Browsing by Title

Tutkielman tehtävänä on selvittää mitä saarnanvalmistus on homileettisten teorioiden mukaan ja miten se jakautuu eri osa-alueisiin. Tämän lisäksi tutkitaan miten nämä saarnanvalmistusprosessia kuvaavat teoriat ja niiden eri osa-alueet näkyvät painetussa saarna-aineistossa. Saarnan valmistamiseen liittyvä prosessi jakautuu kolmeen osaan: eksegeetiseen analyysiin, homileettiseen analyysiin ja nykytilanneanalyysiin. Saarna-aineiston jokaisesta saarnasta löytyi piirteitä näistä kolmesta analyysistä. Ekseegettinen analyysi näkyi saarna-aineistossa raamatun ajankuvan ja kulttuurihistoriallisen taustan kuvauksena, päivän raamatuntekstin referointina sekä Raamatun suorina lainauksina. Homileettinen analyysi taas näkyi dogmaattisten aiheiden käsittelynä, liturgiaan ja sakramentteihin nivoutumisena sekä kirkkovuoden ajankohdan huomioimisena. Nykytilanneanalyysi näkyi saarnoissa nykyajan kuvauksena, ajankohtaisten teemojen ja uutisotsikoiden käsittelynä, retoristen tehokeinojen käyttönä sekä nykyhetken ja evankeliumin julistuksen välille rakennettuna siltana. Aineistona tutkimuksessa käytettiin suomalaista ja ulkomaista homileettista kirjallisuutta 1940-luvulta 2010-luvulle, tärkeimpinä muun muassa Yrjö Sariolan Johdatus homiletiikkaan, Martin Lönnebon Homiletik ja Raija Vartiaisen toimittama Saarnaa sanaa. Kirjallisuuden lisäksi tutkimuksessa käytettiin saarna-aineistoa, jonka saarnat koottiin painetuista saarnakokoelmista ja pappisliiton jäsenlehdistä.

Tutkielma tarkastelee perustason palliatiivisen hoidon yksikössä toimivan saattohoidon vapaaehtoisen kokemusta. Vapaaehtoiset ovat suomalaisen saattohoidon merkittävä ja kasvavan tarpeen alainen resurssi. On hyvä tunnistaa hoivaprosessin ja palveluketjun kohdat, jotka mahdollistavat vapaaehtoisen tukemisen tehtävissään. Tutkimustehtävänä oli tutkia vapaaehtoisen kokemusta hoivakodissa asuvan vanhuksen elämän loppuvaiheen saattamisesta, kuolemasta ja vapaaehtoisen voimavaroista. Tutkimuksen pääaineiston muodostavat STEA -rahoitteisen Lohtua läsnäolosta -hankkeen kuuden vapaaehtoisen haastattelut. Tutkimus toteutettiin puolistrukturoituna teemahaastatteluna. Teemoissa huomioitiin hankkeesta tehtyjen kolmen terveydenhoitoalan opinnäytetyön pohjalta nousseita jatkotutkimusaiheita. Suomalaista saattohoitoa tarkastelevissa tutkimuksissa on keskitytty erityistason terveydenhuollon piirissä, tasolla B tai C toimiviin vapaaehtoisiin. Lisäksi lähivuosina on toteutettu tutkimusta kotisaattohoidon palliatiivisen hoidon vapaaehtoisen ja potilaan kokemuksesta (Vaarala-Saarenpää sekä Saarenpää, Vähäkangas ja Anttonen, 2020). Tutkimusaineiston tarkastelemisessa on hyödynnetty tulkinnallista fenomenologista analyysiä. Ihmisen kokemuksellinen suhde maailmaan on intentionaalista ja rakentuu merkityksistä. Merkityksien syntysija on ihmisyksilöiden kulttuurisessa yhteisössä. Kokemus sisältää yksilöllistä ja ainutlaatuista, sekä yhteisöllistä ja jaettua. Tutkittavat ovat osa yhteisön luomaa merkitysperinnettä ja näin jokaisen yksilön kokemus paljastaa myös jotain yhteistä. Saavutettu tieto pohjautuu yksilön kokemukseen. Tietoa ei voida yleistää, mutta kokoavia johtopäätöksiä voi tehdä. Tulosluku 4. kuvaa 1) motivaatiota saattohoidon vapaaehtoisuuteen, 2) pidemmän palliatiivisen hoidon ja lyhyemmän saattohoidon