Browsing by Subject "ympäristö"

Oikeus on ollut yksi Euroopan unionin tärkeimpiä keinoja vastata ympäristönsuojelun haasteisiin. EU:n ympäristölainsäädäntö kattaakin lähes kaikki ympäristönsuojelun osa-alueet ja sen asettamat ympäristöstandardit ovat maailman tiukimpien joukossa. EU on julistanut olevansa ja pyrkivänsä jatkossakin olemaan etulinjassa etenkin ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tutkielmassa tarkastellaan ympäristönsuojelun valtiosääntöoikeudellista eli konstitutionaalista asemaa Euroopan unionin oikeudessa. Näkökulmana on erityisesti Euroopan unionin perusoikeuskirjan 37 artikla, joka edellyttää, että ympäristönsuojelun korkea taso ja ympäristön laadun parantaminen sisällytetään unionin politiikkoihin ja varmistettaan kestävän kehityksen periaatteen mukaisesti. Perusoikeuskirjan 37 artiklan sisältö on varsin monitahoinen kokonaisuus, joka määrittyy pitkälti perussopimusten ympäristöartiklojen (SEUT 11, SEUT 191 ja SEU 3(3) artiklat) kautta. Artikla luo unionin toimielimille suuntaviivoja siinä, milloin niillä on toimivalta ryhtyä ympäristönsuojelutoimenpiteisiin, kuinka tehokasta ja laadukasta ympäristönsuojelun tulee olla, milloin ja millaisen tiedon valossa toimenpiteisiin voidaan tai täytyy ryhtyä sekä missä ja kenen kustannuksella ympäristöhaitat on estettävä ja korvattava. Edelleen se ohjaa toimielimiä katsomaan luonnonvarojen käytössä pitkälle tulevaisuuteen ja sovittamaan ympäristönsuojelun vaatimuksia yhteen muun unionin politiikan kanssa. Artiklan tulkintaan vaikuttavat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kautta Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tunnustetut ihmisoikeudet ihmisten hengen, terveyden ja kotirauhan suojaamiseksi. Kaikessa perusoikeuskirjan 37 artiklan mukaisessa tulkinnassa tulee lisäksi huomioida yhdenmukaisuus jäsenvaltioiden yhteisen valtiosääntöperinteen kanssa. Unionin tavoitteiden mukaisesti tulkinnassa on syytä painottaa ympäristönsuojelulle suuremman painoarvon antavia valtiosääntöperinteitä. Perusoikeuskirjan selityksissä POK 37 artikla on luokiteltu periaatteeksi erotuksena perusoikeuskirjan oikeuksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että artikla osoittaa ensisijaisesti julkiselle vallalle tehtävän saavuttaa ja ylläpitää ympäristönsuojelun korkeaa tasoa. Pääsääntöisesti artikla edellyttää täytäntöönpanotoimia ollakseen tehokas. Lisäksi siihen voidaan vedota tuomioistuimissa lähinnä unionin säädösten tai unionioikeutta implementoivan jäsenvaltioiden lainsäädännön tulkinnan apuvälineenä tai näiden laillisuuden arvioimiseksi. Periaateluontoisena säännöksenä POK 37 artiklan toimintalogiikka perustuu säännöille ominaisen soveltamisala-arvioinnin sijasta sen luonteeseen optimointikäskynä, jota on toteutettava niin pitkälle kuin mahdollista ja punniten vasten muita periaatesäännöksiä. Läpäisyperiaatteen nojalla POK 37 artiklan vaatimukset tulee soveltuvin osin ottaa huomioon kaiken unionin sekundaarilainsäädännön tulkinnassa. Sen sijaan Euroopan unionin tuomioistuin voi todeta säädöksiä pätemättömiksi POK 37 artiklan nojalla vain, jos käsillä on unionin toimielimen ilmeinen arviointivirhe. POK 37 artiklan mukainen tulkinta on siten ensisijainen keino poistaa ristiriitaisuudet unionin sekundaarilainsäädännön ja kyseisen artiklan väliltä. Tutkielmassa tarkastellaan myös mahdollisuutta johtaa POK 37 artiklasta subjektiivisia oikeuksia, joiden toteuttamista yksilöt voisivat vaatia tuomioistuimissa – tutkielman rajauksen mukaisesti erityisesti EUT:ssa. Koska subjektiivisten oikeuksien muodostuminen edellyttää unionille asetettuja tarkasti määriteltyjä velvoitteita, on POK 37 artiklan merkitys tällaisten oikeuksien muodostumisessa toistaiseksi jäänyt melko rajalliseksi johtuen artiklan sisällöllisestä yleisluontoisuudesta. Subjektiivisten oikeuksien muodostuminen ei kuitenkaan tutkielmassa esitettyjen havaintojen perusteella ole täysin poissuljettua, etenkään jos on kyse artiklan ydinaluetta koskevista unionin velvoitteista. Kun POK 37 artikla perustuu perussopimusten ympäristöoikeudellisiin periaatteisiin, on huomattava, että varovaisuusperiaatteen nojalla on voitu johtaa unionille yksityiskohtaisestikin määriteltyjä velvoitteita. Myös jäsenvaltioiden valtiosääntökehityksessä ilmenevä suuntaus kohti ympäristönsuojelun vahvempaa perusoikeussuojaa sekä EIT:n ympäristönsuojelua ja siihen liittyviä valtioiden positiivisia toimintavelvoitteita koskeva oikeuskäytäntö tukevat mahdollisuutta subjektiivisten oikeuksien muodostumiseen. Toisaalta subjektiivisten oikeuksien muodostumista rajoittaa se unionin oikeudessa vallitseva periaate, että jos kyseinen lainsäädännön ala on unionin tasoisin säädöksin harmonisoitu, subjektiivisia oikeuksia voidaan johtaa ainoastaan suoraan tästä sekundaarioikeudesta. Tutkielmassa tehdyn empiirisen tarkastelun pohjalta huomataan, että POK 37 artiklan tosiasiallinen merkitys unionin oikeuden soveltamisessa on jäänyt melko vähäiseksi. EUT ei ole pääosin viitannut artiklaan yksinään vaan se on liittynyt SEUT 191 artiklan ja SEU 3(3) kanssa samaan ympäristönsuojelun korkeaa tasoa painottavaan konstitutionaaliseen normikehikkoon. Myöskään komissio tai muut unionin toimielimet eivät ole antaneet artiklalle kovin suurta merkitystä norminannossaan. EUT:n tuoreen ratkaisukäytännön perusteella voidaan kuitenkin tehdä varovaisia päätelmiä artiklan itsenäisen merkityksen kasvusta. POK 37 artiklan nimeämistä perusoikeuskirjan selityksissä periaatteeksi ei tulisikaan enää painottaa yksinomaisena artiklan oikeudellista luonnetta määräävänä tekijänä. Tutkielman lopussa esitetään havaittavissa olevia kehityskulkuja, joiden perusteella perusoikeuskirjan 37 artiklan merkitys unionin oikeudessa on tulevaisuudessa todennäköisesti kasvussa.