Browsing by Title

Tämä tutkimus tarkasteli kristillisten kotisolujen toimintaa ja osallistujien tyytyväisyyttä solussa tapahtuvaan toimintaan neljässä seurakunnassa. Seurkakunnat olivat: Kotisolujen verkosto, Cityseurakunta, Suur-Helsingin Seurakunta ja Helsingin Saalem. Ikäjakauuma aineistossa heijasti kansamme aikuisväestöä. Tutkimus tehtiin verkkopohjaiseen kyselytutkimuksen avulla johon vastasi 61 solulaista yllä mainituista seurakunnista. Tätä aineistoa analysoin SPSS-ohjelman analyyseillä: PCA, Wilcoxon, korrelointi, ristitaulukointi ja keskiarvovertailu. Tieteellisestä näkökulmasta solut ovat kiinnostavia, sillä vaikka soluja onkin tutkittu aikaisemmin, niitä ei aikaisemmin ole tutkittu osallistujien henkilökohtaisista kokemuksista käsin. Tästä tutkimuksesta voi olla hyötyä kaikille niille, jotka osallistuvat solutoimintaan tai tutkivat solutoimintaa. Teoreettisesti kyselyni pohjautuu eniten James Rutzin solututkimukseen. Tämän lisäksi käytin lähteenä kahta ihmisten perus- tarveteoriaa eli Manfred Max-Neefin teoriaa ja Tony Wardin yms. Good Lives Model (GLM:n) -teoriaa. Lisäksi hyödynsin neljä henkisen tarpeen teoriaa: Kenneth Pargamentin, Nancy Lanin, George Gallupin ja Howard Clinebellin. Keskeiset tulokset Tutkimukseni tuloksena selvisi, että on vain kaksi sellaista toimintaa, joita kaikki solut tekevät joka kerta, kun he tapaavat: he rukoilevat ja jakavat henkilökohtaisia todistuksiaan. Yhteisiä tekijöitä olivat myös, että solut harjoittavat hyvin vähän demonien karkottamista, ehtoollisen viettoa ja rahan käyttöä, eivätkä ne panosta lähes lainkaan solutoiminnan laajenemiseen. Solutoiminta palvelee monia tarpeita, ja enemmistö niihin osallistuneista kokee solun palvelevan omia tarpeitaan. Yleisesti opin, että mitä useammin ihminen tekee solussa jotain, sitä paremmin he kokivat, että se sujuu.

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää Søren Kierkegaardin (1813–1855) kirjallisen pseudonyymin, Johannes Climacuksen, käsitys uskon ja historian suhteesta teoksessa Philosophiske Smuler eller En Smule Philosophi (1844), ”Filosofisia muruja tai Murunen filosofiaa”. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Climacuksen käsitystä tarkastellaan erityisesti suhteessa David Friedrich Straussin (1808–1874) tunnetuksi tekemään erotteluun myyttisen uskon todellisuuden ja historiallisten tosiasioiden välillä. Tämän lisäksi huomiota kiinnitetään myös laajemmin teoksessa esiin nousevaan keskusteluun uskonnollisen uskon ja tieteellisen historiantutkimuksen välisestä suhteesta. Tutkimuksen päälähteenä on teos Philosophiske Smuler eller En Smule Philosophi. Muina lähteinä käytetään toista pseudonymi Climacuksen nimellä julkaistua teosta Afsluttende uvidenskabelig Efterskrift til de philosophiske Smuler (1846) sekä vuosien 1842–1843 aikana kirjoitettua mutta Kierkegaardin elinaikana julkaisemattomaksi jäänyttä teosta Johannes Climacus eller De Omnibus dubitandum est. Lisäksi joissain tapauksissa viitataan myös muihin Kierkegaardin julkaisuihin ja kirjoituksiin. Taustaluvussa selvitetään Straussin asemaa Filosofisten murujen kirjoituskontekstissa. Saksalaisen Straussin esittämät radikaalit näkemykset aiheuttivat kuohuntaa Tanskassa asti. Myös Kierkegaard oli hankkinut keskeisiä osia tämän tuotannosta käännöksinä, ja ilmeisesti hän sai sysäyksen Filosofisten murujen lähtökohdalle juuri Straussin tekstin äärellä. Tanskalainen H.L. Martensen piti Straussin