vapaaehtoistehtäviä sekä 3) vapaaehtoisen kokemusta kuolemasta. Tulosluku 5. käsittelee vapaaehtoisen voimavaroja. Aineistosta nouseva keskeinen kehittämistarve on 1) saatettavan elämään ja kuolemaan liittyvä vapaaehtoisen informointitarve, 2) palautejärjestelmän ja yhteisöllisten tapaamisten kehittämistarve sekä 3) työnohjauksellisten vertaisryhmäkeskustelujen kehittämistarve. Tutkielmasta saatava tieto saattohoidon vapaaehtoisen kokemuksesta on vapaasti hyödynnettävissä palliatiivisen hoidon hoivayksiköissä ja vapaaehtoisten koulutuksissa, työnohjauksessa ja vertaistuellisissa keskusteluryhmissä, sekä valtakunnallisen saattohoidon vapaaehtoisuuden kehittämisen osana

Tässä tutkimuksessa selvitettiin lukioiden evankelis-luterilaisen uskonnon opettajien näkemyksiä sähköisten ylioppilaskoetehtävien kehittämisestä ja suhtautumista ylioppilaskokeen sähköistämiseen, joka tapahtuu uskonnossa syksyllä 2017. Tutkimustehtävästä johdettiin seuraavat tutkimuskysymykset: 1. Millaisia näkemyksiä opettajilla on sähköisten ylioppilaskokeiden evankelis-luterilaisen uskonnon esimerkkitehtävistä? 2. Millaisiksi evankelis-luterilaisen uskonnon sähköisiä ylioppilaskoetehtäviä kannattaisi kehittää opettajien mielestä? 3. Miten opettajat suhtautuvat ylioppilaskokeen sähköistämiseen? Tutkimusaineisto kerättiin helmikuussa 2015 kyselylomakkeella, johon vastasi 133 uskonnonopettajaa. Tämä tarkoittaa 25 prosenttia lukion uskonnonopettajista. Tutkimusmenetelmä oli mixed method, jossa yhdistellään kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia tutkimusmenetelmiä. Kyseessä on näkemyksiä kartoittava pilottitutkimus, jonka taustana on arvioinnin tutkimus sekä Krathwohl-Andersonin muunnelma Bloomin tehtävätaksonomiasta. Vastaajat kokivat esimerkkitehtävistä käsitteenmäärittelytehtävän ja tekstipohjaisen tehtävän onnistuneen keskitasoisesti. Sen sijaan karttapohjaisen tehtävän koettiin onnistuneen hyvin. Vastaajien ehdotukset ylioppilaskoetehtävien kehittämisestä luokiteltiin neljään pääulottuvuuteen. Tavoitteissa ja sisällössä vastaajat toivoivat ajankohtaisuutta, ilmiöpohjaisuutta, keskeisten opetussuunnitelman sisältöjen mittaamista ja tarttumapintoja opiskelijoiden elämään. Tehtävätyypin ja vaativuustason osalta toivottiin monipuolisia tehtäviä sekä sovellus- ja analysointikyvyn mittaamista. Vastaajat arvostivat eniten esseetyyppisiä tehtäviä ja vähiten uudentyyppisiä soveltavia tuottamistehtäviä. Lyhyiden muistitietotehtävien osalta opettajien näkemykset jakaantuivat. Vastaajat arvostivat kuitenkin lähes kaikkia ylioppilaskoetehtävissä mahdollisia aineistoja ja toivoivat niiden lisääntyvän. Erityisen mielekkääksi he kokivat kuva-aineistot, mutta sähköistämisen mahdollistamaa audiovisuaalista aineistoakin arvostettiin. Muotoilussa ja arvioinnissa korostettiin tehtävänantojen ja arvioinnin yksiselitteisyyttä. Opettajien osaamisvalmiudet sekä emotionaaliset ja välineelliset valmiudet helpottavat sähköistämisuudistuksen kohtaamista. Näiden valmiuksien perusteella opettajat voidaan jakaa kolmeen ryhmään: monipuoliset valmiudet omaaviin opettajiin (N=54), innostuneisiin, laitepulaa kärsiviin opettajiin (N=37) ja heikommat valmiudet omaaviin opettajiin (N=31). Vastaajat näkivät ylioppilaskokeet edelleen tarpeellisena, mutta asennoituminen ylioppilaskokeen sähköistämiseen oli jakautunutta.

