Browsing by Title

Tutkimuksessani kuvaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon matkapapin virkojen perustamisvaihetta ja ensimmäisten matkapappien työnkuvaa aikana, jolloin kuurojenopetuksessa vallitsevana aatteena oli oralismi. Oralismi näki puheen merkkinä ihmisyydestä viittomakielen ollessa väistyvä ja alkeellisempi kommunikaatiomuoto. Kuurojen opetuksessa tavoitteena oli puheen opettaminen mihin tähdättiin muun muassa viittomiskiellolla. Viittomakielen asema kirkon kuurojentyössä poikkesi tästä oleellisesti, sillä kuurojenpapin virkaan hakevien oli osattava viittomakieltä. Työnkuvan hahmottamisen lisäksi etsin vastauksia siihen, minkä verran matkapapit käyttivät työssään viittomakieltä ja miten heidän viittomakielen käyttöönsä suhtauduttiin yhteiskunnan, kuurojenkoulun sekä kuurojen itsensä taholta. Pyrin myös vastaamaan kysymykseen siitä, miksi he käyttivät viittomakieltä, vaikka sen käyttö oli aikakauden aatemaailman vastaista. Tutkimukseni alkaa vuodesta 1896, jolloin matkapapin viran perustaminen otettiin virallisesti esille, mutta keskityn varsinaisesti ajanjaksoon 1908–1916. Aikarajauksen perusteena on se, että ensimmäiset matkapapit aloittivat vuonna 1908 ja 1916 kuurojentyöhön lisättiin papinvirkoja. Tutkimukseni ensisijaisina lähteinä ovat aikalaisjulkaisut: Kuuromykkäin Lehti, sen ruotsinkielinen sisarjulkaisu Tidskrift för Döfstumma sekä Suomen Aistivialliskoulujen lehti. Näistä kaksi ensimmäistä edustaa kuurojen, kolmas puolestaan kuurojenkoulujen näkökulmaa. Metodisena lähtökohtanani on yleinen historiatutkimuksen menetelmä. Hyödynnän tutkimuksessani lehdistöhistorian sisällönanalyysia niin, että tarkastelunäkökulma on henkilöhistoriallinen ja arkipäivän historian from below -näkökulmaa huomioiva. Tutkimukseni mukaan matkapapin työ oli huomattavasti seurakuntapapin virkaa monipuolisempi ja haastavampi. Matkapappi oli kirjaimellisesti matkaa tekevä pappi, sillä yhden papin työkenttänä oli puolikas Suomea. Matkapapin työnkuva oli sekä missionaalinen että diakoninen. Matkapappi oli samaan aikaan sekä kuurojen sielunpaimen, että sosiaalityöntekijä. Tämä kahtalaisuus tulee ilmi hyvin monissa eri yhteyksissä. Matkapappi oli kirkon valitsema, mutta hänen palkkansa tuli valtiolta. Hän oli siis samaan aikaan sielunhoitaja ja valtion virkamies. Viran velvoitteet tulivat myös kahdelta taholta. Matkapapit tulivat erilaisista sosiaalisista taustoista, ja he olivat tutustuneet eri koulutustasolla oleviin kuuroihin ennen kyseiseen virkaan hakeutumista. Tutkimuksessani käy ilmi, että nämä seikat vaikuttivat siihen, miten he yksilöinä suhtautuivat työnsä sosiaaliseen puoleen ja kuuroihin seurakuntalaisiinsa. Lähdemateriaaleista ilmenee matkapappien käyttäneen viittomakieltä hyvin monipuolisesti niin hengellisissä kuin maallisissakin tilanteissa. Ennakkokäsityksistäni huolimatta kuurojenkoulujen opettajat suhtautuivat pappien viittomakielen käyttöön myönteisesti. Tämän taustalla oli aikakauden käsitys uskonnon opetuksen päämäärästä: sen tehtävä oli herättää henkilökohtaista uskoa. Tämän vuoksi matkapapeilla viittomakielen käyttö oli yhtä perusteltua kuin ulkolähetyksessä vieraiden kielten käyttö. Kuurojentyö nähtiin usealla taholla lähetystyönä.

