Browsing by department "Institutionen för kyrkohistoria"

Mitä kirkko tekee, kun sen omat jäsenet taistelevat toisiaan vastaan? Tässä tutkimuksessani selvitän sitä, miten Libanonin maroniittikirkon johdon ja Vatikaanin toimet näkyvät kansainvälisessä lehdistössä, ennen kaikkea The New York Timesissa ja Le Mondessa Libanonin sisällissodan lopussa 1985–90. Maroniitit ovat idän uniaattikirkkoihin kuuluva kirkkokunta eli autonominen osa katolista kirkkoa. Maroniitit ovat suurin kristitty ryhmä Libanonissa. Kaikkiaan Libanonissa on 18 virallista uskontokuntaa, joista suurimmat ovat maroniittien lisäksi sunni- ja shiiamuslimit. Libanon oli ennen 1975–90 sisällissotaa esimerkki valtiosta, jossa uskontokunnat elivät rinnakkain. Rajussa sisällissodassa kuoli lähes 200 000 ihmistä ja satoja tuhansia joutui pakenemaan kodeistaan. Tutkimuksessani on kaksi päälinjaa: toisaalta maroniittikirkon ja sen johdon toiminta Libanonissa ja toisaalta Vatikaanin toiminta sekä kansainvälinen ulottuvuus. Päätutkimuskysymykseni on se, kuinka maroniittikirkon patriarkan poliittinen vaikuttaminen välittyy kansainväliselle yleisölle. Millaista retoriikkaa patriarkka käytti pyrkiessään hillitsemään taisteluosapuolia? Miten lähteiden perusteella voi sanoa sen muuttuneen vuosien aikana? Miten patriarkan toiminta muuttui? Toinen tärkeä pääkysymys on myös maroniittikirkon ja Vatikaanin suhde. Tutkin ennen kaikkea sitä, millaisina Libanonin suhteet Vatikaaniin näkyivät lehdissä. Miten Vatikaanin II kirkolliskokouksen linja näkyi Libanonin sisällissodan loppuvuosina? Mikä oli paavi Johannes Paavali II:n henkilökohtainen panos Libanonin rauhanneuvotteluissa? Käsittelen aiheita kronologisessa järjestyksessä siten, että kummatkin pääteemat pysyvät mukana käsittelyssä koko ajan. Tutkimukseni ajankohdaksi olen rajannut sisällissodan loppuvuodet 1985–90. Nuo vuodet ovat kirkon kannalta kaikkein kiinnostavin jakso, sillä tuolloin voidaan tarkastella kirkkopolitiikan muutosta patriarkan vaihdettua ja sisällissodan lopussa. Noina vuosina maroniittikristityt myös taistelivat keskenään. Tutkimukseni päälähteet ovat The New York Timesissä ja Le Mondessa julkaistut uutisartikkelit ja analyysit. Nämä ovat kieliryhmissään valtalehtiä. Kumpikin seurasi laajasti Libanonin tilannetta ja Vatikaania. Lisäksi käytän lähteenäni paavi Johannes Paavali II:n Libanonia koskevia kirjeitä ja viestejä sekä muita lehtiä. Tässä tutkimuksessani käy selvästi ilmi se, miten maroniittikirkon patriarkan suhtautuminen politiikkaan muuttui sisällissodan kuluessa ja se näkyi myös kansainvälisissä lehdissä. Politiikasta syrjässä pysytellyt patriarkka Antoine Pierre Khoreiche joutui eroamaan tehtävistään tavalla, jota kutsuttiin jopa Vatikaanin palatsivallankumoukseksi. Sitten uuden patriarkan valinnasta syntyi kiista. Lopulta valittu patriarkka Nasrallah Butros Sfeir oli kompromissiratkaisu, joka aivan aluksi oli pettymys. Sfeirin poliittinen vaikuttaminen alkoi kuitenkin näkyä yhä enemmän hänen uransa edetessä. Erityisesti Ta’ifin rauhansopimuksen aikaan hänen roolinsa nousi merkittäväksi. Lähteistä välittyy kansainvälisesti erittäin mielenkiintoinen kuva maroniittikirkon sisäpolitiikasta ja toisaalta suhteista Vatikaaniin. Aineistostani käy myös selkeästi ilmi, että Sfeirin toimien taustalla oli hyvin usein Vatikaanin ilmiselvä ohjeistus. Sfeirin suhde Vatikaaniin ei ollut yksiselitteinen ja ongelmaton, sillä hän joutui tasapainottelemaan paavin toiveiden ja omien maanmiestensä välillä. Tämä johti joskus niin väkivaltaisiin purkauksiin kirkkoa vastaan, että niitä seurattiin myös ulkomaisessa lehdistössä.

