Browsing by Title

Tässä tutkimuksessa tutkitaan psykoottisten sielunhoitoa pastoraalipsykologisesta näkökulmasta käsin. Päätutkimuskysymyksiksi muodostuivat: Millainen on Gaetano Benedettin samastumiskäsitys ja mitä annettavaa sillä on psykoottisten sielunhoidolle? Näihin päätutkimuskysymyksiin liittyvät olennaisesti myös kysymykset siitä, mikä on Benedettin näkemys skitsofreniasta ja miten tämä näkemys ja sen kautta muodostunut psykoterapeuttinen ajattelu kytkeytyvät suomalaisen sielunhoidon ihmiskäsitykseen. Samastumiskäsityksen pastoraalipsykologista kontekstia syvennetään tutkimuksessa tarkastelemalla sen suhdetta Matti Hyrckin SPT–teorian eli suhteessaolon perusmielikuvien teorian Parantajan muotoiseen objektimielikuvaan ja siihen liittyvään Sijaiskantajan muotoiseen jumalakuvaan sekä niiden pohjalta nouseviin ristinteologisiin näkemyksiin lähimmäisyydestä. Tutkimusaineisto koostuu Benedettin teoksista ”Kliininen psykoterapia”, ”Tutkielmia skitsofreniasta” ja ”Psychotherapy of Schizophrenia”, hänen Psykoterapia–lehdessä ilmestyneistä suomenkielisistä artikkeleistaan sekä kahdesta englanninkielisestä artikkelista. Tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi. Benedetti hahmottaa näkemystään skitsofreniasta ensi sijassa suhteessaolon häiriintymisen näkökulmasta. Skitsofrenian keskiöön nousevat autismi ja harhaluulo, jotka liittyvät integraation puutteeseen symbioottisen ja erillisen itsen välillä. Tätä kautta skitsofrenian hoidon keskiöön nousee sellainen tapa olla vuorovaikutuksessa, joka voisi mahdollistaa näiden osien integroitumisen ja siten harmonisen itsen muodostumisen. Tämän yhteyden kokemuksen saavuttaminen vaatii terapeutilta sellaista astumista sairaan maailmaan, samastumista, joka ylittää tavanomaisen eläytymisen. Benedettin samastumiskäsitys voidaan kiteyttää seuraavasti: Samastuminen on sekä tietoisella että tiedostamattomalla tasolla toteutuvaa sijaiskantamisen muotoista lähimmäisenrakkautta. Sijaiskantamisen muotoinen lähimmäisenrakkaus muodostaa kristinuskon keskeisen ytimen ja Benedettin samastumiskäsitys määrittää sitä tapaa, jolla tätä lähimmäisenrakkautta voi toteuttaa asianmukaisella tavalla myös tiedostamattomalla tasolla suhteessa psykoottiseen ihmiseen. Näin Benedettin samastumiskäsityksellä on paljon annettavaa psykoottisten sielunhoidolle ja se nousee siinä keskeiseksi ja perustavaksi ilmiöksi niin teorian kuin käytännönkin tasolla. Siten Benedettin samastumiskäsityksen tutkimuksen voidaan nähdä olennaisesti kehittävän ja syventävän myös psykoottisten sielunhoidon pastoraalipsykologista ymmärrystä. Tämä ymmärrys koskee myös luonnollisesti kaikkea sielunhoidollista toimintaa ja Benedettin samastumiskäsitykseen liittyviä huomioita voidaan varmasti menestyksellisesti hyödyntää kaikessa sielunhoidollisessa toiminnassa. Tämä koskee erityisesti suomalaista sielunhoitoa, jonka ihmiskäsitykseen Benedetti on eksistentiaalianalyyttisen ajattelunsa kautta vaikuttanut. Samastumista tiedostamattomalla tasolla kuvaavat kolme keskeistä käsitettä: myönteistäminen, progressiivinen psykopatologia ja transitionaalisubjekti. Näissä käsitteissä kuvattujen prosessien kautta psykoosi dualisoituu ja syntyy terapeuttinen symbioosi. Vain tätä kautta potilaan aito erillistyminen ja minän osien integroituminen voivat toteutua. Edellä mainitut Benedettin samastumiskäsitykseen sisältyvät ilmiöt näyttäytyvät ja sekoittuvat toisiinsa jaetuissa unissa, kanssakärsimyksessä, tietynlaisissa transferenssi–ilmiöissä sekä terapeuttisissa oivalluksissa. Tutkimuksesta käy ilmi, että Benedettin samastumiskäsitys, Hyrckin SPT–teoriaan sisältyvä Parantajan muotoinen objektimielikuva ja siihen liittyvä Sijaiskantajan muotoinen jumalakuva, sekä ristinteologiset näkemykset