Browsing by Title

Tutkin tässä tutkimuksessa millaista seurakuntien audiovisuaalinen media täytyisi olla, jotta se kiinnostaisi mahdollisimman paljon evankelis-luterilaisen kirkon isosia. Aineisto on kerätty tutkimukseen haastattelemalla kuutta eri isosta ja kysymällä heidän kiinnostusta, suhtautumista ja toiveita seurakuntien audiovisuaalista mediaa kohtaan. Haastattelut on toteutettu kahdessa eri seurakunnassa puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavasti, missä teoria ja aineiston tulokset keskustelevat keskenään. Tutkimuksen mukaan isosille tärkeintä seurakuntien audiovisuaalisessa mediassa oli viestinnän sisältönä tieto. Toiseksi isoset toivovat, että seurakuntien audiovisuaalinen media välittäisi yksilölle elämyksiä ja myös kertoisi seurakuntien mahdollistavan elämyksiä. Kolmanneksi isoset näkivät seurakuntien audiovisuaalisen median sosiaalisessa mediassa yhteisöllisyyttä vahvistavana tekijänä. Toiveet tiedosta seurakuntien audiovisuaalisen viestinnän sisältönä erottaa sen selkeästi muusta audiovisuaalisesta mediasta sosiaalisessa mediassa, koska pääsääntöisesti nuoret katsovat audiovisuaalista mediaa viihteellisistä syistä. Isoset toivoivat tietoa seurakunnista yleensä, seurakuntien työntekijöistä, työmuodoista ja toiminnasta. Näiden lisäksi isoset toivoivat, että seurakuntien audiovisuaalinen media avaisi uskonnollisia käsitteitä. Tutkimuksen mukaan isoset ymmärtävät elämyksellisen viestinnän kahdella eri tavalla. Ensimmäinen tapa on nähdä se siten, että elämyksellisyys sisältyy itsessään audiovisuaaliseen mediaan. Toinen tapa on nähdä se siten, että audiovisuaalinen media viestii niitä elämyksiä, mitä seurakunnassa voi kokea reaalimaailmassa. Toiveet elämysten sisällöstä vaihtelivat. Osa toivoi enemmän uskonnollisia elämyksiä, osa taas rajoittaisi niitä. Audiovisuaalinen media ja sosiaalinen media vahvistavat yhteisöllisyyttä. Tästä syystä myös isoset toivoivat seurakunnan tekevän enemmän audiovisuaalista mediaa sosiaaliseen mediaan. Tutkimuksen mukaan audiovisuaalinen media sosiaalisessa mediassa myös legitimoisi seurakunnan yhteiskunnassa. Koska tällöin seurakunta käyttäisi niitä keinoja viestintään, mitkä ovat tänä päivänä yleisiä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien vuonna 2017 julkaisemia rippikouluesitteitä. Tavoitteena on selvittää millaisia rippikouluesitteet ovat, mitä ne sisältävät, ja millaisia mielikuvia ne luovat rippikoulusta. Tutkimusaineisto koostuu 29 rippikouluesitteestä, jotka seurakunnat tai seurakuntayhtymät ovat julkaisseet vuonna 2017. Näissä esitteissä kerrotaan vuonna 2018 konfirmaatioon päättyvistä rippikouluista ja niiden kohderyhmänä ovat vuonna 2003 syntyneet nuoret, jotka ovat seurakunnan jäseniä. Esitteissä on sekä tekstiä että kuvia. Esitteiden sivumäärät vaihtelevat välillä 4-32 sivua ja myös niiden ulkonäössä on huomattavia eroja. Esitteiden laatimiseen ei ole yhteistä ohjeistusta seurakunnille ja esitteet ovat vain yksi viestinnän keino, jota seurakunnat voivat halutessaan käyttää viestiessään rippikoulusta. Aineistoa on analysoitu aineistolähtöisen sisällönanalyysin ja sisällön erittelyn menetelmin. Aineistolähtöinen sisällönanalyysi on kvalitatiivinen menetelmä, jonka avulla esitteistä nousevia ilmaisuja on ryhmitelty ja näistä ryhmittelyistä koottu esitteiden sisällöstä nousevia mielikuvia. Sisällön erittely on kvantitatiivinen menetelmä, jonka avulla esitteiden erilaisten ominaisuuksien yleisyyttä on arvioitu. Tutkimuksen perusteella rippikouluesitteissä on paljon sisältöä, joka liittyy rippikouluun ilmoittautumiseen. Tietoa löytyy eri rippikouluryhmistä, rippikoulun sisällöstä ja rakenteesta, rippikoulumaksuista, rippikoulun tarkoituksesta ja ilmoittautumisesta. Esitteissä käytetään paljon kuvia, jotka yhdessä tekstin kanssa korostavat rippikoulun sosiaalisia, yhteisöllisiä ja hauskoja piirteitä. Opetukseen liittyviä asioita mainitaan, mutta ne jäävät hauskan yhdessäolon ja mukavien aktiviteettien varjoon. Esitteiden 460 kuvasta vain kolme on selvästi talvisia, mikä vahvistaa mielikuvaa rippikoulun liittymisestä kesään. Rippikoulu esitetään kaikille avoimena ja kaikkia nuoria kutsutaan rippikouluun iästä, kirkkoon kuulumattomuudesta, kielestä, oppimisvaikeuksista ja perheiden tiukasta taloudellisuudesta huolimatta.