This thesis examines perspectives that Christians in Western Kavango in Namibia have about Christianity and their past religious traditions. The Finnish Evangelical Lutheran Mission (former Finnish Missionary Society) has been working there since 1926. The latest Finnish missionaries left the area in 2013. The Catholic mission was already active in Kavango when the Finns arrived, but Catholicism has been more influential in the eastern part of Kavango. Nowadays new, Pentecostal type churches are attracting a lot of people. The basic research method has been interviewing people in Kavango. First, I wanted to know why they are Christians and what Christianity means to them. Second, I interviewed them about what they know or remember about old cultural traditions and how they evaluate them. I also wished to get deeper into the process of conversion, but I was not able to do so, mainly because almost all the informants had been Christians since their childhood. It seems that people in Kavango have taken Christianity as their own. Christianity in Kavango also has longer and deeper roots than I expected. All the informants said that they are Christians and all consider Christianity as important for themselves. There was more variation in how they expressed the basic meaning of Christianity: salvation to heaven after death, getting daily bread from God, or having order and purpose in life. Prayer is very important to Christians in Kavango; almost every informant spoke something about prayer although I did not ask about it. This may have something to do with the tradition of offering and praying to ancestral spirits. Now Christians feel they have direct contact to God through prayer, as there is no more need to approach him through a mediator. Early missionaries required a Christian way of life from converts. Women had to cut away their traditional hairdo, and polygamous men had to send extra wives away. Concerning the hairdo the missionaries thought that it involves a lot of magic, whereas the local people saw it only as a matter of beauty until they adopted new ideals of hygiene. Polygamy has been more common than I expected and is still found in Kavango. The church still follows the guideline on polygamy given by the missionaries. The moral code of the church is strict in particular on cohabitation before marriage. Strict morals are not, however, only a product of the mission; the traditional society used to have harsh punishments. Traditional healing divides opinions. On one hand Christians also admit there are true herbal remedies that healers know. On the other hand many healers are only cheating people to get money, and even today some point out “witches” as the cause of illness or injury, leading to blaming of innocent people. In general, it can be said that Christians in Kavango consider Christianity and traditional African religion as a continuum, not as opposites. They compare their pre-Christian era with the Old Testament. When they prayed God through their forefathers, it was like praying the God of Abraham, Isaac and Jacob. In fact, the world of the Old Testament is close to that of African traditional life in many aspects. Even so, Christians in Kavango see Christianity as something brought to them by God’s power, so they can confess faith in Jesus whom they did not previously know.

Santalan kartano, Sandö gård, Hankoniemellä tuli vapaakirkollisen liikehdinnän tukipaikaksi 1900-luvun alkuvuosista lähtien. Saarnaaja Hjalmar Braxén avioitui kartanon tyttären Hulda Sjöblomin kanssa 1897. He asettuivat Tampereen jälkeen asumaan Santalaan, josta tuli samalla 1903 perustetun Rakennusosuuskunta Bethelin taloudellinen tuki. Kun Braxén vuonna 1909 kuoli vuosi appivanhempiensa jälkeen, päättivät lapsettomaksi jäänyt leski ja sisarensa Tilda myydä kartanon Bethelille. Sen kautta rahoitettiin silloista Suomen Vapaan Lähetyksen toimintaa mm. rakentamalla ja omistamalla rukoushuoneita, tukemalla sisä- ja ulkolähetystyötä sekä hallituksen projekteja. Uskonnonvapauslain myötä muodostettiin Suomen Vapaakirkko 1923. Seitsemän vuotta myöhemmin se sai kartanon lahjoituksena Betheliltä. Kirkon toinen merkittävä oma rahoituslähde oli Helsingissä sijaitseva hotelli Lähetys Hospiz, joka myös oli pääosin Bethelin rahoilla rakennettu. Santalan kartanosta oli muodostunut vapaakirkollisen toiminnan ”pankki”. Sen varallisuus perustui pääosin vajaan 2000 hehtaarin metsäomaisuuteen sekä myytäviin rantapalstoihin. 1930-luvulta lähtien alkoivat suomalaiset rakentaa kesähuviloita ja merenrantatontit olivat haluttuja kohteita. Rahoituksen lisäksi kartano tarjosi mahdollisuuden jatkuvaan koulutukseen, koska kouluneuvos S.S. Salmensaari oli rakentanut pihapiiriin ison talon asuin- ja kurssikäyttöön. 