Browsing by Title

This thesis is born out of an observation in some recent scholarly research that tends to polarize early church fathers, particularly Jerome and Augustine in their attitude towards the expression of grief by bereaved Christians. Augustine is said to allow a moderation of grief while Jerome condemns it outright. Adopting a literary analytical method, this thesis sets out to find the disposition of saints Jerome and Augustine towards the expression of grief in their consolation letters. The study finds out that there are more similarities in Jerome’s and Augustine’s approaches to grief than differences. Neither of these men maintained a singular stand on the expression of grief but adjusted their position depending on various circumstances. Their ideal recommendation was that Christians ought not to weep at all for deceased Christians but instead to rejoice and congratulate them for having left a world of sin to be with Christ. But when circumstances made the emotion of grief too powerful to bear, the church fathers excused grief and instead called for moderation. Having been bereaved themselves, at one point or the other, the church fathers were not unaware of the power of this emotion. When grief was excused, they explained that the grief was not for the departed person but for the virtues lost due to the death and for the living because they are allowed to continue in the world of turmoil and away from paradise. Grief also became legitimate if the deceased person died in sin because then, he would descend to hell. In their consolation letters the church fathers adapted traditional lines of arguments that were current in the Greco-Roman consolations to correspond with the teachings of the Bible in order to offer consolation to bereaved Christians. This hybrid produced a kind of consolation that some scholars have referred to as ‘theological consolation’. Unlike the philosophical consolation of the pagans, Christian consolation was hinged on the assurance of resurrection at the second coming of Christ. But as the second coming of Christ became less and less imminent than it was first thought the church fathers began to offer consolation based on an assurance that the deceased believer is already in heaven. The thesis begins with a survey of the ancient practice of consolation, a practice that was first documented and transmitted by the Greeks but adopted and preserved by Romans and then Greek and Latin church fathers. There was also an attempt to define consolation as a literary genre, an effort that many scholars find problematic due to the vastness of literature with consolatory content and the variety in degree of consolation in each. The solution to this problem was to view consolation as a theme present in various genres rather than a genre of its own. On this basis, my sources were delimited to include only patristic epistolary consolation.

Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista – niin kutsuttu vanhuspalvelulaki – laadittiin aikanaan korjaamaan vanhuspalveluissa havaitut epäkohdat. Tämä pro gradu -tutkielma selvittää, miksi vanhusten kaltoinkohteluun vastattiin lailla ikääntyneiden toimintakyvystä. Kysymyksen selvittämiseksi tarkastellaan lain muotoilua toimintakyvyn käsitteestä ja niitä taustaoletuksia vanhuudesta, joiden pohjalta laki on rakennettu. Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi, joka koostuu erilaisista tekstianalyyttisista menetelmistä. Tarkastelun kohteeksi asetettua tekstiä tutkitaan erittelemällä käsitteitä, argumentteja ja väitteitä sekä tekstistä esiin nousevia ajatuksellisia ennakkoehtoja. Tutkielmassa keskitytään analysoimaan vanhuspalvelulain keskeisimpiä käsitteitä, joita ovat toimintakyky, ikääntynyt väestö ja iäkäs henkilö. Analyysin apuvälineenä on käytetty Peter Laslettin tunnetuksi tekemää teoriaa kolmannesta iästä ja Rowen ja Kahnin onnistuneen ikääntymiseen teoriaan pohjautuvia aktiivisen ikääntymisen malleja. Tutkimuksen perusteella voidaan esittää, että vanhuspalvelulakia on tarkasteltava ennen kaikkea vastauksena ikärakenteen muutoksen ja huoltosuhteen heikkenemisen herättämään hätään. Toimintakyvyn ylläpitämiseen kannustetaan, sillä sen katsotaan vähentävän ikääntyneiden palvelutarvetta ja vähentävän julkisen sektorin menoja. Vanhuuden muutosten uskotaan olevan lykättävissä ja ehkäistävissä oikeanlaisilla elämäntapavalinnoilla. Toimintakyvyn ja onnistuneen ikääntymisen käsitteiden varaan muotoiltu lainsäädäntö sysää kuitenkin vastuun vanhuuden vaivoista iäkkäille ja heidän omaisilleen. Täyttääkseen yhteiskunnan normit, ja vanhetakseen onnistuneesti yksilön on säilyttävä aktiivisena kolmasikäläisenä. Vanhuspalveludokumenteissa käytetyt muotoilut ja niiden taustalla olevat teoreettiset mallit viittaavat siihen, että yhteiskunnalla ja sen instituutioilla ei ole riittäviä välineitä kohdata vanhuuden haurautta ja kuoleman vääjäämättömyyttä. Lain tavoitteiden ja keinojen muotoilut vaikuttavat sisäisesti ristiriitaiselta, ja on epätodennäköistä, että lain avulla voitaisiin kohentaa iäkkäiden asemaa.

