Browsing by Title

Vuonna 2015 Eurooppaa koetelleen pakolaiskriisin myötä Suomeen saapui yli 32 000 turvapaikanhakijaa eli noin kuusinkertainen määrä normaaliin vuoteen verrattuna. Turvapaikkaa haettiin aluksi pääasiassa muilla perusteilla, mutta sittemmin uskonnollisen vainon perusteella tehtyjen hakemusten määrä on merkittävästi lisääntynyt. Suurin osa näistä on niin sanottuja uusintahakemuksia, joissa turvapaikkaa haetaan uudelleen aiemman muulla perusteella esitetyn hakemuksen tultua hylätyksi. Käytännössä useimmat uusintahakemukset ovat olleet uskontoperusteisia ja ne perustuvat muslimien täällä tapahtuneeseen kristityksi kääntymiseen. YK:n pakolaissopimus eli niin sanottu Geneven sopimus velvoittaa siihen, ettei turvapaikkaa hakenutta palauteta alueelle, jossa häntä uhkaa vaino etnisen alkuperän, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi. Tässä tutkimuksessa selvitetään turvapaikkaharkintaa niissä tilanteissa, joissa suojelua on haettu kotimaasta lähtemisen jälkeen eli sur place tapahtuneen kristityksi kääntymisen vuoksi. Tutkimuksen kohteena on seitsemän Finlex -tietokannassa julkaistua KHO:n ja kaksi hallinto-oikeuden ratkaisua, jotka löytyvät Migrin julkaisemasta sisäasiainministeriölle kesällä 2018 annetusta selvityksestä. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on määrittänyt uskonnon kolmiportaisesti siten, että sen voi ymmärtää vakaumuksena, identiteettiin liittyvänä ja tapakultuurina (religion as belief, religion as identity, religion as way of life). Usein uskontoon kuuluu piirteitä näistä kaikista osa-alueista ja näin on myös kristinuskossa. Jaottelu on yleinen kaikkia uskontoja koskeva eikä sitä ole laadittu erityisesti kristinuskoa ajatellen. EU:n alueella turvapaikka-asioiden ratkaisutoimintaan osallistuvat kolmentoista maan kansalliset tuomarit ovat julkaisseet vuonna 2015 mielipidekirjoituksen, jonka lähtökohtana on olettamus, että aidon kristityksi kääntymisen tärkeimpänä merkkinä on sisäinen vakaumus. Tämä vastaa lähinnä UNCHR:n uskontomääritelmän religion as belief -osuutta. Tutkimuksessa läpikäytyjen oikeustapausten perusteella tällä painotuksella kristityksi kääntymisen luotettavuusarviointi Suomessakin tehdään. Luotettavuusarvioinnin voisi tehdä toisellakin tavalla. Siinä yksilön uskon merkkeinä eroteltaisiin toisistaan uskon sisäiset ja ulkoiset merkit. Sisäiset merkit vastaavat lähinnä UNCHR:n määrityksen vakaumusta (religion as belief). Yhteistä niille on, ettei kukaan ulkopuolinen pysty niitä toteamaan, vaan ne tulevat muiden tietoon vain sitä kautta, mitä ihminen niistä itse kertoo. Ulkoiset merkit puolestaan ovat sellaisia, jotka ovat kaikkien havaittavissa kuten kristillisen kasteen ottaminen, seurakunnan jäsenyys, osallistuminen uskonnonharjoitukseen, tiettyjen uskonnon mukaisten tapojen tai pukeutumissäännösten noudattaminen tai uskonnollisten juhlien viettäminen. Tässä niin sanotussa amerikkalaisessa arviointimallissa kääntyjän uskonnollisuutta tarkastellaan ”vainoajan silmin”, jolloin keskiössä ovat ne ulkoisesti havaittavat seikat, jotka laukaisevat vainon. Tarkastelun painotuksena ei siis ole sisäinen vakaumus, josta ei voi tehdä objektiivisia havaintoja, vaan merkittävämpiä ovat selvästi ulospäin näkyvät faktat. Kääntymistä voidaan pitää aitona, jos se ilmentää objektiivisesti havaittavia uskon ulkoisia merkkejä siinä määrin, että ne laukaisisivat uskonnollisen vainon tällaista henkilöä kohtaan. Lisäksi mahdolliset hakijan vakaumuksesta kertovat merkit olisivat saman suuntaisia.