1920-luvulta lähtien sitä käyttivät ensin naisevankelistat ja myöhemmin saarnaajamiehet, senkin jälkeen kun Lähetysopiston toiminta Helsingin keskustalossa oli alkanut 1925. Kartano tarjosi myös erinomaiset puitteet kesäisin sekä lomailijoille täysihoitolassaan että kristillisille nuorisokursseille. Viimeksi mainitusta kehittyi 1920-luvulla seurakuntakoulu, vapaakirkollinen vastine evankelis-luterilaisen kirkon rippikoululle. Telttaleirit aloitettiin mittavasti vasta toisen maailmansodan jälkeen. Toinen maailmansota (1939–1945) merkitsi Santalan kartanon joutumista talvisodan jälkeen Neuvostoliiton vuokra-alueelle. Metsät ja rakennukset kärsivät mittaamattomat vahingot linnoitusten ja tykistötulen seurauksena. 45 kartanon omistamaa rakennusta tuhoutui tai vaurioitui. Jälleenrakennus vaati Vapaakirkolta suuria ponnistuksia. Sodan jälkeen oli vaarana, että koko kartanon alue menetettäisiin evakkojen asutustoimintaan, ellei sille voitaisi osoittaa merkittävää käyttöä kuten jatkuvaa koulutustoimintaa. 1943 vakavasti alkanut tavoite oman kansanopiston suhteen realisoitiin vajaassa kolmessa vuodessa: marraskuun ensimmäisenä päivänä 1946 aloitti toimintansa Santalan kristillinen kansanopisto. Aluksi oli käytössä vain uudistettu ja laajennettu kartano sekä sauna. Opiskelijat ottivat vastuuta opetusmielessä myös keittiöstä, navetasta, hevosista ja erilaisista puutöistä. Santalan kartanosta muodostui vapaakirkollisen perinteen vaalija, nuoren sukupolven kasvattaja sekä kansalaiskuntoon että vapaakirkolliseen uskonnäkemykseen. Samalla sen alueet edelleen tuottivat puuna, tontteina ja muina hyödykkeinä merkittävää taloudellista tukea Suomen Vapaakirkon toimintaan.

Seitsemän veljestä on Aleksis Kiven kirjoittama romaani, joka ilmestyi vuonna 1870. Se kertoo seitsemän veljeksen seikkailuntäyteisestä elämästä eteläisessä Hämeessä. Veljekset elivät villeinä ja vapaina metsänkulkijoina omien mielihalujensa mukaan, metsästellen, toisilleen tarinoita kertoillen ja ajautuen tuon tuostakin rajuun tappeluun naapurikylän poikajoukon kanssa. Kun veljekset molempien vanhempien kuoltua joutuivat ottamaan vastuun itsestään ja kotitalonsa hoidosta, he havahtuivat toteamaan, että talonpidossa on tarpeen olla emäntä. Avioliittoon ei kuitenkaan päässyt ennen ripillä käyntiä eikä ripille päässyt ilman lukutaitoa. Veljekset hankkivat Hämeenlinnasta seitsemän aapiskirjaa ja aikoivat opetella lukutaidon lukkarilan laiskankoulussa. Siitä alkoi veljesten rippikoulu, äidin antamilla opetuksilla pohjustettu. Tutkimustehtävänä oli selvittää, mitä Kivi teoksessaan kertoo Seitsemän veljeksen rippikoulun suorittamisesta. Luin kirjaa lähiluvun metodilla ja poimin siitä kaikki tutkimustehtäväni aiheeseen liittyvät kohdat. Vertasin näitä kohtia Kiven kotipaikkakunnan Nurmijärven rippikouluun 1800-luvulla ja selvitin, missä määrin teos heijastaa aikakauden kansanopetuksen ja rippikoulun käytäntöjä. Tutkin myös, mistä Kivi oli saanut aineksia kertomukseensa ja miten kerrotut asiat liittyivät Kiven omiin kokemuksiin. Tutkimuksen päälähteinä olivat Kiven teos Seitsemän veljestä ja Nurmijärven seurakunnan rippikoulua koskeva arkistomateriaali. Tutkimuskirjallisuuden kautta perehdyin rippikoulun ja kansanopetuksen alkuvaiheisiin. Rippikoulun kehityspyrkimyksiä tarkastelin piispantarkastusten ja tuomiokapitulin kiertokirjeiden pohjalta. Kivi-tutkijoiden avulla selvitin Aleksis Kiven elämää ja teoksen yhtymäkohtia hänen kotiseutunsa henkilöihin ja tapahtumiin. Tulokset ja johtopäätökset: Kivi kuvasi teoksessaan hyvin realistisesti ja monipuolisesti 1800-luvun maalaiselämää ja sen kehitystä. Hän antoi todenmukaisen kuvan myös kirkollisesta kansanopetuksesta katekismuskuulusteluineen ja kinkerikäytäntöineen. Kiven teoksessa veljesten äiti yritti kasvattaa poikiaan kristinopissa ja laittaa heidät Männistön muorin luokse lukutaito-oppiin, äiti itse kun oli lukutaidoton. Sellaista lasten kasvatus oli Kiven aikakaudella. Lasten alkeisopetus oli vanhempien vastuulla, mutta maassa oli paljon lukutaidottomia vanhempia, joiden piti hankkia lapsilleen opetusta kylän lukutaitoisilta. Muut koulumuodot olivat vasta idullaan, mutta lukkarit oli velvoitettu antamaan opetusta köyhille lapsille ja lukutaidottomille aikuisille. Aleksis Kivi veljineen pääsi kylän ensimmäiseen kiertokouluun ja Johan Fredrik Berghin perustamaan pyhäkouluun, mutta veljeksille oli käytettävissä vain lukkarinkoulu. Kuri oli lukkarilassa kova kuten siihen aikaan muissakin koulumuodoissa. Kivi oli nähnyt ja kokenut sitä itse ja halusi ottaa kantaa kurin lieventämiseksi antamalla veljesten paeta lukkarilan ikkunasta ja muuttaa Impivaaran korpeen kauas yhteiskunnan vaatimuksista. Kannanotto lempeiden menetelmien puolesta oli myös se, kuinka veljekset rovastin ja nimismiehen hyväntahtoisuuden ansiosta alkoivat omaehtoisesti opetella aapistaan ja kovalla työllä ja ahkeruudella saivat rippikoulun suoritetuksi. Kiven teos osoittautui 1800-luvun historian tietolähteisiin vertailemalla faktaksi , niin todenmukaista kuvaa Kivi piirsi aikakautensa elämästä, kansanopetuksesta ja rippikoulusta.

