Browsing by Title

Tutkimukseni aiheena on Carabucon kirkkoon 1684 maalatut neljä taulua. Niiden aiheena on eskatologinen oppi (Viimeinen tuomio, Helvetti, Kiirastuli ja Taivas). Taulujen alareunaan on maalattu yhteensä 30 medaljonkia, joissa on kerrottu paikallisen prekolumbiaanisen jumaluuden Tunupan ja häneen kiinteästi liittyvän ristin tarina. Eskatologiset aiheet kirkkojen tauluissa kuuluivat kiinteästi valloittajien kristillistämispyrkimyksiin Andeilla. Olen tässä työssä tarkastellut sitä, millainen tulkinta katolisesta eskatologisesta opista ja Tunupan legendasta on tehty näihin tauluihin. Menetelmänä käytän ikonologista analyysiä ja semioottista lähestymistapaa. Tutkimusaineistona ovat tekijän kuvat tauluista ja niiden medaljongeista. Tutkimuskirjallisuus on pääosin bolivialaista taidehistoriallista kirjallisuutta. Vastauksena ensimmäiseen tutkimuskysymykseen esitän, että Carabucon kirkon seinätaulujen visuaalinen tulkinta katolisesta eskatologisesta opista noudatti trentolaista henkeä ja katolisen reformaation ihanteita sekä nojautui Trentossa vahvistettuihin eskatologisen opin erityispiirteisiin, jotka irtautuivat protestanttisesta suuntauksesta. Kuvia käytettiin evankelioimisen välineinä. Koska evankelioiminen ei tuottanut toivottua tulosta alueella, paikallisia kuva-aiheita on sijoitettu mukaan tarkoituksena helpottaa kääntymystä. Kuvien yleisöksi on mahdollisesti tarkoitettu inkvisiittorit, joille voitiin osoittaa evankelioimisponnistuksia. Niiden katsottiin auttavan epäjumalienpalvonnan vastaisessa kampanjassa. Paikalliset kuva-aiheet ovat toisaalta myös mahdollistaneet latentin kaksoisluennan. Olen ehdottanut joitakin uusia ja joitakin vaihtoehtoisia attribuointeja ja nostanut esiin aiemmin analysoimattomia kohtia tauluissa. Vastauksena toiseen tutkimuskysymykseen esitän, että Tunupan tarina on kristillistetty versio paikallisesta andilaisesta jumalasta ja sen merkitys on ollut helpottaa konversiota Tunupasta Jeesukseksi. Suurin ero verrattuna perimätietoon ja joihinkin tekstilähteisiin on merenneitojen Quesintuun ja Umantuun häivyttäminen medaljongien tarinasta ja korvaaminen Neitsyellä. Alueellisessa hierofaniassa Tunupa katoaa, risti konvergoituu Jeesukseksi ja Quesintuu ja Umantuu Neitsyt Mariaksi. Koska bolivialaisesta koloniaalisen ajan kuvataiteesta tehty tutkimus puuttuu Suomesta kokonaan, jatkotutkimukselle avautuu varsin mittava määrä mielenkiintoisia tutkimusaiheita. Myös kuvataiteen tutkimuksen menetelmällinen edelleen kehittäminen on tärkeää niin taidehistorian, Latinalaisen Amerikan tutkimuksen kuin käytännöllisen teologiankin näkökulmasta.

