Browsing by Title
Now showing items 1456-1475 of 1591
-
(2020)Helluntailais-karismaattinen liike on globaalisti kristinuskon kasvavin uoma. Suomessa se ei ole saavuttanut suurta enemmistöä taakseen eikä se aina nauti hyvästä maineesta kristillisten piirien sisä- tai ulkopuolella. Yksi liikehdinnän haara on anglikaanikirkosta lähtöisin oleva New Wine -liike. Se pyrkii helpottamaan karismaattisen uudistuksen soveltamista käytännön seurakuntaelämään. Suomen New Wine -liikettä ei ole aikaisemmin tutkittu. Siksi tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, millaiseksi Suomen New Wine -liike on muotoutunut sekä millaisia merkityksiä New Wine -liikkeellä on ollut mukana olleiden elämässä. Tutkimukseni oli laadullinen tutkimus ja sen metodina aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Aineisto muodostui teemahaastatteluista. Haastattelin kymmentä vähintään noin kymmenen vuotta New Wine -liikkeessä mukana ollutta henkilöä, jotka ovat olleet evankelis-luterilaisen kirkon tai Suomen Vapaakirkon seurakuntien työntekijöitä tai kristillisten järjestöjen vaikuttajia. Tutkimustulokset osoittivat, että Suomen New Wine -liike edustaa hengellisyyden ja karismaattisuuden osalta maltillista linjaa, vaikka armolahjoilla ja Pyhän Hengen kokemisella on suuri painoarvo. Suomen New Wine korostaa kristittyjen yhteenkuuluvaisuuden merkitystä sekä arkista ja elävää kristillisyyttä. Liikkeessä mukana olleet antoivat tutkimustulosten mukaan erityistä arvoa oman uskonelämänsä vahvistumiselle, samoin kuin liikkeen vaikutuksesta omassa työssään tapahtuneelle muutokselle. Tarkastelin tutkimuksessa lisäksi New Wine -liikkeen rutinoitumista. Tutkimukseni voi auttaa ymmärtämään maltillisen karismaattisen kristillisyyden soveltamista suomalaiseen kristilliseen kenttään ja tavalliseen seurakuntaelämään, jotka eivät välttämättä ole kovin vastaanottavaisia karismaattisuuden ääri-ilmiöille.
-
Väärinteon esille tuomiseksi : Numerin 5:11–31 tarkastelua kognitiivisten rituaaliteorioiden keinoin (2018)Tämän tutkielman tavoitteena on soveltaa kahta kognitiivista rituaaliteoriaa Vanhan testamentin tekstin Numeri 5:11–31 tutkimukseen – arvioiden samalla kyseisten teorioiden suhdetta ja antia muinaisten tekstien tutkimukselle. Tämä tavoite nousee osittain kognitiivisten näkökulmien lisääntyvästä käytöstä raamatuntutkimuksessa. Hyödynnän R. N. McCauleyn ja E. T. Lawsonin rituaalien kompetenssiteoriaa sekä P. Boyerin ja P. Liénardin teoriaa mielen varojärjestelmistä peilaamalla niitä tekstiin Num. 5:11–31, kyseistä tekstiä koskevaan aiempaan tutkimukseen, muinaista Lähi-itää koskevaan aineistoon sekä kognitiotieteistä, psykologiasta ja kognitiivisesta uskonnontutkimuksesta nouseviin laajempiin näkökulmiin. Tekstissä Num. 5:11–31 kuvataan aviorikoksesta epäillylle vaimolle suoritettavaa monivaiheista rituaalia, jossa uhrataan Jahvelle, vannotaan vala sekä juotetaan naiselle rituaalivettä, jonka on määrä vaikuttaa hänen sukupuolielimiin ja hedelmällisyyteen jollain tavoin. Tekstiin liittyy lukuisia teksti- ja lähdekriittisiä kysymyksiä. Nämä ovat johtaneet osan tutkijoista esittämään, että tekstissä Num. 5:11–31 kuvattaisiin useampaa rituaalia tai että siinä olisi yhdistelty erillisiä rituaalikuvauksia. Tekstissä Num. 5:11–31 voidaan myös havaita monia yhtäläisyyksiä muualla Vanhan testamentissa ja muinaisen Lähi-idän teksteissä kuvattuihin rituaaleihin sekä avioliittoa, aviorikosta ja naisia koskeviin kuvauksiin. Tuon työssäni esille, miten ruumiillisten prosessien, tunteiden ja näihin pohjaavan ajattelun voidaan katsoa vaikuttaneen oleellisesti tekstissä Num. 5:11–31 esiintyviin teemoihin ja käsityksiin. Numerin 5:11–31 ja sen taustalle monesti oletetun rituaalin suhdetta on syytä problematisoida, sillä rituaaliteorioiden ja kognitiivisten lähestymisten valossa vaikuttaa todennäköiseltä, että rituaalit eivät ainoastaan vaikuta teksteihin, vaan tekstit vaikuttavat myös rituaaleihin ja nämä prosessit ovat keskenään monimutkaisessa vuorovaikutuksessa. Rituaalikäyttäytymisen yhteydessä esiintyvä ajattelu ei myöskään aina vastaa teologisesti oikeaoppiseksi miellettyjä tai ylöskirjattuja käsityksiä. Tuon esille, miten tekstillä Num. 5:11–31 on mahdollisesti pyritty vaikuttamaan sekä rituaalikäytänteisiin että Jahveen ja tämän tunteisiin. Arvioin kriittisesti käyttämiäni kognitiivisia rituaaliteorioita ja kognitiivisia lähestymisiä raamatuntutkimukseen tuoden esille, miten ne voisivat hyötyä mm. automaattisten ja kontrolloitujen ajatteluprosessien välisten erojen tarkemmasta huomioinnista, muinaisten ja modernien ihmisten aivojen kasvu- ja kehitysympäristöjen erojen perehtyneestä pohdinnasta sekä tekstien ja lukutaidon kognitiivisten ja kulttuurillisten vaikutusten selkeämmästä esiintuonnista.
