Browsing by Title

Haastattelin Pääkaupunkiseudulla kuutta asunnottomuutta kokenutta. Selvitin millaisia merkityksiä he antoivat kokemillensa menetyksille. Olin erityisen kiinnostunut muutoksista. Valitsin asunto ensin – asumisyksikön haastattelupaikaksi, koska asunnottomien katsotaan olevan yhteiskunnan reuna-alueella, marginaalissa. Asunnottomuuden puolestaan voi katsoa olevan itseään sivistyneeksi yhteiskunnaksi nimittävän häpeänpaikka. Laadullisen tutkimuksen metodina käytin syvähaastattelua. Otin vaikutteita myös teemahaastattelusta ja tarinallisesta haastattelusta. Käytin analyysin apuna tarinallisen metodin holistis-muodollista ja holistis-sisällöllistä analyysimetodia. Hyödynsin myös fenomenologis-hermeneuttisesta metodia, sillä halusin kuunnella ja kuulla, mitä aineisto sinänsä kertoo. Analyysimetodeissa keskeistä on huomioida yksilön tuottamat merkitykset ja tulkinnat. Valitsin teoriaksi yhdysvaltalaisen psykologi Crystal L. Parkin teorian merkitysjärjestelmästä, joka koostuu globaaleista ja situationaalisista merkityksistä. Situationaalinen merkitys syntyy, kun yksilö arvioi kokemansa menetyksen uhkaavuuden globaaleiden merkitystensä näkökulmasta, joita ovat uskot, päämäärät ja merkityksen tunne. Yksilö pyrkii minimoimaan kohonneen stressitason merkityksenantoprosessin avulla, joka pitää sisällään coping-keinoja. Annettu merkitys syntyy, kun ihminen saa menetyksen johdonmukaiseksi oman merkitysjärjestelmänsä kanssa. Kasvu ja muutos tapahtuvat positiivisten uudelleen arviointien avulla ja annettujen merkitysten johdosta. Se voi tarkoittaa muutoksia merkitysjärjestelmässä. Tulosluvuissa esittelen kaksi tarinatyyppiä: 1) Kotiinpaluu. Asunnon järjestyminen päättää traumatisoitumisen, jolloin merkitysjärjestelmän jatkuvuus palautuu koettujen uhkien ja korkean stressitason jälkeen. Ongelmakeskeinen coping, emotionaalis-sosiaalinen ja uskonnollinen coping, mutta myös uskonnollinen kääntymiskokemus, sekä merkityskeskeinen coping auttavat antamaan merkityksiä. Välttelevä coping estää uudelleenarvioinnin, mutta uskonnollinen coping tukee identiteettiä. Muutokset koskevat identiteettiä ja eletyn uskonnon pystysuoraa ja vaakasuoraa ulottuvuutta. Uudelleen arviointien kautta positiivisuus palautuu. 2) Muutos. Ryhmää yhdistää muutokset merkitysjärjestelmässä. Muutokset ovat osin negatiivisia, ja koskevat pääosin globaaleja uskoja, mutta myös päämääriä ja identiteettiä. Välttelevä coping estää uudelleen arvioinnin ja pitkittää traumatisoitumista. Negatiiviseen merkitysjärjestelmään liittyy kyvyttömyys muuttaa uskoja ja päämääriä tai antaa uusia merkityksiä. Muutos on negatiivinen. Ongelmakeskinen coping ja merkityskeskeinen coping johtavat merkityksenantoon. Positiivinen uudelleenarviointi johtaa stressinjälkeiseen kasvuun. Se koskee perustavaa laatua olevaa identiteettimuutosta ja uusien päämäärien syntymistä, mutta myös asteittaista identiteettimuutosta. Molemmissa ryhmissä esiintyy traumatisoitumista ja posttraumaattista stressihäiriötä. Tarinallisuuden ja eletyn uskonnon taustateorioiden avulla on mahdollista selvittää haastateltavien menetyksiä ja merkityksiä. Tarinallisuus valottaa niitä koko elämänkaaren ajalta. Eletty uskonto taas valottaa sitä, mikä on ihmiselle arjessa erityisen merkityksellistä. Traumatisoitumisella on yhteys uskonnollisen merkityksen mutta myös merkityksettömyyden tunteeseen. Käytännön sielunhoito- ja diakoniatyössä tulee kohdistaa huomio uskonnollisiin merkityksiin ja tulkintoihin. Ne vaikuttavat kokonaisvaltaiseen sopeutumiseen ja kasvuun.