Browsing by Title

Tutkimuksessa käsitellään keskustelua reformoidun epistemologian (RE) piirissä. RE tunnetaan erityisesti amerikkalaisen filosofi Alvin Plantingan työstä, jota on uskonnon epistemologiassa sovellettu viime vuosina laajasti eri tieto- ja oikeutusteorioihin. RE ei olekaan ainoastaan Plantingan eksternalistista reliabilismia edustava teoria, vaan sitä on sovellettu laajasti uskonnollisiin perususkomuksiin. Se ei myöskään sido kannattajaansa teologisesti kalvinismiin. Tutkimuksen metodina on systemaattinen kirjallisuus- ja käsiteanalyysi. Tutkimuksessa esitetään, millaiseen historialliseen kontekstiin RE:n synty sijoittuu. Klassisen foundationalismin kritiikki sekä uskontoja vastaan esitetyt argumentit, esimerkiksi Freudin ja Marxin toimesta, liittyvät sen alkuvaiheisiin. Plantingan käsitys RE:n luonteesta toimii pohjana myös nykyiselle keskustelulle. Hänen käsitykseensä kuuluu olennaisesti asianmukaisten perususkomusten analysointi, eräänlaisena jumala-aistina toimiva sensus divinitatis sekä varranttiuden kriteerit. Olennaisena osana tutkimuksessa arvioidaan sensus divinitatikseen liittyviä filosofisia ja teologisia määritelmäkysymyksiä. Koska RE on nykyisin sateenvarjokäsite useille teorioille, tulee kritiikki sitä vastaan kohdentaa oikein. Tämä tapahtuu osoittamalla kritiikki kulloinkin sovellettavaan tietoteoriaan tai siihen, miten tätä teoriaa sovelletaan teistisiin perususkomuksiin. Kohdentamaton kritiikki RE:a vastaan ei kerro, miksi teoria olisi epätosi. Kritiikin suhteen on olennaista tutkia myös internalismin ja eksternalismin välillä käytyä debattia. Molempia näkemyksiä puolustetaan RE:n alla. Tutkimuksessa esitetään, miten tämä tapahtuu. Molemmissa käsityksissä kohdataan myös ongelmia, joita olisi pystyttävä ratkaisemaan. RE nojaa usein kognitiiviseen kykyyn sensus divinitatikseen. Tutkimuksessa käsitellään kognitiivisen uskontotieteen (KU) valossa, millaisia perusteita tällaisen mekanismin olemassaololle on. KU:n piirissä sen olemassaolo on kyseenalaistettu, mutta sitä on myös puolustettu. Mikäli uskomusten etiologia voidaan kognitiotieteiden valossa tuntea ja tämän prosessin luotettavuus kyseenalaistaa, vaikuttaa siltä, että kyseinen kognitiivinen mekanismi on vähintäänkin epäluotettava, jos se on olemassa. KU:n debunkkausargumentit pyrkivätkin osoittamaan, että uskoa jumaliin ei voida pitää tiedollisesti oikeutettuna, koska ne muodostuvat epäluotettavasti eivätkä tähtää totuuteen. Näin KU haastaa RE:n käsityksen siitä, että mieli voisi muodostaa tiedollisesti oikeutettuja uskonnollisia uskomuksia sensus divinitatiksen avulla. Esitän myös kokonaan uusia epistemologisia huomioita debunkkauskeskusteluun ja uskomusten rationaalisuuden arviointiin. Johtopäätöksenä seuraa, että RE on vahvalla pohjalla, koska se soveltuu moniin eri epistemologisiin teorioihin. Näillä teorioilla on omat vahvuudet, mutta myös heikkoutensa. Kuitenkin KU:n havainnot jumala-aistin luonteesta heikentävät RE:a, ja perususkomusten oikeutus kokemusten tai näyttämistilojen perusteella voidaan kyseenalaistaa. Niinpä RE:n eri teorioilla on taakkanaan monia kysymyksiä, joihin on pystyttävä antamaan perustellut vastaukset, mikäli sitä halutaan uskottavasti puolustaa.

The South African Truth and Reconciliation Commission was established as an official government body to create national reconciliation after apartheid. It provided an arena for the perpetrators and victims to try to understand each other and their actions. Even though the Truth and Reconciliation Commission is studied from various perspectives, the role of religion in it as a transition process has not received much attention. This study is a critical analysis, which examines the role of religion in South Africa’s Truth and Reconciliation Commission. The analysis is supported with the theories of conflict resolution and transitional justice by using the Truth and Reconciliation Commission’s reports as primary sources and the previous academic study as secondary sources. The very little investigation of religion that has been conducted in the multidisciplinary field of transitional justice, justifies the relevance of the study. The study begins with an overview of the role of religion in conflict resolution and peacemaking. Reconciliation and truth commissions as mechanisms of transitional justice are examined and analyzed before moving onto the brief historical overview of South Africa and apartheid. The role of religion in the history of South Africa is explained to support historical the perspective of the study. The role of Religion in the Truth and Reconciliation Commission is analyzed from several different perspectives to support the argument that religious connotations took place during the Commission’s existence. The results show that religion and especially Christianity played a significant role in the Truth and Reconciliation Commission’s work. Main reasons for it appear to be the religious historical and cultural notions of the society, and the role of religious leaders as commissioners. The Truth and Reconciliation Commission relied strongly to the ideas of reconciliation and forgiveness which guided its work and eventually swayed religious influence to take place. States that choose reconciliation as an approach to transition to democracy often tend to have strong involvement of religious communities in their society. Even though conflict resolution theories take religion into account, it is very much an underutilized topic in the transitional justice field. With the theoretical ground and the case established, the study shows the importance of understanding religion in conflict resolution and reconciliation processes.