-
(2022)Opinnäytetyön tavoitteena on selvittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyön ruokapankkien asiakkaiden kokemuksia ruoka-avusta. Tutkimuskysymys on: Mitä diakoniantyön ruoka-apu merkitsee ruoka-avun asiakkaille heidän itsensä kokemana? Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyössä on jaettu hyväntekeväisyysruokaa taloudellisessa ahdingossa eläville henkilöille ja perheille jo 1990-luvulta alkaen. Kirkon ruoka-aputoimintaa on arvostelu siitä, että jakamalla hyväntekeväisyysruokaa se pitää yllä syrjäyttäviä rakenteita. Kirkon sisällä taas on koettu, että diakoniatyöstä on tullut hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkkojen paikkaaja. On tärkeää, että tässä keskustelussa kuullaan myös ruoka-avun asiakkaiden ääntä. Opinnäytetyön aineisto koostuu seitsemästä teemahaastattelusta, jotka toteutettiin syksyllä 2021 ja talvella 2022. Haastatteluihin osallistuneet henkilöt olivat pitkäaikaisia ruoka-avun asiakkaita kahdesta eri seurakunnasta Lapin maakunnan alueella. Haastattelut analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkielmaa varten kerättiin myös toissijaista aineistoa haastattelemalla kahta tutkimusseurakunnan ruoka-avusta vastaavaa diakoniatyöntekijää. Haastattelujen lisäksi tutkimusaineistoa hankittiin osallistuvalla havainnoinnilla ruoka-aputoiminnassa. Havainnoista on kirjoitettu tutkimuspäiväkirjaa. Ruoka-apua haettiin akuuttiin ruoan tarpeeseen. Siitä oli muodostunut selviytymisstrategia, joka vähensi henkilöiden kokemaa ruokaturvattomuutta. Osa haastatelluista koki häpeää ja alemmuuden tunnetta joutuessaan turvatumaan ruoka-apuun. Sen sijaan säännöllisesti ruoka-apuun turvautuvat kokivat sopeutuneensa tilanteeseensa. Tärkeimmäksi seurakunnan tarjoamaksi tuen muodoksi koettiin aineellisen avun jälkeen henkinen tuki. Kohtaamiset diakonian vastaanotolla koettiin myönteiseksi; ne vahvistivat henkilön omanarvontuntoa ja kokemusta ”kunnon kansalaisuudesta”. Omakohtainen taloudellinen ahdinko ja siihen saatu apu motivoi ruoka-avun asiakkaita vapaaehtoistoimintaan. Ruoka-apua tarvitaan myös tulevaisuudessa. Jatkossa olisi tärkeää selvittää lasten kokemusta huono-osaisuudesta ja siitä, millaiseksi lasten elämän todellisuus muodostuu perheessä, jossa koetaan jatkuvaa ruokaturvattomuutta. Diakonit ovat taloudellisessa ahdingossa elävien ihmisten kohtaamisen ammattilaisia. Heille on kertynyt työssä saatua hiljaista tietoa ja arvokasta asiantuntijuutta, jota olisi tärkeä välittää tulevaisuudessa sosiaali- ja terveydenhuoltoalan henkilöstölle sekä seurakuntien työntekijöille.
-
(2017)Tämän pro gradu – tutkielman tehtävänä oli tutkia evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittyneiden aikuisten syitä liittymiseen ja kokemuksia kirkon jäsenyydestä. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös sitä, minkälainen elämänkatsomuksellinen tausta liittyneillä oli ollut ennen kirkkoon liittymistä sekä sitä, miten liittyneet olivat rakentaneet uskonnollisuuttaan kirkon jäseninä. Tämä tutkimus on laadullinen tutkimus. Tutkimusaineisto koostui teemahaastatteluista sekä kirkkoon liittyneiden kirjoituksista. Tähän tutkimukseen osallistui kolmetoista henkilöä, joista kymmenen oli naisia ja kolme oli miehiä. Tutkimuksen kohderyhmä koostui eri-ikäisistä kirkkoon liittyneistä henkilöistä eri puolilta Suomea. Aineiston analysoinnin menetelmänä tässä tutkimuksessa käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Sisällönanalyysin avulla liittyneet ryhmiteltiin aluksi ensisijaisten tai tärkeimpien liittymissyidensä perusteella ryhmiin. Nämä ryhmät olivat: 1. käytännöllisistä syistä liittyneet, 2. uskonnollisista ja hengellisistä syistä liittyneet sekä 3. yhteisöllisistä ja sosiaalisista syistä liittyneet. Tämän jälkeen ryhmien liittyneitä koskeva aineisto ryhmiteltiin sisällönanalyysin avulla. Teemoista muodostuneet pääluokat koskivat uskonnollista ja elämänkatsomuksellista taustaa, liittymistä sekä jäsenyyttä ja uskonnollisuutta. Tutkimustuloksista esimerkiksi selvisi, että suurin osa tähän tutkimukseen osallistuneista oli liittynyt kirkkoon uskonnollisista ja hengellisistä syistä. Tutkimukseen osallistuneista suurin osa oli liittynyt kirkkoon ensimmäistä kertaa aikuisena ja suurin osa oli käynyt kirkkoon liittyessään myös aikuisrippikoulun. Liittyneiden elämänkatsomukselliset taustat olivat moninaiset ja jokainen heistä oli kokenut uskonnollisuutensa muuttuneen elämänsä aikana. Uskonnollisista ja hengellisistä syistä kirkkoon liittyneiden ryhmässä suurin osa oli kuulunut aikaisemmin muuhun uskonnolliseen yhteisöön. Lähes kaikki liittyneistä uskoivat Jumalaan. Liittyneet pitivät tärkeinä asioina kirkossa erityisesti evankeliumin sanomaa, auttamistyötä, vapautta ja yhteisöllisyyttä. Tässä tutkielmassa sovellettiin Danièle Hervieu-Légerin analyysia sosiouskonnollisten identifikaatioiden dimensioista kuvaamaan liittyneiden uskonnollisuutta. Ristiintaulukoimalla dimensioita liittyneillä havaittiin viisi sosiouskonnollista identifikaatiota, jotka olivat yhteisöllinen, traditionaalinen, humanitaarinen, humanistinen ja kulttuurinen identifikaatio.
-
(2021)Tämä tutkielma kertoo Martin Niemöllerin näkemyksistä oikeaoppisesta kirkosta ja luterilaisen kirkon tilasta Gedanken über den Weg der christlichen Kirche -kirjan perusteella. Niemöller oli luterilainen pastori ja kuului toisen maailmansodan aikana vainonalaiseksi joutuneen Tunnustuskirkon johtohahmoihin. Niemöller vangittiin vuonna 1937 ja hän pohti kääntymistä katolilaisuuteen Sachsenhausenin keskitysleirissä 1939. Niemöller kirjoitti samana vuonna pohdinnoistaan teoksen Gedanken über den Weg der christlichen Kirche, joka on julkaistu vasta vuonna 2019. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millaisena Niemöller näki oikeaoppisen kirkon ja millaisia ongelmia hän näki luterilaisella kirkolla olleen edellä mainitun teoksen perusteella. Tutkielman yksi painopiste myös on, millaisen osallistumisen kirja tarjoaa vuosien 1933–45 kirkkotaisteluun. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Niemöller kaipaa teoksessaan vahvaa ja yhtenäistä kirkkoa, jonka hän uskoo löytäneensä katolisesta kirkosta. Niemöller irtautuu teoksessaan aikaisemmasta ajattelustaan, jonka mukaan Raamattu on kirkon ylin tuomari ja ihmisten mielipiteiden yläpuolella. Niemöllerin mukaan apostolinen traditio ja opetusvirka ovat keskeisimpiä auktoriteetteja kirkossa, jolloin apostolinen suksessio on oikeaoppisen kirkon takeena. Niemöllerin ekklesia on elävä, yhtenäinen ja ylikansallinen. Niemöller näkee katolisen kirkon dynaamisena ja elävänä yhteisönä, joka pystyy elävään opinmuodostukseen. Niemöller perustelee kantansa Raamatun avulla. Niemöller näkee luterilaisen kirkon ongelmina heikon opetusviran, huteran opillisen perustan, akateemisen teologian hajanaisuuden sekä maallisten vallankäyttäjien vahvan aseman kirkon toiminnassa. Niemöller näkee luterilaisen kirkon liukumisen natsimielisten saksalaiskristittyjen käsiin pikemminkin pitkäaikaisen kehityskulun tuloksena kuin pelkästään 1930-luvun ongelmana. Erityisen isona ongelmana Niemöller näkee maallisten ruhtinaiden vallassa olleet maakirkot ja kirkkojen paikallisen luonteen. Kuitenkin Niemöller näkee, että luterilaisessa kirkossa on olemassa myös todellinen kirkko ”epäkirkon sisällä”, niin kirjoittamisajankohtana kuin menneisyydessäkin. Teos tarjoaa myös näkökulman 1933–45 kirkkotaisteluun. Niemöller näkee edustamansa Tunnustuskirkon olleen todellinen kristillinen kirkko, joka tarjosi suojan sellaisille kristityille, jotka pakenivat protestanttisissa kirkoissa vallan saaneita natsimielisiä saksalaiskristittyjä. Niemöller pysyi uskollisena arvoilleen ja sanoutui irti saksalaiskristittyjen ekklesiasta, jossa Volk (kansa) oli ekklesiologinen perusta. Niemöllerin näkökulma myös on, että yhtenäinen kirkko pystyisi vastustamaan 1930-luvulla valtaan päässyttä natsi-ideologiaa hajanaista liittoumaa paremmin. Tällaisen kirkon hän uskoi löytäneensä katolisesta kirkosta, vaikka olikin protestantti. Teoksessaan Niemöller ilmaisee syvää turhautumistaan protestanttien oppiriitoihin. Niemöllerin kuvailema katolisen kirkon ihanne perustuu idealisoituun katoliseen kirkkoon, eikä se ota juurikaan kantaa katolisen kirkon ajankohtaisiin kysymyksiin. Teos on puheenvuoro vahvan ja elävän kirkon kaipuusta.
