Login | Suomeksi | På svenska | In English

Faculty of Theology

 

Recent Submissions

  • Matsinen, Tytti (2020)
    Tämä pro gradu -tutkielma keskittyy analysoimaan Maailmanpankin Disability Inclusion and Accountability Framework -viitekehystä ja hyödyntää analyysissa filosofi Martha Nussbaumin toimintavalmiuksien teoriaa. Martha Nussbaumiin toimintavalmiuksien teoria on valittu tutkielmaan, sillä Nussbaum toteaa teoksessaan Creating Capabilities Maailmanpankin hyödyntäneen toimintavalmiuksien teoriaa kehitysajattelunsa pohjana. Lisäksi hän käsittelee vammaisten henkilöiden oikeuksia ja asemaa suhteessa pitkään vallalla olleisiin kehitysmaatutkimuksen ja kehitystaloustieteen teorioihin teoksissaan laajasti. Tutkielmassa hyödynnetään myös vammaisuuden sosiaalista mallia, johon YK:n vammaisyleissopimuksen määritelmä vammaisuudesta pohjautuu. Tutkielma vastaa seuraaviin kysymyksiin: Miten Maailmanpankin Vammaisten henkilöiden osallisuuden viitekehys perustelee vammaisten henkilöiden oikeuksien ja osallisuuden edistämistä oman toimintansa näkökulmasta? Millaista muutosta ja millä keinoin Maailmanpankki viitekehyksessään tavoittelee verrattuna Martha Nussbaumin esittämään toimintavalmiuksien teoriaan? Millaisia aukkoja Vammaisten henkilöiden osallisuuden viitekehyksessä Nussbaumin teorian valossa on ja millä niitä voi selittää? Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi, jossa keskitytään käsitteiden, argumenttien ja edellytysten analyysiin. Maailmanpankki perustelee vammaisten henkilöiden osallisuuden ja oikeuksien edistämistä (1) vammaisten suurella määrällä, (2) sillä, että vammaisten syrjintä laskee valtioiden bruttokansantuotetta 3‒7 %, (3) kansainvälisillä kehitysstrategioilla ja omalla strategiallaan, joiden toimeenpanoon se on sitoutunut ja (4) asiakasvaltioiden tarvitseminen neuvonta- ja asiantuntijapalveluiden tarjoamisella, jotta nämä selviävät sitovista ihmisoikeusvelvoitteistaan. Maailmanpankki tavoittelee vammaisten osallisuutta, voimaantumista ja täyttä osallistumista yhteiskuntaan. Maailmanpankin valitsemat toimialat, joilla vammaisten henkilöiden oikeuksia ja osallisuutta ensisijaisesti edistetään, jakautuvat niin yksilöä kuin yhteiskuntaa kehittäviin toimialoihin. Jako on vastaava kuin yhtäältä rakenteisiin toimintavalmiuksien teorian jakautuminen sisäsyntyisiin, sisäisiin ja yhdistettyihin toimintavalmiuksiin ja toisaalta vammaisuuden sosiaalinen mallin jako yksilön ominaisuuksiin ja yhteiskunnan esteisiin. Toimintavalmiuksien teorian mukaan ihmisarvoinen elämä edellyttää yhdistettyjen toimintavalmiuksien toteutumista, mikä edellyttää sisäisten toimintavalmiuksien olemassaoloa ja yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tukevat sisäisten toimintavalmiuksien toteutumista. Maailmanpankin viitekehyksessään esittelemä työ kohdistuu suurimmaksi osaksi yhteiskunnan rakenteisiin, mutta joidenkin toimialojen osalta myös sisäisiin toimintavalmiuksiin. Maailmanpankin viitekehyksessä on toimintavalmiuksien teorian näkökulmasta kolme puutetta. (1) Viitekehys mittaa kehitystä ja hyvinvointia ainoastaan bruttokansantuotteella, mikä selittyy Maailmanpankin historialla, mutta ei ole riittävä kuvaamaan vammaisten henkilöiden osallisuuden ja oikeuksien toteutumista tai hyvinvoinnin lisääntymistä. (2) Viitekehyksen kuvaamat toimenpiteet eivät edistä kaikkia ihmisoikeuksia, vaan painottuvat taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien edistämiseen. Toimintavalmiuksien toteutumisen näkökulmasta kansalais- ja poliittiset oikeudet ovat kuitenkin ensiarvoisen tärkeitä. Näihin oikeuksiin puuttumattomuuden voidaan ajatella johtuvan Maailmanpankin mandaatin rajoituksista. (3)Viitekehyksen toimenpiteet kohdistuvat kaikkiin vammaisiin eikä eri tavoin vammaisten ihmisten erilaisia tarpeita ole huomioitu. Toimintavalmiuksien teorian ydinajatus on, että kullekin ihmisille on tarjottava ne resurssit, joita he tarvitsevat toimintavalmiuksien minimitason saavuttamiseen. Erilaisia tarpeita ei huomioida Maailmanpankin työssä, sillä se on koko historiansa ajan keskittynyt laajoihin, kokonaisia toimialoja koskeviin toimenpiteisiin.