lähimmäisyydestä ovat hyvin samankaltaisia ja lähellä toisiaan, sillä ne kaikki pohjaavat vahvasti ajatukseen sijaiskantamisesta. Samastumisilmiötä voidaankin hahmottaa Parantajan muotoiseen objektimielikuvaan liittyvän container–funktion ja sen pohjalta muodostetun ”Sijaiskantaja”–jumalakuvan psykoosipsykoterapeuttisena ja psykoosisielunhoidollisena sovelluksena. Benedettin näkemys ja ristinteologiset näkökulmat lähimmäisyydestä voidaan parhaiten ymmärtää lähimmäisenrakkauden ja sen pohjalta syntyvien asenteiden ja tekojen kautta. Benedettin samastumisilmiön määrittäminen ja tutkiminen voidaan nähdä myös kristillisen lähimmäisenrakkauden tiedostamattomien juurien tutkimuksena, sillä samastumisen voidaan nähdä muodostavan empatian tiedostamattoman pohjan. Samastumisella on siten hyvin keskeinen ja perustava merkitys kaiken pastoraalipsykologisen ja sielunhoidollisen tutkimuksen kannalta.

Tässä tutkielmassa selvitetään Santeri Alkion (1862−1930) uskonnollista maailmankuvaa hänen päiväkirjojensa valossa. Tutkimuksen päälähteen muodostavat Alkion päiväkirjat vuosilta 1914−1930. Ne julkaistiin kokonaisuudessaan vuonna 2012. Sitä ennen tutkijoiden käytössä ovat olleet vain vuosien 1917−1922 päiväkirjat. Alkio teki mittavan uran nuorisoseuraliikkeessä, kirjailijana, lehtimiehenä ja poliitikkona. Hänen poliittisen uransa huippu osuu vuosiin 1917−1920. Alkio vaikutti keskeisesti tasavaltaisen hallitusmuodon läpimenoon vuonna 1919. Päiväkirjat paljastavat runsaasti uutta tietoa Alkion uskonnollisesta ajattelusta. Hänen rukouselämänsä oli hyvin intensiivistä. Päiväkirjojen mukaan hän rukoili säännöllisesti, joka aamu ja ilta niin yksityisten kuin yleistenkin asioiden puolesta. Rukoukset auttoivat häntä sopeutumaan voittoihin ja tappioihin politiikassa. Alkio sai rukouksesta lohtua ja rauhaa elämän paineissa. Jumala oli hänelle persoonallinen voima, jonka puoleen voi kääntyä ja joka vastasi hänen rukouksiinsa. Alkio piti omaa Jumala-käsitystään dogmaattisesti mahdottomana. Kolminaisuusoppi näyttää jääneen hänelle vieraaksi päätellen siitä, että hän osoitti rukouksensa aina pelkästään Jumalalle. Jeesukseen tai Pyhään Henkeen hän ei rukouksissaan vedonnut. Kirkon dogmeihin ei mahtunut myöskään Alkion käsitys Jeesuksesta, jota hän ei pitänyt Jumalana vaan suurimpana ihmisenä. Alkio-tutkimuksessa on aiemmin todettu, että lunastusoppi olisi jäänyt Alkiolle vieraaksi. Päiväkirjoissaan hän jättää auki mahdollisuuden, että Jeesus voi tulla hänellekin vielä lunastajaksi. Alkion hautajaisissa puhunut pastori Frans Kärki antoikin ymmärtää, että Alkio olisi lopulta omaksunut uskon Jeesukseen lunastajana. Alkion yhteiskunnallisen julistuksen ytimessä oli vaatimus Jeesuksen vuorisaarnan oppien soveltamisesta elämään. Hän vaati myös uskonnon uudistamista tältä pohjalta ja antaa Jeesuksen paluullekin tulkinnan tästä näkökulmasta. Jeesuksen paluu tarkoittaisi Alkion mukaan vain sitä, että ihmiskunta alkaisi seurata Jeesuksen oppeja. Herätysliikkeitäkin Alkio arvioi lähinnä niiden yhteiskunnallisen roolin perusteella. Päiväkirjoista paljastuu, että Alkion ja körttiläisten jännite jatkui aina Alkion kuolemaan saakka. Alkio arvosteli päiväkirjoissaan toistuvasti kirkkoa ja pappeja yhteiskunnallisesta vanhoillisuudesta. Häntä järkytti erityisesti se, että kirkot asettuivat rukoilemaan kaikkien armeijoiden puolesta ensimmäisessä maailmansodassa. ”Ketä Jumala kuulee? Ryssiä, saksalaisia, itävaltalaisia, englantilaisia?” Näin Alkio kyseli päiväkirjassaan. Alkion omintakeiset uskonnolliset käsitykset nousivat myös poliittisiksi kysymyksiksi erityisesti kansalliseen kokoomukseen. Alkiota syytettiin vaalikamppailuissa jopa jumalankieltäjäksi. Päiväkirjojen perusteella nämä syytökset olivat perusteettomia.