Tutkielmani tavoitteena on tutkia Lutherin rakkauden teologiaa, eli sitä mikä asema rakkaudella on Lutherin pelastuskonseptiossa: mikä on uskon, hyvien tekojen ja rakkauden suhde. Tutkimuskysymykseni on, miten Luther käyttää rakkaus-termiä Galatalaiskirjeen selityksessä käsitellessään ihmisen pelastumista. Tutkimukseen kuuluu sen eritteleminen, puhutaanko ihmisen vai Jumalan rakkaudesta sekä ennen Jumalan pelastavan aktion toteutumista ihmisessä että sen jälkeen. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi, jolla analysoin Lutherin tuotannosta aiheen kannalta keskeisiä käsitteitä, argumentteja ja ajattelun taustaoletuksia. Päälähteenäni tutkimuksessani on Lutherin Galatalaiskirjeen selitysteos. Tutkimustuloksena on, että Luther käyttää rakkaus-termiä Galatalaiskirjeen selityksessä käsitellessään ihmisen pelastumista siten, että Jumala toimii rakkaudessaan pelastaakseen ihmisen. Jumalan rakkaus Kristuksessa tekee syntisestä ihmisestä vanhurskaan. Tämän vanhurskaus saadaan uskon kautta, jossa Kristus on reaalisesti läsnä ihmisessä. Täten usko on ensisijainen rakkauteen nähden pelastuksessa ihmisen näkökulmasta, mutta kuitenkin kaikki viimekädessä perustuu Jumalan rakkauteen, joka on Jumalan näkökulmasta ensisijainen asia uskoon nähden. Pelastus Kristuksessa tuottaa ihmisessä jumalallisen rakkauden, joka toimii lähimmäisen hyväksi. Ihminen, jonka sisimmässä Kristus on uskossa läsnä, rakastaa lähimmäistään ollen tälle Kristus. Yhteiskunnassa toteutuu myös Jumalan rakkaus eri toimijoiden kautta, jolloin Jumala käyttää heitä ikään kuin naamareinaan. Ihminen rakastaa myös Jumalaa tällä saamallaan rakkaudella. Kuitenkin tämä jumalallinen rakkaus on ihmisessä epätäydellistä ja siksi tarvitaan julistettua vanhurskautta. Tämä on alkavaa vanhurskautta, joka toimii ihmisessä yhdessä ihmistä muovaaman Kristuksen kanssa. Näin olen päätynyt tulokseen, että on vain kaksi rakkautta: Jumalan rakkaus ja ihmisen rakkaus. Jumalan rakkaus saa vain erilaisia muotoja riippuen tarkastelun näkökulmasta.

Tiivistelmä Referat Ian McEwanin romaani Lauantai (alk. Saturday) ilmestyi vuonna 2005. Ajallisesti läheisen suhteen McEwanin Lauantaihin muodostavat ns. ”neljä hevosmiestä”, eli Sam Harris, Richard Dawkins, Daniel Dennett ja edesmennyt Christopher Hitchens. Edellä mainittujen avainteokset ilmestyivät tiiviisti vuosien 2004 ja 2007 välillä. Lauantain ilmestyttyä vuonna 2005, se ilmestyi samaan kulttuurilliseen ajanjaksoon uusateististen teosten kanssa. Tutkielmani osallistuu keskusteluun Lauantain mahdollisesta suhteesta ns. uusateistiseen kaunokirjallisuuteen tarkastelemalla Lauantain ja neljän uusateistisen avainteoksen suhteita. Uusateismin lisäksi tutkielma nostaa esiin Steven Pinkerin ehdottamat valistusihanteet, joita ovat järki, tiede, humanismi ja kehitys. Lauantain analyysissä näitä Pinkerin ehdottamia (uus)valistusihanteita ja uusateismin avainteosten teemoja kuljetetaan rinnakkain. Tutkielman analyysissä hyödynnetään Raymond Williamsin tutkimuskonseptia ”kokemisen struktuurit”. Kysymällä, Miten uusateismi ja uusvalistus rakentuvat kokemisen struktuuriksi Lauantai-romaanissa? selviää, että Lauantaissa kuvattu kokemisen struktuuri voidaan tulkita esiin valistuskomponenttien kautta. Nämä uusvalistuskomponentit vaikuttavat läheisessä suhteessa uusateismiin, sekä dynaamisesti toisiaan tukien. Ehdotankin, että Lauantaista voidaan löytää erityinen uusateistisen valistuksen kokemisen struktuuri. Uusateistisen valistuksen kokemisen struktuurin kautta tulkittuna ehdotan Lauantai-analyysini perusteella kolmea keskeistä löydöstä, jotka voidaan ottaa tulevassa McEwan-, Lauantai- ja uusateistisen kaunokirjallisuuden tutkimuksessa huomioon: 1) Lauantai uusateistisena romaanina. Vaikka McEwania ei voitaisikaan pitää uusateistisena kirjailijana, ehdotan, että Lauantaita voidaan pitää teemoiltaan ja kokemusrakenteeltaan uusateistisena romaanina. Näin sen kautta voidaan heijastella ainakin jossain määrin uusateistista ilmiökenttää. 2) Kokemisen struktuurit eletyn elämän kuvaajina. Raymond Williamsiin liittyvä teoriakehys todistaa Williamsin kokemisen struktuurit -käsitteen selitysvoimasta. Kokemisen struktuurien kautta voidaan tarkastella romaanikerronnan kokemusrakenteita sekä luoda dynamiikkaa temaattisen tulkinnan lomaan. 3) Lauantain luokkaproblematiikka. Lauantaissa vaietaan osittain tai kokonaan yhteiskunnallisista luokkakysymyksistä holistisessa mielessä. Uusateistisen valistuksen kokemisen struktuuriin kuuluu järjen, tieteen ja humanismin hegemonia-asema, joka rakentuu tosiaan tukevien komponenttien varaan ja sulkee ulkopuolelleen sitä uhkaavat paineet. Kirjallisuuden ja luokan kysymyksiä onkin laajennettava kohti uusateismia, uusvalistusta ja uusateistisen kirjallisuuden tutkimusta.