-
(2004)Suomessa terveydenhuollon perustaksi on hyväksytty yksi legitiimi oppi, lääketiede. Lisäksi käytetään vaihtoehtolääkintää, jolla tarkoitetaan kaikkia lääketieteen ulkopuolisia hoitomuotoja. Keskustelua vaihtoehtolääkinnän oikeutuksesta on esiintynyt julkisessa mediassa ainakin 1970-luvun loppupuolelta alkaen. Julkisuudessa vaihtoehtolääkintää ovat vastustaneet erityisesti lääkärit. Puolustajia ovat olleet vaihtoehtolääkinnän elinkeinonharjoittajat, mutta myös muut kansalaiset. Tutkimuksessa tarkastellaan ja analysoidaan Suomessa vaihtoehtolääkinnästä käytyä julkista debattia. Analyysin kohteena ovat argumentaation diskurssit ja niihin vaikuttavat uskomukset. Tulkinta pohjautuu diskurssianalyysin sosiaalista konstruktionismia korostavaan teoriaan ja argumentaatiota tarkastellaan kiinteästi osana kulttuurista ja intertekstuaalista kontekstiaan medikaaliantropologisessa viitekehyksessä. Tutkimuksen aineisto koostuu julkisista tekstilähteistä ja painottuu ajallisesti 2000-luvulle. Aineistona ovat päivälehtien, vaihtoehtolääkinnän lehtien ja lääkärien ammattilehtien artikkelit ja mielipidekirjoitukset, Hengen ja Tiedon Messuilta vuosina 2000 ja 2003 koottu laaja markkinointiaineisto sekä vaihtoehtolääkintää käsittelevää tietokirjallisuutta. Analyysissä keskustelun havaittiin lokalisoituvan kovien ja pehmeiden arvojen diskursseihin sekä tulkinnallisesti eriytyneeksi uskodiskurssisiksi. Kovien arvojen diskurssin sisään rakentuvat tieteellisyyden, vaarallisuuden, tehokkuuden, kaupallisuuden ja huijauksen diskurssit. Pehmeiden arvojen diskursseja ovat kokonaisvaltaisuuden, ennaltaehkäisyn, syynhoidon ja luonnollisuuden diskurssit. Uskodiskurssin muodostavat uskon, uskonnon ja uskomuksellisuuden käsitteiden ympärille kietoutuvat diskurssit. Tutkimuksessa analysoidaan kunkin diskurssin keskeistä sisältöä ja kuhunkin diskurssiin liittyviä uskomuksia ja argumentaatioperusteita. Kukin diskurssi muodostaa oman merkityskontekstinsa, jossa puolustetaan ja vastustetaan vaihtoehtolääkintää sekä kritisoidaan lääketiedettä. Lääketieteen asema koetaan keskustelussa esisopimuksellisesti niin vahvana, etteivät keskustelijat katso tarpeelliseksi puolustaa sitä näkyvästi. Vaihtoehtolääkinnästä on vähän tutkittua tietoa, joten keskusteluun osallistuvat rakentavat argumentaationsa usein yksipuolisiin uskomuksiin perustuen. Keskustelussa osallistujat ymmärtävät useiden keskeisten käsitteiden sisällöt toisistaan poikkeavasti, mutta huomaavat vain harvoin näin tapahtuvan. Käsiteproblematiikan lisäksi debatin keskeisiä ongelmia ovat uskon ja tieteen kielten sekoittuminen ja lääkintään ja hoitoon liittyvien kysymysten erilainen merkityksellistäminen. Tulkinnan reflektiona käytettiin aiempien tutkimusten pohjalta saatua tietoa vaihtoehtolääkinnästä ja toisaalta vasta-argumentaatiota, joka kuhunkin diskurssiin peilautuu. Diskurssien ja taustalla olevien uskomusten näkyväksi tekeminen lisää osapuolten keskinäisen ymmärryksen mahdollisuutta ja tarjoaa välineitä keskustelun lukkiutuneen asetelman avaamiseen ja uusien näkökulmien mukaan tuomiseen. Diskurssianalyysin avulla päästään irtautumaan positiivisesti ja negatiivisesti latautuneiden kannanottojen mustavalkoisesta asetelmasta, ja voidaan tarkastella asemoitumisen keskeisiä syitä. Vaihtoehtolääkintään suhtautuminen on sidoksissa maailmankuvaan ja maailmankatsomukseen, mutta se merkityksellistyy myös suhteessa lakeihin ja päätöksentekoon. EU:n myötä jäsenmaiden lakeja ja säädöksiä pyritään harmonisoimaan. Vaihtoehtolääkinnästä on vain vähän tutkittua tietoa ja vaarana on, että lainsäätäjät joutuvat tekemään päätöksiä yksipuoliseen lobbaukseen perustuen. Yksipuoliset näkemykset vaihtoehtolääkinnän taloudellisten resurssien kasvattamisen tarpeesta tai vaihtoehtolääkintään kohdistuvien rajoitusten lisäämisestä sisältävät ongelmia, joita voidaan ymmärtää vastustamisen ja puolustamisen perustelut tuntemalla.