Tässä tutkielmassa tarkastelen sitä, kuinka romaanista Ruumiin ikävä kirjoitetuissa kirja-arvosteluissa näkyi vuoden 1930 moraalinen ja seksuaalimoraalinen ilmapiiri. Tämän yhteiskunnallisen ilmapiirin muodostumiseen oli keskeisesti vaikuttanut Suomen evankelisluterilainen kirkko, joka toimi kansankirkon asemassa, sekä vuosisatoja vanha kristillinen traditio, jonka juuret juontavat Raamattuun ja alkukristillisyyteen saakka. Tutkielman aineistona toimi kansalliskirjaston digitaalisista aineistoista kerätyt kirja-arvostelut, jotka koskivat Iris Uurron romaania Ruumiin ikävä. Romaani ilmestyi loppuvuodesta 1930. Aineisto rajautui käsittelemään kirja-arvosteluita, jotka olivat ilmestyneet elokuun 1930 ja joulukuun 1931 välillä. Tutkielma on laadullinen tutkimus ja tutkimusmenetelmänä on temaattinen sisällönanalyysi. Analyysi on tehty keräämällä aineistossa toistuvat aiheet yhteen ja tuottamalla niistä muodostuvien teemojen perusteella sisällönanalyysi. Tein analyysia peilaamalla aineistoa sen ajallista kontekstia vasten. Tutkielman konteksti on vuoden 1930 sisältämä moraalinen ja seksuaalimoraalinen ilmapiiri. Aineiston perusteella muodostuneet keskeiset teemat tutkielmassa ovat romaanin Ruumiin ikävä sisältämät aiheet, arvosteluiden suhtautuminen kirjailijaan ja arvostelijat itse. Tutkimuksen tuloksena selvisi, että Ruumiin ikävä -romaanin vastaanotto oli kaksijakoista läpi aineiston. Arvosteluissa suhtauduttiin romaaniin joko kritisoimalla sen moraalittomana tai syntisenä nähtyä sisältöä tai kehumalla romaanin poikkeuksellisuutta ja siinä esiin nostettuja uusia näkökulmia. Arvosteluissa esitetyt näkemykset vahvistivat yhteiskunnan moraalisia ja seksuaalimoraalisia käsityksiä, joiden alaisina arvostelijat elivät. Kriittiset arviot vahvistivat ilmapiirin olemassaoloa korostamalla romaanin ja kirjailijan moraalittomuutta, myönteiset arviot puolestaan korostamalla romaanin poikkeuksellisuutta vallitsevassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että yhteiskunnan moraalinen ja seksuaalimoraalinen ilmapiiri oli arvosteluiden taustalla toistuvasti läsnä läpi aineiston, riippumatta arvostelijan näkökulmasta.

