Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastelen alkoholistiperheissä kasvaneiden aikuisten tunteita, kokemuksia ja seurakunnan tukea. Tutkimus on laadullinen ja löyhästi teoriaohjaava. Aineiston analyysi toteutettiin sisällönanalyysiä käyttäen. Analyysi nosti esiin kolme teemaa: 1. Tunteet, 2. Kokemusten tuoma trauma, 3.Yhteyden puute läheisiin. Tutkimukseen osallistuvien ryhmä kerättiin erään evankelisluterilaisen seurakunnan seurakuntalehden ja sen facebook sivuston kautta. Lisäksi erilaisten facebook- ryhmien kautta, joissa oli mahdollisuus tavoittaa kohderyhmää. Haastateltavien vinkit olivat lisänä aineiston keruussa. Tutkimusta varten perustettiin oma sähköpostitili, jonka kautta tutkimukseen osallistuvilla oli mahdollisuus ilmoittautua tai ottaa yhteyttä tutkijaan. Aineisto koostuu viidestä aikuisikään ehtineen haastateltavan kokemuksista. Neljä heistä on 35-55-vuotiaita ja yksi alle 35-vuotias.Kaikki haastateltavat olivat naisia, mikä ei ollut tarkoituksellinen valinta. Yhtään miestä ei ilmoittautunut tutkimukseen. Tutkimus näyttää valottavan tunteita monipuolisesti, ja osoitti, että alkoholistiperheissä tunteiden käsittely oli jäänyt vajaaksi. Tunteille ei lapsuuskodissa ollut tilaa niin paljon kuin olisi ollut tarpeen. Piiloon jääneet käsittelemättömät tunteet pyrkivät aikuisuudessa pintaan ja saamaan äänen. Tunteet näyttäytyvät kokonaisvaltaisesti ja muodostavat kehollisia polkuja ihmisen sisimpään. Lapsuuskodin tunneilmapiiri ei ole ollut vapaa, vaan tunteita on joutunut peittelemään. Turva ja yhteys ovat puuttuneet. Aikuisuudessa piiloon jääneet tunteet kärjistyvät usein kehollisiksi, fyysisiksi oireiluiksi. Aikuisiässä lapsena ja nuorena koetut tilanteet nostavat esiin jo unohduksiin painuneita tunteita, jotka ahdistavat ja saavat aikaan fyysistä ja henkistä kipua, sekä kärsimystä. Analyysivaiheen jaottelin viiteen osaan: 1. Mielen puheeseen, 2. Kehon puheeseen, 3. Tunteiden puheeseen, 4. Yhteyden ja kohtaamisen vaille jäämisen puheeseen 5. Seurakunta tukiverkkona osioon. Alkoholistiperheissä kasvaneet kaipaavat erityisellä tavalla yhteyttä läheisiin, koska vanhemmuus lapsuuskodissa on ollut vajaata ja turvatonta. Tutkimus nostaa esiin myös seurakuntien mahdollisuudet lisätä huomiota niiden ihmisten ja perheiden suuntaan, joissa alkoholi on toisen tai molempien vanhempien ongelma. Aikuisiässä kaikki tutkimukseen osallistuneet olivat hakeutuneet jonkinlaisen avun piiriin. Oman lapsen syntymä näytti olevan eräs vahva tekijä, joka sai tunteet pintaan ja avun hakemisen ajankohtaiseksi. Positiivisen tutkimuksessa näyttäytyykin se, että aikuisena tunteita tunnistettiin hyvin. Vaikeat elämänkokemukset olivat kasvattaneet näkemään asioita syvemmin ja tuoneet viisautta ja ymmärrystä elämään. Hengellisyys ja usko kantoivat myös eteenpäin. Turvallista, hyvää parisuhdetta arvostettiin. Hyvän ja välittävän parisuhteen koettiin antavan korvaavaa kokemusta menneisyyden raskaille kokemuksille. Tutkielmassa sivutaan teologisen tutkimuksen lisäksi hoitotieteitä, sosiaalitieteitä ja psykiatrista tutkimusta.