-
(2020)Jumalan kätkeytyneisyyden ongelma muistuttaa läheisesti klassista teodikeaongelmaa – pahuuden ja kärsimyksen muodostamaa haastetta ja uhkaa teistiselle käsitykselle kaikkivaltiaasta, kaikkitietävästä ja täydellisen hyvästä Jumalasta. Jumalan kätkeytyneisyys on yhtäältä uskonnollinen ikuisuusteema, jota jo Raamatun tekstit heijastavat. Uskonnonfilosofisena keskustelunaiheena ilmiö on kuitenkin paljon nuorempi. Jumalan kätkeytyneisyyttä on käsitelty omana ateistisena argumenttinaan Jumalan olemassaoloa vastaan J. L. Schellenbergin julkaistua teoksensa Divine Hiddenness and Human Reason 1993. Liki kolmessa vuosikymmenessä hänen muotoilemansa argumentti Jumalan kätkeytyneisyydestä on lunastanut paikkansa filosofisessa nykykeskustelussa, jossa sitä käsitellään pahan ongelman rinnalla omana ateistisena argumenttinaan. Schellenberg ei ole historian ensimmäinen uskonnonfilosofinen ajattelija, joka on kiinnittänyt huomiota Jumalan kätkeytymisen ateistiseen todistusvoimaan, mutta hän on eittämättä valtavirtaistanut aihetta koskevan keskustelun. Schellenbergin argumentti perustuu huomioon siitä, että teismin mukaiselta Jumalalta olisi perusteetonta kätkeytyä vilpittömiltä etsijöiltä. Niin sanotun ”vilpittömän epäuskon” olemassaolo muodostaa hänen argumentissaan siis todistusaineistoa Jumalan olemassaoloa vastaan. Jumalan koetun kätkeytyneisyyden pohjalta on mahdollista muotoilla muihinkin ilmiön puoliin vetoavia argumentteja ateismin puolesta. Teistisestä näkökulmasta Jumalan kätkeytyneisyyden ilmiö vaikuttaa puolestaan, ellei haastavan Jumalan olemassaoloa kaikkineen, vähintäänkin saattavan kyseenalaisiksi tiettyjä yleisiä uskomuksia Jumalan ominaisuuksista. Michael C. Rean mukaan Schellenbergin argumentti perustuu kiistanalaisten teologisten oletusten varaan Jumalan rakkauden luonteesta ja ilmenemisestä, ja ne tulisi uudelleenarvioida Jumalan transsendenttisuuden, tuonpuoleisuuden, huomioon ottavassa teologianhistoriallisessa valossa. Jumalan kätkeytyneisyyden tematiikka avautuu moneen suuntaan myös analyyttisen uskonnonfilosofian ulkopuolella. Kristillinen mystiikan teologia kääntää ongelman päälaelleen: sen traditiossa kokemus Jumalan kätkeytymisestä on nähty luonnollisena ja odotuksenmukaisena hengellisen elämän vaiheena, jonka kautta Jumala tuo ihmisen lähemmäs itseään. Tutkielma antaa äänen myös kognitiivisen uskontotieteen näkökulmille: uskon, epäuskon ja yksilöllisen jumalasuhteen tarkastelulle kognitiivisena toimintana. Tämä edistää filosofista kokonaiskeskustelua, sillä Schellenbergin argumentti rakentuu ratkaisevasti epäuskoa ja epäilystä koskevien empiiristen väitteiden varaan. Psykologian kiintymyssuhdeteoria taas antaa kiinnostavan selityksen Jumalan kätkeytyneisyyden kokemuksen inhimilliselle tuskallisuudelle. Jumalan kätkeytyneisyyden ilmiö, tehtiin siitä sitten ateistinen tai teistinen tulkinta, palautuu lopulta yksilön uskonnolliseen kokemukseen.
-
(2023)Nykypakanuus on kasvattanut suosiotaan länsimaissa, myös Suomessa aina 90- luvulta alkaen. Pakanuus näyttäytyy useimmille nykypakanoille myös ryhmäidentiteettinä, jolloin sosiaaliset ilmiöt kuten sosiaalinen vertailu ja sosiaalinen identiteetti ovat asioita, joita on mahdollista tutkia uskontotieteen alla. Etenkin sosiaalista identiteettiä on suomalaisen pakanakentän sisällä jo tutkittu, mutta sitä vastoin identiteettiautenttisuutta ei. Identiteettiautenttisuudella tarkoitetaan tämän tutkimuksen kontekstissa sosiaalista vertailua liittyen oman pakanaidentiteetin autenttisuuteen. Oma tutkimukseni keskittyy näin ollen tutkimaan sitä, miten autenttinen pakanaidentiteetti rakentuu suomalaisten nykypakanoiden puheessa. Autenttisuus on käsite, jota yleensä käytetään kuvaamaan kaikkea aitoa, todenmukaista ja alkuperäistä, ja näin ollen sitä usein käytetään käsitteenä, jolla omaa ryhmä- tai henkilökohtaista identiteettiä rakennetaan, perustellaan tai oikeutetaan. Kansainvälisessä pakanuutta ja pakanaidentiteettiä koskevassa tutkimuksessa on osoitettu, että eri maiden pakanayhteisöissä autenttisuus näyttäytyy tietynlaisena sosiaalista sisäryhmää määrittävänä kriteerinä. Tämä ilmeni siten, että osa pakanaidentiteettiä kantavista henkilöistä määritteli tietyt pakanuuteen liitettävät piirteet ja ideaalit, joita autenttisten pakanoiden sisäryhmä edustaa ja sosiaalisen vertailun kautta rajasi osan pakanayhteisöstä sosiaaliseksi ulkoryhmäksi, vähemmän autenttisiksi pakanoiksi. Oman tutkimukseni pääasiallinen tarkoitus on selvittää, esiintyykö tämänkaltaista autenttisuuteen perustuvaa sosiaalista vertailua myös Suomessa ja jos esiintyy, mitä ideaaleja autenttiseen pakanuuteen liitetään. Autenttisuuteen liitettyjä piirteitä olivat aiemmassa tutkimuksessa esimerkiksi traditionaalisuus, epäkaupallisuus sekä pinnallisuudesta ja populaarikulttuurin tekemistä pakanuuden tulkinnoista irrottautuminen. Koska aihetta ei ole aiemmin suomalaisessa kontekstissa tutkittu, maisterintutkielmani antaa yleistason katsauksen siihen, miten autenttinen pakanaidentiteetti rakentuu suomalaisten nykypakanoiden puheessa ja vertailee, miten se suhteutuu aikaisempaan tutkimukseen. Tutkimukseni aineisto koostuu kahdestatoista laadullisen asennetutkimuksen metodein toteutetusta haastattelusta. Teoreettisena viitekehyksenä hyödynsin autenttisuuden käsitettä sekä sosiaalisen identiteetin teorian käsitteistöä. Tutkimusotetta voidaan pitää teoriaohjaavana, sillä teoreettinen viitekehys eli autenttisuus ja aikaisemman tutkimuksen havainnot ohjaavat analyysin kulkua vahvasti. Tutkielmani tulosten valossa voidaan katsoa, ettei suomalaisessa pakanayhteisössä esiintyvä autenttisuuskeskustelu näyttäydy ainakaan oman aineistoni valossa yhtä merkittävänä sosiaalisen vertailun välineenä, kuin vertailukohtana käyttämässäni aiemmassa tutkimuksessa. Verrattuna aikaisempaan tutkimukseen hajonta siinä, oliko autenttisuus merkittävä sosiaalisen vertailun kriteeri, oli suurempaa. Haastattelemani pakanat esittivät joitakin autenttisuusväitteitä ja jotkut haastatteluissa esiin nousseet piirteet, kuten pakanuuden representaatiot sosiaalisessa mediassa tai populaarikulttuurista inspiraation hakeminen omaan harjoitukseen näyttäytyivät kokonaisuutena aihepiireinä, joihin liittyi sosiaalista vertailua identiteettiautenttisuuden perusteella. Verrattuna aiemman tutkimuksen havaintoihin haastattelemieni pakanoiden puheessa korostuivat kuitenkin autenttisuuden sijaan myös vastakkaiset ilmiöt, kuten pakanuuden epädogmaattinen luonne ja itsemäärittelyoikeus, ja niihin vedoten haastateltavat myös vastustivat sosiaalista vertailua liittyen autenttisuuteen. Tutkimukseni antaa yleisellä tasolla katsauksen siihen, millaista keskustelua aiheesta suomalaisessa kontekstissa esiintyy, mutta jatkotutkimukselle, joka keskittyisi tutkimaan aihetta jonkun rajatun yhteisön, esimerkiksi traditionaalisten wiccojen kontekstissa, voisi olla paikkansa.