Millainen on kehitysvammaisten Jazz-messu? Tutkimukseni perustelut nousevat seuraavista lähtökohdasta: kirjoihin ja kansiin tulee saattaa perintöä, mitä ei saa unohtaa ja mistä voisi olla opittavaa niin jumalanpalvelusuudistuksen kuin kirkon uskontokasvatuksenkin näkökulmasta. Tausta-ajatuksena ja motivaation lähteenä on myös tämän päivän koululaitoksemme kristillisen kasvatuksen huolestuttava kehityssuunta. Kristinuskon kollektiivinen muisti ohenee ohenemistaan. Samaan aikaan on tunnustettava, että lapset ja nuoret voivat entistä huonommin. Tutkimukseni liittyy teologian ja uskontopedagogiikan tieteenalaan ja katse käännetään Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Tutkimusta alueelta ei ole, joten tutkimustyöni on ainut laatuaan. Päätavoitteena oli selvittää, millainen Satakunnan seurakuntien Jazz-messu on jumalanpalvelusuudistukselle asetettujen odotusten ja määrittelyjen näkökulmasta messutoimijoiden ja seurakuntalaisten käsitysten mukaan. Lisäksi arvioin saatuja tuloksia kirkon kristillisen kasvatuksen ulottuvuuksien ja jumalanpalveluskasvatuksen tavoitteiden suunnassa ja pohdin messun opetusta jumalanpalveluselämän suhteen. Kristillinen kasvatus rajautuu tässä tutkimuksessa ennen rippikoulua tapahtuvaan kasvatukseen. Tutkimuksessa haastateltiin kuuttatoista messutoimijaa ja seurakuntalaista: kehitysvammaisia, työntekijöitä, vapaaehtoisia ja muita seurakuntalaisia. Teemahaastatteluteemat nousivat aiemmasta tutkimuksesta. Pääteemoja olivat: yhteistyö, ymmärrettävyys ja joustavuus. Kehitysvammaisten haastattelut toteutettiin soveltamalla Stimulated recall - teemahaastattelumenetelmää. Aineiston järjestäminen ja luokittelu tapahtui induktiivisen eli aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Päätulos on, että Jazz-messu itsessään on yhteistoiminnallinen vuorovaikutusprosessi, jonka tärkeimpänä lähtökohtana oli tasavertainen ja ymmärrettävä kohtaaminen. Vuorovaikutus mahdollistui monikanavaisen, kaikkia aisteja hyväksikäyttävän havainnollistamisen kautta. Seurakunnan osallistuminen oli aktiivista ja kokoaikaista vuorovaikutusta yhteisistä suunnittelu- ja valmisteluvaiheista aina messun toimittamiseen asti. Jazz-messu oli kasvuprosessi, jossa kolmas vaihe on odotettavissa oleva muutosprosessi. Tutkimuksen tulokset olivat saman suuntaisi aikaisempien tutkimusten kanssa rohkaisten käytäntöjen uudistustyöhön, tutkimaan kokonaisvaltaisemmin kirkon uskontokasvatuksen prosesseja ja arvioimaan sitä kehitysvammaisten Jazz-messun yhteistoiminnallisen vuorovaikutusprosessin toimintamallin valossa. Tutkimukseni johtopäätös on, että jumalanpalvelusuudistuksessa kehittämisen kohde tuleekin olla kirkossa tapahtuva kristillinen kasvatustyö ja sen kehittäminen jumalanpalveluskasvatuksen suuntaan. Jazz-messun elementit antavat välineen kehittämistyöhön. Toimintamallin avulla jumalanpalvelusuudistuksen tavoitteeksi asetettu prosessi on mahdollista määritellä ja asettaa selkeä suunnitelma kehittämistyön tueksi. Dialogi on nyt tärkeää. Yhteisenä tavoitteena on kohtaaminen, kasvu ja kiinnittyminen.

Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, millainen merkitys kristillisillä yhteisöillä on ollut yli 65-vuotiaille seksuaalivähemmistöihin kuuluville elämänkaaren aikana. Tutkimukseni aineisto on kerätty avoimilla narratiivisilla haastatteluilla, joissa osallistujat saivat kuvata omin sanoin suhdettaan kristillisiin yhteisöihin. Aineisto koostuu kahdeksan yli 65-vuotiaan seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilön haastatteluista. Tutkimusote on kvalitatiivinen. Hyödynsin tutkielmassani narratiivista tutkimusstrategiaa, jossa haastateltavien tarinat ja heidän käyttämänsä kielelliset valinnat muodostavat keskeisen aineiston. Aineiston analyysissa ja tulosten esittämisessä hyödynsin Henri Goorenin teoriaa uskonnollisen kääntymisen polusta, jossa Gooren kuvaa erilaisia uskonnollisen aktiivisuuden vaiheita ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimustulosten valossa seksuaalivähemmistöihin kuuluvien yli 65-vuotiaiden suhde kristillisiin yhteisöihin näyttäytyy kaksijakoisesti. Kristillisten yhteisöjen rooli haastateltavien elämänkaaressa on ollut merkittävä. Tulokset esitän selviytymisen, irtautumisen ja paluun vaiheiden kautta. Selviytymisen vaihe kuvaa haastateltavien lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta, jolloin yhteiskunnassa tietoa ja ymmärrystä seksuaalisuuden monimuotoisuudesta on ollut vähän. Tämä on pakottanut haastateltavat peittämään oman identiteettinsä tai erottamaan oman seksuaalisen ja uskonnollisen identiteettinsä toisistaan. Irtautumisen vaihe kuvaa aikaa, jolloin haastateltavat ovat ottaneet etäisyyttä omaan lapsuuden kristilliseen yhteisöönsä. Syyt irtautumiseen ovat liittyneet haastateltavien elämäntilanteen muuttumiseen, yhteisöjen arvoihin tai haastateltavien traumaattisiin kokemuksiin. Irtautumista tapahtui sekä osallisuuden että jäsenyyden tasoilla. Paluulla kuvaan vaihetta, jossa haastateltavat ovat löytäneet uudella tavalla paikkansa kristillisistä yhteisöistä. Haastateltavien elämäntarinat eivät olleet keskenään samanlaisia, eikä tutkimus ei anna yhtenäistä kuvaa kristillisten yhteisöjen merkityksestä seksuaalivähemmistöihin kuuluvien yli 65-vuotiaiden elämänkaaressa, mutta tuo esiin tarinoita, jotka ovat vuosikymmenien ajan jääneet marginaaliin. Tuloksissa esitetään, että seksuaalivähemmistöön kuuluvien osallisuuden näkökulmasta merkityksellistä on ollut erityisesti kirkon työntekijöiden ja perheen jäsenten tuella. Tulosten valossa näyttää, että kirkossa on nykyään enemmän tilaa myös seksuaalivähemmistöihin kuuluville ikääntyneille.

”Saving people, hunting things, the family business” on pro gradu -tutkielma televisiosarja Supernaturalin viiden ensimmäisen tuotantokauden moraalikäsityksistä. Tutkimuskysymyksenä on: Millaisia uskontofilosofisia, uskontopsykologisia ja uskontotieteellisiä keskusteluja moraalista on löydettävissä Supernaturalin tarinasta? Aikaisemmassa tutkimuksessa annetaan katsaus sekä yleiseen keskusteluun uskonnosta ja moraalista että siihen liittyvästä televisiotutkimuksesta, ja lisäksi valotetaan televisiosarja Supernaturalista tehtyä aikaisempaa tutkimusta. Taustaluvuissa kerrotaan yleisestä moraalin ja uskonnon välisestä suhteesta ja kuinka se on muotoutunut historian ja tutkimuksen myötä. Näkökulmina ovat moraalin biologiset lähtökohdat, ryhmäajattelu ja moraalin pohjautuminen intuitioon, mutta myös uskonnonfilosofiset ja kognitiivisen uskontotieteen teoriat. Menetelmäluvussa esitellään tutkimusmenetelmänä käytetty sisällönanalyysi, tutkimuskysymys ja tutkimuksen eteneminen. Tutkielma etenee Supernatural sarjan 1–5 tuotantokausien peilaamiseen kognitiivisen dissonanssin, välineellistämisetiikan ja ryhmäeettisen toiminnan kautta, pyrkimyksenä muodostaa kokonaiskuvaa sarjassa esitetystä moraalikäsityksistä ja niiden perusteista, sarjan omista temaattisista lähtökohdista käsin. Hypoteesina on, että Supernaturalin moraalikäsitykset nähdään kytkettyinä sisä- ja ulkoryhmiin, joista sisäryhmänä voidaan nähdä luonnolliset eli inhimilliset toimijat ja ulkoryhmänä taas yliluonnolliset toimijat. Analyysissa tarkastellaan eri näkökulmien kautta sitä, millaisia määritelmiä Supernaturalissa annetaan pahuudelle ja moraaliselle toiminnalle, miten yliluonnollinen yhdistetään pahuuteen ja millaisia sisä-ja ulkoryhmämuodostelmia sarjassa on havaittavissa. Analyysin yhteenvedossa ilmoitetaan, että tutkimuksen perusteella Supernaturalin moraali on dynaaminen ja muuttuva. Se ankkuroituu essenssiajatteluun, eli hyvän ja pahan erottelu yhdistetään käsitteisiin luonnollinen ja yliluonnollinen. Välineellistämiseettistä toimintaa sen sijaan voidaan nähdä lähinnä sarjan yliluonnollisilla toimijoilla. Välineellistäminen antaa näkökulmaa sarjan ryhmäjaoille, jotka muodostavat sarjan moraalipohjan. Erilaisten konfliktitilanteiden ja näiden mukana muodostuvien kognitiivisten dissonanssien myötä muotoutuva moraali on suoraan yhteydessä sarjan erilaisten ryhmien rakentumiselle. Johtopäätöksissä ja jatkokysymyksissä arvioidaan tutkimuksen onnistumista ja peilataan hypoteesia tutkimustuloksiin. Johtopäätöksissä todetaan hypoteesin pitäneen paikkaansa ja sisällönanalyysin koetaan olleen hyvä menetelmä kyseisen aiheen tutkimukseen. Samalla peilataan tutkimuksen tärkeyttä ja liittämistä laajemmin uskontotieteen tutkimuksen kenttään.