näkemyksiä vakavana uhkana kristinuskolle, ja osittain muotoilikin omia näkemyksiään vastauksena tähän uhkaan. Kierkegaard oli hyvin kriittinen Martensenin ratkaisuyritystä kohtaan. Climacus osoittaa kritiikkiä paitsi Martensenia, myös Straussin taustalla vaikuttanutta spinozalaista ajattelua kohtaan. Climacuksen voidaankin nähdä lähestyvän Straussia kahdesta eri suunnasta Filosofisissa muruissa: toisaalta arvioimalla tämän näkemysten lähtökohtia, toisaalta arvioimalla sitä kritiikkiä, jota Straussia kohtaan oli esitetty. Strauss löytyy Spinozan ja Martensenin välistä. Kolmannessa luvussa selvitetään Climacuksen käsitystä historian luonteesta, toisaalta suhteessa Martensenin esittämiin näkemyksiin, toisaalta suhteessa Straussin spinozalaiseen lähtökohtaan. Keskeiseksi argumentiksi osoittautuu David Humen (1711–1776) esittämää kausaalisuhteen kritiikkiä muistuttava näkemys. Climacuksen mukaan historiaa ei voida tavoittaa idealistisella vaan ainoastaan empiirisellä lähestymistavalla. Humelaiseen tapaan Climacus esittää, että historialliseen tapahtumiseen liittyvää syyn ja vaikutuksen suhdetta ei tavoiteta välttämättömänä vaan mahdollisena suhteena. Siten historia ei ole absoluuttisen varman tiedon kohde vaan todennäköisyytenä arvioitavan uskomuksen kohde, uskon kohde yleisessä merkityksessä. Neljännessä luvussa käsitellään Climacuksen suhtautumista ihmisen kykyyn saavuttaa ikuinen Jumala uskonsa kohteeksi. Tällainen ei Climacuksen mukaan ole ihmiselle mahdollista. Vastakkaiset käsitykset ovat olleet seurausta filosofian ja kristinuskon virheellisestä sekoittamisesta tai sitten pakanuuteen kuuluvasta mielikuvituksen ja aistihavaintojen mielivaltaisesta yhdistelemisestä. Viidennessä luvussa käsitellään Climacuksen keskustelua kristinuskon historiallisesta lähtökohdasta. Climacus esittää runon, jonka mukaan ikuinen Jumala on ylittänyt ikuisen ja historiallisen välisen rajan, ja siten yhteyttä ikuiseen Jumalaan ei saada muodostamalla yhteys ikuiseen totuuteen vaan historialliseen tosiseikkaan, siihen paradoksiin, että Jumala on elänyt yksittäisenä ihmisenä historiassa. Climacus kritisoi sekä Straussin että Martensenin tapaa ymmärtää paradoksi vertauskuvallisesti, jolloin he kadottavat sen todellisen historiallisuuden. Kuudennessa luvussa selvitetään Climacuksen käsitystä empiirisellä alueella tehtävän historiantutkimuksen ja inkarnaation suhteesta. Climacus kritisoi Straussin spinozalaista otetta, jossa historiallisuuden kriteereitä määritellään deduktiivisella varmuudella – ja absoluuttisesti kielletään inkarnaation mahdollisuus. Climacuksen mukaan inkarnaatio sen sijaan on äärimmäisen epätodennäköinen historiallinen tapahtuma, ja sellaisena siihen uskotaan – vastoin todennäköisyyttä ja Jumalalta saadun edellytyksen perusteella. Mahdollisuus historiallisen todennäköisyyden arvioimiseen jää kuitenkin koettelemaan uskoa – ja juuri tämä epäilyn mahdollisuus sitoo uskon tiukasti historialliseen todellisuuteen. Sekä Strauss että Martensen olivat tahtoneet pelastaa kristinuskon turvaan epäilyksiltä, vaikkakin hyvin erilaisilla keinoilla. Strauss oli irrottanut uskon kokonaan historiasta ja liittänyt varmoihin ikuisiin totuuksiin, Martensen sen sijaan oli pitänyt historiallisen inkarnaation tapahtumista välttämättömänä. Molemmissa tapauksissa ajatus metafyysisestä välttämättömyydestä turmeli käsityksen inkarnaation konkreettisesta, partikulaarisesta historiallisesta luonteesta – ja turmeli samalla myös uskon.