Tämä työ käsittelee Pohjois-Amerikassa sijainneen Massachusettsin siirtokunnan lainsäädäntöä 1630- ja 1640-luvuilla. Tarkastelun alla ovat Massachusettsin varhaiset säädöskokoelmat ja yksittäiset säädösdokumentit siirtokunnan puritaanisessa viitekehyksessä. Tutkimus vertaa puritaanien teologiaa Massachusettsin lainsäädäntöön selvittääkseen ne keskeiset lain osa-alueet, joissa uskonto ja juridiikka niveltyvät yhteen. Massachusettsin siirtokunnan perustivat 1630-luvulla brittiläiset puritaanit, jotka pakenivat kotimaastaan Englannista hengellistä sortoa. Uuden-Englannin alueella sijainneessa siirtokunnassa puritaaneilla oli mahdollisuus aloittaa uusi elämä puhtaalla maaperällä, Jumalan lakia noudattavassa yhteisössä. Jean Calvinin teologiaan pohjanneen puritaanien kristinopin keskeisiä opinkappaleita olivat kongregationalistinen seurakuntamalli sekä kaksinkertaisen ennaltamääräämisopin muovaama ihmiskäsitys. Massachusettsin lainsäädäntö luovutti käytännössä kaiken julkisen vallan seurakuntien jäsenille. Vain miespuoliset seurakuntalaiset saatettiin hyväksyä siirtokunnan täysivaltaisiksi asukkaiksi, vapaiksi miehiksi, jotka saivat äänestää ja asettua ehdolle valittaessa siirtokunnan luottamushenkilöitä. Seurakuntien jäsenyys oli puolestaan avoinna vain harvoille, sillä seurakuntalaisiksi hyväksyttiin vain Jumalan pelastamaksi todetut. Laki takasi seurakunnille autonomisen aseman, mutta uusien seurakuntien perustaminen oli tarkkaan säänneltyä. Vallan jakautumisen ohella erityisesti kuolemanrangaistuksia koskevat säädökset nousevat esiin sisältäen lähes sellaisenaan Vanhasta testamentista kopioitua normiainesta. Myös perheen asema puritaaniyhteisön kivijalkana oli ilmeinen, ja laki velvoitti lapset tottelemaan vanhempiaan ja vanhemmat huolehtimaan lapsistaan. Lainsäädäntö suhtautui myös ankarasti niin aviorikokseen kuin esiaviolliseen seksiin. Tutkimus osoittaa, että vaikka puritaanien teologia läpäisi koko Massachusettsin yhteisön, vaikutti se erityisesti julkista valtaa ja asukkaiden velvollisuuksia koskevaan lainsäädäntöön. Jumalan valitut johtivat siirtokuntaa, ja loput asukkaat pyrittiin pitämään kiireisinä joutilasta mieltä alati vainoavan Saatanan torjumiseksi. Massachusettsin puritaaninen hegemonia loi lainsäädännön, joka suhtautui holhoavasti omiinsa ja torjuvasti muukalaisiin.