The purpose of this thesis is to problematize the complexity and the variety of voices that dialogued by the end of the third century a.D. in Rome in order to contribute to shape the phenomenon we have come to know as Christianity. The research question is:as opposed to using just a source associated with the Church, what additional perspectives are provided by the juxtaposition of more voices in order to conceptualise alterity within Christianity in this foundational moment? In order to answer it, I use three sources (Eusebius’ Historia Ecclesiastica, Lactantius’ De Mortibus Persecutorum and the Memoria Apostolorum graffiti in Via Appia, Rome), which provide a variety of voices associated with a range social actors. The objective is to give a broader account of Christian alterity in late antiquity by means of applying a dialogic approach. Originally proposed by Mikhail Bakhtin, this hermeneutic paradigm seeks to juxtapose the voices of all the social actors implied in order to show the conflict between. Given that it would not be possible to juxtapose all the possible sources, I base my analysis in a historical framework grounded on secondary literature that also acts as a metadiscursive context to interpret the sources. I make use of mixed methods based on content analysis, using MaxQDA to code segments in all three sources and then analyse their frequencies in order to delineate which variables are more relevant to analyse. I thereafter present comments; first analysing only Eusebius’ text, then analysing all three together and showing the conflict between them. Finally, I contrast both conceptualisations. My main conclusion is that an open ended account of history represents alterity in a more complex way that allows researchers to make folk discourses visible, as was the case for these three sources, despite having the risk of being more chaotic.

Tässä tutkielmassa on tutkittu Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon venäjänkielisen työn merkitystä inkerinsuomalaisten kotoutumiseen. Haastattelututkimukseni tarkoituksena oli lisätä ymmärrystä siitä, mikä evankelis-luterilaisen kirkon ja seurakuntien toiminnassa edistää venäjänkielisten kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan, ja minkälaisia tarpeita muuttajilla on kirkon toiminnan suhteen niin uskonnollisesti kuin sosiaalisestikin. Tarkastelen myös suomalaisen ja venäläisen elämän eroja sekä kuvasin inkeriläisten historiaa, koska ilman ymmärrystä tutkimani ilmiön laajemmasta kontekstista on vaikea ymmärtää yksittäisiä muuttajien kokemuksia tai kotoutumisen tarpeita Suomessa. Tutkimusaineistoni koostuu kuudesta teemahaastattelusta, jotka tein Helsingin Matteuksen kirkon venäjänkieliseen työhön osallistuvien kanssa. Haastateltavani ovat ensimmäisen polven inkerinsuomalaisia paluumuuttajia, jotka ovat muuttaneet entisen Neuvostoliiton alueilta. Heidän äidinkielensä on venäjä. Keskeisintä tutkimuskäsitteistöäni ovat kotoutuminen, akkulturaatio ja uskonnollinen identiteetti. Haastatteluaineistoni järjestin sisällönanalyysin avulla. Teoreettisena viitekehyksenä toimi John Berryn akkulturaatioasenteiden malli, mikä koostuu integraation, assimilaation, separaation ja marginalisaation käsitteistä. Tarkastelin aineistoani myös kaksisuuntaisen akkulturaation kautta siten, että tapahtuuko kotoutuminen kaksisuuntaisen vaikuttamisen kautta. Haastateltavat tunsivat Matteuksen kirkon venäjänkielisen työn yhteisön kuin toiseksi perheekseen. Siellä oli tilaa omalle monikulttuuriselle identiteetille ja sieltä ovat myös löytyneet parhaat ystävät. Toisaalta kaikki