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on tarkastella Philip Zimbardon 1970–luvulla tehdyn vankilakokeen sosiaalipsykologisia ryhmäilmiöitä sosiaalietiikan ja etenkin valittujen moraaliteorioiden näkökulmasta. Lisäksi tavoitteena on esittää Philip Zimbardon kehittelemiä keinoja ei toivottujen ryhmäilmiöiden ilmenemisen torjumiseksi. Tarkastelen tutkielmani aihetta myös professori Jaana Hallamaan Yhteistoiminnan etiikka teokseen nojaten. Opinnäytetyön aihe nousi omasta kiinnostuksestani etiikkaa ja sen teorioihin sekä halusta tarkastella sosiaalipsykologisia ilmiöitä moraalin näkökulmasta. Tarkastelen tutkielmassani ensin kirjallisuuteen perustuen sosiaalisuutta ja sosiaalisen toiminnan perustaa. Tämän jälkeen syvennän aihetta tarkastellen Philip Zimbardon listaamia sosiaalipsykologisia ryhmäilmiöitä ja yksilön sosiaalisia tarpeita. Tutkielmani jatkuu teon, toiminnan, vastuun ja keinojen tarkastelulla moraalin näkökulmasta sekä yksilön vastuun arvioimisella ja pilkon toiminnan ja teon moraalisesta näkökulmasta pienempiin osiin, jotta moraalinen tarkastelu olisi mielekkäämpää. Tämän tutkielman aineistoa tutkitaan aineistolähtöisesti. Yksilön toiminnan etiikkaa tarkasteltaessa teoreettisena viitekehyksenä toimii Yhteistoiminnan etiikka -teoksen tarjoama viitekehys, sekä muutama esitelty etiikan teoria. Sosiaalipsykologisia ilmiöitä pohtiessani olen tukeutunut sosiaalipsykologiseen kirjallisuuteen. Tutkielmani lopussa tarkastelen Philip Zimbardon esittelemiä keinoja ja pohdin yksilön mahdollisuutta vaikuttaa sosiaalipsykologisten ryhmäilmiöiden ilmaantumiseen. Pohdin miten ryhmässä ja yksilötasolla on mahdollista välttää ei toivottuja ryhmäilmiöitä. Päädyn ajatukseen siitä, että tarkastelemalla yksilönä avoimesti ja ennakkoluulottomasti omaa toimintaa ja olemalla tietoinen ryhmässä vaikuttavien ilmiöiden ilmaantuvuudesta, yksilöllä ja ryhmällä on mahdollisuus välttää negatiiviset ryhmäilmiöt ja toimia moraalisesti kestävällä tavalla.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan sosiaalisen identiteetin muotoutumista Uuden testamentin pastoraalikirjeissä, eli Ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle, Toisessa kirjeessä Timoteukselle sekä Kirjeessä Titukselle. Tarkastelussa hyödynnetään sosiaalitieteellistä sosiaalisen identiteetin näkökulmaa, joka jakautuu sosiaalisen identiteetin teoriaan ja itsekategorisointiteoriaan. Sosiaalinen identiteetti muotoutuu pastoraalikirjeissä kahtalaisesti: suhteessa vastustajiin vastaamalla heidän opetuksensa sisältöihin kirjoittajan muotoileman teologian avulla, sekä ennen kaikkea itsemäärittelyn avulla luomalla selvät käyttäytymisnormit, joita noudattamalla terveen opin mukainen usko tulee näkyväksi. Sosiaalinen identiteetti muotoutuu aina suhteessa muihin, eli niin kutsuttuun ulkoryhmään. Pastoraalikirjeiden kuvaamat vastustajat eivät edusta varsinaisesti mitään toisella vuosisadalla tunnettua yhtenäistä joukkoa, vaan he ovat todennäköisimmin yhteisön sisältä nousevia yksittäisiä poikkeuksia, joiden ajattelussa on nähtävissä kirjoittajan näkökulmasta poikkeavaa tulkintaa paavalilaisesta kristillisyydestä. Sosiaalisen identiteetin rakentuminen suhteessa vastustajiin ilmenee erityisesti niissä tekstikohdissa, joissa kirjeiden kirjoittaja vastaa vastustajien opetukseen muotoilemalla omaa teologiaansa tukeutuen Vanhan testamentin teksteihin. Poleemisen retoriikan avulla vastustajista