Tutkielmani tarkoitus on selvittää, oliko Jeesuksen opetuslapsella Simon Pietarilla johtava asema opetuslasten joukossa Jeesuksen julkisen toiminnan aikana. Jatkokysymyksenä tutkin, oliko tämä asema peräisin Jeesukselta. Vaihtoehtoinen selitys Pietarin johtavalle asemalle evankeliumeissa on heijastuma hänen myöhemmästä kirkkoasemastaan. Sovellan tutkimuksessani historian Jeesus –tutkimuksen metodeja, joiden tarkoitus on määrittää Jeesus-traditioiden autenttisuutta. Tämä tapahtuu vertaamalla aiheen kannalta relevantteja tekstejä toisaalta Jeesuksen ajan juutalaisuudessa, toisaalta varhaisessa kristillisyydessä vaikuttaneisiin käsityksiin. Autenttisuutta pyritään määrittämään sen avulla, sopiiko tutkittava traditio uskottavasti jatkumoon toisen temppelin ajan juutalaisuudesta varhaiseen kristillisyyteen. Pietarin asemaan sovellettuna metodin mukaisesti relevantteja tekstikohtia olisivat kaikki Pietariin liittyvät tekstit evankeliumeissa, joten olen rajannut tutkimukseni kolmeen Pietarin aseman ja johtajuuden kannalta merkittävimmäksi katsomaani tekstiin. Nämä ovat kertomus siitä, kuinka Pietari kieltää Jeesuksen (Mk. 14:54, 66–72), Pietarin messiastunnustus ja nuhtelut (Mk. 8:27–33) sekä Pietarin autuaaksijulistus (Mt. 16:17–19). Tutkielmani toisessa luvussa tutkin valitsemiini teksteihin liittyvää juutalaista kontekstia, tärkeimpinä messias- sekä temppeliin liittyvät käsitykset. Näistä messiaan odottaminen oli toisen temppelin ajan juutalaisuudessa aktiivista ja monipuolista. Yleisimmin odotukset kohdistuivat poliittiseen ja sotilaalliseen messiaaseen, joka toisi vapautuksen roomalaisista valloittajista. Temppelikäsityksissä taas on löydettävissä ajattelua, jossa temppeli käsitettiin yhteisönä, joka koostui israelilaisista, ”Abraham-kalliosta” lohkaistun kansan ihmisistä. Tutkielmani kolmas luku keskittyy aiheeni mukaiseen kristilliseen kontekstiin, eli Pietarin asemaan varhaisessa kristillisyydessä. Tämä asema näyttäytyy vahvana, jopa määräävänä. Pietari oli ensisijainen niin Jeesuksen julkisen toiminnan kuin ylösnousemuksenkin silminnäkijänä ja tärkeässä ”avainten haltijan” roolissa ensimmäisen vuosisadan suuressa kysymyksessä, pakana- ja juutalaislähetysten välisessä suhteessa. Pietarin vastaista liikehdintää en tutkimuksessani ensimmäiseltä kristilliseltä vuosisadalta löytänyt. Varsinainen tutkittavien tekstien analyysi tutkielmani neljännessä luvussa osoitti, että Pietari todennäköisesti kielsi ja jopa kirosi Jeesuksen pääsiäisen koettelemuksissa. Toisaalta hän todennäköisesti myös tunnusti Jeesuksen messiaaksi. Jeesus taas todennäköisesti nuhteli Pietaria jyrkin sanoin tämän vastustettua hänen opetustaan kärsimyksestä. Toisaalta Jeesus myös todennäköisesti antoi Simonille uuden, teologisesti merkittävän ja juuri opetuslasten väliseen johtoasemaan viittaavan nimen. Tutkimuksen valtavirran näkemyksistä poiketen Jeesuksen sanaleikki Pietarin nimellä jakeessa Mt. 16:18 näyttäisikin viittaavan hetkeen, kun Jeesus valitsi eskatologisena, Israelin ennallistamiseen viittaavana merkkinä kahdentoista opetuslapsen ryhmänsä ja lähetti nämä julistusmatkalle (Mk. 3:13–19).