Tutkielma tarkastelee rukouksen käyttöä suomalaisessa sairaalasielunhoidossa. Tutkielma selvittää sitä, millainen asema rukouksella on sairaalapapin työssä. Tutkimuskysymykset käsittelevät papin tapaa määritellä rukous, rukouksen määrää työssä, asennetta rukoilemiseen, tapoja rukoilla ja kokemusta rukoilemisen vaikutuksista potilaan ja omaan hyvinvointiin. Tutkielman tausta on angloamerikkalaisessa ja suomalaisessa rukous- ja sairaalasielunhoitotutkimuksessa sekä sielunhoitoteorioissa. Tutkielman aineisto kerättiin keväällä 2018 e-kyselyllä, joka lähetettiin kaikille evankelis-luterilaisen kirkon 130 sairaalapapille. Heistä kyselyyn osallistui 64. Kyselyssä oli taustakysymysten lisäksi 82 monivalintatehtävää rukoilemisesta ja neljä avointa kysymystä. Aineistoa analysoitiin määrällisesti SPSS-ohjelmalla ja laadullisesti sisällönanalyysillä. Määrällisessä analyysissä tarkasteltiin yhden muuttujan vaihtelua keskiarvojen, -hajonnan ja frekvenssien avulla. Muuttujien ja laadittujen summamuuttujien yhteisvaihtelua tarkasteltiin korrelaatioiden ja ristiintaulukoinnin avulla. Määrällisen analyysin perusteella rukousta käytetään ja arvostetaan suomalaisessa sairaalasielunhoidossa. Asenne rukouksen käyttöön nousee papin omasta hengellisyydestä. Pappi tarjoaa potilaalle rukouksen mahdollisuutta erityisesti, kun tietää potilaan vakaumuksen. Potilas pyytää rukoilua useimmin papilta, joka on tyytyväinen työhönsä, jolle usko on erittäin tärkeää ja joka ei pelkää rukouksen vahingollisuutta. Sairaalapappi sanoittaa rukousta potilaan kanssa käydyn keskustelun pohjalta sekä käyttää valmiita rukouksia ja rukouskaavoja. Sairaalapappi koskettaa potilasta harvoin rukoilun aikana. Hän rukoilee tai siunaa potilasta usein tapaamisen lopussa. Sairaalapapit pitävät rukousta hyvänä coping-keinona sairauden keskellä. Rukouksen uskotaan tuovan toivoa, lohtua, rauhaa, voimaa, apua vaikeuksissa ja vahvistavan suhdetta Jumalaan. rukouksella uskotaan olevan todellisia vaikutuksia elämässä ja paranemisessa lääketieteellisen hoidon ja terapian ohella. Sairaalapapin oma rukousaktiivisuus näkyy hiljaisena rukouksena, syntien anteeksipyytämisenä ja Jeesus-nimen käyttönä. Työhönsä tyytyväiset papit kokevat potilaan puolesta rukoillessaan Jumalan läheisyyttä ja rauhaa. Ne, joille usko on erityisen tärkeää, rukoilevat muita enemmän. Uskon tärkeäksi kokeminen on yhteydessä Jumalan äänen kuulemiseen ja luottamukseen rukoilemisen hyödyistä. Sairaalapapin yhteydet Tuomas-messu -yhteisöön näkyivät lisääntyneessä hiljaisen rukouksen määrässä työpäivän eri tilanteissa. Laadullisen analyysin perusteella rukous on sairaalapapille yhteyttä Jumalaan ja muihin rukoilijoihin. Useille se on hiljaisuutta, Jumalan läheisyyttä tai elämäntapa. Rukous on tärkeä osa sairaalapapin elämää ja voimavara työssä. Koetut rukousvastaukset liittyivät potilaan voinnin fyysiseen ja psyykkiseen kohenemiseen, sekä johdatuksen ja avun saamiseen omassa työssä.

