Browsing by study line "Ministry"

Tässä tutkielmassani analysoin Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (International Lutheran Council, ILC) ymmärrystä kirkollisesta yhteydestä. ILC on vuodesta 1993 toiminut teologisesti konservatiivien luterilaisten kirkkojen yhteistyöjärjestönä. 30 vuoden aikana ILC on kokenut merkittävää kasvua, mikä on synnyttänyt epäselvyyttä ILC luonteesta niin Luterilaisen maailmanliiton kuin laajemminkin yksittäisten luterilaisten kirkkojen keskuudessa. Toisin kuin Luterilainen maailmanliitto, ILC ei muodosta jäsentensä kesken kirkkoyhteisöä, jossa on jäsenten kesken jaettu alttari- ja saarnatuoliyhteys. Tutkin aihetta kirkollisen yhteyden sekä unionismin käsitteiden avulla. Aloitan selvittämällä, millä tavalla Augsburgin tunnustuksen 7. artiklan sisältöä on luterilaisten kesken tulkittu kirkollisen yhteyden edellytysten kysymyksissä. Tämän pohjalta esittelen neljä mallia artiklan tulkinnasta kirkollisen yhteyden kriteereistä. Tulkintamallien esittelyn jälkeen selvitän, millä tavalla 1800-luvulla tunnustuksellisen heräämisen läpikäyneet luterilaiset ymmärsivät kirkollisen yhteyden ja miten he ymmärsivät unionismin eli kirkollisen yhteyden solmimisen tilanteessa, jossa kirkkojen kesken ei ole opillista yksimielisyyttä. Viimeisessä pääluvussa tarkastelen aiempien lukujen havaintojen pohjalta, millä tavalla ILC:n säännöissä ymmärretään paitsi kirkollinen yhteys myös unionismi. Tutkimuksen perusteella väitän, että ILC:n sääntöihin sisältyy amerikkalaisten tunnustuksellisten luterilaisten mukaisesti ymmärretty käsitys kirkollisesta yhteydestä ja unionismista. Toisin kuin Euroopassa, jossa unionismiksi katsottiin kirkollinen yhteys toiseen tunnustuskuntaan kuuluvan kirkon kanssa, Amerikassa unionismi kattoi yhteyden myös saman tunnustuskunnan sisällä eri tavoin opettavien ja tunnustavien kanssa. Näin kirkollisen yhteyden kriteeriksi ei riittänyt enää yhteinen tunnustus, vaan myös yhteinen ja yksimielinen tulkinta tunnustuksen sisällöstä. ILC:n säännöistä on löydettävissä samansuuntainen painotus, minkä vuoksi se ei voi – toisin kuin LML – muodostaa kommuuniota jäsentensä kesken.

Käsittelen tässä tutkielmassa Ukrainan ortodoksisen kirkon itsenäistymisprosessin uutisointia venäläisessä mediassa vuonna 2018. Konstantinopolin patriarkka vahvisti uuden, Moskovasta riippumattoman kirkollisen organisaation tammikuussa 2019. Moskovan patriarkaatti reagoi itsenäistymisprojektiin kielteisesti ja katkaisi yhteydet Konstantinopoliin. Aineisto koostuu Venäjän valtionjohdolle myönteisen Izvestijan sekä oppositiolehti Novaja Gazetan nettisivujen teksteistä, jotka on julkaistu välillä 17.4.2018 – 6.1.2019. Juttuja kertyi yhteensä yli 300 ja aineisto on noin 400 liuskan mittainen. Vaikka Venäjän valtionjohto ja ortodoksinen kirkko tekevät tiivistä yhteistyötä, Ukrainan sota on esimerkki tilanteesta, jossa kirkon ja valtion intressit eivät kohtaa. Venäjän ja Ukrainan välien tulehtuessa Ukrainan johto alkoi ajaa yhä voimakkaammin itsenäisen kirkon asiaa, minkä seurauksena Moskovan patriarkaatin vaikutusvalta ortodoksisessa yhteisössä heikkeni merkittävästi. Tutkielmani yhtenä tavoitteena on selvittää, miten kirkko ja valtio viestivät haastavassa tilanteessa, ja mitä Ukrainan kirkon itsenäistymisen uutisointi kertoo kirkon ja valtion ajankohtaisista suhteista. Analysoin aineistoa kriittisen diskurssianalyysin