Työnohjausta tutkittaessa voidaan esittää kysymys, mitä oikeastaan tutkitaan silloin kun tutkitaan työnohjausta? Työnohjauksen määritelmät, teoriat ja toteutustavat ovat monimuotoisia eikä yhtä yhtenäistä käsitystä tai tieteellistä määritystä työnohjaukselle ole vielä kehitetty. Työnohjaus syntyi sosiaalityön, psykoterapian ja kliinisen sielunhoidon koulutuksen käyttöön, josta se on myöhemmin levinnyt julkisen sektorin ja bisnesmaailman käyttöön. Nämä kaikki ovat vaikuttaneet työnohjauksen määritelmien monimuotoistumiseen, sillä työnohjausta on sovellettu jokaisen ammattialan erityispiirteiden mukaisesti. Työnohjaus liittyy myös laajemmin osaksi työhyvinvoinnin kokonaisuutta ja on yksi monista keinoista tukea työntekijöiden työhyvinvointia. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa työnohjaus on otettu käyttöön hyvin aikaisin, jo 1950–luvulla. Ensimmäisenä työnohjausta hyödynnettiin perheneuvonnassa, johon kirkon perheneuvonnan isä Matti Joensuu toi työkaluja Englannista. Nykyisin kirkossa työnohjaus nähdään seurakuntatyön ammattilaisten työn ja työtapojen kehittämisen työkaluna. Kirkon työnohjaus ei ole enää vain sielunhoitajien käytössä vaan laajasti kirkon eri ammattikuntien hyödynnettävissä. Kirkolla on oma työnohjaajakoulutus, minkä vaatimukset vastaavat Suomen työnohjaajat ry:n työnohjauksen pätevyyden vaatimuksia. Tämän maisterintutkielman tutkimustehtävänä on selvittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien kokemuksia työnohjauksesta ja sen vaikutuksista työhyvinvointiin. Tutkielmalla ei pyritä yleistykseen vaan luomaan kuva pienen joukon henkilökohtaisista kokemuksista. Aineisto on kerätty teemahaastattelulla ja tutkimus on kvalitatiivinen. Tutkielman aineisto koostuu kymmenestä (10) Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virkaan vihityn papin haastattelusta. Kaksi haastelluista ei työskennellyt papin tehtävissä tutkimuksen aikana, mutta ovat saaneet vihkimyksen pappisvirkaan. Tutkimusaineisto on analysoitu käyttäen aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Sisällönanalyysin keinoin loin aineistosta pääluokkia ja alaluokkia. Pääluokat ovat 1) Pappien kokemukset kirkon työnohjauksen käytännöistä 2) Pappien kokemukset työnohjauksen annista, hyödyistä ja huonoista puolet 3) Pappien kokemukset työnohjauksen sisällöistä 4) Työnohjaus papin työhyvinvoinnin tukena. Alaluokat ovat 1) Työnohjaukseen hakeutumisen syyt, työnohjauksen aloittamisen käytännöt, työnohjaukseen liittyvät asenteet kirkossa ja kirkon työyhteisöissä 2) kokemukset työnohjaajista, työnohjauksen anti, hyödyt ja onnistumiset, työnohjauksen huonot puolet 3) Yksityiselämän asioiden käsitteleminen työnohjauksessa, Ammatti-identiteetin käsitteleminen työnohjauksessa, Onko työnohjaus työhön sitouttavaa?, hengellisyys osana työnohjausta.