Tässä tutkimuksessa selvitetään, millaista kirkollinen kansanopetus on ollut 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Etelä-Pohjanmaalla Ilmajoella. Kirkollista kansanopetusta ja sen eri muotoja eli pyhä-, kierto- ja rippikoulua sekä lukukinkereitä tutkitaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirkollisen kansanperinteen arkiston haastattelututkimuksen vastausten tarjoaman muistitietohistorian sekä Ilmajoen kirkonarkiston aineiston avulla. Tutkimus esittelee haastatelluille jääneitä muistoja ja mielikuvia kansanopetuksesta peilaten näitä kokemuskertomuksia kirkonarkiston aineistoon sekä aiempaan tutkimukseen. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirkkohistorian laitos järjesti kirkollisen kansanperinteen kyselyn 1960- ja 1970-luvuilla tarkoituksenaan kerätä talteen muistitietohistoriallista aineistoa menneiden vuosikymmenten kirkollisista oloista ja perinteistä. Yksi haastattelututkimuksen kysymysryhmistä käsittelee kirkollista kansanopetusta ja sen muotoja. Kun muistitietohistoriallista materiaalia vertaa Ilmajoen kirkonarkistosta löytyvien alkuopetuksesta, rippikoulusta tai lukukinkereistä kertovien lähdeaineistojen kanssa, saa kirkollisesta kansanopetuksesta Ilmajoella vuosina 1900–1935 hyvän kokonaiskuvan. Erityisesti kirkolliseen alkeisopetukseen eli pyhä- ja kiertokouluun panostettiin Ilmajoella. Vaikka muualla Suomessa pyhäkoulutoiminta ei kasvanut ensimmäisen maailmansodan jälkeen kymmeneen vuoteen, Ilmajoen pyhäkoulut säilyttivät suosionsa – ja jopa kasvattivat sitä. Lapsia kävi pyhäkoulussa Ilmajoella poikkeuksellisen paljon Turun hiippakunnan muihin alueisiin verrattuna, vaikka välimatkat kodin ja pyhäkoulun välillä olivat usein pitkiä. Muun Etelä-Pohjanmaan tilanteesta poiketen ilmajokelaiset kiertokoulunopettajat olivat saaneet koulutuksen tehtäväänsä kiertokouluttajakursseilla tai pikkuseminaareissa. Myös rippikoulusta ja lukukinkereistä on ilmajokelaisille haastatelluille jäänyt pääasiassa positiivisia muistoja. Ilmajoen kirkonarkiston aineisto ja haastateltujen kokemuskertomukset osoittavat, että rippikoulunkäyntiä koskeneet ohjeistukset otettiin Ilmajoella käytäntöön heti, kun ohjeistus oli annettu – tai jopa ennen sitä. Lukukinkereistä kerrottaessa haastatellut muistavat parhaiten kinkereissä pullia myyneet nisuporvarit ja kinkereiden jälkeiset juhlat eli kalaassit. Haastateltujen kokemuskertomuksista ja Ilmajoen kirkonarkiston aineistosta saa kuvan siitä, että kirkolliseen kansanopetukseen suhtauduttiin arvostavasti. Kirkko ja uskonto olivat osa ihmisten elämää heidän lapsuudestaan alkaen.