viitekehyksessä, erityisesti Norman Faircloughin ajatuksien kautta. Motivaatio kriittisen diskurssianalyysin valintaan nousee yhtäältä halusta tutkia Venäjän kirkon ja valtion viestintää kielellistä ja yhteiskunnallista näkökulmaa yhdistäen. Toisaalta kriittisen diskurssianalyysin valinta tuo tutkielman osaksi ajankohtaista uskontotieteellistä keskustelua: Pyrin tuottamaan lisää tietoa diskursiivisen uskonnontutkimuksen lähtökohtien käyttökelpoisuudesta erilaisiin aineistoihin ja konteksteihin. Vaikka lehdet uutisoivat yhdestä tapauksesta, voi aineistossa havaita yleisempiä käsityksiä siitä, mikä kirkkojen asema yhteiskunnassa tulisi olla. Izvestijan ja Novaja Gazetan näkemykset kirkkokonfliktista ovat päinvastaiset mutta kumpikin lehti näkee konfliktin sellaisena, jossa ”uskontoa käytetään hyväksi” poliittisiin tarkoituksiin. Izvestija liittää ”poliittisuuden” erityisesti Ukrainan kirkkojen ominaisuudeksi ja Novaja Gazeta profiloi Moskovan patriarkaattia samalla tavalla. Izvestija rakentaa sellaista määritelmää ”hyvästä kirkosta”, johon sopivat Moskovan patriarkaatti ja sen tukijat. Novaja Gazeta pyrkii päinvastaiseen, mutta jakamalla samat lähtökohdat päätyy osaltaan vahvistamaan Moskovan patriarkaatin valta-asemaa ja käytettävyyttä valtionjohdon kumppanina.

Psykologisella turvallisuudella tarkoitetaan ryhmän jaettua kokemusta siitä, että vuorovaikutuksellisten riskien ottaminen on turvallista. Tällaisia riskejä ovat esimerkiksi avun pyytäminen, uusien ideoiden esittäminen ja vaikeiden asioiden nostaminen keskusteluun. Psykologinen turvallisuus edistää tiimin ja organisaation oppimista ja sen on tutkittu olevan keskeinen menestykseen ja tuloksellisuuteen vaikuttava tekijä. Se lisää myös innovatiivisuutta ja työhön sitoutumista. Johtajien ja esihenkilöiden toiminta vaikuttaa merkittävästi psykologisen turvallisuuden muodostumiseen. Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella psykologisen turvallisuuden ilmenemistä seurakunnan työyhteisössä erityisesti esihenkilöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Millaisena seurakunnan esihenkilöt kokevat työyhteisönsä psykologisen turvallisuuden? ja 2. Mitkä tekijät vahvistavat ja heikentävät psykologista turvallisuutta seurakunnan työyhteisössä? Tutkielman aineisto on kerätty puolistrukturoiduilla teemahaastatteluilla yhden Suomen evankelis-luterilaisen kirkkoon kuuluvan seurakunnan työntekijöiltä. Informantteina on seitsemän seurakunnan johtoryhmään kuuluvaa henkilöä. Aineiston analysointiin käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Kokonaisuudessaan psykologinen turvallisuus on tutkimusseurakunnassa hyvällä, joskaan ei erinomaisella, tasolla ja sen suunta on kehittyvä. Psykologisen turvallisuuden korkeaa tasoa ilmentävät erityisesti rakentava suhtautuminen virheisiin, kokeilukulttuuriin kannustaminen, valmentava johtamistapa sekä työssä koettu merkityksellisyys. Psykologisen turvallisuuden kannalta haastavia tekijöitä ovat vaikeus nostaa hankalia asioita keskusteluun sekä seurakunnan siiloutuminen työaloihin. Lisäksi koronapandemia haastoi psykologista turvallisuutta. Tutkielma valottaa psykologisen turvallisuuden ilmiötä seurakuntakontekstissa yleisellä tasolla. Seurakuntia toisiinsa vertailevat tutkimukset tai tutkimukset, joissa aineistoa kerätään organisaation eri tasoilta, voisivat selittää ilmiötä monipuolisemmin ja syvällisemmin.