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaista jäsenyyteen, käytäntöön ja oppiin sitoutumista kaksi vuotta sitten rippikoulun käyneillä nuorilla ilmenee ja miten sitoutuminen on muuttunut rippikoulun jälkeen. Tutkimuksen aineisto on kerätty kansainvälistä pitkittäistä rippikoulututkimusta varten, minkä vuoksi nuorten käsityksiä on mahdollisuus verrata heidän rippikouluaikaisiin käsityksiinsä. Tutkimuksessa sitoutumista tutkitaan Seppo Häkkisen kolmiulotteisen sitoutumisen mallin kautta. Mallissa sitoutuminen jaetaan sitoutumiseksi kirkon oppiin, toimintaan osallistumiseen ja jäsenyyteen. Tutkimuksen kyselyyn vastasi 154 aiemmassa vaiheessa suostumuksensa antanutta nuorta ympäri Suomen. Aineistosta pystyttiin yhdistämään 80 nuoren kasvupolku rippikoulun alusta viimeiseen kyselyyn kaksi vuotta rippikoulun jälkeen. Aineiston vinoutuneisuuden vuoksi tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää. Tutkimuksen muuttujille suoritettiin faktorianalyysi Häkkisen mallia mukaillen. Kolmelle ulottuvuudelle, oppi, käytäntö ja jäsenyys, luotiin tämän jälkeen summamuuttujat, joiden pohjalta nuoret jaettiin eri ryhmiin heidän sitoutumisen tyyppinsä perusteella. Nuorten sitoutumisen tyypit luokiteltiin tutkimuksessa neljään ryhmään: 1. Oppiin ja jäsenyyteen sitoutuneet passiivit eli hengelliset, 2. Vain jäsenyyteen sitoutuneet eli kirkkohäitä odottavat, 3. Jokseenkin toimintaan ja jäsenyyteen sitoutuneet eli harrastajat ja 4. Kauttaaltaan sitoutuneet eli seurakuntanuoret. Uskoon sitoutumiseltaan hengelliset ja seurakuntanuoret olivat melko lähellä toisiaan, samoin kuin ”kirkkohäitä odottavat” ja harrastajat. Erot näiden ryhmien välillä löytyivät toimintaan osallistumisesta. Toimintaan mukaan olivat lähteneet seurakuntanuoret ja harrastajat. Toimintaan mukaan lähteneet nuoret olivat opin kannalta samankaltaista sisarryhmäänsä enemmän sitoutuneita kirkon jäsenyyteen. Kirkon jäsenyyden kokivat tärkeimpänä kauttaaltaan sitoutuneet seurakuntanuoret ja vähiten tärkeänä lähinnä kirkkohäiden vuoksi jäseninä pysyvät kirkkohäitä odottavat. Hengelliset nuoret kokivat kirkon jäsenyyden tärkeämmäksi kuin toiminnassa aktiivisemmat harrastajat. Nuorten sitoutumiselle olennaisin tekijä, oli kirkon aatteiden ja toiminnan sopiminen nuoren uskonnolliseen identiteettiin. Nuoruudessa tutkittavien uskonnollinen identiteetti jäsentyi ja nuorten kannat uskosta selkiytyivät.

Tutkimuksessa perehdytään siihen, mitä siunaaminen tarkoittaa ja kuka sen voi suorittaa luterilaisessa kirkossa. Aihe on tärkeä, sillä siitä ei ole tehty Suomessa kattavaa tutkimusta. Lähteinä toimivat kaikki relevantit viimeaikaiset aihetta käsittelevät artikkelit ja teokset. Siunaus sanaan perehtyessä materiaaleiksi on valittu 2000-luvun alusta olevat kirjoitukset. Tutkimuksessa käytetään materiaalina luterilaista tutkimustietoa, mutta katolilaista käsitystä kuljetetaan mukana jonkin verran, sillä luterilaisuus on reformaatiossa eriytynyt katolilaisuudesta. Tutkimuksesta kävi ilmi, että siunaaminen käsitteenä on hyvin laaja. Yksinkertaisuudessa siunaus perustuu aina Raamatussa ilmenevään Jumalan tahtoon ja sen mukaiseen toimintaan. Kirkko perustaa siunauksensa Raamatun sanaan ja käyttää siksi kolmea siunausta Raamatun sanomasta. Näitä ovat Herran siunaus, Apostolinen siunaus ja Kolmiyhteisen Jumalan nimeen siunaaminen. Herran siunauksen sanat löytyvät jokaisesta kirkollisesta toimituksesta ja tämä onkin reformaation ja Lutherin ansiota. Tutkimuksesta voidaan todeta, että ihminen välittää Jumalan siunauksia eteenpäin siunaamalla muita. Ihminen voi myös pyytää siunauksia Jumalalta. Jumala on kuitenkin viimekädessä se, joka aina siunaa. Siunaukset näyttäytyvät maailmassa toisinaan myös kärsimyksen kautta. Jatkotutkimuksia ajatellen voisi selvittää sitä, voidaanko koronapandemiaa pitää Jumalan siunauksena vai kirouksena tälle ajalle.