luodaan negatiivinen kuva. Pastoraalikirjeissä ilmitulevan itsekategorisoinnin perusteella terveen opin mukainen kristitty sitoutuu Jumalaa kunnioittavaan asenteeseen, josta kumpuavat hyvät teot. Seurakunnan järjestys pohjautuu kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan perhemalliin, jonka perusteella myös seurakunnassa vallitsee tarkka hierarkia. Oikean käytöksen merkitys on identiteetin ilmenemisen kannalta oleellista, minkä vuoksi pastoraalikirjeet sisältävät paljon seurakunnalle annettavia normeja. Normit linkittyvät vahvasti kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan ihanteisiin. Sisäryhmän sosiaalista identiteettiä ylläpidetään prototyyppisen johtajan avulla, joka pastoraalikirjeissä on kirjeiden kuvaama Paavali. Sosiaalisen identiteetin näkökulman soveltaminen pastoraalikirjeisiin avaa tuoreen näkökulman siihen, millä tavalla kirjeet tuovat ilmi toisen vuosisadan alun kristittyjen itseymmärrystä. Paavalilaisesta perinnöstä oli toisella vuosisadalla olemassa monenlaisia tulkintoja, joista pastoraalikirjeet edustavat poikkeuksellisen yhteiskuntamyönteistä tulkintaa. Pastoraalikirjeiden tarkoituksena on pyrkiä kohti sosiaalista harmoniaa, ja näin vahvistaa yhteisöä sekä vakiinnuttaa kristillisen yhteisön asema osaksi kreikkalais-roomalaista yhteiskuntaa.

Tutkielmassa tarkastellaan Jehovan todistaja -yhteisön vaikutusta entisten jäsenten kokemaan sosiaaliseen todellisuuteen. Työn tarkoituksena on pohtia sitä, millä tavalla yksilön omistautuminen uskonnolle vaikuttaa hänen vuorovaikutussuhteisiinsa ja minkälainen merkitys yhteisön ulkopuolisilla suhteilla on todellisuuden kokemiseen uskonnossa ollessa. Lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, millä tavalla yksilön uskonnollinen tausta ilmentää hänen nykyistä suhtautumistaan uskontoon. Aineistona työssä on yhdeksän entisen Jehovan todistajan haastattelut. Tutkielman aihetta on lähestytty yksilön ja uskonnon sosiaalista luonnetta ilmentävien teoreettisten näkökulmien kautta. Todellisuuden rakentuminen sosiaalisella tasolla perustuu työssäni siihen, että yksilö on jo geeniperimänsä myötä taipuvainen yhteisöllisyyteen, mikä mahdollistaa sen, että hänestä voi sosialisaation kautta tulla yhteiskunnan jäsen. Työssä uskonnon sosiaaliseen luonteeseen liittyy puolestaan ajatus yhteisesti jaetuista representaatioista ja rituaaleista, jotka toimiakseen edellyttävät yksilöltä solidaarisuutta muita ihmisiä kohtaan. Kalliiden signaalien teorian mukaisesti tarkastelen aihetta myös siitä käsin, että yksilön uhrautuminen ja sitoutuminen uskontoon kuvastavat hänen todellista sitoutumistaan uskonnollisen yhteisön elämään. Analyysini on teoriaohjautuvasta näkökulmasta toteutettu sisällönanalyysi. Siinä on huomioitu yksilöiden ainutlaatuiset kokemukset tarkastelemalla niitä ensin omassa kontekstissaan ja sen jälkeen sidottu tutkimus edellä mainittuihin teoreettisiin kehyksiin. Pyrkimyksenä on ollut luoda keskusteleva näkökulma aineiston ja teorian välille. Tutkimuksen perusteella on havaittavissa, että uskonto vaikuttaa merkittävällä tavalla yksilön elämään myös sen jälkeen, kun se ei enää ole yksilön elämässä mukana konkreettisesti. Omistautuminen uskonnolle ja sisäsyntyinen motivaatio olla yhteisön jäsen vaikuttavat kielteisellä tavalla siinä tapauksessa, kun yksilö on torjunut uskonnon ulkopuolisen elämän kokonaisuudessaan. Silloin, kun uskonnollinen aktiivisuus on pitänyt sisällään myös