Tässä tutkielmassa tavoitteenani on selvittää erilaisten roolien merkitystä bibliodraamassa, mitä voidaan pitää yhtenä toiminnallisen draaman muotona. Bibliodraamassa on tarkoitus erilaisten toiminnallisten ja kehollisten roolityöskentelyjen kautta tutkia Raamattua, mutta samalla siinä korostuvat roolien kautta saadut henkilökohtaiset kokemukset. Bibliodraamassa Raamatun rooleihin eläytyminen voi olla hyvin tunteisiin vetoavaa ja parhaillaan voimaannuttavaa toimintaa, joka tarjoaa yksilölle keinoja ymmärtää itseään, toisia ihmisiä ja laajemmin koko kulttuuriympäristöä ja yhteiskuntaa. Raamatun tekstien kautta bibliodraamassa ollaan myös tekemisissä omien hengellisten kysymysten kanssa. Roolin käsitettä tarkastelen uskonto- ja sosiaalipsykologian näkökulmasta ja teoreettisena viitekehyksenä käytän erityisesti Jakob Morenon ja Robert Landyn rooliteorioita, jotka auttavat tutkimani ilmiön hahmottamisessa. Olen tehnyt tämän tutkimuksen etnografisena kenttätyönä, missä tutkimuskenttänäni toimii Järvenpään Seurakuntaopiston bibliodraamaohjaajakoulutuksen syksyllä 2018 aloittanut koulutusryhmä. Tutkimuksen aineiston olen kerännyt syksyllä 2018 ja keväällä 2019 pidettyjen viiden lähiopetusjakson aikana. Pääasiallisena menetelmänä olen käyttänyt osallistuvaa havainnointia. Lisäksi olen täydentänyt oman havainnointini pohjalta muodostunutta aineistoa neljän koulutukseen osallistuneen haastattelulla. Tutkijana olen ollut osa tutkimaani sosiaalista yhteisöä ja yhdeksi keskeiseksi havainnointikohteeksi muodostui minä itse ja omat kokemukseni roolityöskentelyjen aikana, missä korostuu tutkielman autoetnografinen luonne. Tutkielman aineiston olen analysoinut laadullisen, teoriaohjaavan sisällönanalyysin menetelmällä teemoitellen. Olen jaotellut aineistossa ilmenneet erilaiset roolit Morenon rooliteorian mukaan somaattisiksi, psykologisiksi, sosiaalisiksi ja transsendenttisiksi rooleiksi. Roolien merkityksiä olen tarkastellut henkilökohtaisella tasolla, sosiaalisten suhteiden tasolla sekä yhteiskunnallisella ja eettisellä tasolla. Landyn rooliteorian yksityiskohtainen roolien taksonomia on auttanut hahmottamaan sitä, miten tietyn roolin valitseminen, rooliin meneminen ja vastarooliin vaihtaminen draamassa tapahtuu. Tutkimusaineiston perusteella bibliodraamassa erilaisten roolien kautta on mahdollista oppia ymmärtämään erilaisia ajatuksia ja näkökulmia, kehittää oma näkökulma draamassa käsiteltävään teemaan ja löytää yhteys omiin henkilökohtaisiin psykosomaattisiin, psykologisiin ja sosiaalisiin rooleihin. Yksittäiset kokemukset rooleissa eivät sinänsä ole kovin merkittäviä, vaan merkittävää on se, miten kokemuksiin suhtaudutaan, miten niitä käsitellään ja mitä niistä opitaan. Jokainen suhteuttaa oman kokemuksensa myös aikaisempiin kokemuksiinsa ja siihen, mikä on omassa elämässä ja yhteiskunnassa on sillä hetkellä ajankohtaista.

Tutkielman tavoitteena on selvittää sitä, esitetäänkö Turkin uskontoasianviraston lastenlehdessä isänmaa pyhänä, ja jos, niin millä keinoin. Tutkimusaineistona toimivat vuosina 2017–2019 julkaistut kolme lehden numeroa. Kaikki sijoittuvat heinäkuulle, koska siinä kuussa tapahtui Turkissa vallankaappausyritys vuonna 2016. Katson, että osittain tämän vuoksi aineistonani käyttämäni lehdet ovat sisällöltään vahvasti isänmaallisia sekä turkkilaisuutta korostavia. Aineistooni sisältyy paljon sarjakuvia sekä yleisesti paljon kuvitusta. Aineistoani analysoin Arja Jokisen kehittämän retorisen analyysin mallin mukaisesti, jossa keskitytään retoristen keinojen tarkasteluun. Kuvain tulkinnassa hyödynnän sarjakuvatutkimuksen keinoja, koska kuvitus on yleisesti ottaen sarjakuvamaista. Tutkielman