René Girardin filosofiassa ihmisen synnynnäinen perusominaisuus, kaiken oppimisen ja haluamisen lähtökohta on jäljittäminen eli mimeesis. Halun objekti ei ole haluamisen kannalta lainkaan oleellinen, vaan tuota kohdetta haluava todellinen tai kuvitteellinen toinen, jota Girard nimittää varhaisimmissa teoksissaan välittäjäksi (mediator) ja myöhemmin malliksi (model) tai kilpailijaksi (rival). Mallin ristiriitaiset kaksoisimperatiivit, double bind; ”jäljittele minua”; ”älä jäljittele minua” ovat samalla haluamisen este (obstacle). Freudin seksuaalisuus on Girardille vasta "viimeinen verho", jonka takaa paljastuu ihmisyyden synkkä perussalaisuus, mimeettisen halun kiihottama väkivalta. Girard uskoo, ettei ole olemassa perustarpeiden ulkopuolista väkivallatonta halua. Tämä tekee kulttuurisen järjestyksen saavuttamiseksi sijaisuhrista välttämättömän vastavuoroisen väkivallan ratkaisijana. Mysteerinä on uhraaminen, joka näyttää rikolliselta väkivallalta ja päinvastoin, mutta jossa uhri ei kosta. Latinalaisperäisissä kielissä uhri tarkoittaa pyhäksi tekemistä - sacrum facere. Vaikka väkivalta itsessään on pahaa, muuttuu se sijaisuhrimekanismin kautta yhteisöä suojelevaksi pyhäksi. Eläinmaailmassa uhrin ja saalistajan suhde kerran muodostuttuaan säilyy, mutta ihmisten suhteilla on eläimistä poiketen historia. Kosto on mahdollinen. Alkumurhan ensimmäinen ihmisuhri oli todennäköisesti vahinko. Tekijän anonymiteetistä johtuen, eli kun kukaan ei tunnusta, tunnemme tapahtuneesta kollektiivista syyllisyyttä. Uhrin satunnaisuus synnytti halun lopettaa väkivalta. Kaikki myöhemmät uhrit, muistuttavat meitä tuosta ensimmäisestä uhrista, tarkoituksenaan estää destruktiivinen väkivalta. Vaikka muistuma ei enää ole tietoinen, on se kuitenkin Girardin mukaan kaiken ritualisoidun uhritoimen taustalla. Väkivallan kääntäminen sijais-uhriin on tulosta eräänlaisesta jättiläismäisestä kollektiivisesta transferenssista, jossa uhri ottaa koko yhteisön paikan ja astuu sen tilalle. Uhrioperaation edellytyksenä on siis tietty uskonnollisuuden taustalla oleva hämärtynyt todellinen syy eli jäljittely ei tiedä mitä jäljittelee ja alkutapahtuma pysyy salaisuutena. Koska riitti on ennaltaehkäisevä, ei parantava, rituaaliuhri ei korvaa yhteisöä tai sen yksittäistä jäsentä vaan aina sijaisuhrin. Todellisen tapahtuman muistamiseksi järjestettävässä rituaali-uhraamisessa on kyse kaksoiskorvauksesta, jossa ensinnäkin yhteisö korvataan yhdellä sijaisuhrimekanismilla ja toisaalta alkuperäinen uhri korvataan uhrikelpoisella yhteisön ulkopuolisella, kostamaan kykenemättömällä riittiuhrilla. Ilman uhrimekanismin ja uskonnon tavoittelemaa yhteisön ytimen välttämätöntä väkivallattomuutta, ei olisi ihmisyyttäkään eikä inhimillisiä yhteisöjä. Uhrin kohtaama väkivalta on samalla tavoin turmiollista (maléfique) kuin mikä tahansa muukin väkivalta, mutta koska sen uskotaan katkaisevan vastavuoroisen väkivallan kierteen ja siten tuovan rauhan, sen on samalla myös siunauksellista (bénéfique) väkivaltaa. Kostolta suojautumisen voidaan luokitella kolmeen kategoriaan; 1) ennaltaehkäisy uhraamisen avulla 2) korjaavuudet; sovittelu, kaksintaistelut, joissa tärkeintä kostamaton uhri, ei syyllinen 3) oikeusjärjestelmä Luokitus on paitsi kehitysvaihe- myös tehokkuusjärjestyksessä. Uhrikriisissä uhraamisen katsotaan ”epäonnistuneen”, kun paha väkivalta ei korvaudukaan hyvällä vaan pysyy tahraavana. Tällöin turmiollinen väkivalta kohdistuu niihin, jotka uhraamisella olisi pitänyt säästää. Girard näkee, että Jeesuksen ja kristinuskon varsinainen sanoma oli ja on ihmisyhteisöjen kätketyn väkivaltarakenteen paljastaminen. Viattomana uhrina Jeesuksen ristinkuolema paljastaa uhrimekanismin valheellisuuden ja tuo esiin kristinuskon väkivallattomuuden väkivallan vaihtoehtona. Vaikka ristinuhrin kertomus on perinteisen uhrimallin mukainen, se samalla eroaa siitä oleellisesti, koska uhrimekanismi kyseenalaistetaan, myötätunto ja näkökulma on uhrin puolella. Tämän tutkimuksen