toiminta on venäjäksi, eikä yhteyksiä suomenkielisten kanssa ole. Se aiheuttaa eristäytymistä. Henkilöillä oli tarve saada ruohonjuuritason kontakteja kantaväestön kanssa. Kirkon venäjänkielinen työ on tärkeä osa haastateltujen akkulturaatioita, mutta esteenä onnistuneelle kotoutumiselle osoittautui kaksisuuntaisen akkulturaation puute. Valtaväestön kanssa ei ole jatkuvaa ja välitöntä kontaktia. Inkeriläiset pyrkivät sopeutumaan Suomeen, mutta eivät kokemuksensa mukaan pääse altistamaan valtakulttuuria uusille vaikutteille, eivätkä he pääse vaikuttamaan sen arvoihin tai käyttäytymisnormeihin. Vaikka laissa ja kirkon strategiassa määritellyt periaatteet monikulttuurisesta vaikuttamisesta ovatkin tärkeitä, vielä tärkeämpää olisi niiden soveltaminen käytäntöön.

Tutkielmassa käsitellään Johannes Paavali II:n Ruumiin teologian (1979–1984) näkemystä syntyvyyden sääntelystä. Katolisen kirkon ainoaa sallimaa syntyvyyden sääntelyn menetelmää, luonnollista perhesuunnittelua, suhteutetaan 1960-luvun seksuaaliseen vallankumoukseen ja sen olennaisena osana ehkäisypillerin saapumiseen tavallisten ihmisten saataville. Ensisijaisena aineistona toimii Ruumiin teologian lisäksi myös Paavali VI:n syntyvyyden sääntelyä käsittelevä kiertokirje Humanae Vitae (1968), joka on keskeisessä osassa Ruumiin teologiassa. Työssä on tarkoituksena tutkia perusteluja katolisen kirkon ehkäisykiellon takana sekä Johannes Paavali II:n että Paavali VI:n argumentteja luonnollisen perhesuunnittelun puolesta. Taustaluvuissa tarkastellaan vaikuttajia ehkäisypillerin syntyyn sekä katolisen kirkon kantaa ehkäisyyn ennen Paavali VI:n Humanae Vitaeta, jossa ns. keinotekoinen ehkäisy jyrkästi kielletään. Ennen analyysia kartoitetaan myös Johannes Paavali II:n taustaa sekä hänen vaikutustaan Paavali VI:n Humanae Vitaen sisältöön. Tutkielma asettuu uskontososiologisen tutkimuksen kehyksiin käsittäessään em. paavien lausunnot sosiaalisen kontrollin pyrkimyksinä. Tutkielmassa hyödynnetään sekä diskurssi- että systemaattista analyysiä menetelminä. Analyysi rakentuu aineistosta nousevien keskeisten teemojen mukaisesti. Ensin kartoitetaan, millä tavoin ehkäisystä puhutaan Ruumiin teologiassa ja Humanae Vitaessa, minkä vuoksi ehkäisy kielletään ja mitkä ovat keskeiset argumentit kiellon takana. Tutkielmassa käsitellään myös luonnollisen perhesuunnittelun mahdollisuuksia suhteessa tämän päivän tietoon ihmisen biologiasta. Seuraavaksi tarkastellaan ehkäisyn takana olevan välineellistäminen ongelman alkulähteitä: palataan Johannes Paavali II:n näkemykseen himon synnystä syntiinlankeemuksessa ja sen kautta ihmisen nykytilaan, jota Jeesus sanoillaan sydämen aviorikoksesta (Matt. 5:27-28) Johannes Paavali II:n mukaan avaa. Analyysin toisessa osassa syvennytään Johannes Paavali II:n ihmiskäsitykseen, jonka omaksuminen on hänen mukaansa edellytys luonnollisen perhesuunnittelun noudattamiselle. Luonnollinen perhesuunnittelu vaatii itsensä hallitsemista ja sitä kautta itsehillintää. Vertailen Johannes Paavali II:n näkemystä ihmisyydestä psykologian näkemyksiin ihmisen potentiaalista hillitä itseään myös voimakkaassa tunnetilassa. Tutkielmassa tarkastellaan myös Johannes Paavali II:n ja Paavali VI:n odotuksia yhteiskunnalle ja suhteutetaan niitä nykypäivän kritiikkiin mm. pehmopornoistuvasta valtavirtamedioiden kuvastosta. Tutkielmassa keskustellaan niin abstrakteilla kuin käytännön elämän tasoillakin. Se osoittaa argumentatiiviset sekä ihmiskäsitysten eroihin liittyvät ongelmat yhteiskunnan ja katolisen kirkon välisessä ehkäisykeskustelussa Johannes Paavali II:n ruumiinteologisiin puheisiin pohjaten.