Tutkielma liittyy vankiyhteisön koronarajoituksiin. Rajoitusten johdosta läheiskontaktit estyivät lähes kokonaan, joka aiheutti paljon kielteisiä tunteita. Tämän johdosta monien vankiperheiden elämä kriisiytyi entisestään ja osa vankien läheisistä joutui turvautumaan ulkopuoliseen apuun. Tällaisessa tilanteessa erityisesti lapset ovat haavoittuvassa asemassa, jonka seuraukset voivat näkyä heidän myöhemmässä elämässään. Suomen vankeuslaissa säädetään, että vangille ei saa määrätä muuta rangaistusta, kuin mitä tehdystä rikoksesta seuraa. Tutkimuksen henkilöt kuitenkin kokivat koronarajoitukset aiheuttaneen heille henkisen lisärangaistuksen. Lisärangaistus voidaan määritellä myös laskennallisesti, sillä vankien lakisääteisiä lomia ei hyvitetty. Tämän vuoksi vankilapäivät lisääntyivät, kun niissä huomioidaan lomien mahdollistamat vähennykset. Vankeinhoidon julkaisuissa ja vankeuslaissa korostetaan hyvien läheissuhteiden tärkeyttä vankeusaikana. Nämä eivät kuitenkaan toteutuneet koronarajoitusten johdosta. Koronarajoitukset aiheuttivat vankien läheisille ja itse vangeille paljon kielteisiä tunteita. Kielteisistä tunteista nousi esiin kaikilla huoli ja epävarmuus sekä lapsilla ikävä. Myös suru, toivottomuus, yksinäisyys ja masentuneisuus esiintyivät monissa kertomuksissa. Lapsilla esiintyi myös itkuisuutta ja unettomuutta. Epätietoisuus tapaamisista aiheutti myös jatkuvaa stressiä. Erityisen haitallista vankiviranomaisten ennustamaton toiminta oli lapsille, jotka eivät ymmärtäneet laisinkaan rajoituksia saati tapaamisten peruuntumisia. Yhteydenpidoissa tärkeäksi koettiin älypuhelimen käyttömahdollisuus. Jos rajoi-tusten aikana olisi ollut mahdollisuus käyttää älypuhelinta, niin sen avulla olisi voinut nähdä läheisensä kasvojen ilmeet ja päätellä tunteita. Tutkielmassa nousi esiin vankilapastorin esimerkillinen toiminta, sillä rajoitusten keskellä hän mahdollisti yksilöllisesti lapsen ja vanhempansa läheisyyden tarpeen. Tulosten perusteella rajoituksissa ei huomioitu riittävästi yksilöllisiä tarpeita, joiden laiminlyönti aiheutti paljon kielteisiä tunteita.

Suomi joutui odottamattomaan tilanteeseen loppukesästä 2015, kun maahan saapui yli 32 000 turvapaikanhakijaa eli jopa kuusinkertainen määrä edellisiin vuosiin verrattuna. Vuosien 2017–2019 aikana arviolta yli 1200 afganistanilaista ja irakilaista turvapaikanhakijaa vetosi vainon perusteena siihen, että on kääntynyt kristinuskoon Suomessa. Kristinuskoon kääntymiseen vetoavien osuus kaikista uusintahaun tehneistä oli Maahanmuuttoviraston arvion mukaan noin viidennes. Turvapaikkapäätöksen tekevä Maahanmuuttovirasto (Migri) pitää turvapaikan myöntämisen tärkeimpänä kriteerinä hakijan perusteltua syytä pelätä joutuvansa ihmisoikeusloukkausten kohteeksi kotimaassaan eli kansainvälisen suojelun tarvetta. Turvapaikkakäsittelyssä Suomessa sovelletaan ensi sijassa ulkomaalaislakia, mutta myös YK:n pakolaisten suojelua määritteleviä sopimuksia ja Euroopan unionin turvapaikkasäädöksiä. Kun turvapaikanhakija vetoaa vainon perusteena kristinuskoon kääntymiseen, Migri haluaa ensi sijassa arvioida, onko turvapaikanhakijan kääntyminen aito. Aidon kääntymisen arvioimiseksi se tutkii vakaumuksen sisäistä merkitystä hakijalle haastattelemalla häntä. Tämä tutkimus selvittää mitä Suomessa ilmestyvistä sanomalehdistä laajalevikkisin Helsingin Sanomat, kristillinen Kotimaa ja Pohjois-Suomen ykköslehti Kaleva kirjoittavat kristinuskoon kääntymisestä turvapaikkaperusteena vuosina 2017–2019 ja miten lehdet eroavat toisistaan aiheen käsittelyssä. Tutkimusaineisto koostuu lehtien toimituksellisesta aineistosta; uutisista, pääkirjoituksista, kommenteista ja pidemmistä feature-tyyppisistä artikkeleista. Mielipidekirjoitukset eivät kuulu tutkimuksen piiriin. Tutkimusmetodina on laadullinen sisällön analyysi, mutta myös aineiston kvantifiointi on käytössä. Analyysi osoittaa, että keskeisiä yhteisiä uutisaiheita tutkimuslehdissä ovat vakaumuksen aitouteen ja sen ulkoisiin ja sisäisiin merkkeihin liittyvät kysymykset, turvapaikanhakijan motiivit