tehtävänä analysoida edellä kuvattua teoriaa, sen käsitteistöä ja käsitteiden keskinäisiä riippuvuussuhteita. Tarkastelun painopiste on pyrkiä avaamaan mitä Girard tuolla väkivallan kontrollilla tarkoittaa, kuinka hän on tuohon päätelmäänsä päätynyt ja kuinka hän sitä puolustaa. Samoin tässä tutkielmassa pyritään selvittämään, onko Girardin teoria yhtä kattava ajatusrakennelma kuin Freudin seksuaalisen kehityksen teoria. Tutkimuksen päälähteenä käytän Väkivalta ja pyhä -teosta, joka on ensimmäinen Girardilta suomennettu teos ja jota pidetään Girardin akateemisena päätyönä. Hänen myöhemmät teoksensa käsittelevät samaa mimeettisen halun teoriaa ja syntipukkimekanismia, vaihdellen ainoastaan painotusten ja teoriaa tukevien tekstimateriaalien suhteen. Teokset myös asteittain muuttuvat yhä apologeettisimmiksi, pyrkien sovittamaan kokonaisteoriaa yhteensopivaksi kristinuskon kanssa. Girardin myöhemmät teokset ovat silti myös mukana lähteinä. Girard on itse määritellyt ajattelussaan ja kirjoittamisessaan olleen kolme tähtihetkeä; ensimmäinen, kun hän löysi mimeettisen halun ja kilpailun, toisena löytönä syntipukkimekanismi ja kolmantena kun hän alkoi nähdä Raamatun ja kristilliset tekstien ainutlaatuisuuden syntipukkiteoriansa näkökulmasta. Tämän tutkielman rakenne noudattaa analyysissään samaa kehityskaarta, mukaillen lähteenä olevan pääteoksen päälukujen järjestystä.

Tämä pro gradu tutkimus selvittää kolmen tutkimuskysymyksen avulla valtiopäivien avajaissaarnojen argumentointia ja retoriikan käyttöä. Mikä on saarnan ydin, eli teesi. Kuinka piispa sen kuulijoille argumentoi. Millaisilla retorisilla tehokeinoilla saarnaaja argumentointiaan vahvistaa. Aineistona pro gradussa käytetään valtiopäivien ekumeenisten juhlajumalanpalvelusten saarnatekstejä aikaväliltä 2010-2018. Saarnat jakaantuvat melko tasaisesti eri hiippakuntien kesken mutta Helsingin ja Kuopion piispoille vuoro osuu kahdesti. Metodina käytetään retorista analyysiä sekä argumenttianalyysiä. Retorisen analyysin sekä argumenttianalyysin yhteiskäyttö sopii tutkimukseen hyvin, sillä retorinen analyysi keskittyy enemmän ilmiasun tarkasteluun kun argumenttianalyysi taas itse argumentin sisältöön. Näiden lisäksi tutkimusaineistosta etsitään kielellisiä tehokeinoja. Argumenttianalyysi painottuu Chaïm Perelmanin argumentaatiotekniikoihin. Perelmanin yhdistelevät eli assosiatiiviset tekniikat jakaantuvat kolmeen alakategoriaan: kvasiloogisiin, todellisuuden rakenteeseen nojaaviin ja todellisuuden rakennetta määrittäviin. Lisäapuna Perelmanin tekniikoille käytetään Arja Jokisen jaottelua siitä, onko puhuja lisäämässä omaa vakuuttavuuttaan vai argumenttiensa vakuuttavuutta. Saarnojen teeseissä otetaan kantaa niin aikuisten vastuuteen lapsista, ihmisarvoon, yhteiseen vastuuseen tulevaisuudesta sekä suuren kuvan ymmärtämiseen. Saarnoissa myös tartutaan yleisellä tasolla niin ajankohtaisiin asioihin, kuin tulevaisuuden haasteisiin ja ollaan huolissaan sekä nuorista että ikäihmisistä. Kannanotot ovat kuitenkin tyyliltään neutraaleja ja painottavat päättäjien asemassa oleville yhteistyön tärkeyttä yli puoluerajojen, kannatusprosenteista huolimatta. Argumentaatiotekniikoiden kolmesta yhdistelevästä sidostyypistä on saarnoissa eniten käytössä todellisuuden rakenteisiin nojaava sidostyyppi. Sen alle kuuluvista keinoista eniten käytetään peräkkäisyyttä ja rinnakkaisuutta. Kvasiloogisen sidostyypin keinoista taas analyysin ja määritelmän käyttö on suosituinta. Todellisuuden rakennetta määrittävän sidostyypin keinoista saavat eniten käyttökertoja esimerkit ja havainnollistaminen. Argumentin esittäjän vakuuttavuuden lisäämiseksi saarnoista löytyy eniten puhujakategorialla oikeuttamista ja itse argumenttia vahvistetaan taas eniten yksityiskohdilla ja kertomuksilla. Piispat käyttävät saarnoissaan retorisia tehokeinoja vaihtelevasti ja kieli on selkeästi ymmärrettävää. Kertomusten käyttö esimerkkeinä on yleistä kuin myös toisto mutta huumorin käyttö rajoittuu muutamaan saarnaan.

