettavan kohteen suunnittelusta, toteutuksesta, sekä ylläpidosta jopa kymmenien vuosien mittaisen sopimusajan, suosio on kasvanut merkittävästi viime aikoina. Elinkaarimallin vastuukysymyksiä ei kuitenkaan ole oikeuskirjallisuudessa juuri tutkittu. Tutkimuksessa selvitetään palveluntuottajan virhevastuun sisältöä ja kestoa erityisesti verrattuna perinteiseen rakennusurakkaan, johon sovelletaan rakennusalan yleisiä sopimusehtoja YSE 1998. Vastuuta verrataan sekä rakennusurakkaan, jossa tilaaja vastaa kohteen rakennuttamisesta ja suunnittelusta sekä toisaalta KVR-urakkaan, jossa urakoitsijan vastuulla on rakentamisen lisäksi kohteen suunnittelu ja kokonaiskoordinointi. Elinkaarisopimuksista tutkimukseen sisältyy sekä tilaajan järjestämällä rahoituksella toteutettavat että yksityisrahoitteiset PPP-mallit, joissa investointikustannusten rahoittaminen on siirretty palveluntuottajan vastuulle. Tutkimuksen metodina käytettiin argumentaatiota kehittelevää lainoppia, jossa pyritään selvittämään argumentaatioon vaikuttavia seikkoja, kehittämän argumentteja eri tulkintavaihtojen puolesta ja niitä vastaan sekä suhteuttamaan argumentteja toisiinsa. Metodiin sisältyy myös edellä kuvattu vertaileva elementti perinteiseen rakennusurakkaan. Tutkimus aloitetaan tarkastelemalla rakennusurakan ja elinkaarisopimuksen pääpiirteitä, julkis- ja yksityisrahoitteisen elinkaarisopimuksen eroja sekä tarkasteltujen sopimusten vastuun arviointiin erityisesti vaikuttavia sopimusoikeudellisia argumentteja. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että elinkaari- että rakennusurakkasopimusten arvioinnissa vaikuttavat hyvin samankaltaiset argumentit: lojaliteetti- ja myötävaikutusvelvollisuudet sekä osapuolille asetettavat korkeat asiantuntemusvaatimukset. Yksityiskohtaisen säädöspohjan puuttumisen vuoksi sopimusten arvioinnissa jää sijaa myös reaaliargumenteille. Tällaisena voidaan etenkin elinkaarisopimukissa nähdä pyrkimys optimaaliseen riskinjakoon. Kolmannessa jaksossa tarkastellaan sitä, milloin suoritus katsotaan virheellisesti. Tässä hyödynnetään kauppaoikeudesta peräisin olevaa niin sanottua vastaavuusteoriaa, jonka mukaisesti lailla sääntelemättömässä sopimuksessa virheen olemassaolo riippuu ensisijaisesti siitä, mitä sopimuksessa on suorituksesta sovittu. Jaksossa havaitaan, ettei elinkaarisopimuksessa asetettu vaatimustaso välttämättä oikeudellisesti tarkasteltuna merkittävästi eroa perinteisestä KVR-urakassa asetetusta vaatimustasosta. Vaatimukset on pääsääntöisesti ilmaistu tulosperusteisina toimivuusvaatimuksina. Sopimuksen vaietessa huomiota on kiinnitettävä myös hyvään rakennustapaan. Vastaavasti vastuun arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota virheen toleranssirajaan ja vastuuta voi vähentää tilaajan määräykset sekä hyväksynnät. Tosiasiallisesti elinkaarisopimuksen pitkä vastuu voi kuitenkin kannustaa palveluntuottajaa toimittamaan kestävämmät ja kokonaistaloudellisemmat ratkaisut, joissa on huomioitu myös ylläpitokustannusten optimointi. Neljännessä jaksossa pureudutaan rakennusurakka- ja elinkaarisopimusten eroihin virheen määräytymishetkessä ja vastuun kestossa. Vastuun keston osalta ero perinteisessä rakennusurakassa ja elinkaarisopimuksessa onkin huomattavia eroja. Siinä missä perinteisen rakennusurakan virhevastuun arvioinnin kannalta relevantti hetki on rakennusurakan vastaanottotarkastus ja YSE 1998 mukaisen kaksivuotisen takuuvastuun piiristä on rajattu normaalista kulumisesta, virheellisestä käytöstä, huollon laiminlyönnistä tai vahingon teosta johtuvat puutteet sekä virheet, jotka olisi vastaanottotarkastuksessa tullut havaita, elinkaarisopimuksessa suorituksen virheettömyyttä on arvioitava jatkuvasti sopimuskohteen ylläpitoaikana, jolloin palveluntuottajalla on kestovelvoite pitää sopimuskohteen olosuhteet jatkuvasti sopimuksen mukaisessa kunnossa. Elinkaarisopimuksissa palveluntuottaja vastaa myös kohteen kulumisesta sekä huollon laiminlyönnistä, mutta vastuuta vahingonteosta ja virheellisestä käytöstä voi olla jaettu. Myös elinkaarisopimuksessa voi kuitenkin olla merkitystä sillä, mikäli virhe on ollut havaittavissa kohteen vastaanottotarkastuksessa, eikä tästä ole vastaanottotarkastuksessa reklamoitu.

Rakennusurakassa suoritushäiriön paikantaminen sopimusketjun oikealle tasolle ei ole aina yksinkertaista. Rakennusmateriaalin kauppa on tyypillinen esimerkki rakennusurakassa suoritushäiriöitä aiheuttavasta oikeustoimesta. Tutkimuskysymys kuuluukin, millä perusteella ja missä laajuudessa rakennusmateriaalin myyjä vastaa rakennusvirheestä suhteessa materiaalin hankkineeseen urakoitsijaan. Tutkielmassa korostetaan sopimussuhteen kaksiasianosaisuutta ja huomioidaan YSE 1998- ja RYHT 2000- vakioehtojen sisällössä olevien erojen vaikutukset urakoitsijan ja myyjän väliseen vastuunjakoon. Rakennusvirhe määritellään ensisijaisesti rakennuttajan ja urakoitsijan välisessä relaatiossa, eikä urakoitsija voi kaikissa tapauksissa vierittää vastuutaan täysimääräisesti myyjälle. Tästä syystä vakioehtojen soveltamista sellaisenaan ei pidetäkään toivottavana. Tutkielma rakentuu myyjän näkökulmasta kolmen keskeisimmän vastuutilanteen arviointiin. Ensiksi vastaa myyjä rakennusvirheestä materiaalissa olevan laatuvirheen perusteella. Rakennusmateriaalissa on laatuvirhe, jos se ei luovutushetkellään vastaa lainsäädännössä tai sopimuksessa asetettuja laatuvaatimuksia. Virhevastuu voi perustua myös materiaalin soveltumattomuuteen yleiseen tai erityiseen käyttötarkoitukseensa. Kolmantena vastuutilanteena käsitellään tutkielmassa myyjän vastuuta rakennuskohteelle aiheutuvista tuotevahingoista, joita kauppalain systematiikassa pidetään välillisinä vahinkoina. Tutkielman neljännessä ja viidennessä pääluvussa tarkastellaan esimerkiksi RYHT 2000- ehtoihin sisältyviä vastuunrajoituslausekkeita, joista keskeisin liittyy välillisten vahinkojen korvauskelpoisuuteen. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan työ- ja materiaalivirheen väliseen rajanvetoon, takuuajan jälkeiseen vastuuseen ja reklamaatioon liittyviä kysymyksiä ja tulkintaongelmia.