Tämän tutkielman aiheena on auringon ja tuonelan välinen yhteys Heprealaisen Raamatun teksteissä. Tutkielman tarkoitus on selvittää, onko muualta muinaisesta Lähi-idästä tuttu perinne tuonelaisesta auringosta nähtävillä Heprealaisessa Raamatussa ja mikäli näin on, millä tavalla se teksteissä esitetään. Pyrin kartoittamaan sitä, onko tuonelaisen auringon konsepti tuttu tekstien kirjoittajien taustayhteisöissä, ja millaisia jaettuja uskomuksia traditioon liittyy. Lähestyn teemaa vertailun ja traditiokritiikin keinoin. Vertailukohtana ovat Mesopotamian auringonjumaluus Šamaš ja Ugaritin auringonjumaluus Šapšu. Käsittelen näiden jumaluuksien yhteisiä piirteitä ja eroavaisuuksia luoden yleiskatsauksen muinaisen Lähi-idän auringonjumaluuksien piirteisiin, tehtäviin ja tuonelayhteyksiin. Käytän tätä yleiskuvaa pohjana analysoidessani Heprealaisen Raamatun tekstejä, joita käsittelyyn on valikoitunut kuusi: 2. Sam. 22/Ps.18; Job 25:2–6, 26:5–14; Job 38:12–21; Jes. 38; 1. Sam. 28:3–25 ja Jes. 14:4b–21. Kiinnitän huomioni teksteissä käytettyyn kuvastoon, auringon toimijuuteen ja auringollisten teemojen valikoitumisen taustalla oleviin motivaatioihin. Käsittelen myös sitä, millaisena tuonelaisen auringon perinne esitetään: nähdäänkö se osana yleisesti hyväksyttyä maailmankuvaa ja kuvastoperinnettä, vai esitetäänkö se vieraana uskomuksena. Analyysini osoittavat, että neljässä kuudesta tekstistä on nähtävillä tuonelaisen auringon perinne. Osassa teksteistä se näkyy Jahveen liitettyinä piirteinä ja tehtävinä, toisissa aurinko taivaankappaleena yhdistetään tuonelaan ja yhdessä tekstissä viitataan suoraan vieraan kulttuurin auringonjumaluuteen. Yleisimmin uskomukseen liitetään valoon ja oikeudenmukaisuuteen viittaavaa kuvastoa, mutta myös empatia, liikkuminen tämän maailman ja tuonelan välillä sekä kuninkaan ja auringon välinen erityinen suhde näkyy teksteissä. Nämä elementit näkyvät myös Šamašin ja Šapšun kuvauksissa. Toisaalta myös eroja on huomattavasti, esimerkiksi rituaaliset roolit tai selvät viittaukset auringon toimintaan kuolleiden tuonelaan kuljettajana jäävät puuttumaan. Tuonelayhteys ei ole suurimmassa osassa teksteistä pääosassa, vaan se ilmenee osana laajempaa aurinkoon liitettyjen konseptien kokonaisuutta. Teksteissä traditioon suhtaudutaan vaihtelevasti: joissain sitä vierastetaan, toisissa se on täysin omaksuttu osaksi normatiivista uskomusmaailmaa. Tutkielman perusteella on ilmeistä, että kirjoittajien taustayhteisöissä tuonelaisen auringon traditio oli hyvinkin tuttu, ja että traditioon on liitetty paljon samoja piirteitä kuin Mesopotamiassa ja Ugaritissa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään syitä filosofi-teologi Origenes Aleksandrialaisen (n. 185–254 jaa.) allegoriselle raamatuntulkinnalle. Tutkimuksessa selvitetään, löytyykö Origeneen allegorisen tulkinnan periaatteille ja erityispiirteille selittäviä tekijöitä hänen luomiskäsityksestään ja/tai aleksandrialaisesta perinteestä. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa selvitetään Origeneen käsitystä luomisen syvemmästä merkityksestä, jotta hänen käsityksensä ihmisen olemassaolon luonteesta selviää. Sen oletetaan olevan sidoksissa hänen allegoriseen raamatuntulkintaansa. Tätä varten tehdään tekstianalyysi Homiliae in Genesim 1:stä, missä Origenes esittää allegorisen tulkintansa Ensimmäisen Mooseksen kirjan aloittavasta luomiskertomuksesta. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkastellaan Origeneen allegorisen raamatuntulkinnan juuria, perusteita ja erityispiirteitä. Perusteilla tarkoitetaan allegorista tulkintaa selittäviä lähtökohtia. Näihin luetaan: ontologiset käsitykset ajattelussa ja Raamatun kirjoitusten ymmärtämisessä (näkyvä/näkymätön, tasot) Origeneen näkemys Raamatusta ”ohjekirjana”, Kristuksen ymmärtäminen kirjoitusten ruumiina (Sana) ja hengellisen merkityksen avaajana (Sana/Logos), Mooseksen lain hengellinen tulkinta ja käsitys kielen jumalallisesta alkuperästä. Nimien etymologian jäljittämistä tutkitaan erityispiirteenä, samoin kuin homonyymisten ilmausten tarkkailua. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkasteltavia asioita peilataan tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selvinneeseen Origeneen käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta ja etsitään syitä perinteestä. Tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selviää, että Platonin Timaios, Filon Aleksandrialaisen kahden luomisen käsitys, Johanneksen evankeliumin prologi ja Paavalin kirjoitukset (2. Kor. 4:16) ovat vaikuttaneet Origeneen tulkintaan luomiskertomuksesta ja käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta. Antiikin malliin Origenes rinnastaa makrokosmoksen mikrokosmokseen. 1. Moos. 1:1:n taivas kuvaa allegorisesti tulkittuna ”meidän mieltämme” (Filonille mieltä), joka on ajan ulkopuolella. Ihmisen ikuinen ja ruumiiton sisin (1. Moos. 1:26; sisäinen ihminen) on Jumalan kuvan (Kristus; Sana/Logos) mukaan tehty ja ruumiillinen ihminen on maasta muovattu (1. Moos. 2:7; ulkoinen ihminen). Origeneen tulkitsemana luomiskertomuksen hengellisellä tasolla ohjeistetaan, kuinka ihmisen tulisi pyrkiä Jumalan tahdon mukaisiin asioihin ja pois ruumiillisten asioiden vallasta. Tavoitteena on tulla Sanan/Logoksen kaltaiseksi ja päästä takaisin 1. Moos. 1:1:ssä kuvattuun jumalalliseen ja hengelliseen alkuperään. Yhdistettynä Origeneen muihin kirjoituksiin tämän katsotaan tarkoittavan ennalleenpalauttamista (apokatastasis). Tutkimuskysymyksen toisessa osassa selviää, että luomiskäsitys selittää Origeneen allegorista tulkintaa. Hän katsoo kirjoitusten opastavan (Sanan/Logoksen avaamana) sielua hyveeseen ja sielun täydellistymiseen, sekä nousemaan kirjaimellisesta ymmärryksestä hengelliseen. Origeneen allegorinen tulkinta pääsiäisen vietto-ohjeista (2. Moos. 12:1–51) De paschassa todentaa tämän. Hän tulkitsee Filonin tavoin pääsiäisen symboloivan sielun ylitystä pois ruumiillisesta maailmasta. Tutkimuksessa tämä yhdistetään luomisen syvempään merkitykseen eli ennalleenpalauttamiseen. Pääsiäisenvietto-ohjeet kuvaavat myös kirjaimellista lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] raakana) ja hengellistä lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] paistettuna), joista jälkimmäinen on tavoiteltavaa (ei pohjaudu Filonin näkemyksiin). Symbolien tulkinnassa havaitaan yhtäläisyyksiä Filoniin. Origeneen käsitys kirjoitusten näkymättömästä tasosta pohjautuu ontologisiin käsityksiin ja perinteeseen nojaavaan käsitykseen kirjoituksiin kätketyistä jumalallisista totuuksista (Egyptin papit, Salomo, Mooses, juutalainen ja platonistinen filosofia). Käsitys Mooseksen lain hengellisestä tulkinnasta pohjautuu tähän perinteeseen ja Paavalin kirjoituksiin. Nimien etymologian jäljittäminen kirjoitusten hengellisen merkityksen selvittämiseksi (Filonin vaikutus) ja jumalallisten nimien äänneasun säilyttämiseen pyrkiminen pohjautuu käsitykseen, jonka mukaan kielen ja nimien alkuperä on jumalallinen (Egyptin vaikutus, Platon, Filon). Luomiskäsitys selittää homonyymisten ilmausten tarkkailun, sillä kirjoitusten hengellisen merkityksen oikein ymmärtämiseksi on selvitettävä, viitataanko niillä ikuiseen vai aistein havaittavaan, sisäiseen vai ulkoiseen ihmiseen.

Tarkastelen tutkimuksessani sitä kuvaa, joka rakentuu kaunokirjallisuuden välityksellä naisista, heidän elämästään ja kohtaloistaan Suomen sisällissodan aikana. Olen myös kartoittanut niitä yhteiskunnallisia ja aatteellisia ja uskonnollisia käsityksiä, jotka tuona aikana vallitsivat. Aineistoni keskeisin teos on Anneli Kannon ”Veriruusut” (2008). Maila Talvion “Kurjet” (1919) ja Hilja Haahden “Todistaja” (1921) ovat vertailuaineistona. Lähtökohtanani ovat narratologisesti suuntautuneet tutkimustavat, jotka suuntaavat huomion kertomuksen rakenteisiin, esimerkiksi henkilöhahmoihin, tapahtumapaikkoihin tai toimijoiden intentioihin. Tässä tutkimuksessa huomion keskipisteenä ovat henkilöhahmot, erityisesti naiset. Käytän analysoinnin apuna aineistosta nousevaa teemoittelua. Teoreettinen näkökulmani on sosiaalinen konstruktionismi eli todellisuuden sosiaalinen rakentuminen, jonka mukaan sosiaalinen todellisuutemme rakentuu sosiaalisessa ja kielellisessä vuorovaikutuksessa. Kieli ja sen käyttö eivät vain kuvaa maailmaa, vaan samanaikaisesti havainnoinnin kanssa myös rakentavat sitä. Nämä kirjat ovat omalta osaltaan rakentamassa sitä kuvaa, joka meillä historiastamme on.