Tiivistelmä Referat Tässä tutkielmassa tarkastellaan Jean Calvinin (1509-1564) pyhityksen teologiaa. Tutkimuksen päälähteenä on Roomalaiskirjeen kommentaari (1540). Roomalaiskirje on Calvinin teologian ja tuotannon kulmakivi. Sen perusteella saadaan edustava kuva Calvinin pyhityksen teologiasta hänen teologiuransa tärkeässä vaiheessa, 1530-1540-lukujen taitteessa. Tuloksilla on yleistettävyyttä laajemminkin, sillä lähteenä käytetään kommentaarin viimeisintä revisiota vuodelta 1556. Calvin päivitti kommentaarejaan useaan otteeseen lisäten perusteluja ja syventäen sisältöä lisääntyneen tietämyksensä mukaan. Tutkielman lähteenä on käytetty kommentaarin viimeisintä, vuoden 1556, revisiota. Tutkielmassa selvitetään ensiksi pyhityksen inhimilliset ja jumalalliset edellytykset, jonka jälkeen selvitetään, millä tavalla Jumala pyhityksen toteuttaa ja millä tavalla se ilmenee. Tuloksena selviää, että Calvin sitoo pyhityksen elimellisesti vanhurskautukseen, siten, että ne muodostavat vanhurskauttamisen kaksi puolta. Calvinin soteriologia on kokonaisvaltainen, mutta siinä on myös voimakkaita jännitteitä, joita Calvin hyödyntää eri tavoin kulloisenkin pyrkimyksensä mukaan, milloin kehottaen, opettaen ja rajanvetokriteereitä muodostaen. Jumalan pelastavan työn ensimmäinen hyöty on vanhurskauttavan uskon syntyminen ihmisessä. Toinen hyöty on ihmisen pyhittyminen (sanctificatio). Vanhurskautus ja pyhitys kuuluvat yhteen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, aivan kuten nämä lahjat ovat erottamattomasti yhdessä Kristuksessa. Kristus yhdistyy (unio) Pyhässä hengessä uskovaan ja saa aikaan muutoksen tämän elämässä. Vanhurskautus ei pysähdy anteeksiantoon eikä johda ihmistä vaalimaan syntejään, vaan sen päämääränä (telos) on elämä pyhyydessä ja pyhityksessä. Calvin käyttää myös termejä, uudesti syntyminen, tai uudelleen luominen (regeneratio) ja katumus (poenentia). Katumus merkitsee kääntymystä Jumalan puoleen. Se perustuu oikeaan uskoon, joka puolestaan perustuu oikeaan Jumalan tuntemiseen, jonka lähde on Raamatun sana. Ihminen kääntyy Jumalan puoleen oikeassa Jumalan pelossa, joka on toisaalta ymmärrystä synnistä koituvasta Jumalan vihasta (timor dei), toisaalta se on Jumalan armon synnyttämää uskoa ja kiitollisuutta, joka saa vihaamaan pahaa ja elämään Jumalan mielen mukaista uutta hengellistä elämää. Kääntymyksen dynamiikka muodostuu Jumalan kaksijakoisesta, lihaa kuolettavasta (mortificatio) ja eläväksi tekevästä, työstä (vivificatio). Katumus johtaa toisaalta itsensä kieltämiseen ja toisaalta kasvuun Kristuksen kuvan kaltaisuuteen. Tämä on hitaasti etenevä prosessi, jossa ihminen ei tule tässä ajassa valmiiksi. Henki saa ihmisen ajattelemaan toivossa tulevan maailman elämää. Jumalan pelastava ja pyhittävä työ koskee ainoastaan Jumalan valittuja, jotka Jumala on ennaltamäärännyt Poikansa kuvan kaltaisuuteen. Vanhurskautuksen ja pyhityksen kysymykset syvenevät tutkielmassa kristologian, pneumatologian ja sakramenttiteologian kysymyksiksi.