-
(2019)Tutkielmassani selvitän pappi ja kansanedustaja Väinö Havasta lestadiolaisuuden historian kirjoittajana. Rajaan tutkielmani ajanjakson lestadiolaisuuden alkuherätyksestä 1840-luvulta Havaksen kirjan jälkipuintiin vuonna 1930. Selvitän, miten Havas kirjoitti lestadiolaisuuden historiaa. Päälähteeni on Havaksen vuonna 1927 ilmestynyt kirja Laestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. Kysymykseen vastatakseni selvitän myös Havaksen jälkipuintia kirjastaan Laestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. Havas kuului lestadiolaisen uusheräyksen suuntaukseen kirjoittaessaan kirjansa. Toiseksi analysoin aikaisempaa lestadiolaisuuden historiaa käsittelevää kirjallisuutta 1800-luvulla: K. A. Heikelin, J. A. Englundin, Juho Tanskasen, Gustaf Johanssonin ja Märta Edquistin kirjoitukset. Kolmanneksi selvitän, miten kriitikot suhtautuivat Havaksen kirjaan ja miten Havas itse puolustautui ja vastasi kritiikkiin. Johdantoa seuraa toinen pääluku, jossa analysoin Havaksen kirjaa. Kolmannessa pääluvussa kirjoitan aiemmista lestadiolaisuutta käsittelevistä kirjoituksista, jotka on julkaistu ennen Havaksen kirjaa. Neljännessä pääluvussa tarkastelen Havaksen kirjan saamaa palautetta eli kritiikkiä sekä Havaksen jälkipuintia 1928–1930. Kritiikkiä kirjoittivat Antti J. Pietilä, Albert J. Soveri, Vilho H. Kivioja, Frans Parakka ja Yrjö A. Nummi. Tutkielmassani keskeistä on debatti Havaksen lestadiolaisuuden historian kirjoittamisen ja sitä kohdanneen kritiikin välillä. Pietilän mukaan Havas ansaitsi tunnustusta puolueettomuudesta, kun taas Kivioja arvosteli puolueettomuutta. Tosin Havas vastineessaan toteaa, että epäsuhtaa on olemassa tietoaineksen laatuun nähden ja että on haluton jatkamaan debattia. Havas piti teostaan pioneerityönä. Kivioja arvosti Havaksen kirjaa ja näki sen lukemisen merkityksen kirkon papistolle. Havas ei pitänyt Kiviojan hyökkäävästä tyylistä. Käytän tutkimusmenetelmänä sisällönanalyysiä. Tiedostan lähdekritiikin ja puolueettoman tutkimusotteen merkityksen.
-
(2010)Tämä tutkimus tarkastelee pastori Väinö Kanteleen työtä lähetystyöntekijänä Kiinassa hänen kolmannella työkaudellaan 1948 - 1951. Tutkimuksen keskeisimmät lähteet ovat Kanteleen perheelleen osoittamat päiväkirjamaiset kirjeet sekä Suomen Lähetysseuran (SLS) johtokunnan kokousten ja lähettien kokousten pöytäkirjat. Tutkimus on mikrohistoriallinen sivuten henkilö- ja lähetyshistoriaa. Kantele saapui Yungšunin asemalle maaliskuussa 1948. Asemalle oli kaivattu kokenutta mieslähettiä. Työkauden alku sujui hyvin Kiinan poliittisen tilanteen levottomuudesta huolimatta. Tilanne kuitenkin kiristyi kommunistien saadessa lisää kannatusta. SLS kutsui lähetit pois työalueelta keväällä 1949. Kantele päätti jäädä Kiinaan. Yungšunin seurakunta oli toivonut hänen jäämistään. Lisäksi mahdollisuudet lähetystyön tekemiseen olivat yhä olemassa huolimatta Kiinan kansantasavallan perustamisesta lokakuussa 1949. Olosuhteet alkoivat kuitenkin asteittain kiristyä. Hajanaisten sotilasjoukkojen sekä kommunistiarmeijan liikkuminen ympäri Kiinaa häiritsivät lähetystyötä. Sotilaat muun muassa valtasivat lähetysasemia käyttöönsä. Ongelmana olivat myös inflaatio ja postin kulun epävarmuus. Henkilökohtaisesti Kanteletta vaivasi myös tunne oman uskonsa heikkoudesta. Vuonna 1950 Kiinan poliittiset uudistukset rajoittivat lähetystyötä entisestään. Heinäkuussa julkaistu Kirkkojen manifesti vaati kirkkojen pikaista irrottautumista ulkomaisista yhteyksistään, käytännössä lähetysjärjestöistä. Samana vuonna aloitettiin maareformi. Seurakuntiin asetettiin kokoontumiskielto reformin toteuttamisen ajaksi. Yungšunissa kieltoa ei kumottu enää Kanteleen työkauden aikana. Uudistusten myötä Kanteleen liikkumisvapautta rajoitettiin. Viranomaiset hakivat hänet välillä moneksi päiväksi kuulusteluihin. Lopulta hän eli käytännössä vankina asemallaan. Tammikuussa 1951 hän koki, ettei lähetystyön tekemiseen ole mahdollisuuksia, ja anoi maastapoistumislupaa viranomaisilta. Alkoi pitkä ja epävarma odotus. Kantele alkoi laulaa kiinankielisiä virsiä kovaan ääneen asemalla koska koki, että se oli ainoa jäljellä oleva keino levittää kristinuskon sanomaa. Tapansa vuoksi hänet tunnettiin laulavana evankelistana. Tie kotiin avautui lopulta heinäkuussa 1951. Kantele koki työnsä lähetyssaarnaajana tärkeäksi ja rakkaaksi. Hän oli valmis työskentelemään hankalissa olosuhteissa. Hän oli hyvin ihmisläheinen ja kuvaili kirjeissään paljon tapaamiaan ihmisiä. Kantele oli käytännön ihminen eikä hänen kirjoituksissaan ole havaittavissa taipumusta opillisiin pohdintoihin.
-
(2022)Tässä tutkielmassa tarkastellaan eri profeettateksteissä esiintyviä kuvauksia Jahvesta Israelin aviopuolisona, erityisesti niissä toistuviin avioeron- ja uudelleen avioitumisen kuvauksia. Kyseiset tekstit käyttävät retoriikassaan Pentateukin avioliittolakeja ja paikoitellen myös muinaisen Lähi-idän avioliittokäytänteitä. Tutkimuskysymykseni ovat: Missä määrin profeettatekstien kirjoittajat huomioivat Pentateukin avioliittolainsäädäntöä Jahven avioeroaja uudelleen avioitumista kuvauksissaan? Mitä metaforinen avioero ja uudelleen avioituminen tarkoittavat kussakin tekstissä? Tutkimusmetodina tarkastelen eri teksteissä esiintyviä avioliittolakeja ja käytäntöjä, sekä erottelen metaforien lähdepiirit niiden kohdepiireistä. Lähdepiiri on metaforan hyödyntämä vähemmän abstrakti kuva, jota käytetään kommunikoimaan vaikeammin ymmärrettävää abstraktia asiaa. Kohdepiiri on puolestaan vaikeammin ymmärrettävä abstrakti asia, johon metaforan lähdepiiri viittaa. Aiheen aiempi tutkimus on keskittynyt paljon itse avioliittoon tai on usein pyrkinyt lähestymään eri profeettatekstejä yhtenäisenä narratiivina. Lisäksi teksteissä toistuvat avioeron ja uudelleen avioitumisen teemat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Tutkimistulokset osoittavat, että avioero ja uudelleen avioituminen toimivat pakkosiirtoa ja sieltä palaamista kommunikoivina metaforina. Avioeroon liittyvät myös Jahven ja Israelin välisen liiton rikkomista seuraavat kiroukset, joiden julistus on keskeinen osa tekstejä. Lisäksi lähes jokainen tarkasteltu teksti käyttää jotain Pentateukin avioliitolakia tai käytäntöä osana retoriikkaansa. Lait ja käytänteet toimivat osana metaforaa, joten niistä jää tekstin retoriikalle tarpeettomia piirteitä pois ja tekstit käyttävät niitä osana kunkin luvun laajempaa retoriikkaa. Kukin teksti hyödyntää sekä metaforia että lakeja osana argumentaatiota, eivätkä tekstien metaforat luo yhtenäistä narratiivia Jahvesta ja hänen metaforisesta vaimostaan. Pyrkimys nähdä tekstit yhtenäisenä narratiivina myös osoittautuu harhaanjohtavaksi.