Tutkielmassa tarkastelen Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) suhdetta uskonnollisiin ja kirkollisiin kysymyksiin, sekä sitä muuttuiko suhde vuosina 1977–1987. Aikaväli on rajattu yleisen poliittisen historian käännekohtiin. Alkupisteenä toimii Kalevi Sorsan II hallituksen nimittäminen ja päätepisteenä Holkerin hallituksen aloitus. Tutkielman kannalta tärkein lähde on ollut Työväen arkistossa säilytettävä SDP:n puoluearkisto. SDP:n kirkkopolitiikka alkoi Forssan kokouksesta 1903, jolloin puolue vaati kirkon ja valtion erottamista. Linja vaihteli jyrkästä lievään ja uusi kansallinen eheytyminen toisen maailman sodan jälkeen tuntui myös SDP:ssä. 1960- ja 1970-lukujen muutospaineiden myötä kirkko oli herännyt uudistamaan vaalikäytäntöjään. Kirkollisten vaalien muuttuminen suoriksi ja välittömiksi vaaleiksi sai puolueet suuntaamaan katseensa entistä tarkemmin kirkon hallintoon. Myös SDP osallistui vaaleihin ja Kalevi Sorsan puheenjohtajakaudella puolueeseen perustettiin vuonna 1978 seurakunta-asiain jaosto hoitamaan kirkollisia vaaleja. Sitä ennen toiminta oli ollut erillisjärjetön ja aktiivisten seurakuntalaisten käsissä. Osallistuminen kirkollisiin vaaleihin katsottiin siinä määrin tärkeäksi, ettei sitä voitu jättää puolueen suoran organisaation ulkopuolelle. Toiminta tapahtui jatkossakin samojen henkilöiden kautta ja on vaikea pitävästi sanoa, miten merkittävästi vastuu siirtyi pelkästään puolueelle. Vuoden 1978 seurakuntavaaleihin panostettiin mittavasti ja niissä kokeiltiin myös suoraa jäsenistöön vaikuttamista. Vaalit eivät muodostuneet SDP:lle riemuvoitoksi ja niihin osallistuminen oli hyvin vaihtelevaa. Uskonto oli puolueessa omantunnonasia ja jokainen sai toimia sen suhteen vakaumuksensa mukaisesti. Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaaleissa 1986 SDP oli voimakkaasti mukana. Silloin puolue otti erityisteemaksi naispappeuden. Vaalit tuottivatkin tulosta ja SDP sai tutkimusajan suurimman edustajamäärän. Ehdokkaat eivät tutkimusten mukaan mieltäneet kirkollisia vaaleja sinällään poliittisiksi, vaikka puolueet olivatkin mukana niissä. Vaaleissa ei myöskään saanut käyttää avoimia poliittisia tunnuksia. Rakennemuutoksen myötä ammattikerrostumat muuttuivat ja perinteinen työväenluokka alkoi pienentyä. Osin tästä johtuen SDP käynnisti periaateohjelman uudistamisen. Periaateohjelman uudistuksessa käsiteltiin maailmankatsomuksellisia asioita, perusarvoja ja kannattajapohjaa. Lopulta työskentelyssä päädyttiin erottamaan maailmankatsomukselliset asiat poliittisesta ideologiasta. Uuden periaateohjelman myötä SDP:stä tuli arvopuolue, jonka jäseneksi saattoi tulla erilaisista maailmankatsomuksellisista lähtökohdista käsin. Puolueella oli edelleen voimassa vuoden 1972 toimenpideohjelma valtion ja kirkon erottamiseksi. Ohjelmaa ei kuitenkaan pyritty määrätietoisesti toteuttamaan, ja se jäi horrosmaiseen hiljaiseloon. Sen säilyttäminen voidaan nähdä haluna pitäytyä vanhassa työväenliikkeen perinteessä. Gallup-tutkimusten mukaan SDP:n äänestäjäkunta ei kuitenkaan eronnut kirkollisuudessaan muista kansalaisista. Tämä on voitu huomata myös puolueessa, ja sen seurauksena liian kärkevää kritiikkiä kirkkoa kohtaan varottiin. Kyselyt antoivat SDP:lle aiheen korostaa myös kirkkomyönteistä puolta. SDP:n neutraali suhtautuminen kirkkoon muuttui osin kirkkomyönteiseksi.