teoriatausta rakentuu Jacques Ellulin (1912–1994) pyhän teorian ympärille. Tämän lisäksi muita tärkeitä käsitteitä ja ilmiöitä tutkielman kannalta ovat isänmaallisuus, kansallisuusaate sekä marttyyrius. Keskeisin tutkimustulos on, että aineistossa pyritään esittämään isänmaa Ellulin teorian mukaisesti pyhänä. Analyysistä kävi ilmi, että lehdessä vaalitaan ajatusta isänmaan ehdottomasta arvosta. Tämä tarkoittaa sitä, että yksilö on täysin alisteinen isänmaalle ja on myös olemassa vain sen palvelemista varten. Lisäksi isänmaa vaatii yksilöltä täyttä uhrautumista, josta esimerkkeinä ovat marttyyriuden sekä sotilasuran ihannointi. Ehdottoman arvon ajatukseen kuuluu myös se, ettei isänmaata ja sen tarkoitusperiä saa kyseenalaistaa millään tavoin. Vallankaappausta yrittäneet esitetään maanpettureina ja yleisesti tutkimusaineistosta nousee esiin ajatus, että Turkin valtio on ulkoapäin tulleen uhan alla. Aineistossa idyllinen ydinperhe toimii lehden lukijalle (lapselle) esimerkkinä yhtenäisen kansakunnan ihanteesta. Muutenkin kansakunnan yhtenäisyyttä korostetaan vahvasti, ja sen sanotaan olevan isänmaan säilyvyyden kulmakivi. Aineistossa esiintyy useita retorisia keinoja, joiden avulla lukija pyritään vakuuttamaan isänmaan pyhyydestä sekä tärkeydestä. Oleellisin keino on puhujakategorialla oikeuttaminen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi sarjakuvissa vanhemmat toimivat lapseen nähden auktoriteetteina, jolloin he opettavat asioita sekä oikeita tapoja palvella isänmaata. Toinen paljon esiintyvä keino on toisto, jota esiintyy läpi tutkimusaineiston yleisesti, sekä yksittäisten tekstien yhteydessä. Sen avulla pyritään korostamaan haluttua sanomaa. Me-retoriikan sekä kontrastiparien käyttö on myös tärkeässä osassa. Niiden avulla luodaan ajatusta kuvitteellisesta yhtenäisestä ryhmästä, johon liitetään myönteisiä tulkintoja. Vastapuoleksi kuviteltuun ryhmään yhdistetään taas kielteisiä ilmauksia. Aineistossa esimerkiksi vallankaappausyrityksestä luodaan vain yhtä tulkintamallia tahi todellisuuskäsitystä, joka halutaan opettaa lehden lukijoille. Tällöin on kyse faktan konstruoinnista.

Tutkielma käsittelee Pohjois-Amerikan jääkiekkoliiga NHL:n käytäntöä, jossa kotijoukkueen pukuhuoneen keskellä lattiaa sijaitseva logo on koskematon. Kirjoittamattoman säännön mukaan logon päälle astumista pidetään epäkunnioittavana tekona. Käytäntö tulee näkyväksi suurelle yleisölle median kautta ja media nimittää käytäntöä esimerkiksi pyhäksi ja taikauskoksi. Tutkimuskysymyksiä tutkielmassa on kaksi: 1. Millä tavoin media välittää (pyhää) käytäntöä NHL-joukkueiden pukuhuoneiden logon koskemattomuudesta? 2. Minkälaisia kehyksiä ilmiölle luodaan mediateksteissä? Tutkielman teoreettisina käsitteinä ovat pyhä, rituaali, symboli ja medioituminen. Tutkielman aineisto koostuu median teksteistä tuotetusta media-aineistosta. Analyysimenetelmänä tutkielmassa käytetään journalismiin keskittyvää kehysanalyysia. Empiirisen aineiston pohjalta käytäntö näyttäytyy pyhänkaltaisena sosiaalisena järjestyksenä, jossa logosta on tullut ikään kuin pyhä, jota varjellaan profaanilta säännöin ja määräyksin olla koskettamatta siihen. Rituaalinomainen toisteinen käytös suuntautuu joukkueen logoon, eli symboliin. Ilmiötä voidaan lähestyä medioituneena, sillä median vaikutus tuottaa ilmiön sosiaaliselle ulottuvuudelle raamit suuren yleisön tietoisuuteen. Media kehystää aihetta valitsemalla käytäntöön liittyvästä havaittavasta todellisuudesta jotkut osat keskeisiksi viesteiksi ja näkökulmiksi teksteissä. Median välittämiä hallitsevia kehyksiä aineistossa ovat pyhän kehys, taikauskon kehys, perinteen kehys, kunnioituksen kehys ja käytännön kehys.