-
(2019)1900-luvun vaihteessa Suomessa käytiin keskustelua köyhäinhoidon kehittämisestä. Työlaitoksista toivottiin köyhäintalojärjestelmän täydentäjiä. Työlaitoksilla katsottiin olevan erilaisia tehtäviä. Ne toimivat pelotteena köyhäinhoidon avustusten väärinkäyttäjille, työlaitoksina korvausvelvollisille ja kurinpitolaitoksina köyhäinhoidon kaikkein kurittomimmille hoidokeille. Työlaitoksilla pyrittiin rauhoittamaan köyhäintalojen ilmapiiriä. Niillä tavoiteltiin myös taloudellista hyötyä, joka alkuvaiheessa jäi vähäiseksi. Selvitin tutkielmassani syitä työlaitosjärjestelmän syntyyn Suomessa 1900-luvun alkupuolella. Keskeiseksi henkilöksi nousi vaivaishoidonneuvoja, everstiluutnantti Axel Nilsson (1854—1927), joka määrätietoisesti vuosien ajan ajoi työlaitosten perustamista. Nilssonin mukaan hoidokit oli luokiteltava tarkasti ja sijoitettava eri laitoksiin sen mukaisesti. Selvitin, millaista Nilssonin työ vaivaishoidonneuvojana oli ollut. Kuvaan Axel Nilssonin henkilöhistorian ja köyhäinhoitoa käsittelevien kirjoitusten kautta suomalaisen köyhäinhoidon kehitystä 1900-luvun alkupuolella. Ajanjaksoon mahtuu monenlaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia Suomessa, mutta myös jatkuvuutta. Nilssonin toiminnassa yhdistyivät uskonnollinen vakaumus, pitkä käytännön kokemus köyhäinhoitotyöstä sekä kristinuskon periaatteisiin nojautuva suomalaisen yhteiskunnan puolustaminen. Nilsson kannatti köyhäinhoidon kaitsijajärjestelmän laajentamista koko maahan. Hän näki osallistumisen vapaaehtoiseen köyhäinhoitotyöhön persoonallisena laupeutena, joka oli jokaisen kristityn velvollisuus. Nilssonin mukaan nykyaikainen köyhäinhoito oli sivistysvaltion merkki. Kirkolla oli vaikeuksia ratkaista suhdettaan kunnalliseen köyhäinhoitoon. Kirkon johdossa oltiin eri mieltä kuin sosiaalisiin kysymyksiin keskittyneessä yhdistyskristillisyydessä siitä, mihin suuntaan seurakuntien diakoniatyötä olisi kehitettävä. Axel Nilsson oli mukana seurakuntien luottamustehtävissä ja hyväntekeväisyydessä. Hän osallistui NMKY:n toimintaan Turussa ja Helsingissä. Asemansa puolesta Axel Nilssonilla oli hyvät edellytykset edistää kuntien, seurakuntien ja vapaaehtoisen köyhäinhoidon yhteistyötä. Hän pyrki toimimaan sillanrakentajana papiston ja kunnallisen köyhäinhoidon välillä. Työlaitosten perustaminen toteutui vuoden 1922 köyhäinhoitolaissa. Ensimmäinen kunnallinen työlaitos perustettiin Lammille. Alkuvaiheessa sen toimintaa leimasi ankaruus hoidokkaita kohtaan.
-
(2015)Tutkimuksen kohteena on neljän 1800-luvulla julkaistun postillan ensimmäisen vuosikerran vammaisuutta käsittelevät saarnat. Tutkimuksen kohteena olevat postillat ovat Anders Björkqvistin Uskon harjoitus autuuteen vuodelta 1801, Aron Gustaf Borgin Postilla vuodelta 1859, Johan Fredrik Berghin Postilla vuodelta 1875 ja Pietari Kurvisen Herran kansan pyhä lepo vuodelta 1890. Postilloista Pietari Kurvisen ja Aron Gustaf Borgin postillat ovat niin sanottuja lastenpostilloja, joiden käyttötarkoitus on ollut lasten opetustyössä. Tutkimuksessa on kolme tutkimuskysymystä. Ensimmäinen näistä koskee postillojen kirjoittajien suhtautumista vammaisuuteen. Toinen kysymys liittyy siihen, onko aikakauden yleisen vammaisuusnäkemyksen ja postilloissa esiintyvän vammaisuusnäkemyksen välillä eroja tai yhtäläisyyksiä. Kolmas ja viimeinen kysymys koskee sitä, onko kahden tutkimuksen kohteena olevan lastenpostillan ja kahden muun postillan vammaisuusnäkemyksissä eroja vammaisuuskuvassa tai siinä, miten aihetta lähestytään. Tutkimuksessa käytetty metodi on yhdistelmä käsitehistoriallista lähestymistapaa ja sisällönanalyysiä. Käsitehistoriallisessa lähestymistavassa pyritään tutkimaan ja käyttämään niitä käsitteitä, jotka olivat käytössä tutkittavana ajankohtana. Sisällönanalyysissä puolestaan pyritään analysoimaan tutkimuksen kohteena olevia aineistoja ja muodostaamaan niiden perusteella johtopäätöksiä. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että vammaisuus esiintyy postilloissa pääasiassa negatiivisena asiana. Vammaisuus esiintyy lisäksi useimmissa tutkituissa saarnoissa metaforisena tehokeinona, jolloin vammaisuutta käytetään opettamaan yleisöä jostain asiasta, kuten esimerkiksi Jeesuksen jumaluudesta tai ihmiskunnan synnistä. Yleisesti ottaen postilloissa esiintyän vammaisuuskuvan voidaan sanoa noudattava 1800-luvulla vallinnutta yleistä vammaisuuskuvaa. Kielellisen analyysin perusteella niin postillojen kirjoittajien kuin lasten- ja muiden postillojen välillä ei voida todeta olevan eroa.