Käsittelen tutkimuksessani suomalaisia, suomenkielisiä luterilaisia tai yhteiskristillisiä joululehtiä vuosien 1944–1948 välisenä aikana. Selvitän, miten sodan ja rauhan teemoista kirjoitettiin kyseisissä lehdissä. Aineistoni koostuu 17 eri joulujulkaisusta, jotka ilmestyivät tutkimanani ajanjaksona useamman kuin yhden kerran. Poimin lehdistä sotaa ja rauhaa käsittelevät kirjoitukset, jaottelen niitä teemoittain ja analysoin niitä sekä laadullisesti että määrällisesti. Tutkimuskysymyksenäni on, miten sodasta ja rauhasta joululehdissä kirjoitettiin, ja miten kirjoitukset mahdollisesti muuttuivat tai kehittyivät tutkimusajanjaksoni loppua kohden. Vertaan tutkimaani aineistoa ajanjaksoa käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen. Tutkimukseni osoittaa, että kirkollisissa joululehdissä käsiteltiin runsaasti sodan ja rauhan teemoja erityisesti vuonna 1944, maailmansodan ollessa vielä käynnissä. Seuraavina vuosina kirjoitusten määrä väheni, mutta vielä 1947–1948 sodasta kirjoitettiin joululehdissä yllättävän paljon. Sotaa ja rauhaa käsittelevät kirjoitukset lehdissä edustivat erilaisia tekstilajeja ja kirjoitustyyppejä. Temaattisesti kirjoitukset käsittelivät esimerkiksi sotaa maailmaa kohdanneena tragediana, Suomen kohtaloa osana sotaa, sekä sodan vaikutuksia yksilöiden ja kansan oloihin. Lehdissä esiintyi kertomustyyppejä, jotka esiintyivät erilaisina muunnelmina. Helsingin ilmapommitukset, sotilaiden dramaattiset kokemukset rintamalla sekä evakkokertomukset toistuivat lehdessä monesti. Evakot saatettiin esittää kertomuksissa ihanteellisina ja hurskaina ihmisinä. Sodan syistä ja seurauksista esiintyi lehdissä erilaisia näkemyksiä. Sota nähtiin usein ihmiskunnan syntisyyden osoituksena tai merkkinä ihmisten kykenemättömyydestä selvittää asioita rauhanomaisesti. Suomen tai kirkon toimintaa sodassa ei problematisoitu. Sodan seurauksina lehdissä esitettiin läheisten ihmisten menetyksiä, kodittomuutta, henkisiä ja fyysisiä vammoja, sodan jälkeen villiintynyttä huvielämää, alkoholismia tai avio-ongelmia. Joissakin kirjoituksissa toivottiin ratkaisuja erilaisiin sodanjälkeisiin sosiaalisiin ongelmiin. Rauhasta puhuttiin lehdissä vain harvoin iloiseen sävyyn. Ahkerana joululehtikirjoittajana aineistossa nousee esiin piispa E. G. Gulin, jonka kirjoituksissa toistui toive yksilöiden, kansojen ja väestöryhmien välisestä lähimmäisenrakkaudesta ja sovinnosta. Gulinin mukaan seuraamalla Kristusta vältettäisiin tulevat suursodat. Gulinin lisäksi myös muut piispat kirjoittivat joululehtiin.