  • Kuvaja, Anne (2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan 38 suomalaisen tuon- ja tämänpuoleisuuden kokemuksia läheisten ja osin hoidettavien ihmisten kuolemien äärellä noin 70 vuoden ajalta. Teoreettisena taustana esitetään erityisesti uskontososiologi Tony Walterin näkemykset kuoleman kolmesta ideaalityypistä ja aikakaudesta. Tutkimusaineistona käytettiin Kuolema, menetys ja muisto -nimistä kirjoitusaineistoa, joka analysoitiin ja tulkittiin pääosin narratiivisen ja osin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimusaineistosta muodostettiin neljä kokemuksellisesti toisistaan poikkeavaa kategoriaa. Traditionaalisen uskonnollisuuden piiriin kuuluvat informantit sitoutuvat pääosin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon perinteisiin käsityksiin uskosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, ja kuolema on monille heistä tuttu vieras jo lapsuudesta alkaen. Kokemuksissa painottuu ehtoollisen nauttimisen ja anteeksiannon merkitys kuoleman edessä, ja useat informantit kokivat kuolinhetkellä tai vainajaa katsottaessa pyhyyden kokemuksia ja antoivat ruumiille hengellisiä merkityksiä. He painottavat, että spiritismiä tulee karttaa. Uskonnollisten kokemusten rinnalla kulkevat kansanuskoa kuvastavat kokemukset erityisesti linnuista kuoleman enteinä ja viestintuojina vainajilta. Ekstrateistisen spirituaalisuuden keskeisenä piirteenä on koettu yhteys vainajien ja henkimaailman kanssa. Kokemusulottuvuus sisältää kuolemaan yhdistettyjä valoilmiöitä, intensiivisiä unia, enkelien läsnäolon kokemuksia, telepaattisen yhteyden tuntemista sekä monimuotoisia ennekokemuksia, joihin saattaa liittyä mystisiä piirteitä ajan pysähtymisestä ja varmasta tietämisestä. Voimakkaimmillaan kokemukset ilmenevät spiritisminkaltaisena vuorovaikutuksena vainajien kanssa. Sekulaarissa spirituaalisuudessa painottuu elämän spiritualiteetti, jossa kuolemaa peilataan suhteessa vainajan tai omaan elämään, kuten antamalla sille henkisen rikastumisen merkityksiä. Kirjoituksista tulee esille omia, ekspressiivisiä kuolemanrituaaleja, joista merkittävimpiä ovat eroottisen laulun laulaminen ruumiille, maalliset kuoleman juhlat ja kuolemasta puhdistautumisen rituaali. Kokemukset ilmaistaan usein runojen, kirjallisuuden ja populaarimusiikin avulla, ja kuolleen hengen katsotaan kulkevan yksilön, perheen, suvun ja työyhteisön muistoissa mukana. Sekulaarissa naturalismissa läheisen kuolema näyttäytyy karuna ja osin pelottavana ruumiillisena ja biologisena tapahtumana, jonka jälkeen ei katsota olevan mitään. Tunneilmaisu on niukkaa ja osin keskitytään ainoastaan läheisen sairaanhoitoon. Kuolevaa ihmistä ja ruumista kuvataan osin inhorealistisin