Haastattelin Pääkaupunkiseudulla kuutta asunnottomuutta kokenutta. Selvitin millaisia merkityksiä he antoivat kokemillensa menetyksille. Olin erityisen kiinnostunut muutoksista. Valitsin asunto ensin – asumisyksikön haastattelupaikaksi, koska asunnottomien katsotaan olevan yhteiskunnan reuna-alueella, marginaalissa. Asunnottomuuden puolestaan voi katsoa olevan itseään sivistyneeksi yhteiskunnaksi nimittävän häpeänpaikka. Laadullisen tutkimuksen metodina käytin syvähaastattelua. Otin vaikutteita myös teemahaastattelusta ja tarinallisesta haastattelusta. Käytin analyysin apuna tarinallisen metodin holistis-muodollista ja holistis-sisällöllistä analyysimetodia. Hyödynsin myös fenomenologis-hermeneuttisesta metodia, sillä halusin kuunnella ja kuulla, mitä aineisto sinänsä kertoo. Analyysimetodeissa keskeistä on huomioida yksilön tuottamat merkitykset ja tulkinnat. Valitsin teoriaksi yhdysvaltalaisen psykologi Crystal L. Parkin teorian merkitysjärjestelmästä, joka koostuu globaaleista ja situationaalisista merkityksistä. Situationaalinen merkitys syntyy, kun yksilö arvioi kokemansa menetyksen uhkaavuuden globaaleiden merkitystensä näkökulmasta, joita ovat uskot, päämäärät ja merkityksen tunne. Yksilö pyrkii minimoimaan kohonneen stressitason merkityksenantoprosessin avulla, joka pitää sisällään coping-keinoja. Annettu merkitys syntyy, kun ihminen saa menetyksen johdonmukaiseksi oman merkitysjärjestelmänsä kanssa. Kasvu ja muutos tapahtuvat positiivisten uudelleen arviointien avulla ja annettujen merkitysten johdosta. Se voi tarkoittaa muutoksia merkitysjärjestelmässä. Tulosluvuissa esittelen kaksi tarinatyyppiä: 1) Kotiinpaluu. Asunnon järjestyminen päättää traumatisoitumisen, jolloin merkitysjärjestelmän jatkuvuus palautuu koettujen uhkien ja korkean stressitason jälkeen. Ongelmakeskeinen coping, emotionaalis-sosiaalinen ja uskonnollinen coping, mutta myös uskonnollinen kääntymiskokemus, sekä merkityskeskeinen coping auttavat antamaan merkityksiä. Välttelevä coping estää uudelleenarvioinnin, mutta uskonnollinen coping tukee identiteettiä. Muutokset koskevat identiteettiä ja eletyn uskonnon pystysuoraa ja vaakasuoraa ulottuvuutta. Uudelleen arviointien kautta positiivisuus palautuu. 2) Muutos. Ryhmää yhdistää muutokset merkitysjärjestelmässä. Muutokset ovat osin negatiivisia, ja koskevat pääosin globaaleja uskoja, mutta myös päämääriä ja identiteettiä. Välttelevä coping estää uudelleen arvioinnin ja pitkittää traumatisoitumista. Negatiiviseen merkitysjärjestelmään liittyy kyvyttömyys muuttaa uskoja ja päämääriä tai antaa uusia merkityksiä. Muutos on negatiivinen. Ongelmakeskinen coping ja merkityskeskeinen coping johtavat merkityksenantoon. Positiivinen uudelleenarviointi johtaa stressinjälkeiseen kasvuun. Se koskee perustavaa laatua olevaa identiteettimuutosta ja uusien päämäärien syntymistä, mutta myös asteittaista identiteettimuutosta. Molemmissa ryhmissä esiintyy traumatisoitumista ja posttraumaattista