Tässä tutkielmassa esitellään ja analysoidaan Tuomas Akvinolaisen käsitys hulluudesta ja hullujen mahdollisuuksista osallistua sakramentteihin. Tutkimuksen metodina käytetään systemaattista analyysia ja pääasiallisena lähteenä Summa theologiae -teosta. Akvinolaisen käsitysten taustaksi esitellään myös sakramenttien sisältöä ja historiaa sekä keskiaikaista ymmärrystä hulluudesta. Sakramentit olivat tärkeä linkki keskiaikaisen ihmisen ja Jumalan yliluonnollisen todellisuuden välillä. Keskiajan oppineille sakramentit sisälsivät ja välittivät armoa. Sakramentti oli samanaikaisesti sekä asia (res) että symbolinen merkki (signum) asiasta. Oppineet pitivät sakramentteja myös lääkkeenä synnin sairauteen. Armovaikutuksen aikaansaamiseksi kussakin sakramentissa täytyi olla näkyvä ja näkymätön elementti läsnä, ja tämä tarkoitti aineen (materia) ja muodon (forma) tarkoin määriteltyä yhdistelmää. Teologit määrittelivät myös, että sakramentit vaikuttivat ex opere operato. Oppineet pitivät luonnollisia (lääketieteellisiä) syitä ensisijaisina hulluuden aiheuttajina. Aiempi tutkimus on pitänyt keskiaikaa demonipossessiota painottavana, mutta vaikka maallikoiden ja kirkon keskuudessa henget ovatkin saaneet tilaa, kallistuivat yliopistojen oppineet luonnollisten syiden kannalle. Yleisin selitys oli liiallinen musta sappi aivoissa, jonka takia mielikuvituskyvyn toiminta estyi (tai häiriintyi) animaalisten henkien liikkumiskanavien tukkiutuessa. Hylomorfisena komposiittina ihminen tarvitsi ajatellessaan mielikuvituskykyyn muodostuvia fantasmoja ajattelun kohteena olevista asioista. Hulluilla nämä fantasmat menivät sekaisin, eikä järki tunnistanut sekoittuneita kuvia. Tahtokontrolli tarvitsi toimiakseen järjen esittämiä arvioita valintatilanteesta, mutta jos järki operoi sekoittuneilla mielikuvilla, ei tahtokoneisto saanut käyttöönsä todennäköisesti minkäänlaisia esityksiä. Seurauksena hullut jäivät passioiden suositusten varaan. Näin ollen hulluja ei voitu pitää vastuullisena valinnoistaan eikä heiltä voinut odottaa asioiden luonteen ymmärtämiseen tarvittavaa järjenkäyttöä. Akvinolaisen käsityksiin hullujen osallistumisesta sakramentteihin vaikuttaa sekä huulluuden että sakramenttien luonne. Moniin sakramentteihin osallistuminen vaatii kykyä ymmärtää, mistä sakramentissa on kysymys. Sakramentit edellyttävät osallistujalta myös sakramentteja kunnioittavaa käyttäytymistä. Akvinolainen näyttää jakavan hullut kolmeen luokkaan. Vähäjärkiset käyttävät rationaalisia kykyjään osateholla. Syntymästään saakka hullut, joilla ei ole eikä tule olemaan selväjärkisiä jaksoja, muodostavat toisen luokan ja kolmanteen luokkaan kuuluvat sellaiset hullut, joiden tilassa esiintyy tai on esiintynyt selväjärkisiä jaksoja. Tutkimuksessa kävi ilmi, että kaikki hullut (jotka eivät ole aiemmin vastustaneet) voidaan kastaa. Rippiä ja viimeistä voitelua ei voida toimittaa hulluustilassa. Ehtoollinen ja mahdollisesti konfirmaatio voidaan antaa kuolinhetkellä, jos aiempi tahtotila on tiedossa. Vähäisiin virkoihin voidaan vihkiä ainakin vähäjärkisiä, ja avioliitto on mahdollinen hulluille, joilla on toistuvia selväjärkisiä jaksoja. Sitä ei kuitenkaan suositella.

Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää haastateltavien kokemuksia Tuomasmessuun ja – yhteisöön osallistumisesta. Tutkielman viitekehyksen muodosti aiemmin tehty tutkimus aiheeseen liittyvistä ilmiöistä. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen. Aineisto kerättiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla, johon osallistui kahdeksan haastateltavaa. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Sen tuloksena kokemukset jakaantuivat messun hengellisen sisällön kokemuksiksi, yhteisöllisyyden- ja vuorovaikutuksen kokemuksiksi ja aistikokemuksiksi. Tutkielmassa selvisi, että kokemukset ovat moninaisia ja ne painottuvat kaikilla vastaajilla laaja-alaisesti messun sisällön ja erilaisten messussa tarjolla olevien toimijuuksien kautta kuten sekä yleinen aktiivinen osallistuminen messun eri osiin että toimiminen vapaaehtoistehtävissä. Messun hengellisen sisällön kokemuksissa korostuivat erityisesti nk. esirukousjakson kokemukset. Jakso on keskeinen ja normaalista jumalanpalveluksesta selvästi poikkeava ja luonteeltaan moniosainen tapahtuma. Vas-tauksista käy selkeästi ilmi, että rukousjakso tarjoaa osallistujille runsaasti erilaisia rooleja ja osallistumisen mahdollisuuksia. Saarnan, synnintunnustuksen ja ehtoollisen osalta sisällössä kokemuksina esille nousi erityisesti saarnojen monipuolisuus, vaihtuvat saarnaajat, synnintunnustuksen tärkeys ja paikka sekä ehtoollisen mer-kityksellisyys ja jopa korostettu ensisijaisuus. Yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen kokemus tuli jollakin tavalla esille kaikissa pääluokissa joko tekemisenä tai tekemisen kokemuksena tai kannanottona osallistavaan toimintatapaan. Maallikkous yhteisön vahvuutena mainitaan aineistossa useita kertoja eri yhteyksissä. Se tulee ilmi erityisesti vapaaehtoisuuden merkitystä korostettaessa. Aistikokemuksissa esille tuli erityisesti tilan ja liikkeen sekä musiikin kokemuksia. Tuomasmessun symbolit ja merkit liittyvät monilta osin tilaan ja liikkeisiin sekä musiikkiin. Kokemuksessa vastaajat kiinnittävät huomiota kirkkorakennukseen sekä esteettisenä että toiminnoiltaan sopivana ja hyvänä kokonaisuutena. Musiikkiin liittyvät kuvaukset olivat tunnerikkaita, ikään kuin musiikki kietoisi ympärilleen sekä sanoman että ihmiset. Tulokset vastaavat pääosiltaan aiemmin tehtyjen tutkimusten tuloksia. Näyttää siltä, että Tuomayhteisön perus-tajien Tuomamessulle asettamat tavoitteet toteutuvat osallistujien kokemuksissa, ja ovat siten edelleen ajankoh-taisia ja perusteltuja.

Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää haastateltavien kokemuksia Tuomasmessuun ja – yhteisöön osallistumisesta. Tutkielman viitekehyksen muodosti aiemmin tehty tutkimus aiheeseen liittyvistä ilmiöistä. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen. Aineisto kerättiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla, johon osallistui kahdeksan haastateltavaa. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Sen tuloksena kokemukset jakaantuivat messun hengellisen sisällön kokemuksiksi, yhteisöllisyyden- ja vuorovaikutuksen kokemuksiksi ja aistikokemuksiksi. Tutkielmassa selvisi, että kokemukset ovat moninaisia ja ne painottuvat kaikilla vastaajilla laaja-alaisesti messun sisällön ja erilaisten messussa tarjolla olevien toimijuuksien kautta kuten sekä yleinen aktiivinen osallistuminen messun eri osiin että toimiminen vapaaehtoistehtävissä. Messun hengellisen sisällön kokemuksissa korostuivat erityisesti nk. esirukousjakson kokemukset. Jakso on keskeinen ja normaalista jumalanpalveluksesta selvästi poikkeava ja luonteeltaan moniosainen tapahtuma. Vas-tauksista käy selkeästi ilmi, että rukousjakso tarjoaa osallistujille runsaasti erilaisia rooleja ja osallistumisen mahdollisuuksia. Saarnan, synnintunnustuksen ja ehtoollisen osalta sisällössä kokemuksina esille nousi erityisesti saarnojen monipuolisuus, vaihtuvat saarnaajat, synnintunnustuksen tärkeys ja paikka sekä ehtoollisen mer-kityksellisyys ja jopa korostettu ensisijaisuus. Yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen kokemus tuli jollakin tavalla esille kaikissa pääluokissa joko tekemisenä tai tekemisen kokemuksena tai kannanottona osallistavaan toimintatapaan. Maallikkous yhteisön vahvuutena mainitaan aineistossa useita kertoja eri yhteyksissä. Se tulee ilmi erityisesti vapaaehtoisuuden merkitystä korostettaessa. Aistikokemuksissa esille tuli erityisesti tilan ja liikkeen sekä musiikin kokemuksia. Tuomasmessun symbolit ja merkit liittyvät monilta osin tilaan ja liikkeisiin sekä musiikkiin. Kokemuksessa vastaajat kiinnittävät huomiota kirkkorakennukseen sekä esteettisenä että toiminnoiltaan sopivana ja hyvänä kokonaisuutena. Musiikkiin liittyvät kuvaukset olivat tunnerikkaita, ikään kuin musiikki kietoisi ympärilleen sekä sanoman että ihmiset. Tulokset vastaavat pääosiltaan aiemmin tehtyjen tutkimusten tuloksia. Näyttää siltä, että Tuomayhteisön perus-tajien Tuomamessulle asettamat tavoitteet toteutuvat osallistujien kokemuksissa, ja ovat siten edelleen ajankoh-taisia ja perusteltuja.