Tässä tutkielmassa käsittelen toivon luonnetta ja merkitystä antiikin Kreikan filosofiassa. Keskiössä ovat antiikin klassisen filosofian eli Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajatukset, heidän jälkeensä muodostuneiden hellenistisen ajan epikurolaisen ja stoalaisen koulukunnan ajatukset sekä eklektiseen Ciceron näkemys, joka sai vaikutteita kaikista edellä mainituista koulukunnista. Tutkielma vastaa seuraaviin kysymyksiin: Miten toivo on ymmärretty antiikin filosofiassa? Mitä eri termejä toivon kaltaisista asenteista on käytetty? Missä suhteessa toivo on muihin tunteisiin, jos toivo voidaan tulkita tunteeksi? Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Primaarilähteinä toimivat säilyneet antiikin teokset, mutta monen tekstin kohdalla on jouduttu käyttämään paremmin säilyneitä sekundaarilähteitä. Toivoon on suhtauduttu monin eri asentein ja sitä on määritelty monin eri tavoin historiassa. Sokrates ja Platon eivät juuri käsitelleet filosofiassaan tunteita, mutta Aristoteles teki merkittävää työtä tunteiden filosofian alalla. Epikurolaisilla on tunteista yksinkertainen jaottelu, sillä heidän mukaansa on vain tuskaa sekä nautintoa. Stoalaisilla on monimutkainen tunneteoria, eikä yksinkertaista konsensusta toivosta ole stoalaisten keskuudessa. Kehitys ja edeltäjien vaikutus Sokrateesta epikurolaisuuteen ja stoalaisuuteen on nähtävissä, ja samat termit siirtyvät historiassa eteenpäin, mutta jokainen aihetta käsittelevä filosofi antaa käsitykseen jotain uutta. Myöhemmistä filosofeista toivoa ovat kommentoineet esimerkiksi Nietzsche, Camus ja Kant. Tunteiden tutkimus on kiinnostanut jo antiikissa, mutta nykypäivänäkin se voi antaa ihmiskunnalle uusia kehityssuuntia. Antiikin teoriat ovat myös edelleen keskustelun aiheena. Erityisesti stoalainen tunneteoria on merkittävä ja kiinnostava osa tunteiden tutkimuksen saralla. Tutkimuksessa käy ilmi, että koulukunnat ovat monin paikoin keskenään ristiriidassa toivon käsittämisen suhteen, mutta joillakin koulukunnilla on myös sisäisiä ristiriitoja. Monet varhaiset antiikin filosofit pitävät tunteita turhana, mutta tunteisiin suhtautuminen on positiivisempaa myöhäisantiikissa.

Tutkielmassa käsitellään transhumanismina tunnettua ideologiaa, jonka edustajat näkevät tieteen ja teknologian mahdollistavan ihmiskunnan radikaalin kehityksen. Analysoin retorisen analyysin avulla pääasiassa transhumanismin puolestapuhujien ja kriitikoiden käyttämää retoriikkaa, liittyen sen tarjoamiin mahdollisuuksiin ja toisaalta uhkaskenaarioihin. Huomioin myös pääsääntöisesti tieteellisistä näkökohdista nykymuotonsa saaneen transhumanismin uskonnollisia ulottuvuuksia, soveltaen Ninian Smartin metodologiaa, transhumanistista uskontoa tutkineen Gregory Jordanin esseen Apologia for the Transhuman Religion pohjalta. Luon myös läpileikkauksen vuosisataiseen aatehistorialliseen jatkumoon, jota valotan Jeff Pruchnicin teoksen Rhetoric and Ethics in the Cybernetic Age: The Transhuman Condition tarjoaman näkökulman avulla antiikin ajan filosofian vaikutuksesta tieteen ja uskonnon välisen juovan syntyyn. Kaikki tämä punotaan yhteen tutkielmani myötä, kun tarkastellaan transhumanismin myötä tapahtuvaa tieteellisen huippututkimuksen paluuta