stressihäiriötä. Tarinallisuuden ja eletyn uskonnon taustateorioiden avulla on mahdollista selvittää haastateltavien menetyksiä ja merkityksiä. Tarinallisuus valottaa niitä koko elämänkaaren ajalta. Eletty uskonto taas valottaa sitä, mikä on ihmiselle arjessa erityisen merkityksellistä. Traumatisoitumisella on yhteys uskonnollisen merkityksen mutta myös merkityksettömyyden tunteeseen. Käytännön sielunhoito- ja diakoniatyössä tulee kohdistaa huomio uskonnollisiin merkityksiin ja tulkintoihin. Ne vaikuttavat kokonaisvaltaiseen sopeutumiseen ja kasvuun.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaista jäsenyyteen, käytäntöön ja oppiin sitoutumista kaksi vuotta sitten rippikoulun käyneillä nuorilla ilmenee ja miten sitoutuminen on muuttunut rippikoulun jälkeen. Tutkimuksen aineisto on kerätty kansainvälistä pitkittäistä rippikoulututkimusta varten, minkä vuoksi nuorten käsityksiä on mahdollisuus verrata heidän rippikouluaikaisiin käsityksiinsä. Tutkimuksessa sitoutumista tutkitaan Seppo Häkkisen kolmiulotteisen sitoutumisen mallin kautta. Mallissa sitoutuminen jaetaan sitoutumiseksi kirkon oppiin, toimintaan osallistumiseen ja jäsenyyteen. Tutkimuksen kyselyyn vastasi 154 aiemmassa vaiheessa suostumuksensa antanutta nuorta ympäri Suomen. Aineistosta pystyttiin yhdistämään 80 nuoren kasvupolku rippikoulun alusta viimeiseen kyselyyn kaksi vuotta rippikoulun jälkeen. Aineiston vinoutuneisuuden vuoksi tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää. Tutkimuksen muuttujille suoritettiin faktorianalyysi Häkkisen mallia mukaillen. Kolmelle ulottuvuudelle, oppi, käytäntö ja jäsenyys, luotiin tämän jälkeen summamuuttujat, joiden pohjalta nuoret jaettiin eri ryhmiin heidän sitoutumisen tyyppinsä perusteella. Nuorten sitoutumisen tyypit luokiteltiin tutkimuksessa neljään ryhmään: 1. Oppiin ja jäsenyyteen sitoutuneet passiivit eli hengelliset, 2. Vain jäsenyyteen sitoutuneet eli kirkkohäitä odottavat, 3. Jokseenkin toimintaan ja jäsenyyteen sitoutuneet eli harrastajat ja 4. Kauttaaltaan sitoutuneet eli seurakuntanuoret. Uskoon sitoutumiseltaan hengelliset ja seurakuntanuoret olivat melko lähellä toisiaan, samoin kuin ”kirkkohäitä odottavat” ja harrastajat. Erot näiden ryhmien välillä löytyivät toimintaan osallistumisesta. Toimintaan mukaan olivat lähteneet seurakuntanuoret ja harrastajat. Toimintaan mukaan lähteneet nuoret olivat opin kannalta samankaltaista sisarryhmäänsä enemmän sitoutuneita kirkon jäsenyyteen. Kirkon jäsenyyden kokivat tärkeimpänä kauttaaltaan sitoutuneet seurakuntanuoret ja vähiten tärkeänä lähinnä kirkkohäiden vuoksi jäseninä pysyvät kirkkohäitä odottavat. Hengelliset nuoret kokivat kirkon jäsenyyden tärkeämmäksi kuin toiminnassa aktiivisemmat harrastajat. Nuorten sitoutumiselle olennaisin tekijä, oli kirkon aatteiden ja toiminnan sopiminen nuoren uskonnolliseen identiteettiin. Nuoruudessa tutkittavien uskonnollinen identiteetti jäsentyi ja nuorten kannat uskosta selkiytyivät.