ilmauksin. Kuolleiden muistelu saa jossain määrin sekulaariin spirituaalisuuteen yhdistyviä piirteitä. Tutkitut suhtautuvat uskontoon kielteisesti tai sillä ei ole heille merkitystä. Traditionaalinen uskonnollisuus muistuttaa vanhoja kansanuskomuksia lukuun ottamatta Walterin näkemyksiä traditionaalisen kuoleman ideaalityypistä, kun taas ekstrateistisen ja sekulaarin spirituaalisuuden kokemukset osoittavat postmodernin kuoleman aikakauden uushenkisiä ja osin esoteerisia elementtejä. Sekulaari naturalismi ilmentää kuoleman modernia aikakautta kärjistetyllä tavalla. Traditionaalisen uskonnollisuuden mukaiset kristilliset kokemukset näyttävät kokonaisvaltaisesti toteutuvan 1960-luvun yhteiskunnallisten muutosten jälkeen enää konservatiivisilla kristityillä, kun taas postmodernit kokemukset vaikuttavat sijoittuvan 2000-2010 -luvuille. Tulokset osoittavat, että kokija tarkastelee maailmankatsomuksensa kehyksen läpi kuolevaa ihmistä, ruumista sekä kaikkia kuoleman tapahtumia, ja antaa kokemuksilleen merkityksiä ympäröivästä kulttuurista käsin. Poikkeuksena ovat läheisten vainajien läsnäolokokemukset, joita sisältyy kaikkiin kokemuskategorioihin. Tämä vahvistaa aiempaa tutkimustietoa siitä, etteivät kokemukset yhteydestä kuolleisiin läheisiin liity kokijoittensa maailmankatsomukseen ja muihin taustatekijöihin.
  • Palviainen, Heikki (2020)
    Tutkimuksessa tarkastellaan entisten Jehovan todistajien yhteiskunnallista osallisuutta. Osallisuutta lähestyttiin kirjallisuudessa käytettyjen määritelmien ja Erik Allardtin hyvinvointiteorian avulla. Tutkimukseen haastateltiin kymmentä entistä Jehovan todistajaa, jotka olivat viettäneet lapsuutensa ja nuoruuteensa liikkeessä. Koulutuskielteisyyteen liittyvät työmarkkinaongelmat ja mielenterveydellisten häiriöiden yhteisvaikutus altisti osattomuudelle ja syrjäytymiselle. Aineiston perusteella Jehovan todistajuudella, liikkeen vaikutuspiirissä kasvamisella ja siitä irtautumisella on yhteys mielenterveyden häiriöihin. Yhteistä psyykkisille ongelmille ja masennukselle oli voimakkaat syyllisyyden ja kelpaamattomuuden tunteet, joita informantit olivat kokeneet Jehovan todistajana. Informantit olivat kokeneet enemmän tai vähemmän vahvaa ulkopuolisuutta ainakin jossain vaiheessa elämäänsä. Tyypillisesti puute liittyi sosiaalisiin suhteisiin. Irrallisuuden kokemukset, liikkeessä koettu luottamuksen menettäminen ja karttaminen vaikeuttivat ihmissuhteiden luomista ja ylläpitoa. Osa ulkopuolisuuden ja irrallisuuden kokemuksista liittyi yhteiskuntaan. Se oli yleinen elämää ja ihmissuhteita koskeva kokemus. Kyvyssä vaikuttaa oman elämän kulkuun vaikutti olevan vähiten puutetta. Liikkeestä irtaantuminen voidaan kokea voimaannuttavana prosessina.