Tämä tutkimus tarkasteli kristillisten kotisolujen toimintaa ja osallistujien tyytyväisyyttä solussa tapahtuvaan toimintaan neljässä seurakunnassa. Seurkakunnat olivat: Kotisolujen verkosto, Cityseurakunta, Suur-Helsingin Seurakunta ja Helsingin Saalem. Ikäjakauuma aineistossa heijasti kansamme aikuisväestöä. Tutkimus tehtiin verkkopohjaiseen kyselytutkimuksen avulla johon vastasi 61 solulaista yllä mainituista seurakunnista. Tätä aineistoa analysoin SPSS-ohjelman analyyseillä: PCA, Wilcoxon, korrelointi, ristitaulukointi ja keskiarvovertailu. Tieteellisestä näkökulmasta solut ovat kiinnostavia, sillä vaikka soluja onkin tutkittu aikaisemmin, niitä ei aikaisemmin ole tutkittu osallistujien henkilökohtaisista kokemuksista käsin. Tästä tutkimuksesta voi olla hyötyä kaikille niille, jotka osallistuvat solutoimintaan tai tutkivat solutoimintaa. Teoreettisesti kyselyni pohjautuu eniten James Rutzin solututkimukseen. Tämän lisäksi käytin lähteenä kahta ihmisten perus- tarveteoriaa eli Manfred Max-Neefin teoriaa ja Tony Wardin yms. Good Lives Model (GLM:n) -teoriaa. Lisäksi hyödynsin neljä henkisen tarpeen teoriaa: Kenneth Pargamentin, Nancy Lanin, George Gallupin ja Howard Clinebellin. Keskeiset tulokset Tutkimukseni tuloksena selvisi, että on vain kaksi sellaista toimintaa, joita kaikki solut tekevät joka kerta, kun he tapaavat: he rukoilevat ja jakavat henkilökohtaisia todistuksiaan. Yhteisiä tekijöitä olivat myös, että solut harjoittavat hyvin vähän demonien karkottamista, ehtoollisen viettoa ja rahan käyttöä, eivätkä ne panosta lähes lainkaan solutoiminnan laajenemiseen. Solutoiminta palvelee monia tarpeita, ja enemmistö niihin osallistuneista kokee solun palvelevan omia tarpeitaan. Yleisesti opin, että mitä useammin ihminen tekee solussa jotain, sitä paremmin he kokivat, että se sujuu.

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää Søren Kierkegaardin (1813–1855) kirjallisen pseudonyymin, Johannes Climacuksen, käsitys uskon ja historian suhteesta teoksessa Philosophiske Smuler eller En Smule Philosophi (1844), ”Filosofisia muruja tai Murunen filosofiaa”. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Climacuksen käsitystä tarkastellaan erityisesti suhteessa David Friedrich Straussin (1808–1874) tunnetuksi tekemään erotteluun myyttisen uskon todellisuuden ja historiallisten tosiasioiden välillä. Tämän lisäksi huomiota kiinnitetään myös laajemmin teoksessa esiin nousevaan keskusteluun uskonnollisen uskon ja tieteellisen historiantutkimuksen välisestä suhteesta. Tutkimuksen päälähteenä on teos Philosophiske Smuler eller En Smule Philosophi. Muina lähteinä käytetään toista pseudonymi Climacuksen nimellä julkaistua teosta Afsluttende uvidenskabelig Efterskrift til de philosophiske Smuler (1846) sekä vuosien 1842–1843 aikana kirjoitettua mutta Kierkegaardin elinaikana julkaisemattomaksi jäänyttä teosta Johannes Climacus eller De Omnibus dubitandum est. Lisäksi joissain tapauksissa viitataan myös muihin Kierkegaardin julkaisuihin ja kirjoituksiin. Taustaluvussa selvitetään Straussin asemaa Filosofisten murujen kirjoituskontekstissa. Saksalaisen Straussin esittämät radikaalit näkemykset aiheuttivat kuohuntaa Tanskassa asti. Myös Kierkegaard oli hankkinut keskeisiä osia tämän tuotannosta käännöksinä, ja ilmeisesti hän sai sysäyksen Filosofisten murujen lähtökohdalle juuri Straussin tekstin äärellä. Tanskalainen H.L. Martensen piti Straussin näkemyksiä vakavana uhkana kristinuskolle, ja osittain muotoilikin omia näkemyksiään vastauksena tähän uhkaan. Kierkegaard oli hyvin kriittinen Martensenin ratkaisuyritystä kohtaan. Climacus osoittaa kritiikkiä paitsi Martensenia, myös Straussin taustalla vaikuttanutta spinozalaista ajattelua kohtaan. Climacuksen voidaankin nähdä lähestyvän Straussia kahdesta eri suunnasta Filosofisissa muruissa: toisaalta arvioimalla tämän näkemysten lähtökohtia, toisaalta