Tutkimuksessani tarkastelen mitkä kalenterit ovat lähinnä Missale Aboensen kalenteria. Tutkimuksen painopiste kohdistuu dominikaanien sekä Uppsalan kirkkoprovinssin hiippakuntien kalentereihin. Missale Aboense painettiin 1488, ja se on dominikaanimissalen kopio muutamine eroavaisuuksineen. Yksi eroavaisuus on missalen kalenteri. Kalenterien vertailussa käytän kvantitatiivisia metodeja. Liturgiset kalenterit sisältävät pyhimysten juhlapäiviä. Pyhimys itsessään voidaan nähdä arvona. Kalenteri on yhteisön sopimus siitä, miten päivät rytmitetään ja ketä on tarpeen muistaa. Muistamisen kautta luomme kulttuuria ja ilmaisemme arvojamme. Kalenteri on yhteisön arvojen tiivistys. Lähdeaineistona on Herman Grotefendin Zeitrechnung des Deutschen Mittelalters und der Neuzeit kirjan toinen osa, joka sisältää keskiajan hiippa- ja sääntökuntien pyhimyskalentereita saksankielisiltä alueilta sekä Skandinaviasta. Loin kirjan digitaalisesta versiosta rakenteistetun tietokannan nimeltään pyhimys.net ja se on vapaasti käytettävissä Internetissä. Keskiajan kalentereissa pyhimyksen nimi on voitu kirjoittaa monella eri tavalla. Juhlapäivien päivämäärät vaihtelevat jonkin verran kalenterista toiseen. Rakenteistamisessa olen pyrkinyt siihen, että yksittäinen pyhimysjuhla on riippumaton pyhimyksen kirjoitusasusta ja päivämäärästä. Rakenteistettuja kalentereita vertailtiin toisiinsa kosinin läheisyys (Cosine Similarity) -algoritmilla. Linköpingin hiippakunta ja Götanmaan mahtimiehet vaikuttivat merkittävästi Suomen kristillistymiseen. Uppsalaan perustettiin arkkihiippakunta 1164, mutta sillä ei ollut kuitenkaan aktiivista roolia Suomen kristillistämisessä. Päätökset tehtiin etelämpänä. Ensimmäiset piispat, joista meillä on historiallisia lähteitä, olivat joko dominikaanitaustaisia tai kuninkaan nimittämiä Götanmaan mahtimiehiä. Tutkimukseni perusteella Turun läheisin hiippakunta on Linköping. Kyseisten hiippakuntien kalentereiden yhteneväisyys on 81,5 %. Seuraavaksi läheisimmät kalenterit ovat muut Uppsalan kirkkoprovinssin kalenterit. Dominikaanisääntökunnan kalenterin yhteneväisyys on 74,1 %. Kalenterivertailun perusteella Turun kalenterin yhteydet Uppsalan kirkkoprovinssin muihin kalenteriin ovat heikommat kuin kirkkoprovinssin muiden kalenterien yhtenäisyys keskenään. Merkittävin ero muihin Uppsalan kirkkoprovinssin kalentereihin on Turun kalenterin juhlapäivien vähäisyys. Missale Aboense heijastaa dominikaanien ja Linköpingin vaikutusta Turun hiippakuntaan. Sen kalenteriosaan painettiin seurakuntien yleisimmät pyhimysjuhlat. Linköpingin hiippakunta on voimakkaasti vaikuttanut Suomen kristillistymiseen ja luultavasti varhaisimmat sekä Suomessa tällöin eniten levinneet pyhimysjuhlat ovat tulleet sieltä. Näin kalenteri heijastaa Linköpingin perintöä. Dominikaanit puolestaan ovat vaikuttaneet voimakkaasti liturgiaan, ja itse missaleosio oli heidän sääntökuntansa messukirjan kopio.

Tutkimus tarkastelee Pandemrix-influenssarokotteen myötävaikutuksesta narkolepsiaan sairastuneiden henkilöiden omaisten elämänhallintaprosessia. Kyseinen rokote otettiin Suomessa käyttöön terveysviranomaisten päätöksellä syksyllä 2009 ehkäisemään sikainfluenssatartuntoja. Myöhemmissä selvityksissä sen havaittiin lisänneen 4-65-vuotiaiden rokotuksen saaneiden riskiä sairastua narkolepsiaan. Tutkimuksessa selvitetään, millaisia elämänhallintakeinoja sairastuneiden omaiset ovat käyttäneet sopeutuakseen uuteen ja haastavaan elämäntilanteeseen, mitkä asiat ovat näyttäytyneet sopeutumista tukevina tai haittaavina tekijöinä ja miten tapahtuneen käsittelyn on koettu vaikuttaneen omaan elämään tai ajatteluun. Syventämällä ymmärrystä omaisten elämänhallinnasta on mahdollista edesauttaa tarvittavan avun ja tuen suuntaamista perheille, joihin kuuluu narkolepsiaan sairastunut lapsi