kääntymiselle sekä kansainvälisen suojelun tarve. Kaikkien lehtien uutisoinnista ilmenee huolestuneisuus maallisten viranomaisten kuten Maahanmuuttoviraston kykeneväisyydestä määritellä ihmisen vakaumus. Lehtien välisten erojen tarkastelusta käy ilmi, että Kotimaa käsittelee eniten vakaumuskysymyksiä ja puolustaa lisäksi selvimmin pappien oikeutta ja asiantuntemusta vakaumuksen arviointiin, Kaleva keskittyy vakaumuksen arvioinnissa selvimmin uskon peruskysymyksiin ja korostaa yhteisöllisyyden merkitystä suhteessa maahanmuuttajiin. Helsingin Sanomien uutisoinnista käy ilmi, että turvapaikanhakijan kristinuskoon kääntyminen saattaa olla vain keino tai yritys jäädä maahan. Tämä tutkimus sisältää myös viitteitä turvapaikanhakijoiden kristinuskoon kääntymisen nostattamasta yhteiskuntapoliittisesta keskustelusta Suomessa. Sen seurauksena ulkomaalaislakiin tehtiin muutoksia, joilla turvapaikan uusintahakemusten määrää rajoitettiin.

Metal music abounds with biblical reception. In this thesis I analyze how biblical themes and scriptures are utilized in Behemoth’s songs Ora Pro Nobis Lucifer, Messe Noire, and Rom 5:8. I pay special attention to how Satan’s character and related themes are approached in the songs. I analyze band’s background from multiple angles as well as the history and special characteristics of its genre. In the actual analysis I research the lyrics of each song specifically. At the synthesis I discuss what these three songs convey together in relation to the research question. In my thesis I answer the research question How are biblical themes used and the character of Satan approached in the Behemoth’s songs Ora Pro Nobis Lucifer, Messe Noire and Rom 5:8. Each of the three songs contain extremely versatile biblical reception and biblical themes are represented in an extraordinarily intellectual and professional manner, which offers a fertile ground for exegetical analysis. Satan, as well as other Christian themes are represented openly through Christian tradition in these Behemoth’s songs, and Christian tradition itself is not denied. Instead, the Bible is openly taken advantage of. It is used to present completely opposite views compared to the purpose of the texts themselves. Biblical scriptures are often used verbatim. However, in the manner that the listener unambiguously understands that they are turned upside down and pointed towards opposite direction than the original texts. There are e.g., exact quotes from Lord’s Prayer, Book of Revelation, and Gloria Patri in the songs. In addition, Apostles’ Creed has been modified to a form that is not presented to God, but to Satan instead. However, biblical texts and themes are also being utilized in a remarkably versatile manner, and the songs are full of biblical names, stories and especially modifications of those. All in all, the lyrics show that the lyricist, primarily Adam Darski, has uttermost knowledge of biblical themes and exceptional capability to use that knowledge. Satan is approached by taking advantage of Christian themes. Crucially, Satan is being an agent who replaces God. Satan is a respected target of prayers and wishes, a suffered character, who wins God at the end. Crucial observation is, as previous literature suggests that the band and its main songwriter Adam Darski represent rational satanism that is an atheistic philosophy instead of any theistic Satanic approach. Satan is a metaphor representing the core of rational satanism: individualism and freedom. Firstly, Satan is seen as an inner power instead of any theistic character. Secondly, Satan is a metaphor for human freedom of choice and aforementioned individualism. Thirdly, Satan is, according to Darski, a misunderstood figure, which most likely refers to him often being seen in a theistic manner or as a character acting under God’s authority. This idea of a misunderstood figure can be seen in the lyrics as well. Idea of Satan as a counterpart of God is being used mostly as a tool to adduce this atheistic philosophy.