Seurakuntalainen ja pappi istuutuvat alas. He ovat etukäteen sopineet sielunhoidollisesta keskustelusta. Mistä on kyse mitä sielunhoidolla tarkoitetaan? Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, mistä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä harjoitettavassa sielunhoidossa on kyse eli mitä sielunhoito on. Sielunhoito määritellään auttamiseksi, mutta se ei kerro vielä mitään tarkasti. Tutkimuksen tehtävä edellyttää sielunhoidon tavoitteen kuvaamista. Toiseksi tutkimuksen tehtävä edellyttää, että tarkastellaan, miten tavoite voitaisiin saavuttaa. Toisin sanoen on määritettävä sielunhoitomenetelmän keskeiset periaatteet. Tutkimusmetodina on käsiteanalyysi. Sielunhoidossa tapahtuvaa auttamista eli sielunhoidollista auttamista sekä sen tavoitetta ja tavoitteen saavuttamista tarkastellaan käsiteanalyysin avulla. Analyysin lähtökohtana ja ensisijaisena apuneuvona on Jaana Hallamaan Yhteistoiminnan etiikka, joka kuvaa käsiteanalyyttisilla välineillä inhimillistä toimintaa ja yhteistoimintaa. Koska tutkimuskohteena on ev.lut. kirkon piirissä harjoitettava sielunhoito, niin ensisijainen lähde Paavo Kettusen Auttava kohtaaminen 1. Sielunhoidon teologia ja perusteet. Se edustaa viimeisintä kirkon omaa näkemystä sielunhoidon perusteista ja teologiasta. Muuta kirjallisuutta käytetään silloin, kun asian käsittely sitä edellyttää. Johdantoa seuraavassa luvussa määritellään tutkimuskohde eli sielunhoito, jota tarkastellaan erityisesti toiminnan näkökulmasta. Kolmannessa luvussa määritetään sielunhoidollisen auttamisen tavoite. Neljännessä luvussa tarkastellaan sielunhoitomenetelmää ja sen keskeisiä periaatteita. Viidennessä luvussa edetään tutkimuksen tulosten rakentamiseen. Tutkimuksen tulos on havainto, että pappeus määrittää sielunhoitajan ja seurakuntalaisen välisen vuorovaikutussuhteen perustan ja luonteen. Siksi sielunhoito tulee ymmärretyksi papin profession valossa. Sielunhoito on kirkon ja seurakunnan piirissä harjoitettavaa auttamista, joka on erityisesti papin tehtävä. Sielunhoitoa ei voi ymmärtää ilman käsitystä sielunhoidon teologiasta ja hengellisyydestä, joka määrittää seurakunnan olemusta. Sielunhoito on toisaalta menetelmällistä, toisaalta uskonnollista toimintaa. Papin profession avulla tulee myös ymmärretyksi, mitä sielunhoidon kannalta merkitsee se, että sielunhoidon etiikka on seurakuntalaisen hyvää koskevaa etiikkaa.