tai vanhempi. Aihetta lähestytään teoriaohjaavasti laadullisen tutkimuksen menetelmin. Tutkimusaineisto koostuu viidestä avoimesta haastattelusta, joista neljässä haastateltu on sairastuneen vanhempi ja yhdessä puoliso. Ottamalla tutkimukseen mukaan vanhempien lisäksi sairastuneen puolison, on haluttu antaa ääni pienemmälle vähemmistölle, jonka elämää perheenjäsenen narkolepsia on yhtä lailla koskettanut, mutta joka on tähän asti jäänyt selvästi lapsiperheiden saaman huomion varjoon. Keskeisimmiksi omaisten elämänhallintaan vaikuttaneiksi kontekstitekijöiksi määrittyivät kipeät ajatukset ja tunteet liittyen sairauden puhkeamisen taustatekijöihin, yhteiskunnallisen tuen riittämättömyys – etenkin psykososiaalisten ja informaatioon perustuvien tukimuotojen osalta –, oman aktiivisuuden välttämättömyys avun saamiseksi, sairastuneen perheenjäsenen vointi ja selviytyminen sekä sosiaalisten suhteiden merkitys. Aikuisena sairastuneen henkilön puolison kohdalla tuensaannin vaikeudet korostuivat entisestään vaikeuttaen sopeutumista. Nämä tulokset ovat linjassa aiemman narkolepsiailmiötä käsittelevän tutkimuksen kanssa ja vahvistavat myös muissa perheenjäsenen kroonista sairastumista koskevissa selvityksissä tehtyjä havaintoja psykososiaalisen tuen ja asianmukaisen tiedonsaannin tärkeydestä. Omaisten elämänhallinnassa korostuivat tunnekeskeiset elämänhallintakeinot mutta myös ongelmakeskeisiä strategioita käytettiin. Lukuisien epävarmuustekijöiden sävyttämässä tilanteessa näkyvä rooli oli tuen etsinnällä – etenkin vertaistuella – sekä positiivisilla ajattelu- ja tulkintamalleilla. Merkityksen etsintä tuli selvästi esille joidenkin omaisten elämänhallinnassa, ja sen keskeisenä elementtinä esiintyi toivon luominen. Perheenjäsenen sairaudelle haluttiin löytää mielekäs tarkoitus, kuten tapahtuman aikaansaama positiivinen muutos omassa itsessä tai perheen elämässä. Vaikka rokotteen rooli sairauden puhkeamisen taustalla tarjosi toisinaan vastauksen konkreettiseen kysymykseen siitä, mistä perheenjäsenen narkolepsia oli tullut, sairauden merkitystä oman elämän kannalta koettiin silti tarpeelliseksi pohtia. Prosessin myötä havaitut muutokset, elämänhallinnan seuraukset, liittyivät joko kokemuksiin ihmisenä kasvamisesta tai elämän- ja maailmankatsomuksellisiin näkemyksiin. Yleisiä olivat kuvaukset elämänhallintaitojen kehittymisestä, omaa arvomaailmaa koskevat kysymykset, oivallukset elämän kallisarvoisuudesta ja arvaamattomuudesta sekä yhteiskunnallisten teemojen ympärillä pyörivä pohdiskelu. Rokotteen rooli sairauden puhkeamisessa loi omanlaisensa sävyn elämänhallintaprosessiin. Kontekstitekijöiden osalta vaikutukset tulivat ilmi ennen kaikkea yhteiskunnallisen tuen puutteellisuudessa. Elämänhallinnassa teema näkyi intensiivisenä tuen etsintänä – jolla mahdollisesti pyrittiin paikkaamaan puutteita yhteiskunnan palveluissa – sekä tapahtuneeseen liittyvien epäkohtien aiheuttamien vaikeiden tunteiden säätelypyrkimyksinä. Elämänhallinnan seurauksien kohdalla taas yhteiskunnalliset kysymykset ja kritiikki saivat jalansijaa. Vaikka monet omaisten elämänhallinnan keskeiset teemat, kuten positiivisten tulkintojen muodostaminen, tuen etsiminen, syiden ja merkityksen kyseleminen sekä prosessin myötä raportoitu henkilökohtainen kasvu ovat tyypillisiä ilmiöitä perheenjäsenen krooniseen sairauteen sopeutumisen yhteydessä, rokotteesta sairastuneiden omaisilla nämä osa-alueet sisälsivät toisinaan omanlaisiaan piirteitä ja kysymyksiä tuoden esille tapauksen poikkeuksellisuutta. Tutkimus alleviivaa psykososiaaliseen tukeen ja tiedon antamiseen panostamisen tärkeyttä osana rokotteesta narkolepsiaan sairastuneiden henkilöiden omaisten kokonaisvaltaista auttamista ja kohtaamista. Ammattiauttajat ovat näiden asioiden toteutumisen kannalta keskeisessä roolissa.