Tutkielman tavoitteena on selvittää mistä eri osista ja minkälaisista elementeistä Kulttuurikeskus Sofia uskonnollisena paikkana rakentuu. Kulttuurikeskus Sofia on Helsingissä sijaitseva Suomen ortodoksisen kulttuurikeskuksen säätiön omistama paikka, jonka toiminnan painopisteinä ovat ekumeenisuus, ekologia ja yhteisöllisyys. Paikan pyrkimyksenä on edistää eri kulttuurien ja erilaisten katsomusten sekä luonnon ja ihmisen välistä vuoropuhelua ja ihmisten henkistä kasvua. Sofiassa toimii myös kokoushotelli sekä yhteisökoti, jossa asuvat ovat osa kulttuurikeskuksen yhteisöllistä toimintaa. Yksi tärkeä osa paikkaa on siellä sijaitseva ekumenian hengessä toimiva ortodoksinen Pyhän Viisauden kappeli, jossa voidaan toimittaa myös esimerkiksi luterilaisia palveluksia. Keskeinen teoreettinen näkökulma on paikan tutkiminen, jossa soveltavin osin käytetään hyväksi uskontotieteilijä Kim Knottin kehittelemää tilan analyysiä. Toinen keskeinen sovellettava näkökulma aiheeseen on ympäristöestetiikka. Nämä molemmat näkökulmat perustuvat siihen, että paikka on dynaaminen kokonaisuus, josta on eroteltavissa eri ulottuvuuksia ja ominaisuuksia. Tässä tutkielmassa teoreettisena runkona käytetään Knottin tilan analyysin kolmea ulottuvuutta, jotka ovat paikan fyysinen, sosiaalinen ja henkinen ulottuvuus. Aineisto tutkielmaan on kerätty haastattelemalla Kulttuurikeskus Sofian paikkana tuntevia henkilöitä. Aineistoa kertyi viiden haastattelun verran, joista yksi toteutettiin sähköpostilla lomakehaastatteluna ja neljä henkilöä on haastateltu kasvotusten. Haastattelut ovat teemahaastatteluja, joiden rungon muodostavat mainitut paikan eri ulottuvuudet. Menetelmän tarkoitus on selvittää minkälaisia merkityksiä Sofian paikkana tuntevat henkilöt kokemukselleen siitä antavat. Lisäksi haastatteluaineiston tukena käytetään havainnointia. Aineistoa tarkastellaan sisällönanalyysillä. Tutkielman perusteella voidaan sanoa, että Kulttuurikeskus Sofian paikan fyysisen ulottuvuuden keskeinen osa on sijainti luonnonympäristössä, jossa mäntypuut ja meren läheisyys ovat tärkeitä paikkaa rakentavia elementtejä. Rakennetun ympäristön puolesta kappelilla ja muulla uskonnollisella symboliikalla on tärkeä sija paikan uskonnollisena ja henkisenä rakennusosana. Sosiaalinen ulottuvuus näyttäytyy erityisesti yhteisöllisen toiminnan, ihmisten kohtaamispaikkana toimimisen sekä kappelin palveluksien, kautta. Sofian henkisen ulottuvuuden tärkeä rakennusosa on sen toiminnan painopiste ihmisen henkisen kehityksen edistäjänä niin taiteen kuin ortodoksisen uskonnon, mutta myös eri uskontoperinteiden välisen vuoropuhelun ja ekumenian vaikuttajana toimimisessa. Tärkeänä nähdään myös ihmisen luontoyhteyden mahdollistaminen. Aineiston perusteella voi päätellä, että henkilön oma aiempi elämänkokemus ja sen kautta syntynyt virittäytyminen paikan kokemiseen vaikuttaa siihen, millä tavalla myös Kulttuurikeskus Sofian uskonnollisuus kullekin näyttäytyy.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa (SELK) on vuosien saatossa käyty lukuisia keskusteluja avioliittoteologiasta. Esimerkkejä tällaisesta keskusteluista ovat keskustelut avioerosta, perhesuunnittelusta sekä 2000-luvulla samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Keskusteluun ovat ottaneet osaa myös SELK:n herätysliikkeet. Yksi näistä on vanhoillislestadiolainen liike. Vanhoillislestadiolaisen liike on järjestäytynyt kansallisella tasolla Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) alle. Vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluu liikkeelle tyypillinen käsitys avioliitosta. Avioliittoteologialla on erityistä merkitystä vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, missä määrin vanhoillislestadiolaista avioliittokäsitystä voidaan pitää sakramentaalisena. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää systemaattisen analyysin keinoin tätä mahdollista sakramentaalisuutta vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen virallisessa opetuksessa avioliitosta. Tämän metodin avulla pyritään analysoimaan käsitteitä ja argumentteja sekä niiden välisiä suhteita. Lähteinä tässä työssä käytetään Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) vuosikirjoja sekä yhtä Elämänpolulla–sarjan kirjaa, joissa käsitellään parisuhdetta, avioliittoa sekä sakramentteja. Tutkimuksessa on syytä ottaa huomioon, että käytetyt lähteet eivät ole kaikki teologisia analyyseja, vaan niissä on myös teologisesti kouluttamattomien maallikoiden tekstejä. Tutkimuksessa on käytetty analyysin tueksi kirjallisuutta luterilaisesta sakramenttiteologiasta ja avioliittoteologiasta. Näiden pohjalta tarkastelen vanhoillislestadiolaista avioliittoteologiaa. Tutkimuksen rakenne on seuraava: Johdannon jälkeinen luku avaa yleisesti vanhoillislestadiolaista sakramenttiteologiaa sekä sakramentaalisuuden käsitettä luterilaisuudessa ja edelleen vanhoillislestadiolaisuudessa. Kolmannessa luvussa selvitetään vanhoillislestadiolaisen liikkeen näkemyksiä parisuhteesta ja avioliitosta. Neljännessä luvussa puolestaan selvitetään näkemyksiä avioliiton elinikäisyydestä sekä avioerosta. Tutkimuksessa kävi ilmi, että sakramentaalisuuden käsitteen soveltaminen vanhoillislestadiolaiseen avioliitto-opetukseen on haastavaa. Vanhoillislestadiolaisessa perinteessä ei yleisesti käytetä termiä sakramentaalisuus. Sakramentaalisuuden sijaan puhutaan Jumalan ja Kristuksen armosta ja anteeksiantamuksesta. Tämä määritelmä muistuttaa sisällöllisesti yleistä luterilaista tapaa kuvata sakramenttien merkitystä. Tämän perusteella vanhoillislestadiolaisessa teologiassa sakramentaalista on sakramenttien lisäksi sanan saarna ja syntien anteeksiantamus. Vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan anteeksiantamus saadaan tosiasiallisesti Jumalan seurakunnan kautta. Kristuksen armo vastaanotetaan yhteisöllisesti. Armon ja anteeksiantamuksen vastaanottamisella on ekklesiologinen ulottuvuus. Samoin sakramenttien sakramentaalisuudella on ekklesiologinen ulottuvuus. Sakramenttien tulkitaan vahvistavan ihmisen uskoa, anteeksiantamusta sekä yhteyttä Jumalaan ja Jumalan seurakuntaan. Myös avioliiton, ja parisuhteen, sakramentaalisuus voidaan ymmärtää ekklesiologisesta näkökulmasta. Aviopuolison olisi hyvä olla samalla tavalla uskova, jotta avioliitossa olisi mahdollisuus oikeaan anteeksiantamukseen ja hyvän omantunnon säilyttämiseen. Aviopuolisoiden välinen uskonyhteys nähdäänkin tämän vuoksi tärkeänä, sillä se mahdollistaa myös yhteyden Jumalan seurakuntaan. Mikäli puolisoa ei saada liikkeen sisältä, tulkitaan Jumalan tarkoittaneen ihmisen elämään naimattomana. Liikkeen opetuksen mukaan perhe perustetaan avioliiton kautta eli seksuaalisuus ja mahdollisten lasten saaminen kuuluu avioliittoon. Vanhoillislestadiolainen opetus ymmärtää lapset Jumalan lahjaksi. Tästä syystä myös lasten saaminen saa opetuksessa sakramentaalisen merkityksen. He ovat lähteiden perustella Jumalan lahjoja, ja heissä näkyy Jumalan läsnäolo sekä luomistyön ihme. Kaikki lapset tulee ottaa vastaan ja sen kautta tunnustaa myös omaa uskoaan. Lasten lukumäärä ei kuitenkaan tee avioliitosta pyhempää, sillä avioliiton tulkitaan olevan itsessään pyhä ja sakramentaalinen. Lähteiden mukaan vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa avioliitto rajataan heteroseksuaalisiin suhteisiin. Aviosuhdetta on tärkeää hoitaa