Tutkielmassa syvennytään kristillisen ylösnousemuskäsityksen juuriin ja Suomen evankelis- luterilaisen kirkon tulkintaan ylösnousemuksesta. Ylösnousemuskäsityksen rinnalle nostetaan joitakin mielenfilosofisia teorioita, jotka pyrkivät esittämään koherentin kuvauksen ihmisen mentaalisten ja ruumiillisten ominaisuuksien muodostamasta kokonaisuudesta. Mielenfilosofisia vaihtoehtoja on kolmea perustavaa laatua: 1) ruumis ja mieli ovat erillisiä substansseja, 2) ruumiilla on substanssia ja mieli on vain ruumiillinen ilmiö substanssin sijaan ja 3) on olemassa vain yhtä substanssia, joka muodostaa samanaikaisesti ihmisen fyysisen ja mentaalisen olemuksen, fyysisyyden ja mentaalisuuden ollessa vain eri aspekteja saman substanssin tarkasteluun. Nämä teoriat poikkeavat toisistaan ihmisen mentaalisuuden alkuperän, sen agenttiuden ja henkilön ”tämyyden” säilymisen suhteen. Kristillinen ylösnousemuskäsitys edellyttää kolme ehtoa ihmiskuvalta: 1) Maanpäällisen ruumiin väliaikaisuus, 2) ihmisen olemassaolon jatkuminen samana henkilönä kuoleman ja maailmanhistorian lopun jälkeen ja 3) sielu on ikuinen. Kukin näistä näkemyksistä nousevat hyvin vähäisellä tulkinnallisella kontribuutiolla Raamatun omista teksteistä ja ovat siksi olennainen osa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologiaa. Ei-dualistiset mielenfilosofiat kohtaavat suuria haasteita selittää identiteetin säilyminen, kun ruumis ei säilykään. Koska mikään muu substanssi kuin fyysinen ruumis ei kannattele ihmisen ”tämyyttä”, joutuu fysikalisti keksimään keinoja säilyttää ruumis elävänä kuolemankin hetkellä, jotta elämänsä hurskaasti elänyt henkilö saisi hurskaudestaan palkan iankaikkisuudessa. Dualistille tämä ei ole varsinaisesti ongelma, sillä dualistille ihmisen identiteetti on siinä, missä hänen subjektiivisesti kokemansa tietoisuus olemassaolostaankin: puhtaasti mentaalisessa sielu-substanssissa, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ruumiin kanssa, kunnes ruumiin kuolema vapauttaa sielun ruumiista. Viimeisenä päivänä ruumiitta jäänyt sielu Paavalin sanoin puetaan hengelliseen ruumiiseen, joka on sopiva maailmanhistorian lopun jälkeisiin olosuhteisiin uudessa taivaassa ja uudessa maassa. Vaikka dualisti joutuu olettamaan, että on olemassa substanssi, joka on kaiken tieteellisen tutkimuksen tavoittamattomissa ja se vieläpä on vuorovaikutuksessa fyysisen substanssin eli ruumiin kanssa, on se kuitenkin pienempi älyllinen hinta kuin mitä kristillisen fysikalistin tai panpsykistin on ylösnousemuksestaan maksettava. Kristillisen fysikalistin ylösnousemus edellyttää useita epäintuitiivisia ratkaisuja ensinnäkin henkilön säilyttämiseksi samana henkilönä maallisen ruumiin muuttuessa enkelien kaltaiseksi ylösnousemusruumiiksi ja toiseksi henkilön olemassaolon jatkuvuuden takaamiseksi ruumiin kuollessa ja maatuessa.

Tässä tutkimuksessa selvitetään Seppo Jokisen kehittämän Rikotusta eheä -terapiamallin uskonnollisia käsityksiä. Tutkimusaineisto koostuu terapiamenetelmää kuvaavasta kirjasta sekä viidestä muusta Jokisen terapianäkemystä ja ajattelua valottavasta teoksesta. Päätutkimuskysymyksiä olivat: Mikä on Jokisen näkemys rikkinäisyydestä ja eheydestä? Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan kysymyksiä: Miksi tulisi eheytyä ja kuinka eheytyminen tapahtuu? Näitä tutkimuskysymyksiä selvitellessä nousi esiin terapiamalliin olennaisena osana kuuluva uskonnollinen aines. Systemaattisen analyysin avulla tutkittiin terapiamallin uskonnollisia käsityksiä, väitteitä, argumentteja ja niiden taustaoletuksia. Jokinen määrittelee rikkinäisyyden psykologisin termein haavoiksi, vammoiksi ja traumoiksi. Rikkinäisyyden syyt liittyvät vuorovaikutussuhteiden ongelmiin. Hengellinen käsite ”synti” vaikutti olevan rikkinäisyyden perimmäinen syy ja selittävän sitä. Jokainen on synnin seurauksena jossain määrin rikkinäinen. Synti näyttäytyy maailmassa omana, toisten ja ulkopuolisen pahan aiheuttamana syntinä rikkinäisyyttä aiheuttaen. Rikkinäisyys ei kuitenkaan ole syntiä. Synti kuitenkin helposti takertuu ihmisen rikkinäisyyteen ja estää eheytymisen. Lisäksi se vaikuttaa ihmisen suhteeseen Jumalaan. Eheys on Jokisen mukaan ”tunne-elämän vammojen parantumista ja aikuisen tunnekäyttäytymisen oppimista”. Tämä määritelmä on psykologinen ja korostaa Rikotusta eheä -terapiamallin psykoterapeuttista otetta. Toisessa määritelmässä Jokinen luonnehtii eheytymisen tavoitetta. Eheytymisen tavoitteeksi hän asettaa ”synnistä ja sen turmeluksesta yhä enemmän eroon pääsemisen”. Tämä