Tutkimuksessa selvitettiin laadullisen sisällönanalyysin avulla rintasyöpään sairastuneiden naisten elämänhallintaa. Tavoitteena oli tarkastella naisten elämänhallintaa ja elämän merkityksellisyyden rakentamista. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui uskonnollisen elämänhallinnan ja merkityksen annon käsitteistä. Aineistoksi kerättiin 10 teemahaastattelua. Haastateltavat olivat 34–68-vuotiaita. Analyysissa rakentui kuusi pääluokkaa: ulkoinen tuki, itsensä toteuttaminen, psyykkinen työskentely, sairauden selittäminen, elämän rajallisuuden kohtaaminen ja toivon vahvistaminen. Kokoavaksi käsitteeksi muodostui rintasyöpään sairastuneiden naisten psykososiaalinen ja eksistentiaalinen elämänhallinta. Ulkoinen tuki muodostui läheisten, työyhteisön ja vertaistuen sosiaalisesta tuesta sekä ammattihenkilöstön tuesta. Itsensä toteuttaminen muodostui omaa toimijuutta ja pystyvyyttä edistävistä keinoista. Psyykkisellä työskentelyllä eli ajattelu- ja suhtautumistavoilla pyrittiin säilyttämään tilanteessa mahdollisimman hyvä psyykkinen tasapaino. Usein sairastumiselle pyrittiin löytämään jokin syy. Syyn etsiminen taustalla oli tarve ymmärtää ja selittää kokemusta. Keskeinen kokemus kuitenkin oli, ettei sairastuminen ole omassa hallinnassa. Rintasyöpä pakotti kohtaamaan ja pohtimaan myös omaa kuolevaisuutta. Kuolemaan valmistauduttiin myös erilaisilla käytännönjärjestelyillä. Kuoleman jälkeinen elämä jossain muodossa nähtiin mahdollisena. Elämän merkityksellisyyttä säilytettiin vahvistamalla toivoa. Sitä loi luottamus hoitoihin, kokemus, ettei ole ainoa sairastunut sekä normaaliin arkeen suuntautuminen. Toivoa lujitti myös itsetunnon tietoinen vahvistamisen sekä kokemus sisäisestä vahvuudesta. Tutkimus osoittaa, että psykososiaalinen ja eksistentiaalinen elämänhallinta muodostuu spiritualiteetin ja sekulaarin jatkumolla, kun taas uskonnon rooli ja merkitys on vähäinen. Myös merkityksen anto -prosessi tapahtuu tällä jatkumolla, jossa psykososiaalisen ja eksistentiaalisen elämänhallinnan tuloksena muodostuu kokemus elämän merkityksellisyydestä. Tutkimus avaa näköaloja terveydenhuollon toimijoille rintasyöpään sairastuneen kokemuksiin ja siihen, miten häntä voisi tukea vahvistamalla hänen omia elämänhallinnan keinojaan. Myös kirkon tekemää auttavan kohtaamisen työtä tulisi tehdä tunnetummaksi ja helpommin tavoitettavammaksi potilaiden ja hoitohenkilökunnan keskuudessa.

Tutkielmassa tarkastelen alkoholistiperheissä kasvaneiden aikuisten tunteita, kokemuksia ja seurakunnan tukea. Tutkimus on laadullinen ja löyhästi teoriaohjaava. Aineiston analyysi toteutettiin sisällönanalyysiä käyttäen. Analyysi nosti esiin kolme teemaa: 1. Tunteet, 2. Kokemusten tuoma trauma, 3.Yhteyden puute läheisiin. Tutkimukseen osallistuvien ryhmä kerättiin erään evankelisluterilaisen seurakunnan seurakuntalehden ja sen facebook sivuston kautta. Lisäksi erilaisten facebook- ryhmien kautta, joissa oli mahdollisuus tavoittaa kohderyhmää. Haastateltavien vinkit olivat lisänä aineiston keruussa. Tutkimusta varten perustettiin oma sähköpostitili, jonka kautta tutkimukseen osallistuvilla oli mahdollisuus ilmoittautua tai ottaa yhteyttä tutkijaan. Aineisto koostuu viidestä aikuisikään ehtineen haastateltavan kokemuksista. Neljä heistä on 35-55-vuotiaita ja yksi alle 35-vuotias.Kaikki haastateltavat olivat naisia, mikä ei ollut tarkoituksellinen valinta. Yhtään miestä