keskustelemalla, Jumalan sanan kuulossa käymällä sekä mahdollisesti hyödyntämällä ammattiapua. Aviosuhteen hoito nähdään tärkeänä, koska avioliiton ajatellaan olevan elinikäinen. Naimaton ihminen voi myös olla osallinen sakramentaalisuudesta, sillä sakramentaalisuus on etenkin yhteyttä Jumalan seurakuntaan ja sieltä saarnattavaan syntien anteeksiantamukseen. Tästä syystä naimattoman osa on yhtä hyvä kuin naimisissa olevan, sillä uskon yhteys on avioliittoa tärkeämpi asia. Vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa avioliitto yhdistetään osaksi Jumalan seurakuntaa ja sen kautta saatavaa synninpäästöä. Sakramentaalisuuden ajatus saa merkityksensä tätä kautta. Sakramentaalisuus ei tämän perusteella ole täydellistä muutoin kuin Jumalan seurakunnan ja sieltä kuultavan syntien anteeksiantamuksen kautta.

Käsittelen tutkielmassani Helsingin seurakuntayhtymässä koulutettujen ja vapaaehtoisten saattajien kokemuksia kuolevan tukena saattohoidossa. Saattohoidolla tarkoitetaan kuolevan ihmisen elämän loppuvaiheen hoitoa. Vapaaehtoisia saattajia on tutkittu melko vähän Suomessa, jossa saattohoito kulttuuri on verraten nuorta. Pohjois-Amerikassa, Britanniassa, ja monissa muissa Euroopan maissa kuolevia potilaita hoidetaan saattohoito keskuksissa, joiden ympärille on kehittynyt myös tutkimusta ja koulutusta. Saattohoidon ajatuksena on hoitaa kuolevaa ihmistä kokonaisvaltaisesti, johon muun muassa YK, Euroopan unioni ja Suomessa sosiaali- ja terveysministeriössä toimiva valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta ETENE ovat kiinnittäneet huomiota ja antaneet suosituksena. Näiden kaikkien suositusten tavoitteena on edistää kuolevien ihmisten ja heidän omaistensa kokonaisvaltaista tukemista. Tutkimustani varten haastattelin seitsemää tuettua vapaaehtoista, joilla on ollut vähin-tään yksi saatettava tai jotka toimivat haastatteluhetkellä saattajina. Toteutin tutkimuksen teemahaastatteluna, josta saatua aineistoa analysoin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Koska tutkimukseni on aineistolähtöinen, se on sidottu löyhästi eri teorioihin, kuten kriisiteoriaan, teoriaan elämänhallinnasta ja vuorovaikutuksesta muun muassa. Ensimmäisessä tulosluvussa neljä avaan taustaa tutkimukselleni, jossa pohdin saattajien motivaatiota sekä heidän rooliaan ja tehtävässä tukemista. Luvussa viisi keskityn saattajien kokemukseen sairaudesta ja kriisistä, sekä spiritualisuuden merkityksestä saattohoidossa. Samassa luvussa tarkastelen myös, miten vapaaehtoiset kokevat puheen kuolemasta ja sen puheeksi ottamisen. Viimeisessä tulosluvussa avaan saattajien kokemuksia kohtaamisesta saattohoidossa. Tämä tutkimuksen mukaan vapaaehtoisten saattajien tehtävästä piirtyy monipuolinen ja haastava kuva. He kokevat tehtävänsä myös merkitykselliseksi niin potilaille kuin itselleen. Saattajien kokemuksen mukaan Suomessa vallitsee edelleen kuoleman kieltävä kulttuuri, joka vaikuttaa kuoleman sairaan ihmisen kohtaamiseen. Vapaaehtoinen voi olla yksinäiselle, sairaalle ihmiselle linkki ulkomaailmaan ja side yhteisöön. Saattajien keskeisinä tehtävinä on emotionaalisen, sosiaalisen ja spirituaalisen tuen tarjoaminen elämän loppupuolta elävälle ihmiselle. Niin omaisten, kuin hoitohenkilökunnankin voi olla vaikea asettua kuolevan vierelle, tästä syystä saattajat olivat toisinaan ainoita, joille potilaat saattavat puhua mieltä askarruttavista asioista. Vapaaehtoiset tarjoavat toisenlaista tukea, verrattuna omaisiin tai hoitohenkilökuntaa ja tekevät sellaista, mitä kukaan muu ei välttämättä tee. Vapaaehtoiset saattajat on nähtävä voimavarana, jota tämä yhteiskunta ja meistä jokainen voimme vuorollamme tarvita.