määritelmä painottaa eheytymisen hengellistä puolta. Tavoite voidaan nähdä eheytymisen askeleena, mutta myös sen seurauksena. Vielä Jokinen kuvailee eheyttä Jumalan kuvan kaltaisuutena, yltäkylläisenä elämänä ja lapsen kaltaisuutena sekä armona ja armollisuutena. Miksi tulisi eheytyä? Ensinnäkin Jokinen toteaa, että kukaan ei täällä maailmassa eheydy täydellisesti. Hän puhuukin riittävästä eheydestä. Ihminen saattaa kokea vain eriasteista pahaa oloa. Jumala haluaa antaa ihmiselle eheyttä, että elämä täällä maan päällä ei olisi niin vaikeaa. Toiseksi ihminen voi tuoda valoa toisen ihmisen elämään, jos itse ei ole aivan rikkinäinen. Kolmas ja todella tärkeä syy on se, että synti tarttuu ihmisen tunne-elämän rikkinäisyyteen ja tämä seikka vaikuttaa jumalasuhteeseen. Kuinka eheytyminen tapahtuu? Jokisen terapeuttinen malli koostuu psykoterapeuttisesta ja sielunhoidollisesta prosessista. Se on psykodynaamisen menetelmän sekä rukouksen ja hengellisten lahjojen käytön yhdistelmä. Psykologinen näkökulma on kuitenkin alisteinen Raamatun näkemykselle. Jokinen korostaa Raamatun arvovaltaa ja auktoriteettia ja hänen Raamattunäkemyksensä on konservatiivinen. Tahdon korostamisessa on kaikuja augustinolaisesta perinteestä. Jokinen vaikuttaa pitkälti jatkavan Erik Ewaldsin työtä herätyskristillisissä piireissä. Vapaakirkollisuudessa ja herätyskristillisyydessä tahdonratkaisu onkin korostuneemmin esillä Lutherin näkemyksiin verrattuna. Sielunhoitometodissa on keerygmaattisia piirteitä: Raamatun, rukouksen ja ripin käyttöä. Myös karismaattisen sielunhoidon elementtejä on mukana, vaikka niiden merkitys ei ole lähdeaineiston perusteella kovin korostunut. Psykologisen, psykodynaamisen tiedon merkitys terapiaprosessissa on keskeinen. Seppo Jokisen Rikotusta eheä -sielunhoitoterapiamalli sopii vain henkilöille, jotka eivät torju esirukousta ja Jumalan kohtaamista. Lähdeaineiston perusteella hän kuitenkin haluaa kristillisen sielunhoidon periaatteen mukaan tarjota ihmisille apua ilman ehtoja.

Kriminologia ja moraalifilosofia ovat tutkimushistoriallisesti vahvasti sidoksissa toisiinsa. Kriminologiset teoriat ja näiden teorioiden mukaisesti toteutetut soveltavat tutkimukset asettavat lähtökohdikseen samoja elementtejä, joita moraalifilosofinen näkemys oikean ja väärän toiminnan perimmäisinä syinä olettavat. Moraalifilosofisessa tutkimusperinteessä rikollisuuden ajatellaan johtuvan ihmisen toiminnasta, joka luonteensa tai ajattelunsa perusteella tekee tekoja. Koska moraali on ennen kaikkea yhteiskunnallinen ilmiö, myös ulkopuoliset tekijät huomioidaan rikollisuuden syiden tarkastelussa. Kriminologia tieteenä taas selittää empiirisesti rikollisuuden syiden johtuvan sekä yksilön ominaisuuksista että sosiaalisesta ympäristöstä, mutta samalla kriminologisessa tutkimusperinteessä hyväksytään se, että rikollisuuteen liittyy mahdollinen määrittämätön tekijä, joka omalta osaltaan vaikuttaa siihen, miksi tietystä yksilöstä tulee rikollinen. Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella moraalifilosofisesta näkökulmasta sellaisten ihmisten moraaliajattelua, jotka ovat syyllistyneet rikokseen. Tutkimuskysymyksenä esitän mikä osuus moraaliajattelulla on rikollisuudessa ja minkälaiseen moraalifilosofiseen teoriaan kriminologinen tutkimus rikollisuuden syiden selittämisessä voisi sopia siten, että se syventää ymmärrystä ja laajentaa niitä oletuksia, jotka empiiristen tutkimusten ja teorioiden taustalla on. Tutkielman tarkoituksena on siten tarkastella, minkälainen moraalifilosofinen teoria tai viitekehys voisi tukea kriminologista tutkimusta ja sen teorioiden soveltamista. Tämän tutkielman tutkimusmetodina toimii systemaattinen analyysi, jossa keskiössä on käsitteiden, käsitejärjestelmien sekä niiden keskinäisten suhteiden selvitys. Moraali ja rikollisuus ovat ilmiötä, joita voidaan lähestyä monen eri tieteen näkökulmasta. Näin ollen erityisesti moraalin käsite ja määritelmä riippuvat siitä, minkä tieteenalan viitekehyksestä moraalia tarkastellaan. Rikollisuuden määritelmä taas tieteenalasta riippumatta on yhtenäisempi; rikollisuus on toimintaa, joka on vastoin yhteiskunnan määrittämää normistoa. Vaikka käsitteiden määritelmistä ei ole yksiselitteistä tarkkuutta, sanojen merkityksiä tarkastelemalla voidaan jäsentää ja esittää huomioita erilaisista ajattelutavoista sekä sosiaalisista ilmiöistä. Tässä tutkielmassa tarkastelen rikollisuuteen ja moraaliajatteluun liittyviä käsitteitä, käsitteellisiä yhteyksiä sekä käsitejärjestelmiä moniulotteisen