Käytännöllisen teologian Pro gradu -tutkielmani käsittelee ensimmäistä lasta toivovien lapsettomuuden surua. Tahattomasta lapsettomuudesta on kyse jos ihminen ei omista toiveistaan huolimatta saa toivomaansa lasta. Arvioiden mukaan hedelmällisessä iässä olevista joka viides on kokenut tahattoman lapsettomuuden. Tämän Pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää miten tahatonta lapsettomuutta kohtaavat kokevat lapsettomuuden ja miten he sanoittavat lapsettomuudesta syntyvää surua. Lisäksi pyrin selvittämään, miten lapsettomuus ja siitä syntynyt kokonaisvaltainen suru on vaikuttanut lapsettoman elämään ja voimavaroihin? Olen rajannut tutkimukseni koskemaan ensimmäistä lasta toivovien lapsettomuuden kokemukseen. Tutkimuskysymykseni on: Miten ensimmäistä lasta toivovat, tahatonta lapsettomuutta kokeneet, sanoittavat suruaan? Kohderyhmille lähetettiin sähköinen kysely, jossa oli sekä lyhyitä taustakysymyksiä, että mahdollisuus vastata laajemmin avoimiin kohtiin. Toiveena oli saada kirjeen tapaisia kertomuksia omasta lapsettomuuden kokemuksesta. Tutkimusaineisto kerättiin sähköisellä kyselyllä lapsettomien suljettujen Facebook-vertaistukiryhmien kautta. Sähköinen kysely julkaistiin myös Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n julkisella Facebook-sivulla. Tutkimusaineisto koostuu 73 kyselyyn vastanneen kirjoituksista. Kyseessä on laadullinen eli kvalitatiivinen tutkimus. Tutkimusaineiston analysoimiseen on käytetty aineistolähtöistä sisällönanalyysimenetelmää. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että lapsettomuuden suru seuraa läpi elämän. Suru oli aaltoilevaa. Ajoittain tunteet myrskysivät voimakkaasti, välillä aallot vaimenivat ja surun kanssa oli helpompi elää. Tunteet kuitenkin vaihtelivat vuoristoradan lailla ja näitä äkillisiä tunteenpurkauksia oli vaikea käsitellä ja hallita. Surun ennakoimattomuus söi voimavaroja ja saattoi aiheuttaa eristäytymistä sosiaalisista tilanteista. Itku tai muu surureaktio saattoi tulla esiin yllättävissä tilanteissa ja teki arjesta selviytymisestä ajoittain haastavaa. Lapsettomuuden suru näyttäytyy usein äänioikeudettomana suruna, jota surraan piilossa. Puoliso voi olla ainut henkilö, jolle surua näytetään tai kenelle surusta puhutaan. Lapsettomuutta kohdanneet tuntuvat usein ajattelevan, ettei lapsettomuuden surua tunnusteta tai tunnisteta. Ilman omakohtaista kokemusta tahatonta lapsettomuutta on vaikea ymmärtää ja tuen saaminen on vaikeaa. Tyhjän sylin suru on tutkimukseni perusteella koko elämään vaikuttava kriisi, ja huolimatta lopputuloksesta, tahaton lapsettomuus jää osaksi omaa elämäntarinaa.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan evankelisluterilainen uskonnon aineenopettajien työhyvinvointia ja heidän vapaa-ajaltaan löytämiään voimavaroja. Tutkimuskysymyksenä toimii: Millaisia voimavaroja evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajat kokevat saavansa vapaa-ajaltaan työhyvinvointiinsa? Tutkimuksen aineisto koostuu 14 evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajan avoimesta kirjoitelmasta. Tutkimukseen kerättiin opettajia, jotka ovat töissä joko perusasteen luokilla 7-9, lukiossa tai molemmissa. Rajaus tapahtui omien mielenkiinnonkohteiden sekä opettajan pedagogisten opintojen kautta, joiden harjoittelut suoritin kyseisillä luokka-asteilla. Aineistonkeruu tapahtui avoimen kirjoitelman kautta tammikuussa ja helmikuussa 2021. Avoimen kirjoitelman ohjeet sekä saatekirje lähetettiin opettajille sähköpostitse ja tutkimukseen osallistuminen oli jokaiselle täysin vapaaehtoista. Tutkimukseen osallistumisen sai keskeyttää missä vaiheessa tahansa. Johdantoluvun jälkeen luvut 2. ja 3. muodostavat tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen, joissa tarkastellaan uskonnonopetusta, aineenopettajuutta sekä