arvioimalla sitä kritiikkiä, jota Straussia kohtaan oli esitetty. Strauss löytyy Spinozan ja Martensenin välistä. Kolmannessa luvussa selvitetään Climacuksen käsitystä historian luonteesta, toisaalta suhteessa Martensenin esittämiin näkemyksiin, toisaalta suhteessa Straussin spinozalaiseen lähtökohtaan. Keskeiseksi argumentiksi osoittautuu David Humen (1711–1776) esittämää kausaalisuhteen kritiikkiä muistuttava näkemys. Climacuksen mukaan historiaa ei voida tavoittaa idealistisella vaan ainoastaan empiirisellä lähestymistavalla. Humelaiseen tapaan Climacus esittää, että historialliseen tapahtumiseen liittyvää syyn ja vaikutuksen suhdetta ei tavoiteta välttämättömänä vaan mahdollisena suhteena. Siten historia ei ole absoluuttisen varman tiedon kohde vaan todennäköisyytenä arvioitavan uskomuksen kohde, uskon kohde yleisessä merkityksessä. Neljännessä luvussa käsitellään Climacuksen suhtautumista ihmisen kykyyn saavuttaa ikuinen Jumala uskonsa kohteeksi. Tällainen ei Climacuksen mukaan ole ihmiselle mahdollista. Vastakkaiset käsitykset ovat olleet seurausta filosofian ja kristinuskon virheellisestä sekoittamisesta tai sitten pakanuuteen kuuluvasta mielikuvituksen ja aistihavaintojen mielivaltaisesta yhdistelemisestä. Viidennessä luvussa käsitellään Climacuksen keskustelua kristinuskon historiallisesta lähtökohdasta. Climacus esittää runon, jonka mukaan ikuinen Jumala on ylittänyt ikuisen ja historiallisen välisen rajan, ja siten yhteyttä ikuiseen Jumalaan ei saada muodostamalla yhteys ikuiseen totuuteen vaan historialliseen tosiseikkaan, siihen paradoksiin, että Jumala on elänyt yksittäisenä ihmisenä historiassa. Climacus kritisoi sekä Straussin että Martensenin tapaa ymmärtää paradoksi vertauskuvallisesti, jolloin he kadottavat sen todellisen historiallisuuden. Kuudennessa luvussa selvitetään Climacuksen käsitystä empiirisellä alueella tehtävän historiantutkimuksen ja inkarnaation suhteesta. Climacus kritisoi Straussin spinozalaista otetta, jossa historiallisuuden kriteereitä määritellään deduktiivisella varmuudella – ja absoluuttisesti kielletään inkarnaation mahdollisuus. Climacuksen mukaan inkarnaatio sen sijaan on äärimmäisen epätodennäköinen historiallinen tapahtuma, ja sellaisena siihen uskotaan – vastoin todennäköisyyttä ja Jumalalta saadun edellytyksen perusteella. Mahdollisuus historiallisen todennäköisyyden arvioimiseen jää kuitenkin koettelemaan uskoa – ja juuri tämä epäilyn mahdollisuus sitoo uskon tiukasti historialliseen todellisuuteen. Sekä Strauss että Martensen olivat tahtoneet pelastaa kristinuskon turvaan epäilyksiltä, vaikkakin hyvin erilaisilla keinoilla. Strauss oli irrottanut uskon kokonaan historiasta ja liittänyt varmoihin ikuisiin totuuksiin, Martensen sen sijaan oli pitänyt historiallisen inkarnaation tapahtumista välttämättömänä. Molemmissa tapauksissa ajatus metafyysisestä välttämättömyydestä turmeli käsityksen inkarnaation konkreettisesta, partikulaarisesta historiallisesta luonteesta – ja turmeli samalla myös uskon.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on tarkastella Philip Zimbardon 1970–luvulla tehdyn vankilakokeen sosiaalipsykologisia ryhmäilmiöitä sosiaalietiikan ja etenkin valittujen moraaliteorioiden näkökulmasta. Lisäksi tavoitteena on esittää Philip Zimbardon kehittelemiä keinoja ei toivottujen ryhmäilmiöiden ilmenemisen torjumiseksi. Tarkastelen tutkielmani aihetta myös professori Jaana Hallamaan Yhteistoiminnan etiikka teokseen nojaten. Opinnäytetyön aihe nousi omasta kiinnostuksestani etiikkaa ja sen teorioihin sekä halusta tarkastella sosiaalipsykologisia ilmiöitä moraalin näkökulmasta. Tarkastelen tutkielmassani ensin kirjallisuuteen perustuen sosiaalisuutta ja sosiaalisen toiminnan perustaa. Tämän jälkeen syvennän aihetta tarkastellen Philip Zimbardon listaamia sosiaalipsykologisia ryhmäilmiöitä ja yksilön sosiaalisia