Tutkimuksessa perehdytään siihen, mitä siunaaminen tarkoittaa ja kuka sen voi suorittaa luterilaisessa kirkossa. Aihe on tärkeä, sillä siitä ei ole tehty Suomessa kattavaa tutkimusta. Lähteinä toimivat kaikki relevantit viimeaikaiset aihetta käsittelevät artikkelit ja teokset. Siunaus sanaan perehtyessä materiaaleiksi on valittu 2000-luvun alusta olevat kirjoitukset. Tutkimuksessa käytetään materiaalina luterilaista tutkimustietoa, mutta katolilaista käsitystä kuljetetaan mukana jonkin verran, sillä luterilaisuus on reformaatiossa eriytynyt katolilaisuudesta. Tutkimuksesta kävi ilmi, että siunaaminen käsitteenä on hyvin laaja. Yksinkertaisuudessa siunaus perustuu aina Raamatussa ilmenevään Jumalan tahtoon ja sen mukaiseen toimintaan. Kirkko perustaa siunauksensa Raamatun sanaan ja käyttää siksi kolmea siunausta Raamatun sanomasta. Näitä ovat Herran siunaus, Apostolinen siunaus ja Kolmiyhteisen Jumalan nimeen siunaaminen. Herran siunauksen sanat löytyvät jokaisesta kirkollisesta toimituksesta ja tämä onkin reformaation ja Lutherin ansiota. Tutkimuksesta voidaan todeta, että ihminen välittää Jumalan siunauksia eteenpäin siunaamalla muita. Ihminen voi myös pyytää siunauksia Jumalalta. Jumala on kuitenkin viimekädessä se, joka aina siunaa. Siunaukset näyttäytyvät maailmassa toisinaan myös kärsimyksen kautta. Jatkotutkimuksia ajatellen voisi selvittää sitä, voidaanko koronapandemiaa pitää Jumalan siunauksena vai kirouksena tälle ajalle.

Tutkielmassa tarkastelen Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) suhdetta uskonnollisiin ja kirkollisiin kysymyksiin, sekä sitä muuttuiko suhde vuosina 1977–1987. Aikaväli on rajattu yleisen poliittisen historian käännekohtiin. Alkupisteenä toimii Kalevi Sorsan II hallituksen nimittäminen ja päätepisteenä Holkerin hallituksen aloitus. Tutkielman kannalta tärkein lähde on ollut Työväen arkistossa säilytettävä SDP:n puoluearkisto. SDP:n kirkkopolitiikka alkoi Forssan kokouksesta 1903, jolloin puolue vaati kirkon ja valtion erottamista. Linja vaihteli jyrkästä lievään ja uusi kansallinen eheytyminen toisen maailman sodan jälkeen tuntui myös SDP:ssä. 1960- ja 1970-lukujen muutospaineiden myötä kirkko oli herännyt uudistamaan vaalikäytäntöjään. Kirkollisten vaalien muuttuminen suoriksi ja välittömiksi vaaleiksi sai puolueet suuntaamaan katseensa entistä tarkemmin kirkon hallintoon. Myös SDP osallistui vaaleihin ja Kalevi Sorsan puheenjohtajakaudella puolueeseen perustettiin vuonna 1978 seurakunta-asiain jaosto hoitamaan kirkollisia vaaleja. Sitä ennen toiminta oli ollut erillisjärjetön ja aktiivisten seurakuntalaisten käsissä. Osallistuminen kirkollisiin vaaleihin katsottiin siinä määrin tärkeäksi, ettei sitä voitu jättää puolueen suoran organisaation ulkopuolelle. Toiminta tapahtui jatkossakin samojen henkilöiden kautta ja on vaikea pitävästi sanoa, miten merkittävästi vastuu siirtyi pelkästään puolueelle. Vuoden 1978 seurakuntavaaleihin panostettiin mittavasti ja niissä kokeiltiin myös suoraa jäsenistöön vaikuttamista. Vaalit eivät muodostuneet SDP:lle riemuvoitoksi ja niihin osallistuminen oli hyvin vaihtelevaa. Uskonto oli puolueessa omantunnonasia ja jokainen sai toimia sen suhteen vakaumuksensa mukaisesti. Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaaleissa 1986 SDP oli voimakkaasti mukana. Silloin puolue otti erityisteemaksi naispappeuden. Vaalit tuottivatkin tulosta ja SDP sai tutkimusajan suurimman edustajamäärän. Ehdokkaat eivät tutkimusten mukaan mieltäneet kirkollisia vaaleja sinällään poliittisiksi, vaikka puolueet olivatkin mukana niissä. Vaaleissa ei myöskään saanut käyttää avoimia poliittisia tunnuksia. Rakennemuutoksen myötä ammattikerrostumat muuttuivat ja perinteinen työväenluokka alkoi pienentyä. Osin tästä johtuen SDP käynnisti periaateohjelman uudistamisen. Periaateohjelman uudistuksessa käsiteltiin maailmankatsomuksellisia asioita, perusarvoja ja kannattajapohjaa. Lopulta työskentelyssä päädyttiin erottamaan maailmankatsomukselliset asiat poliittisesta ideologiasta. Uuden periaateohjelman myötä SDP:stä tuli arvopuolue, jonka jäseneksi saattoi tulla erilaisista maailmankatsomuksellisista lähtökohdista käsin. Puolueella oli edelleen voimassa vuoden 1972 toimenpideohjelma valtion ja kirkon erottamiseksi. Ohjelmaa ei kuitenkaan pyritty määrätietoisesti toteuttamaan, ja se jäi horrosmaiseen hiljaiseloon. Sen säilyttäminen voidaan nähdä haluna pitäytyä vanhassa työväenliikkeen perinteessä. Gallup-tutkimusten mukaan SDP:n äänestäjäkunta ei kuitenkaan eronnut kirkollisuudessaan muista kansalaisista. Tämä on voitu huomata myös puolueessa, ja sen seurauksena liian kärkevää kritiikkiä kirkkoa kohtaan varottiin. Kyselyt antoivat SDP:lle aiheen korostaa myös kirkkomyönteistä puolta. SDP:n neutraali suhtautuminen kirkkoon muuttui osin kirkkomyönteiseksi.