Helluntailais-karismaattinen liike on globaalisti kristinuskon kasvavin uoma. Suomessa se ei ole saavuttanut suurta enemmistöä taakseen eikä se aina nauti hyvästä maineesta kristillisten piirien sisä- tai ulkopuolella. Yksi liikehdinnän haara on anglikaanikirkosta lähtöisin oleva New Wine -liike. Se pyrkii helpottamaan karismaattisen uudistuksen soveltamista käytännön seurakuntaelämään. Suomen New Wine -liikettä ei ole aikaisemmin tutkittu. Siksi tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, millaiseksi Suomen New Wine -liike on muotoutunut sekä millaisia merkityksiä New Wine -liikkeellä on ollut mukana olleiden elämässä. Tutkimukseni oli laadullinen tutkimus ja sen metodina aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Aineisto muodostui teemahaastatteluista. Haastattelin kymmentä vähintään noin kymmenen vuotta New Wine -liikkeessä mukana ollutta henkilöä, jotka ovat olleet evankelis-luterilaisen kirkon tai Suomen Vapaakirkon seurakuntien työntekijöitä tai kristillisten järjestöjen vaikuttajia. Tutkimustulokset osoittivat, että Suomen New Wine -liike edustaa hengellisyyden ja karismaattisuuden osalta maltillista linjaa, vaikka armolahjoilla ja Pyhän Hengen kokemisella on suuri painoarvo. Suomen New Wine korostaa kristittyjen yhteenkuuluvaisuuden merkitystä sekä arkista ja elävää kristillisyyttä. Liikkeessä mukana olleet antoivat tutkimustulosten mukaan erityistä arvoa oman uskonelämänsä vahvistumiselle, samoin kuin liikkeen vaikutuksesta omassa työssään tapahtuneelle muutokselle. Tarkastelin tutkimuksessa lisäksi New Wine -liikkeen rutinoitumista. Tutkimukseni voi auttaa ymmärtämään maltillisen karismaattisen kristillisyyden soveltamista suomalaiseen kristilliseen kenttään ja tavalliseen seurakuntaelämään, jotka eivät välttämättä ole kovin vastaanottavaisia karismaattisuuden ääri-ilmiöille.

Tämän tutkielman tavoitteena on soveltaa kahta kognitiivista rituaaliteoriaa Vanhan testamentin tekstin Numeri 5:11–31 tutkimukseen – arvioiden samalla kyseisten teorioiden suhdetta ja antia muinaisten tekstien tutkimukselle. Tämä tavoite nousee osittain kognitiivisten näkökulmien lisääntyvästä käytöstä raamatuntutkimuksessa. Hyödynnän R. N. McCauleyn ja E. T. Lawsonin rituaalien kompetenssiteoriaa sekä P. Boyerin ja P. Liénardin teoriaa mielen varojärjestelmistä peilaamalla niitä tekstiin Num. 5:11–31, kyseistä tekstiä koskevaan aiempaan tutkimukseen, muinaista Lähi-itää koskevaan aineistoon sekä kognitiotieteistä, psykologiasta ja kognitiivisesta uskonnontutkimuksesta nouseviin laajempiin näkökulmiin. Tekstissä Num. 5:11–31 kuvataan aviorikoksesta epäillylle vaimolle suoritettavaa monivaiheista rituaalia, jossa uhrataan Jahvelle, vannotaan vala sekä juotetaan naiselle rituaalivettä, jonka on määrä vaikuttaa hänen sukupuolielimiin ja hedelmällisyyteen jollain tavoin. Tekstiin liittyy lukuisia teksti- ja lähdekriittisiä kysymyksiä. Nämä ovat johtaneet osan tutkijoista esittämään, että tekstissä Num. 5:11–31 kuvattaisiin useampaa rituaalia tai että siinä olisi yhdistelty erillisiä rituaalikuvauksia. Tekstissä Num. 5:11–31 voidaan myös havaita monia yhtäläisyyksiä muualla Vanhan testamentissa ja muinaisen Lähi-idän teksteissä kuvattuihin rituaaleihin sekä avioliittoa, aviorikosta ja naisia koskeviin kuvauksiin. Tuon työssäni esille, miten ruumiillisten prosessien, tunteiden ja näihin pohjaavan ajattelun voidaan katsoa vaikuttaneen oleellisesti tekstissä Num. 5:11–31 esiintyviin teemoihin ja käsityksiin. Numerin 5:11–31 ja sen taustalle monesti oletetun rituaalin suhdetta on