Tutkielmassa tarkastelen Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) suhdetta uskonnollisiin ja kirkollisiin kysymyksiin, sekä sitä muuttuiko suhde vuosina 1977–1987. Aikaväli on rajattu yleisen poliittisen historian käännekohtiin. Alkupisteenä toimii Kalevi Sorsan II hallituksen nimittäminen ja päätepisteenä Holkerin hallituksen aloitus. Tutkielman kannalta tärkein lähde on ollut Työväen arkistossa säilytettävä SDP:n puoluearkisto. SDP:n kirkkopolitiikka alkoi Forssan kokouksesta 1903, jolloin puolue vaati kirkon ja valtion erottamista. Linja vaihteli jyrkästä lievään ja uusi kansallinen eheytyminen toisen maailman sodan jälkeen tuntui myös SDP:ssä. 1960- ja 1970-lukujen muutospaineiden myötä kirkko oli herännyt uudistamaan vaalikäytäntöjään. Kirkollisten vaalien muuttuminen suoriksi ja välittömiksi vaaleiksi sai puolueet suuntaamaan katseensa entistä tarkemmin kirkon hallintoon. Myös SDP osallistui vaaleihin ja Kalevi Sorsan puheenjohtajakaudella puolueeseen perustettiin vuonna 1978 seurakunta-asiain jaosto hoitamaan kirkollisia vaaleja. Sitä ennen toiminta oli ollut erillisjärjetön ja aktiivisten seurakuntalaisten käsissä. Osallistuminen kirkollisiin vaaleihin katsottiin siinä määrin tärkeäksi, ettei sitä voitu jättää puolueen suoran organisaation ulkopuolelle. Toiminta tapahtui jatkossakin samojen henkilöiden kautta ja on vaikea pitävästi sanoa, miten merkittävästi vastuu siirtyi pelkästään puolueelle. Vuoden 1978 seurakuntavaaleihin panostettiin mittavasti ja niissä kokeiltiin myös suoraa jäsenistöön vaikuttamista. Vaalit eivät muodostuneet SDP:lle riemuvoitoksi ja niihin osallistuminen oli hyvin vaihtelevaa. Uskonto oli puolueessa omantunnonasia ja jokainen sai toimia sen suhteen vakaumuksensa mukaisesti. Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaaleissa 1986 SDP oli voimakkaasti mukana. Silloin puolue otti erityisteemaksi naispappeuden. Vaalit tuottivatkin tulosta ja SDP sai tutkimusajan suurimman edustajamäärän. Ehdokkaat eivät tutkimusten mukaan mieltäneet kirkollisia vaaleja sinällään poliittisiksi, vaikka puolueet olivatkin mukana niissä. Vaaleissa ei myöskään saanut käyttää avoimia poliittisia tunnuksia. Rakennemuutoksen myötä ammattikerrostumat muuttuivat ja perinteinen työväenluokka alkoi pienentyä. Osin tästä johtuen SDP käynnisti periaateohjelman uudistamisen. Periaateohjelman uudistuksessa käsiteltiin maailmankatsomuksellisia asioita, perusarvoja ja kannattajapohjaa. Lopulta työskentelyssä päädyttiin erottamaan maailmankatsomukselliset asiat poliittisesta ideologiasta. Uuden periaateohjelman myötä SDP:stä tuli arvopuolue, jonka jäseneksi saattoi tulla erilaisista maailmankatsomuksellisista lähtökohdista käsin. Puolueella oli edelleen voimassa vuoden 1972 toimenpideohjelma valtion ja kirkon erottamiseksi. Ohjelmaa ei kuitenkaan pyritty määrätietoisesti toteuttamaan, ja se jäi horrosmaiseen hiljaiseloon. Sen säilyttäminen voidaan nähdä haluna pitäytyä vanhassa työväenliikkeen perinteessä. Gallup-tutkimusten mukaan SDP:n äänestäjäkunta ei kuitenkaan eronnut kirkollisuudessaan muista kansalaisista. Tämä on voitu huomata myös puolueessa, ja sen seurauksena liian kärkevää kritiikkiä kirkkoa kohtaan varottiin. Kyselyt antoivat SDP:lle aiheen korostaa myös kirkkomyönteistä puolta. SDP:n neutraali suhtautuminen kirkkoon muuttui osin kirkkomyönteiseksi.