lähdekirjallisuuden pohjalta, joka koostuu filosofisista, kriminologisista ja näitä tieteitä yhdistävistä teoksista. Moraalifilosofisesta näkökulmasta voidaan perustellusti väittää, että sellaisen käyttäytymisen taustalla, jossa toimitaan vastoin sitä, minkä ajatellaan olevan hyvää ja oikeudenmukaista ja rikotaan yhteiskunnan sääntöjä, on yksilöllinen moraaliajattelu. Moraalisessa toiminnassa yksi keskeisin tekijä on oikeudenmukaisuusajattelu, jonka tavoitteena on soveltaa universaaleja moraalisääntöjä. Tiettyjen tekojen kriminalisointi perustuu oikeudenmukaisuuteen ja ihmisarvon kunnioittamiseen, joihin myös säädetty laki nojautuu. Kun moraalinen toiminta mielletään hyvänä, oikeana ja oikeudenmukaisena toimintana, joka kohdistuu sekä toisiin ihmisiin että yksilöön itseensä, moraalinen toiminta voidaan samaistaa ihmisarvoa kunnioittavaan toimintaan ja inhimillistä käyttäytymistä voidaan tarkastella siitä näkökulmasta, mitä se kertoo toimijan asennoitumisesta ihmisyyteen. Ihmisarvon kunnioittaminen ilmentää moraalin yleismaailmallista olemusta, ja näin ihmisarvoa kunnioittavan toiminnan tarkastelussa teoreettisena viitekehyksenä voisi toimia Veikko Launiksen muotoilema arvokkuusetiikka, jossa ihmisarvo luo perustan ihmisen kunnioittamiselle ja oikeudenmukaisuudelle, jotka ohjaavat kaikkea inhimillistä toimintaa. Moraalifilosofian lähtökohtana on tarkastella rikollisuutta moraalisena ilmiönä, kun taas empireisenä tieteenä kriminologian tavoitteena on selittää rikollisuuden syitä huomioimalla yksilöiden vaihteleva alttius rikkoa yhteisön määrittelemiä normeja. Moraalifilosofisen näkökulman huomioiminen ja tiedostaminen tutkimuksen taustalla voi syventää ymmärrystä rikollisuudesta ilmiönä ja laajentaa niitä oletuksia, joita empiiristen tutkimusten ja teorioiden taustalla on.

Etelä-Afrikassa kansalaisjärjestöt ovat merkittävä yhteiskunnallisia toimijoita, jotka tuottavat erityisesti vähävaraisille suunnattuja sosiaali- terveys- ja hyvinvointipalveluita. Ne ovat valtiollisten ja maakunnallisten tahojen, sekä yksityisten lahjoittajien taloudellisesti tukemia tahoja, jotka joutuvat tasapainottelemaan työkentältä nousevien suurten tarpeiden ja lahjoittajien toiveiden välillä. Länsi-Kapin maakunnassa on sälytetty erityisesti uskonnollissävytteisille kansalaisjärjestöille toive toimia moraalisena selkärankana korkeaa rikollisuutta ja HIV/AIDS:in leviämistä vastaan. Etelä-Afrikassa syrjäytymisvaarassa olevat nuoret naiset kärsivät erityisesti köyhyydestä, työttömyydestä, väkivalta- ja seksuaalirikollisuudesta ja HIV/AIDS:n leviämisestä. Daniel Louw on laatinut nelikentän, jossa uskonnolliset suhtautumistavat voidaan luokitella neljään eri tapaan, joiden välillä tapahtuu keskinäistä liikehdintää. Sen lisäksi käytin teoreettisena viitekehyksenäni Banduran toimijuus-teoriaa, joka kiinnittää huomiota siihen, millaisia mahdollisuuksia yksilöllä on toimia ympäristössään päämäärätietoisesti. Tutkielmassani tarkastelen, miten uskonnollissävytteiset kansalaisjärjestöt suhtautuvat syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin naisiin. Tutkimusaineistona minulla on kolmen järjestöjohtajan haastattelut ja kaksi havainnointiaineistoa, sekä laaja nettiaineisto, joka koostuu valtion ja maakunnanraporteista ja kuvakaappauksista ja tallennuksinaeri järjestöjen ja tahojen Internet-sivustoilta ja Facebook-päivityksistä. Haastattelut ja havainnoinnit tein paikan päällä Etelä-Afrikassa. Haastattelut ja suurin osa sähköisestä aineistosta olivat HIV/AIDS:n leviämisen vastaista työtä tekevästä kansalaisjärjestöstä, kirkkojen kanssa aktiivista yhteistyötä tekevästä lastensuojelujärjestöstä, sekä paikallisen kirkon yhteydessä toimivasta kansalaisjärjestöstä. Analysoin aineiston jakamalla sen ensin Daniel Louwin hengellisyyden nelikentän neljään suhtautumistapaan. Tämän jälkeen jaoin aineiston aineistonanalyysimenetelmällä alakategorioiksi. Yleisesti ottaen kansalaisjärjestöjen suhtautumistavassa syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin naisiin korostui diakonisuus: naisille oli tarjolla runsaasti erilaista aineellista apua, sekä neuvontaa, mikä kävi ilmi erityisesti haastatteluista ja havainnoinneista, sekä järjestöjen kotisivuilta. Yhdessä tekemistä oli tarjolla jonkin verran vähemmän ja se näkyi erityisesti Facebook-päivityksissä. Toiminnallisuuden näkökulmasta järjestöt toimivat mahdollisuuksien ja aktiviteettien tarjoajina, mutta nämä määriteltiin selkeästi järjestöjen, ei nuorten itsensä lähtökohdista käsin. Eniten liikkumatilaa