1. Pietarin kirjeessä on enemmän lainauksia juutalaisten pyhistä kirjoituksista kuin missään muussa Uuden testamentin (UT) kirjoituksessa suhteessa tekstin pituuteen. Tässä tutkielmassa tarkastelen niitä lainauksia, jotka ovat yhteisiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Lainausten tarkemman analysoinnin kautta vastaan kahteen tutkimuskysymykseen: 1) Mikä on 1. Piet:n kirjoittajan käyttämä LXX:n lähdeteksti ja kuinka tarkka lainaus on? Ovatko Roomalaiskirje ja 1. Klemensin kirje olleet kirjallisia innoittajia tai peräti lainausten Vorlageja 1. Piet:n kirjoittajalle? 2) Mihin tarkoitukseen lainausta on sovellettu? Mikä on sen tehtävä, ja miten se on sijoitettu uuteen tekstiin. Tämän takia tarkastelen lainausten laajempaa tekstikontekstia, varsinkin sellaista, jolla on yhtäläisyyksiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Tarkastelen useita eri 1. Pietarin kirjeen tekstijaksoja (1. Piet: 2:4–10; 2:21–25; 3:8–12; 4:7–11; 5:1–5). Näitä vertailen taas juutalaisten pyhien kirjoitusten (Ex. 19:5–6; Ps. 33[34]:13–17; 117[118]:22; San. 3:34, 10:12; Jes. 8:14; 28:16; 43:20–21; 53: 4–7, 9; Hoos. 1–2), Roomalaiskirjeen (Room. 9:25–26, 33; 12:6–8, 10, 13–17) ja 1. Klemensin kirjeen (1. Klem. 1:3–2:1; 16:3–14; 22:2–7; 30:2–3; 49:5) kanssa. Käytän teksteissä seuraavia tekstieditioita: Nestle-Aland (28), Die Apostolischen Väter (1992), Göttingen (Septuaginta), Septuaginta (Rahlfs), Biblia Hebraica Stuttgartiensia ja Qumranin käsikirjoitukset. Sovellan tutkielmassa intertekstuaalisuuden käsitettä. Intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstien välistä yhteyttä, eli tekstienvälisyyttä, jossa myöhempi teksti perustuu enemmän tai vähemmän toiseen aikaisempaan tekstiin. Määrittelen intertekstuaalisuudeksi 1. Pietarin kirjeessä sekä pyhien kirjoitusten lainaukset että myös muun kirjallisen riippuvuuden Roomalaiskirjeestä ja 1. Klemensin kirjeestä. Tarkastelen kirjallista riippuvuutta seuraavien kriteerien kautta. Kirjallinen riippuvuus on sitä todennäköisempää, jos vertailtavissa teksteissä esiintyy 1) yhtäläisiä sanoja tai teemoja, varsinkin harvinaisia ilmaisuja on merkittävä määrä, 2) yhdistelmä useita paralleelisia ja varsinkin laajoja tekstijaksoja sekä 3) lainauksen alkuperäisen merkityksen muuttumista uudessa tekstikontekstissa. Tutkimuskysymysten takia hyödynnän myös tekstikritiikkiä sekä UT:n että LXX:n kirjoituksiin niiden omien lainalaisuuksien mukaan. Aikaisemman tutkimuksen vanha koulukunta edustaa näkemystä, jonka mukaan 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus havaitaan useiden samankaltaisuuksien, kuten yhteisten lainausten kautta. Uusi koulukunta väittää taas, ettei edellä mainittujen kirjeiden välillä ole kirjallista riippuvuutta. Vaikka kirjeiden välillä on samankaltaisuuksia, niin tekstuaalinen evidenssi ei riitä tätä todistamaan. Samankaltaisuudet perustuvat ennemmin varhaiskristilliseen traditioon tai todistuskokoelmaan. Aikaisempi tutkimus on jakautunut myös 1. Klemensin kirjeen ja 1. Pietarin kirjeen välisestä kirjallisesta riippuvuudesta seuraaviin näkemyksiin: 1) Klemens on riippuvainen 1. Pietarin kirjeestä tai 2) kirjeiden väliset samankaltaisuudet ovat peräisin vain yhteisestä Rooman seurakunnan traditiosta. Tekstianalyysin avulla olen päätynyt seuraaviin johtopäätöksiin: 1) 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus näyttää todennäköiseltä kirjallisen riippuvuuden kriteerien valossa. 2) Lisäksi kirjallinen riippuvuus 1. Pietarin kirjeen ja 1. Klemensin kirjeen välillä on todennäköisesti päinvastaista, mitä aikaisemmin on esitetty. 1 Klemensin kirje vaikuttaa olevan 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage. 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen kirjalliseen riippuvuuteen liittyvä tuleva keskustelu tulisi käydä metodologisella tasolla, joka ottaa kantaa intertekstuaalisuuteen ja kirjallisen riippuvuuden kriteereihin. Päätelmäni, jonka mukaan 1. Klemensin kirje on ollut 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage, eikä päinvastoin, vaatii taas lisää tarkastelua. Tekstien välillä on vielä useampia samankaltaisuuksia, joita ei ole käsitelty. Lisäksi 1. Piet:n kirjoittaja on käyttänyt lainauksia rohkaisuina ja kehotuksina kärsiville kristityille. Tekstin tasolla lainausten tehtävät voidaan taas jakaa 1) oman väitteen perusteluihin ja 2) oman tekstin täydentäjiin.