ei ilmoittautunut tutkimukseen. Tutkimus näyttää valottavan tunteita monipuolisesti, ja osoitti, että alkoholistiperheissä tunteiden käsittely oli jäänyt vajaaksi. Tunteille ei lapsuuskodissa ollut tilaa niin paljon kuin olisi ollut tarpeen. Piiloon jääneet käsittelemättömät tunteet pyrkivät aikuisuudessa pintaan ja saamaan äänen. Tunteet näyttäytyvät kokonaisvaltaisesti ja muodostavat kehollisia polkuja ihmisen sisimpään. Lapsuuskodin tunneilmapiiri ei ole ollut vapaa, vaan tunteita on joutunut peittelemään. Turva ja yhteys ovat puuttuneet. Aikuisuudessa piiloon jääneet tunteet kärjistyvät usein kehollisiksi, fyysisiksi oireiluiksi. Aikuisiässä lapsena ja nuorena koetut tilanteet nostavat esiin jo unohduksiin painuneita tunteita, jotka ahdistavat ja saavat aikaan fyysistä ja henkistä kipua, sekä kärsimystä. Analyysivaiheen jaottelin viiteen osaan: 1. Mielen puheeseen, 2. Kehon puheeseen, 3. Tunteiden puheeseen, 4. Yhteyden ja kohtaamisen vaille jäämisen puheeseen 5. Seurakunta tukiverkkona osioon. Alkoholistiperheissä kasvaneet kaipaavat erityisellä tavalla yhteyttä läheisiin, koska vanhemmuus lapsuuskodissa on ollut vajaata ja turvatonta. Tutkimus nostaa esiin myös seurakuntien mahdollisuudet lisätä huomiota niiden ihmisten ja perheiden suuntaan, joissa alkoholi on toisen tai molempien vanhempien ongelma. Aikuisiässä kaikki tutkimukseen osallistuneet olivat hakeutuneet jonkinlaisen avun piiriin. Oman lapsen syntymä näytti olevan eräs vahva tekijä, joka sai tunteet pintaan ja avun hakemisen ajankohtaiseksi. Positiivisen tutkimuksessa näyttäytyykin se, että aikuisena tunteita tunnistettiin hyvin. Vaikeat elämänkokemukset olivat kasvattaneet näkemään asioita syvemmin ja tuoneet viisautta ja ymmärrystä elämään. Hengellisyys ja usko kantoivat myös eteenpäin. Turvallista, hyvää parisuhdetta arvostettiin. Hyvän ja välittävän parisuhteen koettiin antavan korvaavaa kokemusta menneisyyden raskaille kokemuksille. Tutkielmassa sivutaan teologisen tutkimuksen lisäksi hoitotieteitä, sosiaalitieteitä ja psykiatrista tutkimusta.

Tutkielmani tarkoitus on selvittää, oliko Jeesuksen opetuslapsella Simon Pietarilla johtava asema opetuslasten joukossa Jeesuksen julkisen toiminnan aikana. Jatkokysymyksenä tutkin, oliko tämä asema peräisin Jeesukselta. Vaihtoehtoinen selitys Pietarin johtavalle asemalle evankeliumeissa on heijastuma hänen myöhemmästä kirkkoasemastaan. Sovellan tutkimuksessani historian Jeesus –tutkimuksen metodeja, joiden tarkoitus on määrittää Jeesus-traditioiden autenttisuutta. Tämä tapahtuu vertaamalla aiheen kannalta relevantteja tekstejä toisaalta Jeesuksen ajan juutalaisuudessa, toisaalta varhaisessa kristillisyydessä vaikuttaneisiin käsityksiin. Autenttisuutta pyritään määrittämään sen avulla, sopiiko tutkittava traditio uskottavasti jatkumoon toisen temppelin ajan juutalaisuudesta varhaiseen kristillisyyteen. Pietarin asemaan sovellettuna metodin mukaisesti relevantteja tekstikohtia olisivat kaikki Pietariin liittyvät tekstit evankeliumeissa, joten olen rajannut tutkimukseni kolmeen Pietarin aseman ja johtajuuden kannalta merkittävimmäksi katsomaani tekstiin. Nämä ovat kertomus siitä, kuinka Pietari kieltää Jeesuksen (Mk. 14:54, 66–72), Pietarin messiastunnustus ja nuhtelut (Mk. 8:27–33) sekä Pietarin autuaaksijulistus (Mt. 16:17–19). Tutkielmani toisessa luvussa tutkin valitsemiini teksteihin liittyvää juutalaista