Käsittelen tutkimuksessani suomalaisia, suomenkielisiä luterilaisia tai yhteiskristillisiä joululehtiä vuosien 1944–1948 välisenä aikana. Selvitän, miten sodan ja rauhan teemoista kirjoitettiin kyseisissä lehdissä. Aineistoni koostuu 17 eri joulujulkaisusta, jotka ilmestyivät tutkimanani ajanjaksona useamman kuin yhden kerran. Poimin lehdistä sotaa ja rauhaa käsittelevät kirjoitukset, jaottelen niitä teemoittain ja analysoin niitä sekä laadullisesti että määrällisesti. Tutkimuskysymyksenäni on, miten sodasta ja rauhasta joululehdissä kirjoitettiin, ja miten kirjoitukset mahdollisesti muuttuivat tai kehittyivät tutkimusajanjaksoni loppua kohden. Vertaan tutkimaani aineistoa ajanjaksoa käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen. Tutkimukseni osoittaa, että kirkollisissa joululehdissä käsiteltiin runsaasti sodan ja rauhan teemoja erityisesti vuonna 1944, maailmansodan ollessa vielä käynnissä. Seuraavina vuosina kirjoitusten määrä väheni, mutta vielä 1947–1948 sodasta kirjoitettiin joululehdissä yllättävän paljon. Sotaa ja rauhaa käsittelevät kirjoitukset lehdissä edustivat erilaisia tekstilajeja ja kirjoitustyyppejä. Temaattisesti kirjoitukset käsittelivät esimerkiksi sotaa maailmaa kohdanneena tragediana, Suomen kohtaloa osana sotaa, sekä sodan vaikutuksia yksilöiden ja kansan oloihin. Lehdissä esiintyi kertomustyyppejä, jotka esiintyivät erilaisina muunnelmina. Helsingin ilmapommitukset, sotilaiden dramaattiset kokemukset rintamalla sekä evakkokertomukset toistuivat lehdessä monesti. Evakot saatettiin esittää kertomuksissa ihanteellisina ja hurskaina ihmisinä. Sodan syistä ja seurauksista esiintyi lehdissä erilaisia näkemyksiä. Sota nähtiin usein ihmiskunnan syntisyyden osoituksena tai merkkinä ihmisten kykenemättömyydestä selvittää asioita rauhanomaisesti. Suomen tai kirkon toimintaa sodassa ei problematisoitu. Sodan seurauksina lehdissä esitettiin läheisten ihmisten menetyksiä, kodittomuutta, henkisiä ja fyysisiä vammoja, sodan jälkeen villiintynyttä huvielämää, alkoholismia tai avio-ongelmia. Joissakin kirjoituksissa toivottiin ratkaisuja erilaisiin sodanjälkeisiin sosiaalisiin ongelmiin. Rauhasta puhuttiin lehdissä vain harvoin iloiseen sävyyn. Ahkerana joululehtikirjoittajana aineistossa nousee esiin piispa E. G. Gulin, jonka kirjoituksissa toistui toive yksilöiden, kansojen ja väestöryhmien välisestä lähimmäisenrakkaudesta ja sovinnosta. Gulinin mukaan seuraamalla Kristusta vältettäisiin tulevat suursodat. Gulinin lisäksi myös muut piispat kirjoittivat joululehtiin.