uskonnon piiriin perinteisesti sijoitettujen teemojen pariin. Keskiössä on retorisen analyysin avulla analysoitu tutkielman hyödyntämien tutkimuskohteiden käyttämä retoriikka; transhumanistien retoriikkaa käsitellään MaxMoren ja Natasha Vita-Moren tuottaman The Transhumanist Reader: Classical and Contemporary Essays on the Science, Tehcnology And the Human Future-teoksen esseiden pohjalta. Merkittävää osaa tutkielmassa esittää Tom Horn, joka tunnetaan alan piireissä transhumanismin kriitikkona. Hänen teoksensa Forbidden Gates puitteissa analysoin Hornin teologista Raamatun tulkintaa, jonka myötä korostuu uskonnon merkitys tutkielman lähestymisnäkökulmana. Toisaalta, kristillisen ajattelun vaikutus länsimaiseen ajatteluun huomioidaan, unohtamatta sen sidoksia antiikin filosofeihin. Tämä puolestaan ilmenee Pruchnicin esittämissä näkökulmissa. Ympyrä sulkeutuu näiden elementtien myötä; antiikin ajattelu loi puitteet vuosisatoja kestäneelle vastakkainasettelulle uskonnon ja tieteen välille. Viittaan sen vaikutuksiin sekä kristillisen, että tieteellisen ajattelun taustalla. Transhumanismin myötä tämä vastakkainasettelu tutkielmani mukaan on hiljalleen kuroutumassa umpeen, mikä herättää kirjavaa debattia eri osapuolten välillä. Tutkielmani keskeinen tutkimuskysymys keskittyy tarkastelemaan, kuinka tieteellinen tutkimus alkaa lähestyä aihepiirejä, jotka tuovat sen hyvin lähelle uskonnon käsittelemiä kysymyksiä. Kuten nimikin jo antaa ymmärtää, kyseessä on tutkielma tieteen, teknologian ja uskonnon välisistä rajapinnoista.

Vuonna 1999 Luterilainen maailmanliitto ja Roomalaiskatolinen kirkko allekirjoittivat Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista (YJ), jonka mukaan osapuolten välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista. Täten Trenton kirkolliskokouksessa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa lausutut vanhurskauttamista koskevat oppituomiot – jotka ovat edelleen voimassa – osoittautuvat kohteettomiksi, sikäli kun kirkot opettavat YJ:n mukaisesti. YJ ei erittele näitä oppituomioita, jotka se osoittaa kohteettomiksi, jolloin jää myös epäselväksi, miten ne on osoitettu kohteettomiksi. Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, mitkä Trenton kirkolliskokouksen vanhurskauttamisoppia koskevat oppituomiot osuvat Yksimielisyyden ohjeen (Formula Concordiae, FC) vanhurskauttamisoppiin ja päinvastoin, mitkä FC:n vanhurskauttamista koskevat oppituomiot osuvat Trenton vanhurskauttamisoppiin. Trenton vanhurskauttamisopin suhteen tarkastelu painottuu dekreettiin vanhurskauttamisesta (decretum de iustificatione, DI). Luterilaisen opin osalta tarkastelu on rajattu FC:hen, koska se on tunnustuskirjojen laajin vanhurskauttamisopin esitys sekä osaltaan kannanotto Trenton kirkolliskokouksen päätöksiin ja se sisältää suurimman osan tunnustuskirjojen oppituomioista. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkielma etenee seuraavasti. Johdantoa seuraa lyhyt taustaluku, jossa esitellään lyhyesti DI:n ja FC:n vanhurskauttamisopit, joiden tunteminen on välttämätön edellytys oppituomioiden analysoimiselle. Tutkielmassa on kolme päälukua, joista ensimmäisessä analysoidaan vanhurskauttamisen muotosyytä (causa formalis) koskevat oppituomiot, toisessa vanhurskauttamiseen valmistautumista ja ensimmäistä vanhurskauttamista koskevat oppituomiot, ja kolmannessa toista vanhurskauttamista ja vanhurskautetun elämää koskevat oppituomiot. Tutkielman tulos on että keskeisin asiakirjojen välinen eroavaisuus on eri käsitys vanhurskauttamisen muotosyystä. DI:n mukaan vanhurskauttamisen muotosyy on ihmiseen vuodatettu olemuksellinen vanhurskaus. FC:n mukaan vanhurskauttamisen muotosyy on ihmiselle luettu Kristuksen vanhurskaus. DI:n ja FC:n vanhurskauttamisen olemusta koskevat oppituomiot osuvat toisiinsa. Monet oppituomiot liittyen vanhurskauttamiseen valmistautumiseen, ensimmäiseen vanhurskauttamiseen ja toiseen vanhurskauttamiseen seuraavat pitkälti vanhurskauttamisen muotosyytä koskevasta erosta. Tutkielman tuloksen perusteella on mahdollista analysoida, kuinka YJ on onnistunut vaikeassa tehtävässä osoittaa oppituomiot kohteettomiksi kuitenkaan kumoamatta niitä.

Tutkielmani käsittelee Espoon Olarin seurakunnassa työskentelevän Jussi Kosken Pastorific YouTube -kanavalle 1.4. - 30.9.2019 välisenä aikana ladattujen videoiden kommenttiosioita. Aineisto koostuu 1 707 kommentista. Tutkimuskysymykseni ovat: Millaista vuorovaikutusta kommenteissa on nähtävillä? Millaista yhteisöllisyyttä kommenteissa on nähtävillä? Millaista palautetta Pastorific -kanava saa YouTube -videoiden kommenttiosioissa? Tutkimuksessani kanavan saaman palautteen osalta löytyy neljä pääluokkaa; kysymykset, aihe-ehdotukset, myönteinen ja kriittinen palaute. Esillä on runsaasti kysymyksiä ja aihe-ehdotuksia, joita seuraajat myös pohtivat itsenäisesti. Erityisesti Raamattuun, Jumalaan ja Kristinuskoon liittyvät aiheet kiinnostavat. Myönteistä palautetta on paljon ja se kohdistuu erityisesti Pastorificiin ja videoihin. Kanava nähdään tärkeänä ja opettavaisena. Kritiikkiä on vähän ja pääosin yksittäisen kommentoijan esittämänä. Tutkimusmetodi on laadullinen teoriaohjaava sisällönanalyysi. Lisäksi aineiston käsittelyssä käytän sisällön erittelyä. Teen analyysini teoreettisen viitekehyksen avulla, joka sisältää Erving Goffmanin vuorovaikutusanalyysin samoin kuin yhteisöllisyydestä ja vuorovaikutuksesta tehtyä aikaisempaa tutkimusta ja kirjallisuutta. Vuorovaikutus on pääosin Pastorificin ja yksittäisen henkilön välistä. Jonkin verran on keskusteluketjuja sekä seuraajien välistä keskustelua. Eriävät mielipiteet sallitaan ja huumoria löytyy niin Pastorificin kuin seuraajienkin kommenteista. Vuorovaikutuksessa on Goffmanin kuvaamaa toisen arvostusta ja kunnioitusta, mutta myös väittelyä ja sen välttämistä. Vuorovaikutuksen ja yhteisöllisyyden tutkimista varten aineisto on niukkaa, jolloin paljon jää päättelyn ja tulkinnan varaan. Yhteisöllisyys on löysää ja ilmaisut meistä ja muista jäävät vähäisiksi. Kanavalla on aktiivisia kommentoijia vähän suhteessa tilaajamäärään ja jotkut kommentoivat vain yhden tai muutaman kerran. Kirjoitetuissa kommenteissa on kuitenkin runsaasti omien ajatusten ja kokemusten avaamista, joka luo kuvaa luottamuksellisuudesta. Kommenteissa on myös jonkin verran faniutta kuvaavia lauseita Pastorificia kohtaan. Pastorific on positiivinen ja helposti lähestyttävä ja hänen toiminnassaan on myös sielunhoidollinen aspekti.