Nälkävuodet koettelivat Suomea 1866–1868. Niiden seurauksena kuoli 100 00–150 00 suomalaista enemmän kuin muuten olisi ollut oletettavaa. Nälkävuosien tuhovoimalla oli suuria eroja eri paikkakuntien välillä. Sotkamo oli yksi Suomen eniten kärsineistä kunnista. Viidesosa sotkamolaisista kuoli nälkävuosien aikana. Suurin syy Sotkamon korkeisiin kuolleisuuslukuihin oli täyteen ahdetut köyhäintalot, joiden epähygieenisissä oloissa tartuntataudit levisivät ihmisestä toiseen. Seurakunnan eripuraisuus, siirtyminen kunnallishallintoon ja keskeisten työntekijöiden kuolemat edesauttoivat väestökriisin etenemistä. Sotkamolaisten suhtautumisessa lähimmäisten hätään oli suuria eroja. Toiset auttoivat omien voimiensa äärirajoille asti, toiset pyrkivät saamaan siitä taloudellista hyötyä. Viljaa Sotkamossa oli myös nälkävuosien aikana. Vuonna 1865 annettiin asetus kunnallishallinnosta maalla. Sotkamo siirtyi kuntamuotoon ensimmäisten joukossa vuoden 1866 alussa. Samalla vaivaishoito siirtyi seurakunnalta kunnalle. Ajankohta oli huonoin mahdollinen köyhäinhoidon näkökulmasta. Sotkamossa koitui vastuun siirtymisestä myös ajankohtaan liittymättömiä ongelmia: Sotkamon ensimmäinen kunnallislautakunnan esimies kavalsi vaivaishoidon kassan ja päätyi sen jälkeen itsemurhaan. Sotkamon kirkkoherran Carl Ståhlbergin menehdyttyä helmikuussa 1867 Sotkamon kappalainen Gustaf Pettersson määrättiin hoitamaan kappalaisen virkansa ohella kirkkoherran virkaa uuden kirkkoherran saapumiseen asti. Uusi kirkkoherra valittiin samana vuonna, mutta virkaansa hän astui vasta keväällä 1869, minkä vuoksi Pettersson oli laajan seurakunnan ainoa pappi nälkävuosien tuhoisimman ajan. Synkimpänä kuolonvuotena 1868 jouduttiin yhden papin seurakunnassa siirtymään joukkohautauksiin vainajien suuren määrän vuoksi. Muihin kirkollisiin toimituksiin nälkävuodet eivät merkittävästi vaikuttaneet. Syntyvyys ja avioituminen eivät laskeneet nälkävuosien aikana missään vaiheessa huomattavan alas. Vuonna 1869 sekä syntyvyys että kuolleisuus olivat alhaisella tasolla, mutta avioituneiden määrä oli ennätyksellisen suuri. Nälkävuodet muuttivat väestön ikärakennetta, koska kuolema kohtasi pieniä lapsia ja vanhuksia useammin kuin työikäisiä. Sotkamon taloudellisen toipumisen kannalta väestörakenne oli vuoden 1869 lopulla optimaalinen. Työikäisiä oli paljon ja huollettavia vähän.

Tutkimus käsittelee sitä, millaisen historiallisen kehityksen kautta Suomen Vapaakirkkoon on tullut naispastoreita ja miksi. Tutkimuksessa selvitetään sitä, miten asiat etenivät, mitkä tekijät, tapahtumat ja henkilöt muutokseen vaikuttivat. Historiallisen kehityksen rinnalla tutkimuksessa haetaan vastauksia myös siihen, millainen oli naisen asema ja rooli Vapaakirkossa, miten sukupuolirooleja, naisen asemaa ja naispastoriutta perusteltiin sekä mikä oli sukupuolen merkitys naispastorikysymyksessä. Ajallisesti tutkimus kattaa vuodet 1980–2003. Lähteinä työssä ovat Vapaakirkon kokousten ja hallituksen kokousten pöytäkirjat, Vapaakirkon pää-äänenkannattajan Suomen Viikkolehden julkaisut sekä Vapaakirkon ensimmäisten naispastoreiden Kyllikki Karvisen ja Eila Hämelinin haastattelut. Vapaakirkollisen liikkeen alkuaikoina naisten rooli oli merkittävä ja heille sallittiin laaja liikkumatila liikkeen toiminnassa. Toimintamahdollisuuksien kaventuminen tapahtui organisoitumisen edetessä. 1970–1980-luvuilla naisten toimintaa seurakuntien vanhimmistoissa pyrittiin rajoittamaan ja 1990-luvulla keskustelu naisen asemasta Vapaakirkossa kulminoitui kysymykseen naispastoriudesta. Ensimmäisen naistyöntekijän, Kyllikki Karvisen, pastorin valtakirja-anomus maaliskuussa 1995 toimi merkittävänä kimmokkeena Vapaakirkon naispastorikeskustelulle ja oli samalla myös ensimmäinen konkreettinen askel kohti naispastoriutta Vapaakirkossa. Hakemuksesta seurasi monivaiheinen prosessi, jossa naispastorikysymys eteni useiden hallituksen ja Vapaakirkon kokousten, julkisen keskustelun ja asenneilmapiirin muutoksen kautta naispastoriuden hyväksymiseen marraskuussa 2002. Ensimmäiset naiset saivat pastorin valtakirjat helmikuussa 2003. Suomen Vapaakirkon naispastorius oli pitkän sisäisen kypsyttelyn ja naisen asemasta käydyn keskustelun ja käsittelyn tulos. Yleinen yhteiskunnallinen ja kirkollinen mielipidemuutos, sekä sukupuolten välisen epätasa-arvon