jonkinlaisen yhteyden ulkopuoliseen maailmaan, näyttäytyy elämä yhteisöstä poislähdön jälkeen myönteisemmässä valossa ja esimerkiksi vuorovaikutussuhteiden solmiminen ei tuota suuria vaikeuksia. Uskontoon suhtautuminen näyttää tutkimuksen perusteella olevan seurausta hyvin samankaltaisista asioista kuin, mistä sosiaalisen todellisuuden kokemisessa on kyse. Aktiivinen uskonnollinen elämä ja myönteiset kokemukset heijastavat uskontomyönteisyyttä yhteisössä ollessa, mutta mahdollinen koettu pettymys vaikuttaa siihen, että uskonto koetaan myöhemmin kielteisenä. Pääosin kielteinen asennoituminen uskonyhteisössä toimimista kohtaan korreloi jonkin asteisen uskontokielteisyyden kanssa myös poislähdön jälkeen. Loppujen lopuksi merkityksellisimmäksi asiaksi yksilön uskontokokemuksissa Jehovan todistaja -elämän jälkeen osoittautuu selkeästi kuitenkin se, että yksilöllä on vapaus valita ja tehdä juuri niin kuin itse tahtoo.

Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, minkälaista oli kirkollinen työ koulutuspurjehduksella miinalaiva Pohjanmaalla vuonna 2010 ja miten koulutuspurjehdukselle osallistuneet olivat kokeneet sen. Kirkolliseen työhön puolustusvoimissa kuuluu julistus, opetus ja sielunhoito. Koulutuspurjehduksella pääosassa on sotilaspapin tekemä sielunhoitotyö. Itsenäisen Suomen laivastossa koulutuspurjehdukset alkoivat 1930-luvulla ja pappi on ollut aina mukana pitkillä purjehduksilla. Ennen vuoden 2010 koulutuspurjehdusta tehtiin yhdeksän taustahaastattelua, joiden tarkoituksena oli kartoittaa seuraavia osa-alueita: mikä on koulutuspurjehdus, millainen sosiaalinen yhteisö miinalaiva on, millainen sotilashierarkia koulutuspurjehduksella on, millainen on sotilaspapin asema sotilashierarkiassa ja mitä papilta odotetaan koulutuspurjehduksella ja mitä pappi tekee koulutuspurjehduksella. Varsinainen tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeilla koulutuspurjehduksen aikana. Vastaajilta kysyttiin erilaisia taustatietoja, kuten: ikä, perhesuhteet, uskonnollinen vakaumus, odotukset kirkollista työtä kohtaan sekä huolenaiheet, jotka olivat ilmenneet koulutuspurjehduksen aikana. Nämä toimivat aineistossa taustamuuttujina. Näitä taustamuuttujia testattiin vastaajien kokemuksiin kirkollisesta työstä ja sotilaspappeudesta. Kyselylomakkeessa oli myös avoimia kysymyksiä, joiden vastaukset analysoitiin kvalitatiivisesti. Kyselylomakkeiden kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen analysoinnin jälkeen tehtiin vielä neljä haastattelua. Näissä haastatteluissa haettiin tarkennuksia määrällisessä analyysissa esiintyneisiin erityispiirteisiin. Vastaajista vain osa (13 %) keskusteli luottamuksellisesti papin kanssa. Yksi tutkimustulos oli se, että suurin osa (93 %) vastaajista oli sitä mieltä, että on hyvä asia, että kaikilla halukkailla on mahdollisuus keskustella luottamuksellisesti papin kanssa, jos tarvetta siihen ilmenee. Papin läsnäoloa pidettiin tärkeänä ja osa jopa toivoi lisää papin näkyvyyttä. Jumalanpalvelusten ja hartauksien määrään suurin osa oli tyytyväinen, eikä niitä toivottu enempää. Yhtä merkittävä tutkimustulos oli myös se, että papin läsnäolon tärkeyden lisäksi tärkeämpää on se, millainen pappi on. Pappi on osa sotilashierarkiaa, mutta silti hiukan erillään siitä. Pappiin, tai lähinnä hänen persoonaansa kohdistuu paljon odotuksia. Sotilaspapin toivottiin olevan läsnä, avoin, sosiaalinen, sopeutuva, ei liian jyrkkä eikä ahdasmielinen.