kontekstia, tärkeimpinä messias- sekä temppeliin liittyvät käsitykset. Näistä messiaan odottaminen oli toisen temppelin ajan juutalaisuudessa aktiivista ja monipuolista. Yleisimmin odotukset kohdistuivat poliittiseen ja sotilaalliseen messiaaseen, joka toisi vapautuksen roomalaisista valloittajista. Temppelikäsityksissä taas on löydettävissä ajattelua, jossa temppeli käsitettiin yhteisönä, joka koostui israelilaisista, ”Abraham-kalliosta” lohkaistun kansan ihmisistä. Tutkielmani kolmas luku keskittyy aiheeni mukaiseen kristilliseen kontekstiin, eli Pietarin asemaan varhaisessa kristillisyydessä. Tämä asema näyttäytyy vahvana, jopa määräävänä. Pietari oli ensisijainen niin Jeesuksen julkisen toiminnan kuin ylösnousemuksenkin silminnäkijänä ja tärkeässä ”avainten haltijan” roolissa ensimmäisen vuosisadan suuressa kysymyksessä, pakana- ja juutalaislähetysten välisessä suhteessa. Pietarin vastaista liikehdintää en tutkimuksessani ensimmäiseltä kristilliseltä vuosisadalta löytänyt. Varsinainen tutkittavien tekstien analyysi tutkielmani neljännessä luvussa osoitti, että Pietari todennäköisesti kielsi ja jopa kirosi Jeesuksen pääsiäisen koettelemuksissa. Toisaalta hän todennäköisesti myös tunnusti Jeesuksen messiaaksi. Jeesus taas todennäköisesti nuhteli Pietaria jyrkin sanoin tämän vastustettua hänen opetustaan kärsimyksestä. Toisaalta Jeesus myös todennäköisesti antoi Simonille uuden, teologisesti merkittävän ja juuri opetuslasten väliseen johtoasemaan viittaavan nimen. Tutkimuksen valtavirran näkemyksistä poiketen Jeesuksen sanaleikki Pietarin nimellä jakeessa Mt. 16:18 näyttäisikin viittaavan hetkeen, kun Jeesus valitsi eskatologisena, Israelin ennallistamiseen viittaavana merkkinä kahdentoista opetuslapsen ryhmänsä ja lähetti nämä julistusmatkalle (Mk. 3:13–19).

Tämän tutkielman aiheena on auringon ja tuonelan välinen yhteys Heprealaisen Raamatun teksteissä. Tutkielman tarkoitus on selvittää, onko muualta muinaisesta Lähi-idästä tuttu perinne tuonelaisesta auringosta nähtävillä Heprealaisessa Raamatussa ja mikäli näin on, millä tavalla se teksteissä esitetään. Pyrin kartoittamaan sitä, onko tuonelaisen auringon konsepti tuttu tekstien kirjoittajien taustayhteisöissä, ja millaisia jaettuja uskomuksia traditioon liittyy. Lähestyn teemaa vertailun ja traditiokritiikin keinoin. Vertailukohtana ovat Mesopotamian auringonjumaluus Šamaš ja Ugaritin auringonjumaluus Šapšu. Käsittelen näiden jumaluuksien yhteisiä piirteitä ja eroavaisuuksia luoden yleiskatsauksen muinaisen Lähi-idän auringonjumaluuksien piirteisiin, tehtäviin ja tuonelayhteyksiin. Käytän tätä yleiskuvaa pohjana analysoidessani Heprealaisen Raamatun tekstejä, joita käsittelyyn on valikoitunut kuusi: 2. Sam. 22/Ps.18; Job 25:2–6, 26:5–14; Job 38:12–21; Jes. 38; 1. Sam. 28:3–25 ja Jes. 14:4b–21. Kiinnitän huomioni teksteissä käytettyyn kuvastoon, auringon toimijuuteen ja auringollisten teemojen valikoitumisen taustalla oleviin motivaatioihin. Käsittelen myös sitä, millaisena tuonelaisen auringon perinne esitetään: nähdäänkö se osana yleisesti hyväksyttyä maailmankuvaa ja kuvastoperinnettä, vai esitetäänkö se vieraana uskomuksena. Analyysini osoittavat, että neljässä kuudesta tekstistä on nähtävillä tuonelaisen auringon perinne. Osassa teksteistä se näkyy Jahveen liitettyinä piirteinä ja tehtävinä, toisissa aurinko taivaankappaleena yhdistetään tuonelaan ja yhdessä tekstissä viitataan