Tämän tutkielman aihe on kristillinen ihmiskäsitys, eli teologinen antropologia. Kristillisten kirkkojen ihmiskäsitys perustuu hyvin yhteneväisesti ymmärrykseen siitä, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja kaltaisuuteensa. Ihmisen lankeemus rikkoi tämän yhteyden, mutta Kristuksen inkarnaatio, sovitustyö ja ylösnousemus korjasivat särkyneen yhteyden, ja ihmiselle avautui uusi mahdollisuus elävään yhteyteen Luojansa kanssa sekä pelastus synnin ja kuoleman vallasta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon kolmannet teologiset neuvottelut pidettiin Järvenpäässä lokakuussa 1991. Neuvottelujen toisen asiakokonaisuuden otsikko oli ”Kirkkojemme ihmiskäsitys ja nykyaika”. Tarkastelen päälähteitteni, Järvenpäässä käydyn dialogin tiedonannon ja esitelmien, valossa kirkkojen ihmiskäsityksiä ja niissä ilmeneviä mahdollisia eroavaisuuksia. Hahmottelen näiden dokumenttien näkemyksistä nousevaa luterilaista ja ortodoksista ihmiskäsitystä, sekä niiden kohtaamia haasteita silloisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Peilaan lähteitä myös lokakuussa 2015 pidetyn suomalaisen luterilais-ortodoksisen dialogin 25-vuotisjuhlaseminaarin vastaaviin teksteihin, pitäen silmällä sitä, ilmeneekö teksteissä uudenlaista ihmiskäsityksen sanoittamista. Järvenpään 1991 dialogin Tiedonannon mukaan kirkkojen ihmiskäsityksissä on havaittavissa eroja esimerkiksi käsitteiden ”kuva ja kaltaisuus” sekä ”laki ja evankeliumi” merkityksessä. Luterilainen traditio lähestyy käsiteparia ”kuva ja kaltaisuus” synonyymisinä ilmaisuina, ortodoksisen opetuksen mukaan ”kuva” merkitsee ihmiselle lahjaa ja tehtävää, ”kaltaisuus” on tavoite ja prosessi kasvaa kohti Jumalaa. Luterilaisen käsityksen mukaan ihminen oli paratiisiin alkutilassa täydellinen, ortodoksisen näkemyksen mukaan ihminen alkoi paratiisissa kasvaa kohti yhä lähempää yhteyttä Jumalaan. Tämän eroavaisuuden vuoksi käsitys lankeemuksen seurauksista on myös erilainen. Luterilaisen opetuksen mukaan jokainen ihminen peri Aadamin synnin henkilökohtaisesti, ortodoksinen traditio painottaa jokaisen tietoisen ihmisen vastuuta omista synneistään. Ortodoksiseen ihmiskäsitykseen kuuluu teosis, jolla ilmaistaan ajatusta ihmisen kasvamisesta kohti Jumalaa armovoimien avulla, jumalallistumista. Luterilaisuudessa puhutaan vanhurskauttamisesta, uskossa vastaanotetusta Kristuksen täyteydestä. Vaikka teosis ja vanhurskauttaminen eivät ole samastettavissa, niiden välillä on selkeä analogia. Vanhurskauttamisen ja teosiksen teologinen analogia on avannut luterilais-ortodoksisessa ekumeenisessa dialogissa viimeisten vuosikymmenten aikana tien yhä syvempään vastavuoroiseen ymmärtämiseen niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin vuoropuhelussa.