syytä problematisoida, sillä rituaaliteorioiden ja kognitiivisten lähestymisten valossa vaikuttaa todennäköiseltä, että rituaalit eivät ainoastaan vaikuta teksteihin, vaan tekstit vaikuttavat myös rituaaleihin ja nämä prosessit ovat keskenään monimutkaisessa vuorovaikutuksessa. Rituaalikäyttäytymisen yhteydessä esiintyvä ajattelu ei myöskään aina vastaa teologisesti oikeaoppiseksi miellettyjä tai ylöskirjattuja käsityksiä. Tuon esille, miten tekstillä Num. 5:11–31 on mahdollisesti pyritty vaikuttamaan sekä rituaalikäytänteisiin että Jahveen ja tämän tunteisiin. Arvioin kriittisesti käyttämiäni kognitiivisia rituaaliteorioita ja kognitiivisia lähestymisiä raamatuntutkimukseen tuoden esille, miten ne voisivat hyötyä mm. automaattisten ja kontrolloitujen ajatteluprosessien välisten erojen tarkemmasta huomioinnista, muinaisten ja modernien ihmisten aivojen kasvu- ja kehitysympäristöjen erojen perehtyneestä pohdinnasta sekä tekstien ja lukutaidon kognitiivisten ja kulttuurillisten vaikutusten selkeämmästä esiintuonnista.

Tämän pro gradu – tutkielman tehtävänä oli tutkia evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittyneiden aikuisten syitä liittymiseen ja kokemuksia kirkon jäsenyydestä. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös sitä, minkälainen elämänkatsomuksellinen tausta liittyneillä oli ollut ennen kirkkoon liittymistä sekä sitä, miten liittyneet olivat rakentaneet uskonnollisuuttaan kirkon jäseninä. Tämä tutkimus on laadullinen tutkimus. Tutkimusaineisto koostui teemahaastatteluista sekä kirkkoon liittyneiden kirjoituksista. Tähän tutkimukseen osallistui kolmetoista henkilöä, joista kymmenen oli naisia ja kolme oli miehiä. Tutkimuksen kohderyhmä koostui eri-ikäisistä kirkkoon liittyneistä henkilöistä eri puolilta Suomea. Aineiston analysoinnin menetelmänä tässä tutkimuksessa käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Sisällönanalyysin avulla liittyneet ryhmiteltiin aluksi ensisijaisten tai tärkeimpien liittymissyidensä perusteella ryhmiin. Nämä ryhmät olivat: 1. käytännöllisistä syistä liittyneet, 2. uskonnollisista ja hengellisistä syistä liittyneet sekä 3. yhteisöllisistä ja sosiaalisista syistä liittyneet. Tämän jälkeen ryhmien liittyneitä koskeva aineisto ryhmiteltiin sisällönanalyysin avulla. Teemoista muodostuneet pääluokat koskivat uskonnollista ja elämänkatsomuksellista taustaa, liittymistä sekä jäsenyyttä ja uskonnollisuutta. Tutkimustuloksista esimerkiksi selvisi, että suurin osa tähän tutkimukseen osallistuneista oli liittynyt kirkkoon uskonnollisista ja hengellisistä syistä. Tutkimukseen osallistuneista suurin osa oli liittynyt kirkkoon ensimmäistä kertaa aikuisena ja suurin osa oli käynyt kirkkoon liittyessään myös aikuisrippikoulun. Liittyneiden elämänkatsomukselliset taustat olivat moninaiset ja jokainen heistä oli kokenut uskonnollisuutensa muuttuneen elämänsä aikana. Uskonnollisista ja hengellisistä syistä kirkkoon liittyneiden ryhmässä suurin osa oli kuulunut aikaisemmin muuhun uskonnolliseen yhteisöön. Lähes kaikki liittyneistä uskoivat Jumalaan. Liittyneet pitivät tärkeinä asioina kirkossa erityisesti evankeliumin sanomaa, auttamistyötä, vapautta ja yhteisöllisyyttä. Tässä tutkielmassa sovellettiin Danièle Hervieu-Légerin analyysia sosiouskonnollisten identifikaatioiden dimensioista kuvaamaan liittyneiden uskonnollisuutta. Ristiintaulukoimalla dimensioita liittyneillä havaittiin viisi sosiouskonnollista identifikaatiota, jotka olivat yhteisöllinen, traditionaalinen, humanitaarinen, humanistinen ja kulttuurinen identifikaatio.