tarpeita. Tutkielmani jatkuu teon, toiminnan, vastuun ja keinojen tarkastelulla moraalin näkökulmasta sekä yksilön vastuun arvioimisella ja pilkon toiminnan ja teon moraalisesta näkökulmasta pienempiin osiin, jotta moraalinen tarkastelu olisi mielekkäämpää. Tämän tutkielman aineistoa tutkitaan aineistolähtöisesti. Yksilön toiminnan etiikkaa tarkasteltaessa teoreettisena viitekehyksenä toimii Yhteistoiminnan etiikka -teoksen tarjoama viitekehys, sekä muutama esitelty etiikan teoria. Sosiaalipsykologisia ilmiöitä pohtiessani olen tukeutunut sosiaalipsykologiseen kirjallisuuteen. Tutkielmani lopussa tarkastelen Philip Zimbardon esittelemiä keinoja ja pohdin yksilön mahdollisuutta vaikuttaa sosiaalipsykologisten ryhmäilmiöiden ilmaantumiseen. Pohdin miten ryhmässä ja yksilötasolla on mahdollista välttää ei toivottuja ryhmäilmiöitä. Päädyn ajatukseen siitä, että tarkastelemalla yksilönä avoimesti ja ennakkoluulottomasti omaa toimintaa ja olemalla tietoinen ryhmässä vaikuttavien ilmiöiden ilmaantuvuudesta, yksilöllä ja ryhmällä on mahdollisuus välttää negatiiviset ryhmäilmiöt ja toimia moraalisesti kestävällä tavalla.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan sosiaalisen identiteetin muotoutumista Uuden testamentin pastoraalikirjeissä, eli Ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle, Toisessa kirjeessä Timoteukselle sekä Kirjeessä Titukselle. Tarkastelussa hyödynnetään sosiaalitieteellistä sosiaalisen identiteetin näkökulmaa, joka jakautuu sosiaalisen identiteetin teoriaan ja itsekategorisointiteoriaan. Sosiaalinen identiteetti muotoutuu pastoraalikirjeissä kahtalaisesti: suhteessa vastustajiin vastaamalla heidän opetuksensa sisältöihin kirjoittajan muotoileman teologian avulla, sekä ennen kaikkea itsemäärittelyn avulla luomalla selvät käyttäytymisnormit, joita noudattamalla terveen opin mukainen usko tulee näkyväksi. Sosiaalinen identiteetti muotoutuu aina suhteessa muihin, eli niin kutsuttuun ulkoryhmään. Pastoraalikirjeiden kuvaamat vastustajat eivät edusta varsinaisesti mitään toisella vuosisadalla tunnettua yhtenäistä joukkoa, vaan he ovat todennäköisimmin yhteisön sisältä nousevia yksittäisiä poikkeuksia, joiden ajattelussa on nähtävissä kirjoittajan näkökulmasta poikkeavaa tulkintaa paavalilaisesta kristillisyydestä. Sosiaalisen identiteetin rakentuminen suhteessa vastustajiin ilmenee erityisesti niissä tekstikohdissa, joissa kirjeiden kirjoittaja vastaa vastustajien opetukseen muotoilemalla omaa teologiaansa tukeutuen Vanhan testamentin teksteihin. Poleemisen retoriikan avulla vastustajista luodaan negatiivinen kuva. Pastoraalikirjeissä ilmitulevan itsekategorisoinnin perusteella terveen opin mukainen kristitty sitoutuu Jumalaa kunnioittavaan asenteeseen, josta kumpuavat hyvät teot. Seurakunnan järjestys pohjautuu kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan perhemalliin, jonka perusteella myös seurakunnassa vallitsee tarkka hierarkia. Oikean käytöksen merkitys on identiteetin ilmenemisen kannalta oleellista, minkä vuoksi pastoraalikirjeet sisältävät paljon seurakunnalle annettavia normeja. Normit linkittyvät vahvasti kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan ihanteisiin. Sisäryhmän sosiaalista identiteettiä ylläpidetään prototyyppisen johtajan avulla, joka pastoraalikirjeissä on kirjeiden kuvaama Paavali. Sosiaalisen identiteetin näkökulman soveltaminen pastoraalikirjeisiin avaa tuoreen näkökulman siihen, millä tavalla kirjeet tuovat ilmi toisen vuosisadan alun kristittyjen itseymmärrystä. Paavalilaisesta perinnöstä oli toisella vuosisadalla olemassa monenlaisia tulkintoja, joista pastoraalikirjeet edustavat poikkeuksellisen yhteiskuntamyönteistä tulkintaa. Pastoraalikirjeiden tarkoituksena on pyrkiä kohti sosiaalista harmoniaa, ja näin vahvistaa yhteisöä sekä vakiinnuttaa kristillisen yhteisön asema osaksi kreikkalais-roomalaista yhteiskuntaa.