Maisterintutkielma tarkastelee filosofisen analyysin menetelmällä tulevaisuuden käsitettä strategisen ajattelun ja toiminnan osana. Tutkimuksessa keskeisemä aineistona käytetään Timo Santalaisen teosta (2009) ”Strateginen ajattelu & toiminta”. Strateginen ajattelu suuntaa tulevaisuuteen ja ohjaa strategista toimintaa. Tässä tutkimuksessa tulevaisuus käsitetään toiminnan kautta luotavana asiana, johon on valmistauduttava aktiivisesti. Ajatus tulevaisuudesta on muuttunut antiikin ajoista nykypäivään. Toisin kuin antiikin aikana, nykypäivänä ajatellaan, että mahdollisia tulevaisuuksia on yhden sijaan useita ja tulevaisuuteen vaikuttavana tekijänä on Jumalan sijaan ihminen itse. Nykyisin tulevaisuutta pyritään tutkimaan muun muassa tulevaisuudentutkimuksen keinoin. Liiketoiminnassa tulevaisuutta pyritään hallitsemaan liiketoimintastrategioiden avulla. Tutkimuksessa aineistona käytetyn teoksen valossa tulevaisuus on päämäärä, johon ihminen valmistautuu aktiivisesti ennakoimalla, suunnittelemalla ja oppimalla. Tulevaisuus on tila, joka on haluttu ja tavoiteltu. Tämän halutun tilan edessä on esteitä, jotka organisaatio ja yksilö ylittävät omalla työllään. Haluttu tulevaisuus ei synny ilman voimaa, painetta muuttuakseen, jossa ulkoisen toimintaympäristön muutoksella on suuri merkitys, kun se pakottaa organisaation ja yksilön reagoimaan ja viemään toiminnan uuteen suuntaan. Halutun tulevaisuuden muotoilemiseen tarvitaan myös suunta eli visio, joka toimii eteenpäin viemänä voimana tilanteessa, jossa ulkoinen muutospaine tekee muuttumisesta välttämätöntä, jotta toimintaa voitaisiin jatkaa. Tulevaisuuden tekemistä edellyttävän vision toteuttamiseksi organisaatio ja yksilö tarvitsevat voimavaroja, resursseja ja taitoja, joita kehitetään jatkuvan oppimisen kautta. Tulevaisuutta tehtäessä ihminen yksilönä ja organisaation muodostamana ryhmänä ennakoivat ympäristössä tapahtuvia muutoksia ja valmistautuvat toimimaan yllättävissä tilanteissa parhaalla mahdollisella tavalla. Tulevaisuus ajan elementtinä on Santalaisen ajattelussa resurssi ja lineaarisesti etenevä jatkumo, jolla on alku ja loppu. Ajan moniulotteisuus on nykyhetkessä, jossa strategi hyödyntää menneisyydestä oppimiaan taitoja ja tähtää toiminnallaan tulevaisuuteen sijoitettuun visioon. Nykyhetki asettaa strategille toimintaan sivusuunnista kohdistuvia ympäristön haasteita ja tarjoaa haluttua tulevaisuutta mahdollistavat resurssit, joita taitava strategi pystyy hyödyntämään toiminnassaan. Vastuu tulevaisuudesta on yksilöllä, jonka tehtävänä on käyttää kykyjään parhaalla mahdollisella tavalla, ja organisaation johtajalla, jotta tämä suuntaisi osaamisestaan organisaation hyödyksi