-
(2017)Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee uskonnollista argumentointia eduskunnan täysistuntokeskusteluissa vuosina 1981–2009. Tutkimuksessa kartoitetaan, millaisia uskonnollisia argumentteja perheoikeudelliseen lainsäädäntöön liittyvissä keskusteluissa käytettiin, ketkä niitä käyttivät, ja mitkä asiat vaikuttavat niiden käyttöön. Kysyn myös, millaista suhtautuminen uskonnolliseen argumentointiin oli eduskunnassa. Tutkimuksessani käsitellään kolmea perheoikeudellista lainsäädäntöuudistusta, jotka ajoittuvat eri vuosikymmenille. Tutkin, millaista muutosta näiden välillä on tapahtunut. Näkökulmani on, miten tämä muutos ilmentää yhteiskunnan muutosta sekä kristinuskon ja evankelis-luterilaisen kirkon aseman muutosta osana yhteiskuntaa. Uskonnollinen argumentointi oli kaikkein selvimmin yhteydessä puolueeseen. Lisäksi siihen vaikuttivat varsinkin 1980-luvulla yhteydet kristillisiin organisaatioihin. Kirkon tuki oli tärkeä edellytys uskonnollisten argumenttien tuomiselle keskusteluun. Sen rooli käsitettiin yhä selkeämmin yhteiskunnallisen asiantuntijuuden kautta. Vasemmistopuolueiden uskonnollisten argumenttien käyttö lisääntyi tutkimusaikana. Se oli enimmäkseen vastareaktiota suhteessa lakiehdotusten vastustajien argumentteihin, mutta tämä vastareaktionomaisuus väheni tutkimusjakson aikana selvästi. Tämä liittyy sekä kristinuskon individualistisen tulkinnan yleistymiseen että poliittisen kulttuurin muutokseen, joka suosi arvoretoriikkaa ja teki henkilökohtaisen vakaumuksen julkisen esittämisen aiempaa sallitummaksi. Uskonnollisia argumentteja lakiuudistuksia vastaan käyttäneiden argumenteissa korostuivat vetoaminen Raamattuun, uskonnollisten yhteisöjen ja auktoriteettien kantaan sekä viittaukset luomiseen. Vastustajien käsitystä kristillisyydestä voi luonnehtia autoritaariseksi ja institutionaaliseksi, ja arvoja kommunitaristisiksi. Lakiehdotuksia uskonnollisin argumentein puolustaneet korostivat liberalistista arvokäsitystä. Heistä vasemmistoon kuuluvat vetosivat useimmin erilaisiin näkemyksiin kristillisyyden piirissä ja henkilökohtaiseen suhteeseensa kristillisyyteen. He toivat esiin hengellisyyttä, jonka tehtävä oli tukea henkilön omaa persoonaa. Oikeistoon kuuluvat edustajat puolestaan tukeutuivat mieluummin kirkon kantaan ja yleisiin kristillisiin arvoihin.
-
(2020)Tutkielmani keskittyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon ekumeenisiin oppineuvotteluihin Joensuussa 7.–8. helmikuuta vuonna 2007. Kirkkojen muodostamat valtuuskunnat pitivät esitelmiä kukin kahdesta aiheesta: ensimmäinen aihe liittyy pyhitykseen ja kilvoitukseen, toinen käsittelee väkivaltaa lähisuhteissa. Esitelmiä on tällöin yhteensä neljä. Tutkimuskysymys on moniosainen: miten esitelmäaiheet ilmentävät kunkin valtuuskunnan tunnustuksia ja mitkä ovat niiden erityispiirteitä? Mistä asioista kirkot ovat samaa tai eri mieltä aihekohtaisesti? Löytyykö pyhitykseen, kilvoitukseen ja lähisuhdeväkivaltaan jotain yhteisiä näkökulmia? Pääasiallisena tarkoituksena on kuitenkin löytää yhteneviä näkökulmia esitelmäaiheiden välillä. Tuloksen löytämisessä käytän apuna sekundaarista lähdeaineistoa, jotka on valittu täydentämään esitelmien näkökulmaa. Tutkimusmetodina käytän systemaattista analyysia. Koska ekumenia perustuu kirkkokuntien väliselle vuoropuhelulle, esitelmien vertailu on luonnollinen tapa tehdä tätä tutkimusta. Pyhityksen ja kilvoituksen osalta valtuuskuntien väliltä löytyy käsitteellisiä eroja: luterilainen osapuoli puhuu Pyhästä Hengestä pyhittäjänä, kun taas ortodoksinen osapuoli näkee sen toteutuvan Jumalan luomattomista energioista. Luterilainen osapuoli puhuu ihmisestä sekä syntisenä että vanhurskaana, ortodoksinen osapuoli ihmisen täydellistymisestä. Kummallakin on yhteisenä näkökulmana pyhittyminen Kristuksessa. Kilvoituskäytännöt ovat erilaisia, mutta molemmissa esitelmissä puhutaan arkielämän pyhyydestä. Väkivallan suhteen osapuolet ovat yksimielisiä siitä, että kirkkojen tulisi puuttua ongelmaan niin perheiden kuin hengellisen yhteisön osalta. Luterilainen osapuoli korosti teologisen opettamisen merkitystä, kun taas ortodoksisessa puolessa keskityttiin enemmän käytännön asioihin. Molemmissa puhuttiin Kristuksen esimerkistä väkivaltaan puuttumisena. Väkivallan ehkäisyssä pyhityksen ja kilvoituksen voi nähdä ihmisenä muuttumisena ja väkivallan pitämisenä syntinä, sillä pyhityksessä ja kilvoituksessa on tarkoitus päästä eroon synneistä ja tavoitella yhteyttä Jumalassa. Aiheiden vertailu antaa kirkoille työkaluja puuttua väkivallan ongelmaan siten, että väkivallan tekijää vaaditaan kantamaan vastuunsa. Myös arkielämän pitäminen pyhänä on tärkeä osa rauhanomaisen perhe-elämän säilyttämisessä. Tässä tutkielmassa on esitelmäaiheiden osalta sekä teologinen että sosiaalieettinen näkökulma.
-
(2011)Tutkielman tarkoituksena on tutkia Mel Gibsonin elokuvaa The Passion of the Christ. Tarkastelussa mukana on myös Gibsonin muu tuotanto. Tutkielma edustaa poikkitieteellistä lähestymistapaa käyttäen eksegetiikan apuvälineitä kuten lähdekritiikkiä, mutta myös elokuvatutkimuksen välineitä. Tutkimuskysymyksiä nousee lähinnä kaksi, joista seuraa kolmas kysymys: 1. Onko elokuva juutalaisvastainen? Tarkastelen lähdekritiikin avulla mitä evankeliumeja Gibson on käyttänyt elokuvassaan. Mitä muita lähteitä hän on käyttänyt? Mikä on Gibsonin omaa ilmaisua? 2. Miksi elokuva on väkivaltainen? Mitä väkivalta palvelee elokuvassa? 3. Millainen on elokuvamaailman konflikti? Pohdin elokuvamaailman sisälle rakennettua konfliktia, mutta viittaan sillä myös konfliktiin, jonka elokuva itsessään synnytti. Kysymysten ratkaisu vaatii elokuvassa käytettyjen lähteiden tutkimista, mutta myös kysymysten tarkastelua osana laajempaa kokonaisuutta, jossa on mukana koko Gibsonin elokuvatuotanto. On myös selvää, ettei Gibson ole yhtä kuin hänen elokuvansa, mutta toisaalta hänen elokuviaan ei voi tarkastella irrotettuna ohjaajasta itsestään. Ensimmäisessä luvussa tarkastelen elokuvaa ilmiönä ja elokuvasta käytyä ennakkokeskustelua. Luvussa kaksi tarkastelen Gibsonin taustaa. Millaisista lähtökohdista Gibson lähti tekemään elokuvaa? Luvussa kolme esittelen käsikirjoituksesta alkavan elokuvan yleisen tuotantoprosessin. Tutkielman päälähteenä olen käyttänyt Brentanon kirjaa The Dolorous Passion of Our Lord Jesus Christ. Kirja pohjautuu 1800-luvulla eläneen katolisen nunnan, Anne Catherine Emmerichin näkyihin. Luvussa neljä tarkastelen Gibsonin muuta tuotantoa, ja tuon keskusteluun mukaan Scorsesen elokuvan Jeesuksesta. Gibsonin muu tuotanto on jäänyt tutkijoilta liian vähälle huomiolle. Elokuva The Passion of the Christ on nähtävä osana Gibsonin muuta tuotantoa. Näin ollen elokuvaa The Passion of the Christ voidaan ymmärtää paremmin. Luvussa viisi käyn elokuvan The Passion of the Christ läpi kappale kerrallaan tutkimalla, mitä lähteitä Gibson on käyttänyt elokuvassaan. Mitä hän on ottanut evankeliumeista, mitä Emmerichiltä ja mikä on hänen omaa ilmaisuaan? Luvussa kuusi käyn läpi elokuvan vastaanottoa niin raamatuntutkijoiden kuin suuren yleisön parissa. Tutkielmassa todetaan, ettei Gibson ole antisemitisti, vaan ksenofobinen rasisti. Hänen elokuvansa ovat ksenofobisesti rasistisia. Gibsonin kaikista elokuvista on löydettävissä itseään toistavia piirteitä, joissa esiintyy muukalaiskammoa ja väkivaltaa. Gibsonin nimittäminen antisemitistiksi ei tekisi Gibsonille oikeutta. Juutalaiset ovat vain osa laajempaa kokonaisuutta. Väkivalta palvelee kaikissa elokuvissa uuden, Jumalan valtakunnan syntymistä. Konflikti syntyy uuden ja vanhan valtakunnan kansalaisten välillä. Uhrien veren kautta syntyy Jumalan valtakunta. Johtopäätöksillä on merkitystä niin Gibsonin kuin hänen elokuviensa ymmärtämiselle. Elokuvan The Passion of the Christ tulevissa tutkimuksissa on otettava huomioon, ei vain Gibsonin tausta ja lähteet, vaan myös Gibsonin muu elokuvatuotanto.