kyseenalaistamiseen ja purkamiseen tähtäävä kehitys, myötävaikuttivat asian eteenpäin viemisessä. Vapaakirkon naispastoriuden virallista käsittelyä leimasivat päättämättömyys ja kirkkokunnan yhtenäisyyden vaalimisella perusteltu uskalluksen puute, jotka olivat omiaan vaikuttamaan siihen, että naispastorikysymyksen ratkaisu venyi vuosia kestävän työskentelyn mittaiseksi. Lopullisen naispastoriuden toteutumisen ratkaisi, paitsi mielipiteiden ja asenneilmapiirin muutos, myös pastoriuden korostaminen ammattinimikkeenä. Vapaakirkossa naispastoriudelle ei ollut teologisia esteitä, vaan se kulminoitui kysymykseen auktoriteetista ja sukupuolesta ja ongelmaa ratkottiin häivyttämällä pastoriuteen liitettyä mielikuvaa miesjohtajuudesta. Pastori oli koulutukseen sidottu ammattinimike ja siten sukupuoleen katsomatta kaikki olivat siihen yhdenvertaisesti oikeutettuja. Sukupuolen merkitys naispastoriuden käsittelyssä oli keskeinen, sillä se määritteli naisen asemaa ja toiminnan rajoja. Sukupuolet nähtiin samanarvoisina, mutta erilaisina ja erilaisuudellaan toisiaan täydentävinä. Tästä seurasi myös erilaiset tehtävät niin kotona kuin seurakunnassakin. Naisen asema oli miehelle alisteinen ja määriteltiin miehen ensisijaisuudesta käsin. Toimintakentät rajattiin miesten julkisiin ja toimintavaltaa käyttäviin ja naisten yksityisiin ja avustaviin. Pastorin valtakirjan myöntäminen naisille oli konkreettinen muutos kohti vapaakirkollisuuden sukupuolia eriarvoistavien rakenteiden ja käytänteiden purkua.

Tässä tutkimuksessa käsitellään Suomen ev.-lut. kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisiä teologisia oppineuvotteluja vuosilta 1970–1977, ja niiden uutisointia suomalaisessa kristilli-sessä lehdistössä. Tutkimuksen kohteena ovat neljät ensimmäiset oppineuvottelut. Histo-riatutkimuksen tarkoituksena on selvittää näiden oppineuvotteluiden taustaa, sisältöä ja uuti-sointia kristillisessä lehdistössä. Lähteinäni tutkielmassa käytetään viittä kristillisestä sanoma- ja aikakauslehteä. Lisäk-si käytetään Ulkoasianministeriön arkistosta löytyneitä kirjeitä. Lehdistä, etsittiin vastatauksia kysymyksiin: Mitä asioita oppineuvotteluissa käsitel-tiin? Miten eri lehdet niistä uutisoivat? Minkälaisessa kontekstissa oppineuvotteluita käytiin? Oppineuvottelun taustaa selvitetään lähteisiin ja kirjallisuuteen perustuen. Oppineuvotteluita kirkkojen välillä on tutkittu jokin verran, mutta ei kristillisen lehdis-tön näkökulmasta vuosilta 1970–1977. Oppineuvottelut olivat merkittävä avaus Suomen ev.-lut. kirkon ulkomaansuhteiden kehityksessä. Teologiset oppineuvottelut olivat lähtökohtaisesti kirkollinen hanke mutta niihin kietoutui vahvasti myös maallinen politiikka. Suomi oli kylmän sodan aikana tiiviissä suhtees-sa Neuvostoliittoon. Hyviä suhteet haluttiin muodostaa myös kirkollisella taholla. Suomen ev.-lut. kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon väliset oppineuvottelut aloitettiin vuonna 1970. Oppineuvotteluiden taustojen ja sisällön löydökset: Kaikkia neljää oppineuvottelua yhdisti rauhanteema. Neuvotteluissa painotettiin muun muassa kristityn velvollisuutta rauhaa kohtaan sekä ydinaseiden vähentämistä. Rauhanteema kulminoitui elokuussa 1975 kun Hel-singissä järjestettiin Ety-konferenssi, jota kirkot olivat oppineuvotteluissa kannattaneet. Kris-tillinen lehdistö suhtautui Ety-konferenssiin varovaisen optimisisesti. Romanialaisen pastori Rickhard Wurmbrandin tapauksessa Kotimaa-lehden uutisointi poikkesi sen muuten läheisestä suhteesta ev.-lut. kirkkoon. Wurmbrandin tapauksessa lehti arvosteli voimakkaasti piispoja näiden estettyä Wurmbrandia puhumasta kirkoissa. Lehdet painottivat uutisoinneissaan melko lailla samoja asioita. Lehdet nostivat esille oppineuvotteluissa käydyt teologiset teemat. Rauhateema oli muodostunut oppineuvottelui-den kattavaksi teemaksi, ja se näkyi myös lehtien uutisoinneissa. Usein toinen käsitellyistä teemoista jäi lehdiltä kokonaan huomioimatta. Kotimaa-lehti uutisoi oppineuvotteluista ja niiden taustoista selvästi eniten. Lehti oli tullut tunnetuksi ev.-lut. kirkon epävirallisena ää-nenkannattajana. Poikkeuksina lehdissä oli Suomen ortodoksisen seurakunnan lehti Aamun koitto, joka uutisoi vain ensimmäisistä oppineuvotteluista sekä Uusi tie, joka suhtautui kriitti-semmin uskonnon asemaan Neuvostoliitossa.