Suomessa terveydenhuollon perustaksi on hyväksytty yksi legitiimi oppi, lääketiede. Lisäksi käytetään vaihtoehtolääkintää, jolla tarkoitetaan kaikkia lääketieteen ulkopuolisia hoitomuotoja. Keskustelua vaihtoehtolääkinnän oikeutuksesta on esiintynyt julkisessa mediassa ainakin 1970-luvun loppupuolelta alkaen. Julkisuudessa vaihtoehtolääkintää ovat vastustaneet erityisesti lääkärit. Puolustajia ovat olleet vaihtoehtolääkinnän elinkeinonharjoittajat, mutta myös muut kansalaiset. Tutkimuksessa tarkastellaan ja analysoidaan Suomessa vaihtoehtolääkinnästä käytyä julkista debattia. Analyysin kohteena ovat argumentaation diskurssit ja niihin vaikuttavat uskomukset. Tulkinta pohjautuu diskurssianalyysin sosiaalista konstruktionismia korostavaan teoriaan ja argumentaatiota tarkastellaan kiinteästi osana kulttuurista ja intertekstuaalista kontekstiaan medikaaliantropologisessa viitekehyksessä. Tutkimuksen aineisto koostuu julkisista tekstilähteistä ja painottuu ajallisesti 2000-luvulle. Aineistona ovat päivälehtien, vaihtoehtolääkinnän lehtien ja lääkärien ammattilehtien artikkelit ja mielipidekirjoitukset, Hengen ja Tiedon Messuilta vuosina 2000 ja 2003 koottu laaja markkinointiaineisto sekä vaihtoehtolääkintää käsittelevää tietokirjallisuutta. Analyysissä keskustelun havaittiin lokalisoituvan kovien ja pehmeiden arvojen diskursseihin sekä tulkinnallisesti eriytyneeksi uskodiskurssisiksi. Kovien arvojen diskurssin sisään rakentuvat tieteellisyyden, vaarallisuuden, tehokkuuden, kaupallisuuden ja huijauksen diskurssit. Pehmeiden arvojen diskursseja ovat kokonaisvaltaisuuden, ennaltaehkäisyn, syynhoidon ja luonnollisuuden diskurssit. Uskodiskurssin muodostavat uskon, uskonnon ja uskomuksellisuuden käsitteiden ympärille kietoutuvat diskurssit. Tutkimuksessa analysoidaan kunkin diskurssin keskeistä sisältöä ja kuhunkin diskurssiin liittyviä uskomuksia ja argumentaatioperusteita. Kukin diskurssi muodostaa oman merkityskontekstinsa, jossa puolustetaan ja vastustetaan vaihtoehtolääkintää sekä kritisoidaan lääketiedettä. Lääketieteen asema koetaan keskustelussa esisopimuksellisesti niin vahvana, etteivät keskustelijat katso tarpeelliseksi puolustaa sitä näkyvästi. Vaihtoehtolääkinnästä on vähän tutkittua tietoa, joten keskusteluun osallistuvat rakentavat argumentaationsa usein yksipuolisiin uskomuksiin perustuen. Keskustelussa osallistujat ymmärtävät useiden keskeisten käsitteiden sisällöt toisistaan poikkeavasti, mutta huomaavat vain harvoin näin tapahtuvan. Käsiteproblematiikan lisäksi debatin keskeisiä ongelmia ovat uskon ja tieteen kielten sekoittuminen ja lääkintään ja hoitoon liittyvien kysymysten erilainen merkityksellistäminen. Tulkinnan reflektiona käytettiin aiempien tutkimusten pohjalta saatua tietoa vaihtoehtolääkinnästä ja toisaalta vasta-argumentaatiota, joka kuhunkin diskurssiin peilautuu. Diskurssien ja taustalla olevien uskomusten näkyväksi tekeminen lisää osapuolten keskinäisen ymmärryksen mahdollisuutta ja tarjoaa välineitä keskustelun lukkiutuneen asetelman avaamiseen ja uusien näkökulmien mukaan tuomiseen. Diskurssianalyysin avulla päästään irtautumaan positiivisesti ja negatiivisesti latautuneiden kannanottojen mustavalkoisesta asetelmasta, ja voidaan tarkastella asemoitumisen keskeisiä syitä. Vaihtoehtolääkintään suhtautuminen on sidoksissa maailmankuvaan ja maailmankatsomukseen, mutta se merkityksellistyy myös suhteessa lakeihin ja päätöksentekoon. EU:n myötä jäsenmaiden lakeja ja säädöksiä pyritään harmonisoimaan. Vaihtoehtolääkinnästä on vain vähän tutkittua tietoa ja vaarana on, että lainsäätäjät joutuvat tekemään päätöksiä yksipuoliseen lobbaukseen perustuen. Yksipuoliset näkemykset vaihtoehtolääkinnän taloudellisten resurssien kasvattamisen tarpeesta tai vaihtoehtolääkintään kohdistuvien rajoitusten lisäämisestä sisältävät ongelmia, joita voidaan ymmärtää vastustamisen ja puolustamisen perustelut tuntemalla.