Tutkielmassa tarkastellaan Jehovan todistaja -yhteisön vaikutusta entisten jäsenten kokemaan sosiaaliseen todellisuuteen. Työn tarkoituksena on pohtia sitä, millä tavalla yksilön omistautuminen uskonnolle vaikuttaa hänen vuorovaikutussuhteisiinsa ja minkälainen merkitys yhteisön ulkopuolisilla suhteilla on todellisuuden kokemiseen uskonnossa ollessa. Lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, millä tavalla yksilön uskonnollinen tausta ilmentää hänen nykyistä suhtautumistaan uskontoon. Aineistona työssä on yhdeksän entisen Jehovan todistajan haastattelut. Tutkielman aihetta on lähestytty yksilön ja uskonnon sosiaalista luonnetta ilmentävien teoreettisten näkökulmien kautta. Todellisuuden rakentuminen sosiaalisella tasolla perustuu työssäni siihen, että yksilö on jo geeniperimänsä myötä taipuvainen yhteisöllisyyteen, mikä mahdollistaa sen, että hänestä voi sosialisaation kautta tulla yhteiskunnan jäsen. Työssä uskonnon sosiaaliseen luonteeseen liittyy puolestaan ajatus yhteisesti jaetuista representaatioista ja rituaaleista, jotka toimiakseen edellyttävät yksilöltä solidaarisuutta muita ihmisiä kohtaan. Kalliiden signaalien teorian mukaisesti tarkastelen aihetta myös siitä käsin, että yksilön uhrautuminen ja sitoutuminen uskontoon kuvastavat hänen todellista sitoutumistaan uskonnollisen yhteisön elämään. Analyysini on teoriaohjautuvasta näkökulmasta toteutettu sisällönanalyysi. Siinä on huomioitu yksilöiden ainutlaatuiset kokemukset tarkastelemalla niitä ensin omassa kontekstissaan ja sen jälkeen sidottu tutkimus edellä mainittuihin teoreettisiin kehyksiin. Pyrkimyksenä on ollut luoda keskusteleva näkökulma aineiston ja teorian välille. Tutkimuksen perusteella on havaittavissa, että uskonto vaikuttaa merkittävällä tavalla yksilön elämään myös sen jälkeen, kun se ei enää ole yksilön elämässä mukana konkreettisesti. Omistautuminen uskonnolle ja sisäsyntyinen motivaatio olla yhteisön jäsen vaikuttavat kielteisellä tavalla siinä tapauksessa, kun yksilö on torjunut uskonnon ulkopuolisen elämän kokonaisuudessaan. Silloin, kun uskonnollinen aktiivisuus on pitänyt sisällään myös jonkinlaisen yhteyden ulkopuoliseen maailmaan, näyttäytyy elämä yhteisöstä poislähdön jälkeen myönteisemmässä valossa ja esimerkiksi vuorovaikutussuhteiden solmiminen ei tuota suuria vaikeuksia. Uskontoon suhtautuminen näyttää tutkimuksen perusteella olevan seurausta hyvin samankaltaisista asioista kuin, mistä sosiaalisen todellisuuden kokemisessa on kyse. Aktiivinen uskonnollinen elämä ja myönteiset kokemukset heijastavat uskontomyönteisyyttä yhteisössä ollessa, mutta mahdollinen koettu pettymys vaikuttaa siihen, että uskonto koetaan myöhemmin kielteisenä. Pääosin kielteinen asennoituminen uskonyhteisössä toimimista kohtaan korreloi jonkin asteisen uskontokielteisyyden kanssa myös poislähdön jälkeen. Loppujen lopuksi merkityksellisimmäksi asiaksi yksilön uskontokokemuksissa Jehovan todistaja -elämän jälkeen osoittautuu selkeästi kuitenkin se, että yksilöllä on vapaus valita ja tehdä juuri niin kuin itse tahtoo.