Tutkimuksessa tarkastellaan Jaakobin kirjeessä kuvattuja sairaan voitelua ja syntien tunnustamista rituaaleina. Tämän pohjalta selvitetään yksittäisten toimijoiden ja yhteisön rooleja, rituaalien vaikuttavuutta sekä niiden suhdetta toisiinsa. Sairaan voitelu -rituaalissa rituaalin osia ovat vanhinten kutsuminen, öljyllä voitelu ja rukoilu Herran nimessä. Syntien tunnustamisrituaalissa ne vastaavasti ovat syntien tunnustaminen ja rukoilu. Näitä osia ei voi erottaa toisistaan ja ne toistuvat aina rituaalia suoritettaessa. Stanley Tambiahin määritelmän valossa sekä sairaan voitelu että syntien tunnustaminen voidaan käsittää rituaaleiksi. Lawsonin ja McCauleyn kognitiivisen rituaaliteorian pohjalta sairaan voitelu -rituaali on eräänlainen erityisagentti- ja erityisinstrumenttirituaalin sekamuoto. Vanhimmille suunnattu kehotus rituaalin suorittamiseen ilmentää yli-inhimillisen agentin liittymistä rituaalissa vanhimpiin erityisagenttirituaalikuvauksen mukaisesti. Yli-inhimillinen agentti voi liittyä rituaaliin myös toimintojen – rukouksen ja öljyllä voitelun – kautta, mikä ilmentää erityisinstrumenttirituaalikuvausta. Sen pohjalta rituaali voidaan toistaa eikä sen suorittajilta vaadita erityistä virkaan tai tehtävään vihkimistä. Rituaalin voi siis suorittaa kuka tahansa. Syntien tunnustaminen käsitetään ensisijaisesti erityisinstrumenttirituaalina, jolloin yli-inhimillinen agentti liittyy rituaalissa toimintoihin – syntien tunnustamiseen ja rukoiluun. Mary Douglasin ruumis-metaforan kautta sairaus voidaan käsittää sekä yksilön että sosiaalisen ruumiin epätasapainona, koska sairaus on ainakin tilapäisesti vienyt yksilön eroon yhteisöstä. Puhtaus-saastaisuus-näkökulma tulee erityisesti ymmärrettäväksi, kun sairaus käsitetään epäpuhtautena mahdollisen synnin aiheuttaman sairauden tapauksessa. Rituaalit olivat ensisijaisesti keino parantua. Syntien tunnustamisrituaali toimi mahdollisesti myös välineenä – kalliin signaalin teorian mukaisena kalliina signaalina – yhteisön normien mukaan elävien kristittyjen erottamisessa yhteisöön vähemmän sitoutuneista jäsenistä. Lisäksi se saattoi olla rituaaliin liittyvien roolien myötä myös keino ratkaista ristiriitoja yhteisössä tasa-arvoisten kristittyjen välillä. Rituaalien vaikuttavuus – paraneminen – voidaan käsittää yli-inhimillisen agentin liittymisellä rituaaliin Lawsonin ja McCauleyn kognitiivisen rituaaliteorian pohjalta. Lisäksi niiden vaikuttavuutta voidaan selittää rituaaliparantamisen erityispiirteiden ja plasebovaikutuksen pohjalta. Lauseet ”uskon rukous parantaa sairaan” ja ”koska vanhurskaan rukous vaikuttaa” ilmentävät myös rituaalien vaikuttavuutta Jaakobin kirjeen sisällön perusteella. Myös anteeksiantamuksella oli mahdollisesti paranemista edistävä vaikutus. Sairaan voitelu- ja syntien tunnustamisrituaalit olivat osa antiikin yhteisön rituaalikokonaisuutta. Ne voidaan suorittaa toisistaan riippumatta. Ne voivat toisaalta liittyä myös toisiinsa, jolloin synnit tunnustettiin vanhimmille sairaan voitelun yhteydessä. Toisaalta henkilö on voinut pyytää syntien tunnustamisen yhteydessä myös sairaan voitelun suorittamista.