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, miten kenialaisesta feministiteologiasta on tullut sellaista kuin se tutkimusajankohtani lopussa, vuonna 2008, on. Vastaan tutkielmassani seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1. Mikä on ollut lähtökohtana kenialaisen feministiteologian muotoutumiselle? 2. Millainen on ollut afrikkalaisen feministiteologian järjestäytymisprosessi ja miten se on näkynyt kenialaisten feministiteologian työssä? 3. Minkälaisia haasteita kenialaiset feministiteologit ovat nähneet naisten aseman luoneen näiden arkeen tutkimusajankohtana? Tutkimukseni taustaluvussa käsittelen kahta erilaista historiallista prosessia, joilla on ollut olennainen merkitys siinä, miksi, missä ja mitä feministiteologit ovat kirjoittaneet tutkimusajankohtana. Taustaluvun ensimmäisessä osassa hahmotetaan kenialaisen feministiteologian teologinen syntykontekstia erilaisia globaalin etelän teologioita esittelemällä. Toinen prosessi kuvaa Kenian historiaa ja sitoo kenialaisen feministiteologian maantieteelliseen kontekstiin. Analyysini koostuu kolmesta osasta, joista kukin vastaa yhteen tutkimuskysymykseen. Ensimmäisessä osassa ollaan feministiteologian alkulähteillä ja hahmotetaan sitä, mitkä ovat olleet kenialaisten feministiteologien näkemyksiä naisten asemasta ennen varsinaisen teologian muotoutumista. Analyysin ensimmäisen osan tärkein sisältö on erilaisten traditioiden, perheen ja yhteisön sekä kristinuskon yhteisvaikutuksen kuvaaminen naisen aseman muodostumisen kannalta. Analyysin toisessa osassa tarkastellaan sitä, millaisessa teologisessa viitekehyksessä kenialainen feministiteologia kehittyi naisen aseman juuria etsineestä naisten joukosta kantaaottavaksi, uuteen perinteeseen liittyneeksi teologiaksi. Analyysin kolmas kuvaa sitä, miten kenialainen feministiteologia on toiminut käytännössä tutkimusajankohtana – millaisiin asioihin on otettu kantaa ja miten erilaiset haasteet ovat feministiteologien mukaan näkyneet naisten elämässä Keniassa. Kenialaisen feministiteologian erityispiirteenä on tutkimusajankohtana ollut kriittisyys sekä muutoshakuisuus. Feministiteologit ovat kirjoituksissaan ottaneet kantaa naisten asemaan liittyviin epäkohtiin ja tulkinneet niitä käytännön esimerkkien kautta. Tärkeän painoarvon tutkimuksessa ovat saaneet perheen ja yhteisön vaikutus naisten asemaan Keniassa sekä erilaiset naiseuteen ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat. Kenialainen feministiteologia on pyrkinyt tuomaan teologiseen keskusteluun näkökulman, jossa perinteisen ja modernin välinen vuoropuhelu on nostettu tärkeään asemaan vanhojen rakenteiden murtamisessa sekä vastaavasti uudenlaisten rakenteiden luomisessa. Feministiteologien agenda on alusta lähtien ollut selvä: antaa ääni niille, joilta se on otettu pois ja vapauttaa naissukupuoli, erityisesti Afrikassa, kaikenlaisesta sorrosta.