työhyvinvointia aiemman kirjallisuuden pohjalta. Tutkimustulosluvussa kerrotaan, millaisia tuloksia aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä saatiin. Aineiston analyysissä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä, jonka ote oli kvalitatiivinen eli laadullinen. Tutkimuksen laadullisen otteen vuoksi tarkoitus oli ymmärtää aineenopettajien kokemuksia. Tuloksista ilmenee, että evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajien voimavarat jakautuvat tässä tutkimuksessa henkilökohtaisiin ja sosiaalisiin voimavaroihin. Henkilökohtaisia tärkeäksi koettuja voimavaroja olivat: lepo ja kokonaisvaltainen palautuminen, usko ja uskonnon harjoittaminen, työn ja vapaa-ajan selkeä erottaminen, konkreettiset ympäristön siirtymät, oma asennoituminen sekä henkilökohtaiset harrastukset. Sosiaalisia voimavaroja puolestaan olivat: vertaistuki kollegoilta, ystävät työn ulkopuolelta, perhe: puoliso ja lapset sekä sosiaaliset harrastukset.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten työsuhteensa sopimalla päättäneet henkilöt kokevat tapahtuman oikeudenmukaisuuden, millaisen kriisin tapahtuma on aiheuttanut ja minkä asioiden avulla he ovat selviytyneet tapahtumasta. Tutkimuksessa selvitettiin myös sitä, mitkä tekijät ovat haitanneet selviytymistä ja mitkä tekijät olisivat voineet sitä edistää. Tutkimuksessa arvioidaan erityisesti tämän tapahtumakontekstin vaikutusta selviytymiskeinojen käyttämiseen. Koska aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu, tutkimuksen tavoitteena oli myös kuvata sitä, millaisissa tilanteissa työsuhteen päättämissopimuksia tehdään. Tutkimus kohdistui sellaisiin yrityksissä tehtyihin työsuhteen päättämissopimuksiin, jotka on tehty muulloin kuin yhteistoimintamenettelyn yhteydessä ja jossa työnantajalla ei ollut selkeitä irtisanomisperusteita. Ylimmän johdon sopimukset on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla työsuhteen päättämissopimuksen tehneitä henkilöitä. Tutkimus toteutettiin teoriaohjaavana laadullisena sisällönanalyysina. Teoreettisina viitekehyksinä käytettiin organisaation toiminnan oikeudenmukaisuusteorioita sekä kriisi- ja traumateorioita. Päättämissopimuksiin liittyy erityispiirteitä, jotka lisäävät työntekijän kokemaa epäoikeudenmukaisuutta työsuhteen päättyessä. Sopimisprosessiin liittyy syyllistämistä ja muuta työntekijää epäkunnioittavaa ja –arvostavaa kohtelua. Lainsäädännön noudattamatta jättäminen ja tahallinen rikkominen työntekijää syyllistävä ja loukkaava käytös voivat lisätä kriisin voimakkuutta ja vaikeuttaa selviytymistä. Työntekijöillä oli traumaattiseen kriisiin viittaavia kriisireaktioita. Selviytyminen, esimerkiksi työkyvyn palaaminen, voi kestää sopimistapauksissa useita kuukausia. Tutkimustulosten perusteella selviytymisessä tarvitaan ulkopuolista asiantuntija-apua, jotta tapahtunutta on mahdollista käsitellä kokonaisvaltaisesti ottamalla huomioon sekä työnantajasta että itsestä johtuvat tekijät. Ulkopuolinen apu vaikuttaisi olevan tarpeen myös kokemukseen liittyvien tunteiden käsittelyn tukemisessa. Keskustelu, vertaistuki ja uuden työpaikan saaminen ovat keskeisiä selviytymiseen vaikuttavia tekijöitä. Kokemuksesta puhumista estää sopimuksessa usein oleva salassapitovelvoite. Myös se, että työsuhteen päättämissopimus –käsitettä ei ole määritelty lainsäädännössä, se ei ole yleisesti tunnettu, tai että se rinnastetaan virheellisesti työntekijän irtisanomiseen tai työsuhteen purkamiseen työntekijästä johtuvista syistä, voi vaikeuttaa työntekijän selviytymistä ja hankaloittaa hänen tilannettaan niin yksityiselämässä kuin uutta työpaikkaa etsiessä. Tutkimus nosti esille eettisiä kysymyksiä työsuhteen päättämissopimuksen käytöstä silloin, kun työntekijä haluaisi jatkaa työtehtävässään, tekoprosessista ja sisällöstä (salassapitovelvoite).