Tutkimuksen tavoitteena eli tarkoituksena eli tehtävänä on tulkita kirkkohallituksen julkaisun Palvelkaa Herraa iloiten Jumalanpalveluksen oppaan (lyhenne PHIJO) saarnaa koskevat ohjeet Roman Jakobsonin viestintämallin osien avulla. Edellä mainitusta tutkimustehtävästä generoituu suoraan tutkielman tutkimuskysymys, joka tarkentuu kirjoitusasuun: ”Millaisina Palvelkaa Herraa iloiten Jumalanpalveluksen oppaan saarnaohjeet näyttäytyvät viestinnällisesti, kun ne tulkitaan Jakobsonin viestintämallin osien avulla?” Tutkimus on lajityypiltään tulkitseva viestinnällinen tutkimus. Sen aineistona on PHIJON kolme saarna-aiheista alalukua. Tutkimuksen päätutkimusmenetelmä, kun aineiston saarnaohjeita tulkitaan pääluvussa 4, on viestinnällinen tulkinta Jakobsonin viestintämallin (osien) avulla. Muulloin tutkielman sivututkimusmenetelmä on yleinen tieteellinen metodi. Tutkimuksen tärkeimpiä tuloksia ovat a) saarnaohjeiden tulkinnat, jotka esitetään pääluvun 4 taulukoissa ja b) tuon pääluvun päätelmät sekä c) pääluvun 5 johtopäätökset. Jumalanpalvelussaarnan vanhimmat juuret voidaan ajoittaa juutalaisen kansan erityisiin hetkiin, joissa kansan papillinen tai poliittinen johto luki kansalle Tooraa ja muita pyhiä kirjoituksia. Juuret voidaan kohdentaa myös Jeesuksen ja apostolien ”missiosaarnoihin”. Kristillisen kirkon pitkän historian aikana saarnaa on kuvattu useiden määritelmien avulla, joista esimerkiksi Lönnebon moderni ja yksinkertainen luonnehdinta ”Saarna on Jumalan sanan ajankohtaista julistusta ja opetusta nyt-hetkessä” on tehokas. Saarnaan kohdistuvat säännöt voivat olla juridisia, kuten kirkkolain ja -järjestyksen säädökset, tai muuten normatiivisia tai ohjeellisia, kuten Jumalanpalveluksen oppaan periaatteet ja ohjeet. Roman Jakobson laati Karl Bühlerin kieli- ja viestintämallin (1934) pohjalta oman mallinsa viimeistään vuonna 1958. Mallin, jota nyt käytetään tutkimuksen tulkintavälineenä, alatasolla on yhteensä 6 viestinnän perustekijää, eli puhuttelija, sanoma, puhuteltava, konteksti, kosketus (koostuu kahdesta alaosasta) ja koodi − ylätasolla taas on 6 viestinnän tehtävää, eli ilmaisu-, poeettinen, vaikuttamis-, viittaamis-, faattinen (koostuu kahdesta osasta) ja metakielellinen tehtävä. Tutkielmaa varten mallista muokattiin uusi esitysmuoto (taulukko), johon sijoitettiin jokainen aineistosta kiteytetty saarnaohjevirke eli ydinsanoma tehtyine tulkintatuloksineen. Aluksi aineiston alalukukohtaisten tiivistettyjen saarnaohjeiden tulkinnassa puhuttelija (piispainkokous), puhuteltava (saarnaava pappi), fyysinen kanava (kirja), psykologinen yhteys (piispa – pappi) ja koodi (asiakoodi, kirkollinen asiakoodi, hengellinen koodi) nähtiin samoina kolmen alaluvun osalta. Toisaalta virkkeiden konteksti ja (ydin)sanoma vaihtelivat alaluvuittain paljon. Lisäksi viestinnän tehtävistä poeettisen, faattisen ja metakielellisen tehtävän ei nähty toteutuvan, mutta viittaustehtävän, ilmaisutehtävän ja vaikuttamistehtävän nähtiin toteutuvan täysin, jolloin esimerkiksi ilmaisutehtävä kertoi piispainkokouksen (yhteisestä) epävarmuuden tunteesta, tietävätkö saarnaavat