This thesis is an assessment of the hoax hypothesis, mainly propagated in Stephen C. Carlson's 2005 monograph "The Gospel Hoax: Morton Smith's Invention of Secret Mark", which suggests that professor Morton Smith (1915-1991) forged Clement of Alexandria's letter to Theodore. This letter Smith claimed to have discovered as an 18th century copy in the monastery of Mar Saba in 1958. The Introduction narrates the discovery story of Morton Smith and traces the manuscript's whereabouts up to its apparent disappearance in 1990 following with a brief history of scholarship of the MS and some methodological considerations. Chapters 2 and 3 deal with the arguments for the hoax (mainly by Stephen C. Carlson) and against it (mainly Scott G. Brown). Chapter 2 looks at the MS in its physical aspects, and chapter 3 assesses its subject matter. I conclude that some of the details fit reasonably well with the hoax hypothesis, but on the whole the arguments against it are more persuasive. Especially Carlson's use of QDE-analysis (Questioned Document Examination) has many problems. Comparing the handwriting of Clement's letter to Morton Smith's handwriting I conclude that there are some "repeated differences" between them suggesting that Smith is not the writer of the disputed letter. Clement's letter to Theodore derives most likely from antiquity though the exact details of its character are not discussed in length in this thesis. In Chapter 4 I take a special look at Stephen C. Carlson's arguments which propose that Morton Smith hid clues of his identity to the MS and the materials surrounding it. Comparing these alleged clues to known pseudoscientific works I conclude that Carlson utilizes here methods normally reserved for building a conspiracy theory; thus Carlson's hoax hypothesis has serious methodological flaws in respect to these hidden clues. I construct a model of these questionable methods titled "a boisterous pseudohistorical method" that contains three parts: 1) beginning with a question that from the beginning implicitly contains the answer, 2) considering everything will do as evidence for the conspiracy theory, and 3) abandoning probability and thinking literally that everything is connected. I propose that Stephen C. Carlson utilizes these pseudoscientific methods in his unearthing of Morton Smith's "clues". Chapter 5 looks briefly at the literary genre I title "textual puzzle -thriller". Because even biblical scholarship follows the signs of the times, I propose Carlson's hoax hypothesis has its literary equivalents in fiction in titles like Dan Brown's "Da Vinci Code" and in academic works in titles like John Dart's "Decoding Mark". All of these are interested in solving textual puzzles, even though the methodological choices are not acceptable for scholarship. Thus the hoax hypothesis as a whole is alternatively either unpersuasive or plain bad science.

Tutkielmani tarkoituksena ja tavoitteena on tarkastella ja analysoida salaliittoteorioita narratiivisessa muodossa retoriikan analyysin keinoin. Tämä tapahtuu analysoimalla ja tarkastelemalla, millaisella tavalla retoriikan teoreetikko Kenneth Burken dramatistininen viisijako näyttäytyy aineistona käytetyssä blogisivustossa. Tutkielman keskeinen tutkimusmenetelmä on retoriikan analyysi Burken Dramatistinen viisijakoa käyttäen. Tutkielman aineisto on kerätty NWO-havaintoja blogisivustolta. Tutkielmassa esitellään keskeisiä käsitteitä ja taustoja, jotka liittyvät salaliittoteorioihin. Uskontoa tarkastellaan uskontotieteellisen kolmen näkökulman mukaan, miten salaliittoteoriat ja uskonnot linkittyvät toisiinsa. Jaottelu on Robertsonin, Aspremin ja Dyrendalin mallit, joita on kolme erilaista uskontojen ja salaliittoteorioiden välisistä suhteista, jonka avaan tutkielmassa. Burken dramatistisen viisijaon avulla toteutettua analyysia peilataan edellä mainittuihin kolmeen