Lutherin näkemys Neitsyt Mariasta ei ole ollut tutkimuskohteena suosittu, sillä reformaattorin kielteisen suhtautumisen pyhimysten kunnioittamiseen on nähty johtavan myös negatiiviseen Maria-käsitykseen. Katolis-luterilaisessa ekumeenisessa dialogissa Marian asema on kuitenkin nostettu yhdeksi selvitystyön pääkohdaksi. Tutkielmassani selvitän Neitsyt Marian asemaa Lutherin teologiassa kuuden Lutherin saarnan perusteella. Saarnat ovat peräisin Lutherin Kirkkopostillasta, joten niiden merkitys luterilaisen Maria-kuvan kehityksessä on ollut suuri. Tutkielmani metodina on saarnojen systemaattinen analyysi. Marian ja muiden pyhimysten asemaan esirukoilijoina ja välittäjinä Luther suhtautuu kriittisesti. Luther pitää pyhimyksiä esimerkillisinä ihmisinä, joiden tehtävänä on osoittaa kohti Kristusta. Katolisen kirkon traditiota Luther kritisoi pyhimyslegendojen vääristelemisestä. Legendoissa pyhimyksistä on Lutherin mukaan tehty epäinhimillisiä ja virheettömiä ihmisiä joihin on mahdotonta samastua. Pyhimysten esimerkki voi välittää ihmisille sanoman armollisesta Jumalasta. Kunnia Marian ja muiden pyhimysten elämästä kuuluu Jumalalle, jonka ansiota kaikki pyhimysten hyvät teot ovat. Lutherin mukaan Maria on ennen kaikkea kristityille esikuva ja esimerkki. Marian esikuvallisuuden ja esimerkillisyyden voi nähdä kahdella tavalla: esimerkkinä, josta tulee ottaa mallia ja esimerkkinä, joka kertoo Jumalan armosta Marian elämässä. Maria on Lutherin mukaan esikuvallinen nöyryytensä ja uskonsa kautta. Lutherin mukaan usko syntyy ihmisessä Jumalan sanan vaikutuksesta. Jumalan sana tekee ihmisen nöyräksi, ei- miksikään. Ihminen ei voi omin teoin pyrkiä kohti todellista nöyryyttä, tulla ei-miksikään. Maria, köyhä ja mitätön tyttö, on jo valmiiksi nöyrä ja mitätön, hän uskoo enkelin välittämän Jumalan sanoman raskaaksi tulemisesta ja asettaa järjen epäilykset sivuun. Luther käsittelee Mariaa ristinteologisesta näkökulmasta käsin: nöyrässä ja alhaisessa tytössä on uskon kautta nähtävissä Jumalan äiti. Marian usko on esikuvallista, sillä se ei nojaa mihinkään muuhun kuin Jumalan sanaan. Mariassa syntyy sanan vaikutuksesta usko, jossa Kristus on läsnä Mariassa Kristus tulee konkreettisesti läsnä olevaksi. Mikään Marian esikuvallisuudesta ei kuitenkaan ole hänen omaa ansiotaan, kaikki on Jumalan aikaansaamaa. Luther käyttää Mariaa ja tämän elämää esimerkkinä Jumalan armosta ja tavasta toimia. Elämänsä aikana Maria saa osakseen kärsimystä ja ahdistusta, tämä on Lutherin mukaan lohdullinen esimerkki muille kristityille. Kristuksen äidin kokemat kärsimykset antavat lohtua muille kärsiville. Maria on myös esimerkki ikuisen neitsyytensä kautta. Niin kuin Maria on koskematon avioliitossa miehen vallan alla, on myös kristitty evankeliumin vapauttavan vaikutuksen ansiosta vapaa lain vallan alta. Vaikka Marian usko on syvällistä ja esikuvallista, Marian esimerkillisyyteen kuuluu myös hänen erehtyväisyytensä. Jumala ottaa Marialta tämän uskon pois jotta tämä ymmärtäisi tarvitsevansa Jumalaa eikä sortuisi turvaamaan omiin ansioihinsa. Maria pitää itseään syntisistä suurimpana ja on siksi Lutherin mukaan todellinen pyhimys. Marian usko on esimerkillistä myös siksi, että Maria pyrkii kasvamaan siinä erehdyksensä jälkeen. Nykypäivän katolisen kirkon ja Lutherin näkemykset Mariasta ovat lähellä toisiaan Marian esimerkillisyyden ja esikuvallisuuden osalta. Katoliset dogmit Marian tahrattomasta sikiämisestä ja taivaaseen astumisesta eivät kuitenkaan löydä sijaansa Lutherin teologiasta. Mariaa voidaan pitää Lutherin teologiassa pyhänä uskon esikuvana.