papit kirkon saarnaohjeiden ydinkohdat. Kokonaistulkinta, jossa koko aineiston kattava saarnaohje käsitti mm. saarnan huolellisen valmistelun, Raamatun käytön, ajankohtaisuuden ja puhtaan evankeliumin kehotuksen, nosti esiin alalukutulkintoja laajemman tulkinnan puhuttelijasta ja puhuteltavasta. Samoin tulkinnat saarnaohjeiden (ydin)sanomasta, kontekstista, ilmaisutehtävästä ja vaikuttamistehtävästä laajenivat selvästi. Tutkimukseni tulokset ovat loogisia ratkaisuja saarnaohjeiden jakobsonilaisista viestinnän perustekijöistä ja tehtävistä. Lisäksi päättelin, että laadullisen tutkimuksen tulkinnallisuus näkyy nyt saarnaohjeiden laaja-alaisina kontekstiratkaisuina. Toin myös esille, että PHIJO voisi sisältää graafisen viestintämallin, että täydellistä viestintämallia ei ilmeisesti ole ja että yksi käsite voi johtaa laadullisen tulkinnan rakentelussa moniin eri strukturaalisiin käsitehierarkioihin.

Kaksilähdeteoria on tällä hetkellä suosituin teoria synoptisen ongelman selittämiseksi. Sen mukaan Matteus ja Luukas käyttivät lähteenään Markuksen evankeliumia ja hypoteettista Q-lähdettä. Kaksilähdeteorialla on kuitenkin edelleen haastajansa. Näistä yksi on Farrer-Goulderin teoria, jonka mukaan Matteus kirjoitti evankeliuminsa Markuksen ja omien lähteidensä pohjalta ja Luukas käytti Markuksen ja omien lähteidensä lisäksi Matteuksen evankeliumia lähteenään. Farrer-Goulderin teorian yksi kannattaja on Mark Goodacre. Hän on julkaissut ajatuksiaan kirjassaan The Case against Q ja tiivistänyt kaksilähdeteoriaa vastustavat argumenttinsa 10 teesiin samalla nimellä otsikoiduilla internet-sivuilla. Esittelen tässä tutkielmassa ensin synoptisen ongelman tutkimushistoriaa, Mark Goodacren teesit ja kaksilähdeteorian pääperiaatteet. Sitten analysoin Goodacren teesit kaksilähdeteorian valossa pyrkien kuitenkin katsomaan todistusaineistoa kummankin teorian näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenäni on Tunsiko Luukas Matteuksen evankeliumin? Johtopäätökseni on, että Luukas ei tuntenut Matteuksen evankeliumia. Useiden esimerkkien avulla osoitan, että Luukas ei näytä seuraavan Matteuksen tekstiä silloin, kun hän ei seuraa Markusta tai omia erityislähteitään. Näyttää todennäköisemmältä, että hän seuraa lähdettä, jota ei tunneta, ja jonka kaksilähdeteoriassa on nimetty Q-lähteeksi. Matteus käyttää samaa lähdettä. Farrer-Goulderin teorian suurin ongelma on se, että Luukkaan toiminta sen näkökulmasta on usein epäjohdonmukaista ja silloinkin, kun se selittäisi Luukkaan toiminnan, Matteuksen toiminta herättää kysymyksiä. Osoitan myös sen, että kaksilähdeteoriakaan ei onnistu selittämään kaikkia synoptisen ongelman kysymyksiä. Todellisuus evankeliumien takana näyttää olevan monimutkaisempi kuin yksinkertaistetut teoreettiset mallit. Erityisesti Markuksen evankeliumin mahdolliset variaatiot selittäisivät joitakin kaksilähdeteorian jättämiä aukkoja.