näkökulmaan. Tutkielman tuloksiin sisältyy havainto siitä, että käyttämällä Burken dramatistista viisijakoa analyysin menetelmänä on mahdollista havaita aineistossa olevia kielellisiä sisäisiä suhteita. Aineistossa on havaittavissa retorisia ulottuvuuksia, joissa uskontoon viittaava käsitteistö on mukana ja käsitteistöt linkittyvät salaliittonarratiiveihin. Tutkielman tuloksissa on myös havaittavissa, että uskonto vaikuttaa retoriseen ilmaisuun tekstin sisällä. Tutkielman tuloksiin sisältyvät myös pohdinnat siitä, miten retoriikan tutkimusta voitaisiin soveltaa myöhemmin samankaltaisesti tutkimuksellisena pohjana tulevaisuudessa

Kuningatar Salome Alexandra kuului hasmonien sukuun, joka oli hallinnut Juudeassa makkabilaiskapinasta lähtien. Juudeaa vuosina 76–67 ennen ajanlaskun alkua hallinneesta Alexandrasta tehty tutkimus on pitkälti keskittynyt hallitsijasuvun historian kuvaamiseen. Alexandran jälkeen valtakunta ajautui kriisiin, jonka seurauksena hasmonien dynastia päättyi ja roomalaiset hallitsivat aluetta. Tutkielmassani pureudun tapahtumiin historioitsija Josefuksen ristiriitaisten kuvausten takana, ja tarkastelen, missä määrin naisvihamielisyys vaikutti kuvaukseen Alexandrasta. Selvitän Josefuksen omaa näkökulmaa naisiin vallassa. Pohdin myös, missä valossa aikalaiset näkivät kuningattaren harjoittaman politiikan ja osallistumisen uskonnollisella kentällä, ja millainen suhde ajan juutalaisuudella on ollut naiseen hallitsijana. Tutkimuskysymyksiini vastatakseni tarkastelen sekä kuningatar Alexandran että Josefuksen historiallisia konteksteja. Kiinnitän huomiota erityisesti sukupuoli-ihanteisiin. Tarkastelen Josefus-tutkimuksen linjoja, joiden perusteella kiinnitän huomioni tärkeimpiin naisia koskeviin kysymyksiin Josefuksen teksteissä. Käyn läpi historioitsija Josefuksen kuvaukset Alexandran hallintovuosista hänen teoksistaan Juutalaissodan historia ja Juutalaisten muinaishistoria. Tarkastelen käytettyä kieltä sukupuolen näkökulmasta. Johtopäätökseni on, ettei kuningatar Alexandran sukupuoli ollut ainoastaan syynä Josefuksen ristiriitaisille kuvauksille tapahtumista. Hasmonihallinnon politiikka ennen Alexandran valtaanpääsyä ei miellyttänyt fariseuksien ryhmää. Kun fariseukset pääsivät valtaan Alexandran myötä, aiheutti se närkästystä heidän vastustajissaan. Alexandraan kohdistui kritiikkiä, joka olisi voinut kohdistua myös fariseuksiin. Josefus kirjoitti historiankuvauksensa vasta Alexandran kuoleman jälkeen roomalaisten puolelta, joten hänen kuvauksiinsa vaikuttivat lähteiden kriittinen näkemys hasmoneista sekä hänen oma näkemyksensä juutalaisuudesta ja naiseudesta. Alexandran hallintovuodet olivat todellisuudessa rauhallista aikaa.

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää diakonian viralle esitettyjä teologisia perusteita kirkon viralliseen päätöksentekoon liittyvissä asiakirjoissa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vuosina 1997-2006. Diakonaatti tarkoittaa kirkon hengelliseen virkaan kuuluvaa papin virasta erillistä palveluvirkaa. Tässä tutkielmassa diakonaattia tarkastellaan kirkkolaissa ilmaistun karitatiivisen diakonian viran näkökulmasta suhteessa kirkon erityiseen virkaan. Systemaattisessa analyysissa on pyritty kuvaamaan aineistosta esiin nouseva diakonian viran keskeinen teologia ja keskeisimmät virkakeskustelussa esiin tulleet ongelmakohdat. Diakonian viran teologisia perusteita ei tässä tutkielmassa pidetä yhtenä kokonaisuutena, vaan siinä tapahtuvat muutokset on pyritty nostamaan esiin historiallisessa viitekehyksessä. Dispositio on tämän vuoksi rakennettu kronologisesti eteneväksi. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käytävä keskustelu diakonian viran uudistamisesta on käytännöllisten uudistamistarpeiden lisäksi lähtökohdiltaan yhteydessä kansainväliseen ja ekumeeniseen virkateologiseen kehitykseen, jossa kirkot ovat arvioineet omaa olemustaan ja tehtäväänsä. Virkarakenneuudistuksen pani vireille piispainkokouksen esitys 1/1994 diakonian viran kehittämisestä. Tutkielman keskiössä ovat siihen liittyen komiteamietinnöt Yhdessä kirkon virassa (1997) ja Palvelijoiksi vihityt (2002). Tarkasteltuna ajanjaksona lähdeaineistossa on havaittavissa kirkon viran ja diakonian viran määrittelyä koskeva terminologian ja ordinaatiokäsityksen muutos. Linjausten argumentoinnissa on havaittavissa joitakin epäselvyyksiä, koska esiin otettiin uusia käsitteitä. Kaikki analysoidut asiakirjat katsoivat kirkon viran perustuvan jumalalliseen asetukseen. Sekä kaksisäikeisessä että kolmisäikeisessä virkamallissa diakonian virka ymmärrettiin osaksi Jumalan asettamaa kirkon virkaa. Yksi ministerium ecclesiasticum aukeaa useampaan tehtävään. Kristus asetti kirkolle viran kutsuessaan ja lähettäessään apostolit. Viran muodot ja jakautuminen esimerkiksi piispan, papin ja diakonian virkoihin on nähty periaatteessa inhimillisenä järjestelykysymyksenä, sillä viran jumalallinen asetus ei koske viran muotoja. Asiakirjoissa tukeuduttiin kirkon viran määrittelyssä yhteisen pappeuden perustaan. Kristityt muodostavat uskon ja rakkauden yhteisön, jossa koko seurakunnalla on vastuu tietyistä tehtävistä. Kirkon erityinen palveluvirka rakentuu tälle pohjalle. Aineistosta vahvasti nouseva teema on Lutherin teologiaan perustuva näkemys uskon ja rakkauden sisäkkäisyydestä sekä uskossa läsnäolevasta Kristuksesta rakkauden perustana. Lutherin teologiaan liittyy myös diakonian viran argumentointi sakramentaalisen sanakäsityksen pohjalta. Sanakäsitys on nähty laajasti myös ekumeenisessa dialogissa. Diakonian virkaa tarkasteltiin aineistossa suhteessa seurakuntaan. Yhteisöllisyyden korostus diakonian viran edellytyksenä ja myös sen seurauksena nousi esiin. Yhteisöllisyyden ja siten myös diakonian lähteeksi hahmottui jumalanpalvelus ja ehtoollinen. Ajatus koinoniasta toi mukanaan myös vahvan pneumatologisen perustelun diakonian viralle. Voidaankin sanoa, että diakonian virka tulkittiin lähteissä ankkuroituneeksi Kristukseen. Kristuksen ja kristittyjen yhteyden vuoksi Kristus on sekä diakonian lähde että sen kohde. Aineiston pohjalta on hahmotettavissa diakonian viran teologisena lähtökohtana yhteinen pappeus sekä yhteys sanaan ja sakramentteihin. Viran edellytyksenä on erityinen kutsu, valtuutuksena ordinaatio ja palveluviran sisältönä apostolisen esikuvan mukainen palvelu. Palveluvirka kirkossa perustuu yleiseen pappeuteen siten, että vain yleisen pappeuden omaava kastettu ja uskova kirkon jäsen voi saada erityisen kutsun ja valtuutuksen erityiseen virkaan. Yleinen pappeus ei kuitenkaan yksin riitä virkaan eikä sitä ole mahdollista johtaa yleisestä pappeudesta. Erityinen kirkon virka edellyttää lisäksi erityisen Jumalan kutsun, jonka kirkko hyväksyy ja vahvistaa. Jumalan kutsun julkinen vahvistaminen ja tunnustaminen tapahtuu ordinaatiossa. Diakonian virkaa koskevassa suomalaisessa keskustelussa on oltu yksimielisiä siitä, että diakonian virkaan sisältyvät karitatiivinen, katekeettinen ja liturginen funktio. Käytännössä diakonian viralla on kuitenkin vahvasti karitatiivinen luonne Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Tässä tutkimuksessa tutkitaan psykoottisten sielunhoitoa pastoraalipsykologisesta näkökulmasta käsin. Päätutkimuskysymyksiksi muodostuivat: Millainen on Gaetano Benedettin samastumiskäsitys ja mitä annettavaa sillä on psykoottisten sielunhoidolle? Näihin päätutkimuskysymyksiin liittyvät olennaisesti myös kysymykset siitä, mikä on Benedettin näkemys skitsofreniasta ja miten tämä näkemys ja sen kautta muodostunut psykoterapeuttinen ajattelu kytkeytyvät suomalaisen sielunhoidon ihmiskäsitykseen. Samastumiskäsityksen pastoraalipsykologista kontekstia syvennetään tutkimuksessa tarkastelemalla sen suhdetta Matti Hyrckin SPT–teorian eli suhteessaolon perusmielikuvien teorian Parantajan muotoiseen objektimielikuvaan ja