Tämä tutkielma tarkastelee kahdessa videopelissä, World of Warcaftissa sekä Crusader Kings II:ssa, esiintyviä ristiretkirepresentaatioita. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia ristiretkirepresentaatioita peleissä esiintyy ja analysoida niiden välittämiä ristiretkikäsityksiä. Aineistona tutkielmassa on pääasiallisesti mainitut kaksi peliä, joiden tarkastelu jaetaan kolmeen näkökulmaan: historiallisten representaatioiden arviointi, sivuttaisten representaatioiden arviointi sekä ristiretkiterminologian käyttö. Tutkielmassa esitellään historiallisia tapoja käyttää ristiretkirepresentaatioita esimerkiksi osana viihdettä ja propagandaa. Tämä tehdään tuomalla esiin laajalti tutkimuskirjallisuutta ristiretkien käytöstä osana eri historiallisia ilmiöitä. Samoin käydään läpi representaation käsitteen historianfilosofista problematiikkaa. Tärkeänä havaintona voidaan pitää sitä, että representaatioissa usein kyse on ajatuksesta jonkin ilmiön suhteen kuin itse ilmiöstä. Voidaan myös havaita, että ristiretkirepresentaatioita on käytetty aktiivisesti jo 1800-luvulta alkaen ja tutkielmassa esitetään, että videopelit kytkeytyvät tähän samaan traditioon. Loppupäätelmänä on, että videopeleissä, kuten aiemmissakin viihdevälineissä, esiintyy ristiretkirepresentaatioita tyylilajiin soveltuen. World of Warcraftissa ristiretkirepresentaatiot ovat sivuttaisia ja perustuvat enemmänkin populaariin ja romantisoituun ajatukseen ristiretkistä pyhänä sotana ja hyvän taistelusta pahaa vastaan. Crusader Kings II:ssa vastaavasti ristiretkirepresentaatiot ovat selvästi historiallisia, ja pyhä sota itsessään on vain väline osana valtapeliä, vaikkakin peli hyödyntää historiallisia mekaniikkoja ja luo itsessään suuren ristiretkirepresentaation. Yhteinen nimittäjä molemmilla on ristiretken asema pyhänä sotana, mutta muutoin eroja on peleissä runsaasti. Terminologisesti World of Warcraft ottaa enemmän viihteellisiä vapauksia ristiretkikäsitteen soveltamiselle ja Crusader Kings II pitäytyy historiallisessa otteessa. World of Warcraft asettaa myös ristiretkikäsitteelle laajemmin moraalista latausta, kun taas Crusader Kings II:n osalta mahdolliset moraaliset piirteet ovat enemmän pelaajasta kiinni.

Tutkimus tarkastelee, miten pyhiinvaellukseen liittyviä teemoja esiintyy kolmessa 2000-luvulla ilmestyneessä elokuvassa. Lähteinä käytetyt elokuvat ovat The Way (2010), Wild (2014) ja Lourdes (2009). Elokuvia analysoidaan ensin erikseen ja tutkitaan, mitä pyhiinvaellukseen liittyviä elementtejä kustakin löytyy. Sen jälkeen elokuvia vertaillaan keskenään. Vertailussa kiinnitetään erityisesti huomiota siihen, löytyykö elokuvista jotain yhteneväisiä piirteitä tai vastaavasti eroavaisuuksia ja mitkä tekijät voisivat selittää niitä. Jokainen elokuva kertoo yhden tai useamman henkilön vaelluskertomuksen. The Way kuvaa pyhiinvaellusta Santiago de Compostelaan ja Lourdes nimensä mukaisesti Lourdesin pyhiinvaelluskohteeseen. Wild poikkeaa kahdesta muusta elokuvasta siten, että siinä kuvataan tavallista vaellusta Pacific Crest Trailin vaellusreitillä. Elokuvan tarinasta löytyy kuitenkin paljon pyhiinvaellukselle ominaisia piirteitä. Tämän vuoksi tutkimuksessa paneudutaan myös kysymykseen pyhiinvaelluksen ja tavallisen vaelluksen erosta sekä pyhiinvaelluksen ja turismin yhteydestä. Analyysiä tehdään kiinnittämällä huomiota muun muassa elokuvassa esiintyviin pyhiinvaellukseen liittyviin rituaaleihin. Pyhiinvaellus on itsessään jo uskontoon tai uskonnollisuuteen liittyvä rituaali. Lisäksi sen sisälle lukeutuu monia pienempiä rituaaleja. Tämän lisäksi elokuvassa tarkastellaan henkilöhahmojen tunteita ja kokemuksia liittyen pyhiinvaellukseen. Myös henkilöhahmojen piirteet ovat olennaisia, sillä ne saattavat vaikuttaa muun muassa heidän asenteisiin pyhiinvaellusta kohtaan tai heidän motiiveihin lähteä vaeltamaan. Analyysin pohjalla on