Tutkielmani aihe on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vertaistukiryhmät. Aineisto tutkielmaan koostuu Sateenkaariyhdistys Malkus ry:n ja Uskontojen uhrien tuki ry:n vertaistukiryhmien ohjaajien ja ryhmäläisten haastatteluista sekä osin Malkuksen jäsenilleen tekemästä kyselystä. Suomessa vertaistukea on tutkittu sosiaali- ja terveysalalla paljon, mutta kyseisen vähemmistön vertaistukea ei ole juurikaan tutkittu. Hengellinen väkivalta muodostaa pääosin syyn, miksi aineistossani esiintyvät ihmiset hakeutuvat vertaistukiryhmiin. Tiukkarajaiset uskonnolliset yhteisöt pyrkivät määrittämään rajoja ihmisen henkilökohtaiseenkin elämänalueeseen. Tässä tutkielmassa etsitään vertaistukiryhmän merkitystä ihmisen etsiessä ulospääsyä liian ahdistavasta uskosta tai uskonyhteisöstä. Menneiden kokemusten ja niiden herättämien tunteiden käsittely tekee vertaistukiryhmästä erityislaatuisen. Tämä muodostaa parhaimmillaan ryhmään voimakasta solidaarisuutta ihmisten välille. Koska usein seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluva ihminen salaa suuntautumisensa uskonnollisen yhteisön sisällä, saattaa pelkästään omasta suuntautumisesta kertominen olla vertaistukiryhmässä voimaannuttava ja vapauttava kokemus. Tämä erityispiirre korostuu tutkimissani ryhmissä, sillä joillekin Seksuaalisen tasavertaisuus (SETA) ja Uskontojen uhrien tuen muut ryhmät tuntuvat vaikeilta paikoilta osallistua. Ensin mainitussa uskonto saattaa olla vaikea aihe; jälkimmäisessä taas seksuaalinen suuntautuminen. Vertaistukiryhmässä jaetaan erilaisia narratiiveja ihmisten kesken. Dialogisuus ja suvaitsevaisuus erilaisia uskontoja ja vakaumuksia kohtaan muodostavat toimivan vertaistukiryhmä. Tarinoista on mahdollista ottaa osia omaan tarinaan ja peilata niitä omiin kokemuksiin. Yksinäisyyden ja erillisyyden kokemus vertaistukiryhmässä aineistoni mukaan helpottuvat ryhmätyöskentelyn yhteydessä. Samalla vertaistukiryhmässä saa etäisyyttä vaikeisiin kokemuksiin ja niitä voi hahmottaa uudesta näkökulmasta. Toisten selviytymien rohkaisee itseäkin selviytymään. Vertaistukiryhmä ei ole ammatillista auttamista. Siinä niin ohjaajat kuin ryhmäläiset ovat yhtä aikaa autettavia ja auttajia. Ryhmien ohjaaminen on aineistoni mukaan ohjaajille antoisaa ja kokevat saavansa siitä enemmän kuin itse siihen antavat. Sosiaalisen koheesion tunne vertaistukiryhmässä saattaa olla vahva ja lisätä osanottajien sosiaalista pääomaa. Molemmat yhdistykset ovat myös uskonnollisia ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Teemoista saatua tietoa yhdistykset voivat siirtää laajempiin yhteyksiin ja yhteiskunnalliseen keskusteluun, jonka yhtenä tarkoituksena on lisätä sosiaalisen pääoman ja koheesion vaikutusta horisontaaliselta tasolta vertikaaliselle. Kaupungistuminen on osaltaan ollut tärkeä tekijä tässä prosessissa, mitä sivuan työssäni.