Nykypakanuus on kasvattanut suosiotaan länsimaissa, myös Suomessa aina 90- luvulta alkaen. Pakanuus näyttäytyy useimmille nykypakanoille myös ryhmäidentiteettinä, jolloin sosiaaliset ilmiöt kuten sosiaalinen vertailu ja sosiaalinen identiteetti ovat asioita, joita on mahdollista tutkia uskontotieteen alla. Etenkin sosiaalista identiteettiä on suomalaisen pakanakentän sisällä jo tutkittu, mutta sitä vastoin identiteettiautenttisuutta ei. Identiteettiautenttisuudella tarkoitetaan tämän tutkimuksen kontekstissa sosiaalista vertailua liittyen oman pakanaidentiteetin autenttisuuteen. Oma tutkimukseni keskittyy näin ollen tutkimaan sitä, miten autenttinen pakanaidentiteetti rakentuu suomalaisten nykypakanoiden puheessa. Autenttisuus on käsite, jota yleensä käytetään kuvaamaan kaikkea aitoa, todenmukaista ja alkuperäistä, ja näin ollen sitä usein käytetään käsitteenä, jolla omaa ryhmä- tai henkilökohtaista identiteettiä rakennetaan, perustellaan tai oikeutetaan. Kansainvälisessä pakanuutta ja pakanaidentiteettiä koskevassa tutkimuksessa on osoitettu, että eri maiden pakanayhteisöissä autenttisuus näyttäytyy tietynlaisena sosiaalista sisäryhmää määrittävänä kriteerinä. Tämä ilmeni siten, että osa pakanaidentiteettiä kantavista henkilöistä määritteli tietyt pakanuuteen liitettävät piirteet ja ideaalit, joita autenttisten pakanoiden sisäryhmä edustaa ja sosiaalisen vertailun kautta rajasi osan pakanayhteisöstä sosiaaliseksi ulkoryhmäksi, vähemmän autenttisiksi pakanoiksi. Oman tutkimukseni pääasiallinen tarkoitus on selvittää, esiintyykö tämänkaltaista autenttisuuteen perustuvaa sosiaalista vertailua myös Suomessa ja jos esiintyy, mitä ideaaleja autenttiseen pakanuuteen liitetään. Autenttisuuteen liitettyjä piirteitä olivat aiemmassa tutkimuksessa esimerkiksi traditionaalisuus, epäkaupallisuus sekä pinnallisuudesta ja populaarikulttuurin tekemistä pakanuuden tulkinnoista irrottautuminen. Koska aihetta ei ole aiemmin suomalaisessa kontekstissa tutkittu, maisterintutkielmani antaa yleistason katsauksen siihen, miten autenttinen pakanaidentiteetti rakentuu suomalaisten nykypakanoiden puheessa ja vertailee, miten se suhteutuu aikaisempaan tutkimukseen. Tutkimukseni aineisto koostuu kahdestatoista laadullisen asennetutkimuksen metodein toteutetusta haastattelusta. Teoreettisena viitekehyksenä hyödynsin autenttisuuden käsitettä sekä sosiaalisen identiteetin teorian käsitteistöä. Tutkimusotetta voidaan pitää teoriaohjaavana, sillä teoreettinen viitekehys eli autenttisuus ja aikaisemman tutkimuksen havainnot ohjaavat analyysin kulkua vahvasti. Tutkielmani tulosten valossa voidaan katsoa, ettei suomalaisessa pakanayhteisössä esiintyvä autenttisuuskeskustelu näyttäydy ainakaan oman aineistoni valossa yhtä merkittävänä sosiaalisen vertailun välineenä, kuin vertailukohtana käyttämässäni aiemmassa tutkimuksessa. Verrattuna aikaisempaan tutkimukseen hajonta siinä, oliko autenttisuus merkittävä sosiaalisen vertailun kriteeri, oli suurempaa. Haastattelemani pakanat esittivät joitakin autenttisuusväitteitä ja jotkut haastatteluissa esiin nousseet piirteet, kuten pakanuuden representaatiot sosiaalisessa mediassa tai populaarikulttuurista inspiraation hakeminen omaan harjoitukseen näyttäytyivät kokonaisuutena aihepiireinä, joihin liittyi sosiaalista vertailua identiteettiautenttisuuden perusteella. Verrattuna aiemman tutkimuksen havaintoihin haastattelemieni pakanoiden puheessa korostuivat kuitenkin autenttisuuden sijaan myös vastakkaiset ilmiöt, kuten pakanuuden epädogmaattinen luonne ja itsemäärittelyoikeus, ja niihin vedoten haastateltavat myös vastustivat sosiaalista vertailua liittyen autenttisuuteen. Tutkimukseni antaa yleisellä tasolla katsauksen siihen, millaista keskustelua aiheesta suomalaisessa kontekstissa esiintyy, mutta jatkotutkimukselle, joka keskittyisi tutkimaan aihetta jonkun rajatun yhteisön, esimerkiksi traditionaalisten wiccojen kontekstissa, voisi olla paikkansa.