Tässä työssä tutkin sitä, miten Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa suhtauduttiin homoseksuaalisuuteen vuosina 1974–1976. Homoseksuaalisuudesta oli aiemmin kirkon piirissä keskusteltu enemmänkin periaatteellisella tasolla. Asia konkretisoitui kesällä 1974, kun Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöntekijä Seppo Kivistö (1950–1987) kertoi julkisuudessa olevansa homoseksuaali. Kivistön julkitulo avasi kirkossa keskustelun homoseksuaalisuudesta. Kivistö erotettiin virastaan pian asian julkitulon jälkeen. Tutkin sitä, miksi Seppo Kivistö erotettiin ja miten erottamista perusteltiin. Selvitän myös sitä, vaikuttiko Kivistön tapaus kirkon toimintaan ja kirkossa käytävään keskusteluun. Kiinnostuksen kohteenani on se, millaista keskustelua homoseksuaalisuudesta käytiin vuosina 1974–1976. Aikaisemmassa tutkimuksessa ei ole selvitty tarkemmin Seppo Kivistön tapausta ja sen merkitystä homoseksuaalisuudesta käytyyn keskusteluun 1970-luvulla. Tarkastelen tapahtumia ja kannanottoja homoseksuaalisuudesta kirkon eri tasoilla, esimerkiksi paikallisseurakunta-, hiippakunta- ja kokonaiskirkkotasolla, kuten kirkkopäivillä ja kirkolliskokouksessa. Aloitan tutkimisen paikallisseurakuntatasolta Vanhankirkon seurakunnasta ja sen jälkeen tutkin niitä tasoja, jotka reagoivat Kivistön tapaukseen ja joille keskustelu homoseksuaalisuudesta levisi. Keskeisiä lähteitäni ovat Vanhankirkon seurakunnan, Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin, kirkkopäivien ja kirkolliskokousten pöytäkirjat sekä Kirkon yhteiskunnallisen työn toimikunnan arkiston materiaali. Lisäksi käytän lähteinäni asianosaisten muistelmia, kirjeitä ja lehtikirjoituksia. Lähteet olen koonnut lumipallomenetelmällä. Ensimmäisenä Kivistön julkituloon reagoitiin Vanhankirkon seurakunnan kirkkoneuvostossa. Kirkkoneuvosto piti Kivistön homoseksuaalisuutta monesta eri näkökulmasta ongelmallisena. Kivistö päätettiin erottaa virastaan 9.4.1974 perustuen hänen viranhoitoonsa, käyttäytymiseensä ja eettisiin kannanottoihinsa. Kivistö valitti päätöksestä, joten asiaan jouduttiin ottamaan kantaa myös hiippakuntatasolla Helsingin tuomiokapitulissa. Tuomiokapituli ei muuttanut kirkkoneuvoston päätöstä. Kivistö pyrki aktiivisesti vaikuttamaan tapauksensa käsittelyyn. Kivistön tapauksen saaman julkisuuden myötä asia ei pysynyt vain Vanhankirkon seurakunnan tai Helsingin hiippakunnan sisäisenä. Kivistön tapauksesta ja homoseksuaalisuudesta käytiin keskustelua lehdistössä. Kirkon johto ja yksittäiset maallikot sekä teologit ottivat kantaa homoseksuaalisuuteen. Herännyt keskustelu synnytti kirkossa tarpeen saada lisätietoa homoseksuaalisuudesta, joten Kirkon tutkimuslaitokselta tilattiin selvitys aiheesta. Keskustelua homoseksuaalisuudesta käytiin myös kokonaiskirkkotasolla Joensuun kirkko-päivillä 1975 ja kirkolliskokouksessa keväällä 1976. Paikallisseurakunta-, hiippakunta ja kokonaiskirkkotason lisäksi Kirkon yhteiskunnallisen työn toimikunta reagoi aiheeseen. Kivistön erottamiseen reagoivat myös seksuaalivähemmistöjen järjestöt Seta ja Psyke. Tutkimusajankohtana käydyn keskustelun homoseksuaalisuudesta voi kiteyttää kolmeen eri teemaan. Ne olivat teologinen keskustelu, homoseksuaalisuutta koskevasta tutkimustiedosta käyty keskustelu ja sosiaalieettinen keskustelu.