toimintansa järjestämisessä oli kirkon yhteydessä toimivalla kansalaisjärjestöllä ja kirkkojen diakonialla, joiden liikkumatila ja toiminnan tavoitteet eivät olleet niin tarkasti rajattu kuin muilla kansalaisjärjestöiltä. Kielteisistä suhtautumistavoista epäluottamusta nuorten naisten motivaatioon, kykyihin ja haluun parantaa omaa elämäänsä esiintyi jonkin verran. Paheksuntaa aiheuttivat erityisesti nuorten naisten runsas päihteidenkäyttö, teiniraskaudet ja irtosuhteet. Opilla torjumista esiintyi myös jossain määrin kaikissa järjestöissä, joiden johtajia haastattelin. Yleisesti ottaen järjestöt suhtautuivat siis nuoriin naisiin kannustavasti ja tarjosivat heille sellaisia neuvoja, apua ja vapaa-ajan käyttötapoja, kuin olettivat näiden tarvitsevan. Näin nuorten tavaksi toteuttaa toimijuuttaan järjestöjen piirissä jäi sen valikoiminen, minkä järjestöjen asiakkaiksi he hakeutuivat ja miten intensiivisesti he ottivat osaa niiden toimintaan.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan rippikoulun oppikirjojen seksuaali- ja perhe-etiikkaa. Huomion kohteena ovat erityisesti oppikirjojen sisältämät käsitykset, ihanteet ja oppikirjojen keskeiset eroavuudet. Tutkimuksen taustassa valotetaan rippikoulun lähtökohtia ja sille asetettuja tavoitteita. Suomalainen rippikoulu on laadukas, vaikuttava ja kansainvälisesti ainutlaatuinen. Rippikoululla on myös keskeinen asema nuorisokulttuurissa ja kirkon kasvatustyössä. Taustassa luodaan myös katsaus yhteiskunnassa käytyyn seksuaalieettiseen keskusteluun ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon perhe- ja seksuaalietiikkaan. Kirkon kantaa moniin seksuaalieettisiin kysymyksiin pidetään epäselvänä, ja muutosvaatimukset kirkon seksuaaliopetusta kohtaan ovat sekä voimakkaita että ristiriitaisia. Tutkimusaineistona on kuusi piispainkokouksen hyväksymää rippikoulun oppikirjaa, jotka on julkaistu Rippikoulusuunnitelma 2001:n ilmestymisen jälkeen. Kyseiset oppikirjat ovat Elämänpuu, Ihan sama, Oma ripari, Quo vadis?, Sanktus sekä Tunnetko tien. Tarkastelun kohteeksi oppikirjoista on rajattu seksuaalisuutta ja perhettä käsittelevät luvut sekä neljännen ja kuudennen käskyjen selitykset. Tutkimuskysymyksiä on kolme: millaisia käsityksiä seksuaalisuudesta ja perheestä rippikoulun oppikirjat sisältävät, millaisia seksuaali- ja perhe-eettisiä ihanteita oppikirjat ilmentävät ja mitkä ovat oppikirjojen keskeiset erot? Tutkimuksen menetelmänä on käytetty aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Analyysi rajattiin oppikirjojen tekijöiden tuottamaan materiaaliin eli varsinaiseen oppiainestekstiin. Aluksi aineistosta eriteltiin analyysiyksikköjä. Analyysiyksiköistä muodostettiin luokittelun avulla ryhmiä. Ryhmiä yhdistelemällä luotiin aihekategorioita, joita yhdistelemällä puolestaan luotiin tutkimuksen pääkategoriat. Pääkategorioita on viisi: tunteet, parisuhteessa eläminen, avioliitto, seksuaalisuuden monimuotoisuus ja perhe. Tulosluvussa oppikirjoissa esiintyvät seksuaali- ja perhe-eettiset sisällöt esitellään teemoittain. Käsitykset, ihanteet ja erot kulkevat jokaisen teeman sisällä. Oppikirjojen sisältöjä peilataan myös piispojen puheenvuoroihin seksuaalisuutta ja perhettä koskien. Tulosten tarkastelussa tutkimustuloksia tarkastellaan edeltävää lukua tiiviimmin ja nostetaan esiin joitakin keskeisiä huomioita tutkimuksen teoriataustasta. Oppikirjojen käsityksen mukaan seksuaalisuus pohjautuu Jumalan luomistyöhön. Ihanteen mukaan kahdeksi eri sukupuoleksi luominen tulisi olla pohja yksilön seksuaaliselle toiminnalle. Avioliitossa miehen ja naisen välinen suhde toteutuu parhaiten Jumalan tarkoittamalla tavalla, ja avioliitto on myös turvallinen ympäristö perheelle. Tulosten perusteella voidaan sanoa, että rippikoulun oppikirjojen tekijät ovat hyvin perillä nuoren elämään kuuluvista seksuaalisista ulottuvuuksista ja perhe-elämässä kohdattavista ongelmista. Oppikirjoissa esitellään kristillisen seksuaali- ja perhe-etiikan ihanteet, mutta samalla tiedostetaan, etteivät nämä ihanteet läheskään aina toteudu. Ennen kaikkea rippikoulun oppikirjojen seksuaali- ja perhe-etiikassa korostuu ihmisen arvostaminen ja kunnioittaminen, olipa hän kuka tai millainen tahansa. Oppikirjojen eroavuudet ilmenevät aiheiden puuttumisena, kantaa ottamattomana tai vahvasti kantaa ottavana ilmaisutapana. Keskeiset erot tulevat ilmi sellaisissa aiheissa kuin avoliitto, esiaviollinen sukupuoliyhteys ja homoseksuaalisuus. Nämä teemat ovat olleet keskustelun aiheena myös kirkon perhe- ja seksuaalietiikassa.