suoraan vieraan kulttuurin auringonjumaluuteen. Yleisimmin uskomukseen liitetään valoon ja oikeudenmukaisuuteen viittaavaa kuvastoa, mutta myös empatia, liikkuminen tämän maailman ja tuonelan välillä sekä kuninkaan ja auringon välinen erityinen suhde näkyy teksteissä. Nämä elementit näkyvät myös Šamašin ja Šapšun kuvauksissa. Toisaalta myös eroja on huomattavasti, esimerkiksi rituaaliset roolit tai selvät viittaukset auringon toimintaan kuolleiden tuonelaan kuljettajana jäävät puuttumaan. Tuonelayhteys ei ole suurimmassa osassa teksteistä pääosassa, vaan se ilmenee osana laajempaa aurinkoon liitettyjen konseptien kokonaisuutta. Teksteissä traditioon suhtaudutaan vaihtelevasti: joissain sitä vierastetaan, toisissa se on täysin omaksuttu osaksi normatiivista uskomusmaailmaa. Tutkielman perusteella on ilmeistä, että kirjoittajien taustayhteisöissä tuonelaisen auringon traditio oli hyvinkin tuttu, ja että traditioon on liitetty paljon samoja piirteitä kuin Mesopotamiassa ja Ugaritissa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään syitä filosofi-teologi Origenes Aleksandrialaisen (n. 185–254 jaa.) allegoriselle raamatuntulkinnalle. Tutkimuksessa selvitetään, löytyykö Origeneen allegorisen tulkinnan periaatteille ja erityispiirteille selittäviä tekijöitä hänen luomiskäsityksestään ja/tai aleksandrialaisesta perinteestä. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa selvitetään Origeneen käsitystä luomisen syvemmästä merkityksestä, jotta hänen käsityksensä ihmisen olemassaolon luonteesta selviää. Sen oletetaan olevan sidoksissa hänen allegoriseen raamatuntulkintaansa. Tätä varten tehdään tekstianalyysi Homiliae in Genesim 1:stä, missä Origenes esittää allegorisen tulkintansa Ensimmäisen Mooseksen kirjan aloittavasta luomiskertomuksesta. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkastellaan Origeneen allegorisen raamatuntulkinnan juuria, perusteita ja erityispiirteitä. Perusteilla tarkoitetaan allegorista tulkintaa selittäviä lähtökohtia. Näihin luetaan: ontologiset käsitykset ajattelussa ja Raamatun kirjoitusten ymmärtämisessä (näkyvä/näkymätön, tasot) Origeneen näkemys Raamatusta ”ohjekirjana”, Kristuksen ymmärtäminen kirjoitusten ruumiina (Sana) ja hengellisen merkityksen avaajana (Sana/Logos), Mooseksen lain hengellinen tulkinta ja käsitys kielen jumalallisesta alkuperästä. Nimien etymologian jäljittämistä tutkitaan erityispiirteenä, samoin kuin homonyymisten ilmausten tarkkailua. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkasteltavia asioita peilataan tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selvinneeseen Origeneen käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta ja etsitään syitä perinteestä. Tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selviää, että Platonin Timaios, Filon Aleksandrialaisen kahden luomisen käsitys, Johanneksen evankeliumin prologi ja Paavalin kirjoitukset (2. Kor. 4:16) ovat vaikuttaneet Origeneen tulkintaan luomiskertomuksesta ja käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta. Antiikin malliin Origenes rinnastaa makrokosmoksen mikrokosmokseen. 