tutkimusta tukemassa joitakin teorioita liittyen pyhiinvaellukseen. Pyhiinvaelluksella on pitkät juuret kristinuskossa aina 200-luvulle asti. Pyhiinvaellus on ilmiö, joka liittyy kaikkiin suuriin uskontoihin ja muutenkin laajasti uskonnollisuuteen ja hengellisyyteen. Tutkimuksessa kuitenkin keskitytään kristinuskon kontekstissa tapahtuvaan pyhiinvaellukseen. Päämääränä pyhiinvaelluksessa on aina jokin pyhä paikka, jossa Jumalan koetaan erityisellä tavalla koskettavan ja kohtaavan ihmisen. Motiiveja lähteä pyhiinvaellukselle voivat olla muun muassa halu rukoilla itsensä tai ystävänsä puolesta tai kohdata muita kristittyjä. Nykyään pyhiinvaellukselle voi olla myös ei-hengellisiä motiiveja, kuten esimerkiksi halu irtautua arjen vaatimuksista tai nähdä uusia paikkoja. Pyhiinvaellukseen littyy aina sekä konkreettinen ulkoinen matka sekä samalla sisäinen matka. Vaellus tarjoaa tilan käydä läpi itseen ja omaan elämään liittyviä merkityksellisiä asioita. Elokuvissa The Way ja Lourdes on paljon pyhiinvaellukselle tyypillisiä piirteitä. Sen lisäksi niissä ilmenee myös sellaisia ulottuvuuksia, jotka voidaan tunnistaa pyhiinvaellukselle ominaisiksi, mutta joita ei perinteisissä teorioissa välttämättä oteta huomioon. Elokuvat tarjoavat siis uusia näkökulmia pyhiinvaelluksen määrittelemiselle. Myös Wildissa ilmenee paljon pyhiinvaellukselle ominaisia piirteitä. Tämä osoittaa sen, että pyhiinvaelluksen määritteleminen ei olekaan niin yksiselitteistä. Turismissa, etenkin tavallisessa vaeltamisessa, ja pyhiinvaelluksessa on paljon yhtäläisyyksiä. Turismi ja pyhiinvaellus kuitenkin myös eroavat toisistaan monessa suhteessa. Näin ollen yhtäläisyydet on tärkeä pitää mielessä, mutta termejä ei kuitenkaan ole tarpeen yhdistää tai lyödä samaan kategoriaan. On kuitenkin tärkeää, että pyhiinvaelluksen tutkimista jatketaan edelleen, niin termin kuin ilmiönkin määrittelyn kannalta.

Mitä kirkko tekee, kun sen omat jäsenet taistelevat toisiaan vastaan? Tässä tutkimuksessani selvitän sitä, miten Libanonin maroniittikirkon johdon ja Vatikaanin toimet näkyvät kansainvälisessä lehdistössä, ennen kaikkea The New York Timesissa ja Le Mondessa Libanonin sisällissodan lopussa 1985–90. Maroniitit ovat idän uniaattikirkkoihin kuuluva kirkkokunta eli autonominen osa katolista kirkkoa. Maroniitit ovat suurin kristitty ryhmä Libanonissa. Kaikkiaan Libanonissa on 18 virallista uskontokuntaa, joista suurimmat ovat maroniittien lisäksi sunni- ja shiiamuslimit. Libanon oli ennen 1975–90 sisällissotaa esimerkki valtiosta, jossa uskontokunnat elivät rinnakkain. Rajussa sisällissodassa kuoli lähes 200 000 ihmistä ja satoja tuhansia joutui pakenemaan kodeistaan. Tutkimuksessani on kaksi päälinjaa: toisaalta maroniittikirkon ja sen johdon toiminta Libanonissa ja toisaalta Vatikaanin toiminta sekä kansainvälinen ulottuvuus. Päätutkimuskysymykseni on se, kuinka maroniittikirkon patriarkan poliittinen vaikuttaminen välittyy kansainväliselle yleisölle. Millaista retoriikkaa patriarkka käytti pyrkiessään hillitsemään taisteluosapuolia? Miten lähteiden perusteella voi sanoa sen muuttuneen vuosien aikana? Miten patriarkan toiminta muuttui? Toinen tärkeä pääkysymys on myös maroniittikirkon ja Vatikaanin suhde. Tutkin ennen kaikkea sitä, millaisina Libanonin suhteet Vatikaaniin näkyivät lehdissä. Miten Vatikaanin II kirkolliskokouksen linja näkyi Libanonin sisällissodan loppuvuosina? Mikä oli paavi Johannes Paavali II:n henkilökohtainen panos Libanonin rauhanneuvotteluissa? Käsittelen aiheita kronologisessa järjestyksessä siten, että kummatkin pääteemat pysyvät mukana käsittelyssä koko ajan. Tutkimukseni ajankohdaksi olen rajannut sisällissodan loppuvuodet 1985–90. Nuo vuodet ovat kirkon kannalta kaikkein kiinnostavin jakso, sillä tuolloin voidaan tarkastella kirkkopolitiikan muutosta patriarkan vaihdettua ja sisällissodan lopussa. Noina vuosina