Tämä tutkimus tarkastelee pastori Väinö Kanteleen työtä lähetystyöntekijänä Kiinassa hänen kolmannella työkaudellaan 1948 - 1951. Tutkimuksen keskeisimmät lähteet ovat Kanteleen perheelleen osoittamat päiväkirjamaiset kirjeet sekä Suomen Lähetysseuran (SLS) johtokunnan kokousten ja lähettien kokousten pöytäkirjat. Tutkimus on mikrohistoriallinen sivuten henkilö- ja lähetyshistoriaa. Kantele saapui Yungšunin asemalle maaliskuussa 1948. Asemalle oli kaivattu kokenutta mieslähettiä. Työkauden alku sujui hyvin Kiinan poliittisen tilanteen levottomuudesta huolimatta. Tilanne kuitenkin kiristyi kommunistien saadessa lisää kannatusta. SLS kutsui lähetit pois työalueelta keväällä 1949. Kantele päätti jäädä Kiinaan. Yungšunin seurakunta oli toivonut hänen jäämistään. Lisäksi mahdollisuudet lähetystyön tekemiseen olivat yhä olemassa huolimatta Kiinan kansantasavallan perustamisesta lokakuussa 1949. Olosuhteet alkoivat kuitenkin asteittain kiristyä. Hajanaisten sotilasjoukkojen sekä kommunistiarmeijan liikkuminen ympäri Kiinaa häiritsivät lähetystyötä. Sotilaat muun muassa valtasivat lähetysasemia käyttöönsä. Ongelmana olivat myös inflaatio ja postin kulun epävarmuus. Henkilökohtaisesti Kanteletta vaivasi myös tunne oman uskonsa heikkoudesta. Vuonna 1950 Kiinan poliittiset uudistukset rajoittivat lähetystyötä entisestään. Heinäkuussa julkaistu Kirkkojen manifesti vaati kirkkojen pikaista irrottautumista ulkomaisista yhteyksistään, käytännössä lähetysjärjestöistä. Samana vuonna aloitettiin maareformi. Seurakuntiin asetettiin kokoontumiskielto reformin toteuttamisen ajaksi. Yungšunissa kieltoa ei kumottu enää Kanteleen työkauden aikana. Uudistusten myötä Kanteleen liikkumisvapautta rajoitettiin. Viranomaiset hakivat hänet välillä moneksi päiväksi kuulusteluihin. Lopulta hän eli käytännössä vankina asemallaan. Tammikuussa 1951 hän koki, ettei lähetystyön tekemiseen ole mahdollisuuksia, ja anoi maastapoistumislupaa viranomaisilta. Alkoi pitkä ja epävarma odotus. Kantele alkoi laulaa kiinankielisiä virsiä kovaan ääneen asemalla koska koki, että se oli ainoa jäljellä oleva keino levittää kristinuskon sanomaa. Tapansa vuoksi hänet tunnettiin laulavana evankelistana. Tie kotiin avautui lopulta heinäkuussa 1951. Kantele koki työnsä lähetyssaarnaajana tärkeäksi ja rakkaaksi. Hän oli valmis työskentelemään hankalissa olosuhteissa. Hän oli hyvin ihmisläheinen ja kuvaili kirjeissään paljon tapaamiaan ihmisiä. Kantele oli käytännön ihminen eikä hänen kirjoituksissaan ole havaittavissa taipumusta opillisiin pohdintoihin.