  • Perälä, Silja-Inkeri (2020)
    Tiivistelmä Referat Tässä tutkielmassa selvitän evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajien näkemyksiä kouluissa tapahtuvasta arvokasvatuksesta ja sen merkityksestä 2010-luvulla. Lisäksi tutkielma selvittää evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajien roolia arvokasvattajana ja niitä haasteita ja käsityksiä joita evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajat kokevat liittyvän kouluissa tapahtuvaan arvokasvatukseen. Arvokasvatusta käsitteenä on tutkittu käsitteenä sekä alakouluissa, mutta evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajien osalta arvokasvatusta ei vielä ole tutkittu. Tutkimus on laadullinen tutkimus joka toteutettiin puolistrukturoituna e-lomakehaastatteluna. Aineistoa kerättiin toukokuussa 2016 sekä tammikuussa 2017 ja yhteensä tutkimukseen osallistui 21 evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajaa ympäri Suomen. Tutkimustulokset analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimustulosten mukaan evankelisluterilaisten uskonnon aineenopettajien määritellessä termiä arvokasvatus jäi teorian merkitys vähäiseksi. Teorian sijaan esille nousi pohdinta ja keskustelu, hyvän elämän oppiminen, kirjalliset dokumentit kuten opetussuunnitelmatekstit, opettajan esimerkki sekä koulun käytännön toiminta. Arvojen opettaminen koulun arjessa nähtiin merkittäväksi tehtäväksi ja arvojen ohjaavan koko koulun toimintaa. Arvojen opettamisen 2010-luvun Suomessa nähtiin olevan koko koulun ja kaikkien oppiaineiden yhteinen tehtävä. Kuitenkin evankelisluterilaisen uskonnon ja katsomusaineiden nähtiin käyttävän muita oppiaineita enemmän aikaa arvopohdintaan ja arvojen opettamiseen. Käytännössä arvojen opettaminen tapahtuu evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajien mukaan sekä opettajan oman esimerkin kautta että erilaisia opetusmetodeita hyödyntäen. Evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajat kokivat toimivansa jatkuvasti arvokasvattajina niin oppitunneilla kuin sen ulkopuolellakin. Opetusmetodien osalta keskiöön arvojen opettamisessa nousivat keskustelu -ja pohdintatehtävät. Tutkimukseen osallistuneista evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajista suurin osa koki roolinsa arvokasvattajana merkittävänä vaikkakaan muiden aineiden opettajien tai koulun työntekijöiden roolia arvokasvattajina ei sivuutettu. Jatkuvasti muuttuva yhteiskunta, rajallinen aika, ristiriidat oman ja oppilaan arvomaailman välillä sekä opettajan itsevarmuuden puute koettiin haasteina arvokasvattamisen opettamisessa 2010-luvulla.
  • Sinersaari, Mea (2020)
    Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella modernin asentojoogan eri muotoja edustavien joogaopettajien ja joogaopettajankouluttajien käsityksiä joogan henkisyydestä. Tutkin sitä, millaisia käsityksiä joogaopettajilla on joogan henkisyydestä ja hengellisyydestä, ja miten ne näkyvät joogaopettajien käsityksissä siitä, mitä jooga on ja mikä on harjoituksen laajempi merkitys ja tarkoitus. Lisäksi kysyn, millaista rajankäyntiä joogaopettajat tekevät käsityksissään joogasta henkisen ja uskonnollisen sekä tradition ja subjektiivisen merkityksen korostamisen välillä. Tutkielman aineistona on viisi 1–1,5 tunnin mittaista haastattelua suomalaisilta joogaopettajilta ja opettajankouluttajilta. Koska tarkoituksenani on luoda yleiskuvaa nykyaikaisen suomalaisen joogan henkisyydestä, pyrin valitsemaan haastateltavani eri taustoista ja joogan muodoista. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina. Tutkielmatyössäni etenen aineistolähtöisesti. Litteroitujen haastattelujen analysointiin käytän fenomenografista tutkimusotetta, jonka tavoitteena on tuoda esiin käsitysten variaatio. Fenomenografisen analyysin tuloksena on kolme joogan henkisyyden käsityskategoriaa: tasapaino ja hyvinvointi, tietoisuus ja mielenhallinta sekä yhteys ja muodonmuutos. Nämä kategoriat kuvaavat kolmea erilaista aineistossa näkyvää tapaa ymmärtää joogan henkisyys. Haastateltavat suhtautuvat traditioon kolmella tavalla: positiivisesti, kriittisesti ja ristiriitaisesti. Aineistossa korostuu erityisesti ristiriitainen näkemys, joka ilmenee rajankäyntinä tradition ja subjektiivisen vapauden arvostamisen välillä. Haastateltavat kuvaavat joogaa sekulaariksi harrastukseksi ja heidän suhteensa uskontoon on neutraali tai etäännyttävä. Heidän käsityksissään joogan henkisyydestä korostuu henkilökohtaisen, kokemuksellisen ja kehollisen merkitys. Vaikka haastateltavat korostavat joogan tradition tärkeyttä, tärkeämmäksi nousee silti suhde omaan kokemukseen ja sisäiseen auktoriteettiin.