Tutkielmassani tarkastellaan 2000-luvulla kirjoitettua suomalaista detox-opaskirjallisuutta rituaalitutkimuksen, rituaalisen puhtauden tutkimuksen sekä modernin sekulaarin askeesin käsitteen valossa. Aineistona toimii neljä opasta, jotka kaikki ohjaavat lukijaansa lyhytaikaiseen ruokavalion muutokseen tavoitteenaan puhdistava vaikutus. Tutkimusmetodina tutkielmassani toimii teorialähtöinen sisällönanalyysi. Koostetun teoreettisen viitekehyksen pohjalta tunnistan aineistosta valittujen sisällöllisten teemojen esiintymistä. Tutkielmani selvittää, mitä Catherine Bellin rituaaliteorian rituaalisen ja rituaalinkaltaisen toiminnan piirteitä aineistossa esiintyy. Kategorioiden rungoksi muodostuvat erottautumisen, muodollisuuden, kaavamaisuuden, sääntökeskeisyyden, performanssin, menneisyyteen ja perinteisyyteen vetoamisen, sääntöjen ja muuttumattomuuden, vaikuttavuuden tavoittelun ja pyhän symboliikan kategoriat. Tutkimuksessa havaittiin, että aineiston oppaista on mahdollista löytää näitä piirteitä. Oppaiden välillä on vaihtelevuutta, eikä kaikista oppaista ole mahdollista tunnistaa kaikkia rituaalisen ja rituaalinkaltaisen toiminnan piirteitä. Lisäksi tutkielmassani analysoitiin, miltä aineisto näyttäytyy Mary Douglasin rituaalisen puhtauden käsitysten valossa. Tutkimuksessa havaittiin, että detoxin tarve voidaan nähdä kumpuavan kehon puhtaana pitämisen tarpeesta. Puhtaan ja lian kognitiiviset ja moraaliset ulottuvuudet ovat esillä oppaiden sisällöissä. Puhtaus vertautuu aineistossa käsityksiin terveellisyydestä. Rajanvedot sallittujen- ja ei sallittujen ruoka-aineiden ja aktiviteettien välillä voi ymmärtää yhteisön ja yksilön rajanvedoiksi ja kategorisoinneiksi, joilla yksilö ja yhteisö jäsentää maailmaansa ja vahvistaa identiteettiään. Tutkielmani myös selvitti, kuinka aineiston oppaat istuvat Julia Twiggin modernin sekulaarin askeesin määritelmään. Analyysissa havaittiin, kuinka detox-oppaiden rituaalin piirteet voi ymmärtää puhdistamiskäytännöiksi, joilla yksilö tavoittelee terveyttä ja irrottautumista ympäröivästä, saastuneesta maailmasta. Kehon ja oman toiminnan kontrollin tavoitteena voi ymmärtää olevan psykofyysisen ihanneminän saavuttaminen. Vertaaminen länsimaisen historiallisen askeesin kanssa myös osoitti, että käytänteistä on mahdollista löytää yhtymäkohtia kuten mielen ja tunteiden hallinnan tavoitteleminen. Pohdin myös, voivatko oppaat toimia mahdollisina modernin ihmisen merkityksen ja pyhän paikantajina. Analyysi osoitti, kuinka aineiston oppaissa esiintyvä puhtaus voidaan ymmärtää yhtenä mahdollisena tällaisena. Pyhän kategorian soveltaminen sekulaariin ilmiöön osoitti, kuinka moderni ihminen merkityksellistää ja jäsentää maailmaansa, vahvistaa identiteettiään ja erottaa itsensä muista. Tämä luo myös yhtymäkohtia historiallisen askeesin kanssa ja osittaa uskonnollisesti motivoituneen ja ei uskonnollisesti motivoituneen askeesin merkitysten samankaltaisuutta.