maroniittikristityt myös taistelivat keskenään. Tutkimukseni päälähteet ovat The New York Timesissä ja Le Mondessa julkaistut uutisartikkelit ja analyysit. Nämä ovat kieliryhmissään valtalehtiä. Kumpikin seurasi laajasti Libanonin tilannetta ja Vatikaania. Lisäksi käytän lähteenäni paavi Johannes Paavali II:n Libanonia koskevia kirjeitä ja viestejä sekä muita lehtiä. Tässä tutkimuksessani käy selvästi ilmi se, miten maroniittikirkon patriarkan suhtautuminen politiikkaan muuttui sisällissodan kuluessa ja se näkyi myös kansainvälisissä lehdissä. Politiikasta syrjässä pysytellyt patriarkka Antoine Pierre Khoreiche joutui eroamaan tehtävistään tavalla, jota kutsuttiin jopa Vatikaanin palatsivallankumoukseksi. Sitten uuden patriarkan valinnasta syntyi kiista. Lopulta valittu patriarkka Nasrallah Butros Sfeir oli kompromissiratkaisu, joka aivan aluksi oli pettymys. Sfeirin poliittinen vaikuttaminen alkoi kuitenkin näkyä yhä enemmän hänen uransa edetessä. Erityisesti Ta’ifin rauhansopimuksen aikaan hänen roolinsa nousi merkittäväksi. Lähteistä välittyy kansainvälisesti erittäin mielenkiintoinen kuva maroniittikirkon sisäpolitiikasta ja toisaalta suhteista Vatikaaniin. Aineistostani käy myös selkeästi ilmi, että Sfeirin toimien taustalla oli hyvin usein Vatikaanin ilmiselvä ohjeistus. Sfeirin suhde Vatikaaniin ei ollut yksiselitteinen ja ongelmaton, sillä hän joutui tasapainottelemaan paavin toiveiden ja omien maanmiestensä välillä. Tämä johti joskus niin väkivaltaisiin purkauksiin kirkkoa vastaan, että niitä seurattiin myös ulkomaisessa lehdistössä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kahta Qumranin luolista Kuolleen meren läheltä löydettyä fragmentaarista käsikirjoitusta. Käsikirjoitukset tunnetaan nimillä 4Q510 ja 4Q511, 4Qshira-b ja Viisauden opettajan laulut. Käsikirjoitukset on rinnastettu toisiinsa niiden sisältämän rinnakkaiskohdan takia. Tästä syystä ne on usein luokiteltu saman teoksen käsikirjoituksiksi. Tutkielman tutkimuskysymys on tarkastella käsikirjoitusten 4Q511 tekstin sisällön luokittelua suojelurukoukseksi ja tekstin rituaalista funktiota. Käsikirjoitus 4510 toimii tutkimuskysymyksen puitteissa vertailumateriaalina. Näiden kahden teeman tarkastelu on haastavaa tekstin fragmentaarisuuden vuoksi. Käsikirjoituksen 4Q511 luokittelusta suojelurukoukseksi ja rituaalisesta kontekstista on käyty keskustelua tutkimuksessa. Tutkielman tarkastelu rajataan käsikirjoitusten 15 suureen tekstifragmenttiin. Fragmenteista 13 kuuluu käsikirjoitukseen 4Q511 ja kaksi käsikirjoitukseen 4Q510. Fragmenttien tekstissä on säilynyt hyvin pieni osa alkuperäisen käsikirjoituksen sisällöstä. Tutkielmassa käsikirjoituksia tarkastellaan tekstianalyysin työkalujen avulla. Tarkastelun kehyksen muodostaa tekstistä julkaistu materiaalinen rekonstruktio. Rekonstruktio on muuttanut tekstiin kohdistuvaa tutkimusta, koska se vahvisti useille tekstin isoista fragmenteista niiden keskinäisen järjestyksen. Järjestys perustuu käsikirjoitusten nahassa havaittaviin tuhojälkiin ja siihen, miten tuhojälkien etäisyydet vaihtelevat käärössä. Käsikirjoituksen 4Q511 tekstin rituaalinen funktio vaikuttaa tarkastelun perusteella mahdolliselta. Tekstin sisältö on yhtenäistä ja henkien torjumiseen keskittyvä sisältö on yhdenmukaista ja pääosin vailla ristiriitoja. Tekstin luokittelu suojelurukoukseksi sopii tekstin sisältöön paremmin kuin sen luokittelu manaukseksi. Näiden kahden lajin rajat ovat kuitenkin vaikeasti määriteltävissä. Tekstin luokittelu suojelurukoukseksi oli ei ollut ongelmatonta käsikirjoituksen tekstin sisällön ja luokittelun määrittelyn takia. Asian tarkastelu edellyttää muiden samaan kategoriaan luokiteltujen tekstin tarkastelua. Kaikkien suojelurukoukseksi luokiteltujen tekstien tarkastelu on syytä tehdä ensin niiden omista lähtökohdista käsin. Vasta sitten on perusteltua lähteä vertailemaan tekstejä toisiinsa.