Vuonna 2002 Bostonin katolista hiippakuntaa järkytti median julkaisemat uutiset katolisen kirkon hyväksikäyttötapauksista. Tapaukset liittyivät järjestelmälliseen salailuun, jonka tarkoituksena oli peittää tosiasia, että useat papit olivat seksuaalisesti hyväksikäyttäneet lapsia, Boston Globen lehden Spotlight-tiimi, julkaisi tästä aiheesta ensimmäiset artikkelit. Spotlight-ryhmän tutkimustyöstä tehtiin elokuva Spotlight. Elokuva keräsi paljon kommentteja niin puolesta kuin vastaan. Elokuvaa kommentoitiin paljon mediassa ja elokuvan voitettua parhaan elokuvan Oscar palkinnon joutui Katolinen kirkko kommentoimaan elokuvaa. Elokuvaan suhtauduttiin hyvin innokkaasti ja se sai kehuja mediassa sekä kirkolta. Kuitenkin kirkon puolelta kommentit pyrkivät suojelemaan kirkkoa ja nostamaan elokuvan ongelmakohtia esiin. Elokuva itsessään ei saanut raivoa aikaan ihmisissä vaan arkaluonteinen aihe. Instituution koettiin olevan mätä. Kirkolta vaadittiin muutoksia, selontekoa ja puhdasta rehellisyyttä hyväksikäyttöskandaaleihin liittyen. Tämän maisterintutkielman tavoitteena on tarkastella Spotlight-elokuvan vaikutusta Yhdysvaltojen katolisessa kirkossa, katsojissa ja mediassa vuosien 2015-2016 aikana. Pyrin työssäni vastaamaan kysymykseen, miten elokuva vaikutti ihmisiin, kirkkoon ja mediaan. Lehdistötutkimukseni materiaalit ovat pääosin lehtiartikkeleita, jotka käsittelevät elokuvaa. Tuon tutkimuksessani esiin millainen apu The Boston Globe lehden Spotlight-tutkimusryhmällä oli elokuvan luomiseen ja siihen kuinka totuudenmukainen elokuvasta lopulta tuli. Pyrin tutkimaan myös, oliko vaikutus erilainen silloin kun tutkimusryhmä julkaisi artikkelinsa verrattuna siihen, kun elokuva tuli julki.

Tässä tutkielmassa tarkasteltiin Helsingin seurakuntien isosten stereotypioita ja metastereotypioita. Stereotypialla tarkoitettiin Gordon Allportin mukaisesti kategoriaan yhdistettyä liioiteltua uskomusta. Metastereotypialla tarkoitettiin stereotypioiden stereotypioita eli havaintoja, joita yksilöllä tai ryhmällä on toisten stereotypioista heitä kohtaan. Tutkimuksessa selvitettiin isosten itsearviota omasta isosryhmästään ja isosten stereotypioita ja metastereotypioita eli mitä isoset ajattelivat muista nuorista ja mitä isoset olettivat muiden nuorten ajattelevan isosista. Lopuksi selvitettiin myös, millainen oli isosten oma käsitys uskonnollisuudestaan. Tutkimus tehtiin kvantitatiivista tutkimusotetta hyödyntäen ja aineistonkeruu tapahtui sähköisen kyselylomakkeen avulla. Lähes kaikki seurakunnat osallistuivat aineistonkeruuseen ja kyselyyn vastasi 153 isosta. Isoset arvioivat omaa asemaansa isoskoulutusryhmässä hyvin positiivisesti, ja vain harva koki negatiivisia tunteita ryhmässä. Tämä viittaa isosten vahvaan ryhmään samaistumiseen. Isosilla ilmeni vain positiivisia stereotypioita muista nuorista. Isoset eivät siis stereotyyppisesti liitä negatiivisia ajatuksia muihin nuoriin, vaikka tällainen oletus olikin yleisesti stereotypiatutkimusten pohjalta tehty. Isosilla oli niin positiivisia kuin negatiivisia metastereotypioita. Negatiivisina metastereotypioina uskonnollisuus ja lainkuulaisuus olivat piirteitä, joihin isoset eivät halunneet heitä yhdistettävän. Isoset eivät omasta mielestään eroa mitenkään muista nuorista ja he pyrkivät samaistamaan