1. Moos. 1:1:n taivas kuvaa allegorisesti tulkittuna ”meidän mieltämme” (Filonille mieltä), joka on ajan ulkopuolella. Ihmisen ikuinen ja ruumiiton sisin (1. Moos. 1:26; sisäinen ihminen) on Jumalan kuvan (Kristus; Sana/Logos) mukaan tehty ja ruumiillinen ihminen on maasta muovattu (1. Moos. 2:7; ulkoinen ihminen). Origeneen tulkitsemana luomiskertomuksen hengellisellä tasolla ohjeistetaan, kuinka ihmisen tulisi pyrkiä Jumalan tahdon mukaisiin asioihin ja pois ruumiillisten asioiden vallasta. Tavoitteena on tulla Sanan/Logoksen kaltaiseksi ja päästä takaisin 1. Moos. 1:1:ssä kuvattuun jumalalliseen ja hengelliseen alkuperään. Yhdistettynä Origeneen muihin kirjoituksiin tämän katsotaan tarkoittavan ennalleenpalauttamista (apokatastasis). Tutkimuskysymyksen toisessa osassa selviää, että luomiskäsitys selittää Origeneen allegorista tulkintaa. Hän katsoo kirjoitusten opastavan (Sanan/Logoksen avaamana) sielua hyveeseen ja sielun täydellistymiseen, sekä nousemaan kirjaimellisesta ymmärryksestä hengelliseen. Origeneen allegorinen tulkinta pääsiäisen vietto-ohjeista (2. Moos. 12:1–51) De paschassa todentaa tämän. Hän tulkitsee Filonin tavoin pääsiäisen symboloivan sielun ylitystä pois ruumiillisesta maailmasta. Tutkimuksessa tämä yhdistetään luomisen syvempään merkitykseen eli ennalleenpalauttamiseen. Pääsiäisenvietto-ohjeet kuvaavat myös kirjaimellista lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] raakana) ja hengellistä lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] paistettuna), joista jälkimmäinen on tavoiteltavaa (ei pohjaudu Filonin näkemyksiin). Symbolien tulkinnassa havaitaan yhtäläisyyksiä Filoniin. Origeneen käsitys kirjoitusten näkymättömästä tasosta pohjautuu ontologisiin käsityksiin ja perinteeseen nojaavaan käsitykseen kirjoituksiin kätketyistä jumalallisista totuuksista (Egyptin papit, Salomo, Mooses, juutalainen ja platonistinen filosofia). Käsitys Mooseksen lain hengellisestä tulkinnasta pohjautuu tähän perinteeseen ja Paavalin kirjoituksiin. Nimien etymologian jäljittäminen kirjoitusten hengellisen merkityksen selvittämiseksi (Filonin vaikutus) ja jumalallisten nimien äänneasun säilyttämiseen pyrkiminen pohjautuu käsitykseen, jonka mukaan kielen ja nimien alkuperä on jumalallinen (Egyptin vaikutus, Platon, Filon). Luomiskäsitys selittää homonyymisten ilmausten tarkkailun, sillä kirjoitusten hengellisen merkityksen oikein ymmärtämiseksi on selvitettävä, viitataanko niillä ikuiseen vai aistein havaittavaan, sisäiseen vai ulkoiseen ihmiseen.

Tarkastelen tutkimuksessani sitä kuvaa, joka rakentuu kaunokirjallisuuden välityksellä naisista, heidän elämästään ja kohtaloistaan Suomen sisällissodan aikana. Olen myös kartoittanut niitä yhteiskunnallisia ja aatteellisia ja uskonnollisia käsityksiä, jotka tuona aikana vallitsivat. Aineistoni keskeisin teos on Anneli Kannon ”Veriruusut” (2008). Maila Talvion “Kurjet” (1919) ja Hilja Haahden “Todistaja” (1921) ovat vertailuaineistona. Lähtökohtanani ovat narratologisesti suuntautuneet tutkimustavat, jotka suuntaavat huomion kertomuksen rakenteisiin, esimerkiksi henkilöhahmoihin, tapahtumapaikkoihin tai toimijoiden intentioihin. Tässä tutkimuksessa huomion keskipisteenä ovat henkilöhahmot, erityisesti naiset. Käytän analysoinnin apuna aineistosta nousevaa teemoittelua. Teoreettinen näkökulmani on sosiaalinen konstruktionismi eli todellisuuden sosiaalinen rakentuminen, jonka mukaan sosiaalinen todellisuutemme rakentuu sosiaalisessa ja kielellisessä vuorovaikutuksessa. Kieli ja sen käyttö eivät vain kuvaa maailmaa, vaan samanaikaisesti havainnoinnin kanssa myös rakentavat sitä. Nämä kirjat ovat omalta osaltaan rakentamassa sitä kuvaa, joka meillä historiastamme on.