siihen liittyvään Sijaiskantajan muotoiseen jumalakuvaan sekä niiden pohjalta nouseviin ristinteologisiin näkemyksiin lähimmäisyydestä. Tutkimusaineisto koostuu Benedettin teoksista ”Kliininen psykoterapia”, ”Tutkielmia skitsofreniasta” ja ”Psychotherapy of Schizophrenia”, hänen Psykoterapia–lehdessä ilmestyneistä suomenkielisistä artikkeleistaan sekä kahdesta englanninkielisestä artikkelista. Tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi. Benedetti hahmottaa näkemystään skitsofreniasta ensi sijassa suhteessaolon häiriintymisen näkökulmasta. Skitsofrenian keskiöön nousevat autismi ja harhaluulo, jotka liittyvät integraation puutteeseen symbioottisen ja erillisen itsen välillä. Tätä kautta skitsofrenian hoidon keskiöön nousee sellainen tapa olla vuorovaikutuksessa, joka voisi mahdollistaa näiden osien integroitumisen ja siten harmonisen itsen muodostumisen. Tämän yhteyden kokemuksen saavuttaminen vaatii terapeutilta sellaista astumista sairaan maailmaan, samastumista, joka ylittää tavanomaisen eläytymisen. Benedettin samastumiskäsitys voidaan kiteyttää seuraavasti: Samastuminen on sekä tietoisella että tiedostamattomalla tasolla toteutuvaa sijaiskantamisen muotoista lähimmäisenrakkautta. Sijaiskantamisen muotoinen lähimmäisenrakkaus muodostaa kristinuskon keskeisen ytimen ja Benedettin samastumiskäsitys määrittää sitä tapaa, jolla tätä lähimmäisenrakkautta voi toteuttaa asianmukaisella tavalla myös tiedostamattomalla tasolla suhteessa psykoottiseen ihmiseen. Näin Benedettin samastumiskäsityksellä on paljon annettavaa psykoottisten sielunhoidolle ja se nousee siinä keskeiseksi ja perustavaksi ilmiöksi niin teorian kuin käytännönkin tasolla. Siten Benedettin samastumiskäsityksen tutkimuksen voidaan nähdä olennaisesti kehittävän ja syventävän myös psykoottisten sielunhoidon pastoraalipsykologista ymmärrystä. Tämä ymmärrys koskee myös luonnollisesti kaikkea sielunhoidollista toimintaa ja Benedettin samastumiskäsitykseen liittyviä huomioita voidaan varmasti menestyksellisesti hyödyntää kaikessa sielunhoidollisessa toiminnassa. Tämä koskee erityisesti suomalaista sielunhoitoa, jonka ihmiskäsitykseen Benedetti on eksistentiaalianalyyttisen ajattelunsa kautta vaikuttanut. Samastumista tiedostamattomalla tasolla kuvaavat kolme keskeistä käsitettä: myönteistäminen, progressiivinen psykopatologia ja transitionaalisubjekti. Näissä käsitteissä kuvattujen prosessien kautta psykoosi dualisoituu ja syntyy terapeuttinen symbioosi. Vain tätä kautta potilaan aito erillistyminen ja minän osien integroituminen voivat toteutua. Edellä mainitut Benedettin samastumiskäsitykseen sisältyvät ilmiöt näyttäytyvät ja sekoittuvat toisiinsa jaetuissa unissa, kanssakärsimyksessä, tietynlaisissa transferenssi–ilmiöissä sekä terapeuttisissa oivalluksissa. Tutkimuksesta käy ilmi, että Benedettin samastumiskäsitys, Hyrckin SPT–teoriaan sisältyvä Parantajan muotoinen objektimielikuva ja siihen liittyvä Sijaiskantajan muotoinen jumalakuva, sekä ristinteologiset näkemykset lähimmäisyydestä ovat hyvin samankaltaisia ja lähellä toisiaan, sillä ne kaikki pohjaavat vahvasti ajatukseen sijaiskantamisesta. Samastumisilmiötä voidaankin hahmottaa Parantajan muotoiseen objektimielikuvaan liittyvän container–funktion ja sen pohjalta muodostetun ”Sijaiskantaja”–jumalakuvan psykoosipsykoterapeuttisena ja psykoosisielunhoidollisena sovelluksena. Benedettin näkemys ja ristinteologiset näkökulmat lähimmäisyydestä voidaan parhaiten ymmärtää lähimmäisenrakkauden ja sen pohjalta syntyvien asenteiden ja tekojen kautta. Benedettin samastumisilmiön määrittäminen ja tutkiminen voidaan nähdä myös kristillisen lähimmäisenrakkauden tiedostamattomien juurien tutkimuksena, sillä samastumisen voidaan nähdä muodostavan empatian tiedostamattoman pohjan. Samastumisella on siten hyvin keskeinen ja perustava merkitys kaiken pastoraalipsykologisen ja sielunhoidollisen tutkimuksen kannalta.