itsensä muihin nuoriin. Näin isoset pyrkivät muuttamaan heidän ja muiden nuorten välillä olevia virheellisiä stereotyyppisiä eroja. Tulokset vahvistivat ennakko-oletukset, joiden mukaan isoset ajattelevat, että muut nuoret eivät ole uskonnollisia ja että isoset luulevat muiden nuorten ajattelevan, että isoset ovat uskonnollisia. Isoset eivät kuitenkaan pitäneet itseään lainkaan niin uskonnollisina, kuin he olettivat muiden heistä ajattelevan. Isosten uskonnollisuus oli henkisyyteen viittaavaa ja liberaalia.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään suomalaisessa yrityselämässä vaikuttavien yhdysvaltalaisten strategiakirjojen maailmankuvaa, ihmiskäsitystä ja arvokkaina pidettyjä päämääriä. Lähtöoletuksena on, että strategiakirjat sekä kuvaavat että tuottavat organisaatioiden johtamista, kulttuuria ja ajattelutapoja. Tutkielman lähdeaineistona on käytetty suomalaisten strategia-asiantuntijoiden arvioiden mukaan yrityselämässä luetuimpia ja vaikutusvaltaisimpia strategiakirjoja. Lähdekirjat ovat ilmestymisjärjestyksessä Strategia kilpailutilanteessa (Porter), Vallankumouksen kärjessä (Hamel), Hyvästä paras (Collins), Strategiakartat (Kaplan ja Norton) ja Sinisen meren strategia (Kim ja Mauborgne). Tutkielman ensisijainen metodi on käsiteanalyysi. Tutkielman nimi, Strategiapuhe, viittaa lähdekirjoissa esiintyviin diskursseihin eli puhetapoihin. Tutkimuskysymyksiä on kolme: Minkälainen on strategisen johtamisen maailmankuva ja käsitys todellisuudesta? Mitkä ovat strategiaoppien mukaan yritysten keskeiset toimijaryhmät ja mikä on heidän suhteensa strategiaan? Mikä on strategian tarkoitus ja mitä keinoja tarkoituksen toteuttamiseksi lähdeteoksissa tarjotaan? Tutkielma jakautuu johdannon ja loppukatsauksen lisäksi kolmeen päälukuun. Johdannon alussa esitellään strategian käsitettä ja historiaa. Strategia-ajattelun kehityskaaren ymmärtäminen selittää lähdeteoksiksi valittujen strategiakirjojen diskursiivista sisältöä. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan strategisen johtamisen maailmankuvaa ja todellisuuskäsitystä viiden lähdekirjoissa keskeisen käsitteen avulla. Nämä käsitteet ovat toimiala, motivaatio, oikeudenmukaisuus, arvo ja kulttuuri. Toisessa pääluvussa selvitetään lähdekirjojen ihmiskäsitystä ja toimijuuden jakautumista neljän keskeisen ihmisryhmän, omistajien, johtajien, työntekijöiden ja asiakkaiden, kesken. Strategiakirjallisuuden diskursseissa hämärretään nelijakoista toimijuuskäsitystä puhumalla yrityksistä itsenäisinä toimijoina. Kolmannessa pääluvussa analysoidaan lähdekirjojen käsitystä strategialla tavoiteltavasta menestyksestä sekä keinoja, joiden kerrotaan johtavan taloudelliseen menestykseen. Luvussa analysoitavat lähdekirjojen käsitteet ovat kilpailu, kasvu, prosessi, laatu, kehitys johdannaiskäsitteineen, laatu, innovaatiot ja riskit. Strategiakirjallisuuden keskeisin arvo on omistajalähtöisyys eli pyrkimys lisätä yrityksen taloudellista osakkeiden arvoa. Lähdeteosten maailmankuva, toimijat ja arvot asetetaan palvelemaan välineellisesti omistajien taloudellisen menestyksen päämäärää. Strategiakirjallisuus on luonteeltaan ratkaisukeskeistä ja monistista. Strategiadiskursseille on tyypillistä, että niissä määritellään oikeat organisaation ongelmat ja tarjotaan niihin ratkaisu, strategia.