Pro gradu -tutkielmassani pyrin selvittämään Andrew Feenbergin käsitystä tekniikan olemuksesta sekä tekniikan ja demokratian välisestä suhteesta. Tavoitteeseeni pyrin kahden tutkimuskysymyksen avulla: 1. Mitä tekniikka on Andrew Feenbergin mukaan ja mikä on tekniikan asema modernissa yhteiskunnassa? 2. Miten Andrew Feenberg käsittää tekniikan ja demokratian välisen suhteen? Tutkimusmetodina tutkimuksessa toimii systemaattinen analyysi. Systemaattisella analyysilla tarkoitetaan tutkimuksen lähteiden pohjalta tehtyä käsitteiden ja argumentaation analyysia sekä johtopäätösten tekemistä analyysin pohjalta. Tutkimuksen ensisijaisena lähteenä on Andrew Feenbergin kirjallinen tuotanto, etenkin Questioning Technology-teos, jossa Feenberg käsittelee eniten tutkimuksen kannalta relevantteja kysymyksiä. Andrew Feenbergin ajattelun tausta on voimakkaasti Frankfurtin koulun kriittisessä teoriassa. Feenbergin tavoite on luoda oma kriittinen teoria tekniikasta. Feenbergin mukaan meidän on kyettävä löytämään yhteiskunnan rationalisoimiseksi keinoja, jotka demokratisoisivat yhteiskuntaa vallan keskittymisen sijaan. Feenbergin mukaan nykyinen moderni yhteiskuntamme perustuu liiallisesti teknisen ajattelun ja teknisen rationalisaation pohjalle, mikä näkyy modernin yhteiskunnan teknisessä suunnittelussa. Feenbergin tärkein tavoite onkin tekniikan demokratisoiminen ja teknisen suunnittelun ulottaminen koskemaan vaihtoehtoisia arvoja ja intressejä. Ensimmäisessä pääluvussa esittelen kaksi Feenbergin ajatteluun olennaisesti vaikuttanutta ajattelijaa. Martin Heidegger ja Herbert Marcuse ovat kummatkin käsitelleet tekniikan filosofiaa omassa ajattelussaan. Heidän työnsä ovat vaikuttaneet paljon Feenbergin ajatteluun. Heideggeriltä Feenberg on omaksunut vaikutteita muun muassa tekniikan luonteen analysoimiseen tarkoitettuun instrumentalisaatioteoriaan ja Marcuselta taas tekniikan ja politiikan välisten suhteiden analysoimiseen. Toisessa pääluvussa pyrin selvittämään mitä tekniikka on Feenbergin mukaan. Feenberg hylkää omassa teoriassaan sekä Heideggerin että Marcusen edustaman essentialistisen tekniikan filosofian. Feenbergin mukaan tekniikalla ei ole mitään sellaista olemusta, joka määrittäisi automaattisesti sen, miten tekniikka vaikuttaa meihin ihmisiin. Feenbergin mukaan tekniikka ei myöskään kehity deterministisesti, vaan voimme itse vaikuttaa siihen, mihin suuntaan haluamme tekniikan kehittyvän. Feenberg omaksuu konstruktivistisesta tekniikan filosofiasta näkemyksen, jonka mukaan tekniikka on sosiaalisesti määrittynyttä. Voimme käyttää tekniikkaa niin hyvään kuin pahaankin oman valintamme mukaan. Koska tekniikkaan on mahdollista vaikuttaa poliittisella päätöksenteolla ja yhteisillä ponnistuksilla, on tekniikka ja sen suunnittelu myös mahdollista ulottaa demokraattisen päätöksenteon piiriin. Kolmannessa pääluvussa pyrin selvittämään miten tekniikan demokratisoiminen käytännössä tapahtuisi Feenbergin mielestä, sekä mikä on hänen mukaansa on tekniikan ja demokratian välinen suhde. Feenbergin teoriassa tekniikan demokratisoiminen tulee tapahtumaan ennen kaikkea niiden ihmisten toimesta, jotka joutuvat tahtomattaan teknisen vallankäytön kohteeksi. Nämä ihmiset, joiden elämään tekniikka vaikuttaa, muodostavat erilaisia verkostoja ja osanottajaryhmiä, jotka voivat toimintansa kautta vaikuttaa tekniikan demokraattiseen kehittämiseen ja teknisen suunnittelun demokratisoimiseen. Feenberg pystyy työnsä kautta luomaan monipuolisen ja rikkaan kuvan tekniikasta ja onnistuu ansioituneesti yhdistämään essentialistista sekä konstruktivistista tekniikan filosofiaa, jotka normaalisti on nähty toistensa vastakohtina. Myös Feenbergin teoria tekniikan demokratisoimisesta on ajankohtainen ja innostava. Suurimmiksi puutteiksi Feenbergin tekniikkakäsityksessä ja demokratiateoriassa muodostuu Feenbergin jossain määrin epärealistisen optimistinen käsitys siitä, kuinka paljon voimme vaikuttaa tekniseen kehitykseen ja tekniikan käyttötapoihin sekä konkretian puute demokratiateoriassa. Feenberg käsittelee tekniikan demokratisoimista hyvin abstraktisti tarjoamatta juurikaan käytännön ehdotuksia siihen, miten demokratisoimisen tulisi käytännössä tapahtua. Puutteena voidaan myös pitää sitä, että Feenberg ei juuri ota normatiivista kantaa tekniikan etiikkaa käsitteleviin kysymyksiin.