-
(2017)Tutkimus kohdistuu Falun gong-nimiseen kiinalaiseen henkiseen harjoitukseen sekä buddhalaisuuteen. Li Hongzhi on perustanut Falun gongin vuonna 1992. Tutkimukseni on systemaattinen käsiteanalyysi, jonka pyrkimyksenä on kuvata Falun gongin valaistumisnäkemyksessä olevat buddhalaisperäiset käsitteet ja käsitykset sekä niiden yhtäläisyys ja eroavaisuus buddhalaisuuden suhteen . Tutkimuksen tarkoituksena oli saada vastaukset seuraaviin kysymyksiin: mitä yhteistä Falun gongilla on buddhalaisuuden suhteen? Mitä yhteistä Falun gongilla ja buddhalaisuudella on valaistumisen suhteen? Mitkä tekijät edistävät Falun gongissa valaistumista? Miten Falun gong määrittelee valaistumisen ja mikä on sen päämäärä? Mistä mahdollisesti buddhalaisperäisistä käsitteistä Falun gongin valaistuminen muodostuu ja mitkä ovat niiden suhteet buddhalaisuuteen? Kuu-luuko tathagatagarbha eli buddhaluonne Falun gongin valaistumisnäkemykseen? Mikä on Falun gongin käsitteen buddha-fa suhde buddhalaisuuteen? Voiko Falun gongin valaistumisnäkemys olla peräisin buddhalaisuudesta? Mikä estää Falun gongissa valaistumisen? Mikäli Falun gongin ja buddhalaisuuden käsitteet ovat eriävät, mitkä niiden alkuperäiset merkitykset ja alkuperät ovat? Pääasiallisina aineistoina Falun gongin osalta käytetään Li Hongzhin teosta Zhuan Falun vuodelta 2012 sekä tätä teosta täydentävänä, tieteellisenä lähdemateriaalina, Pennyn teosta The Religion of Falun Gong (2012). Buddhalaisuuden osalta keskeisimpinä aineistoina käytetään puolestaan Gothónin ja Niinimäen teoksia Buddhalaista viisautta sekä Buddhalainen sanasto ja symboliikka. Teokset ovat vuosilta 1987 ja 1990. Tutkimustulokset ovat seuraavat: (1) Sekä Falun gongissa että buddhalai-suudessa yhteisinä käsitteinä ovat samsara, jälleensyntymä sekä valaistuminen. Falun gongin oppisisällöllä on ajatuksentasolla vastaavuus samsaran sekä erityisesti jalon kahdeksanosaisen tien suhteen, mutta Falun gongissa on käsitteitä, joita buddhalaisuudessa ei tunneta. Näistä esimerkkeinä voidaan todeta käsitteet xinxing ja zhen-shan-ren. (2) Molemmissa valaistuminen merkitsee yksilön pelastumista. (3) Falun gongissa yksilön valaistumista edistävät dafan kultivoiminen, kärsivällisyys, xinxingin eli sydämenluonteen jalostaminen, zhen-shan-renin eli maailmankaikkeuden luonteen mukainen elämä sekä karman ja kiintymysten välttäminen. (4) Falun gongissa valaistuminen määritellään yksi-lön täydellistymisenä. Täydellistymisen päämäärä on pelastuminen. (5) Falun gongin valaistumisnäkemykseen liittyvistä käsitteistä buddha-falla, buddha-luonteella, falunilla, fashenilla, gongilla, karmalla sekä kiintymyksillä on budd-halainen alkuperä. Buddha-fan alkuperäinen buddhalainen käsite on buddhadharma, buddhaluonteen tathagatagarbha. Samalla tavalla voidaan todeta käsitteistä falun ja fashen; buddhalaisuudessa niitä vastaavat käsitteet dharmacakra ja dharmakaya. Käsitteiden gong ja karma merkitykset ovat eriävät sekä Falun gongissa että buddhalaisuudessa. Kiintymyksiä vastaa buddha-laisuudessa käsite abhinivesa. (6) Buddha-luonne kuuluu Falun gongin valaistumisnäkemykseen. Buddhalaista käsitettä tathagatagarbha vastaa Falun gongin käsite buddha-luonto. Buddha-luonnon synonyymi on buddhaluonne.(7) Falun gongin käsitettä buddha-fa vastaa buddhalaisuudessa sanskritinkielinen käsite buddhadharma. Buddha-fa on muunnos kiinankielisestä, alun perin, buddhadharmaa merkitsevästä käsitteestä fofa. Käsite buddhadharma tarkoittaa Buddhan oppia. (8) Falun gongin valaistumisnäkemys on osittain buddhalais-peräistä, mutta sitä ei mitä todennäköisemmin voi selittää pelkästään budd-halaisella alkuperällä. (9) Keskeisin tekijä, joka estää yksilön valaistumisen Falun gongissa on karma. (10) Käsite gong ei buddhalaisuudessa ole valaistumiseen liittyvä tekijä. Käsitteet falun ja fashen eivät alkuperäisiltä buddhalaisilta merki-tyksiltään ole yksilön valaistumista edesauttavia tekijöitä. Falun gongin käsitteet ovat kiinankielisiä ja niiden alkuperä on suurimmilta osin Kiinan kansanbuddhalaisuudessa. Falun gongin valaistumisnäkemyksessä on käsitteitä, joiden suhde buddhalaisuuteen jää tuntemattomaksi. Jatkotutki-muksessa olisi tärkeä määrittää näiden alkuperältään tuntemattomaksi jääneiden käsitteiden mahdollinen suhde Kiinan kansanbuddhalaisuuteen; mitkä ovat niiden alkuperät, alkuperäinen merkitys sekä konteksti. Tällöin, mitä todennäköisemmin, selviää tarkemmin kuinka paljon Falun gongin valaistumisnäkemyksessä on buddhalaisperäisiä käsit-teitä sekä miten Li Hongzhi on mahdollisesti niiden merkityksiä muuttanut.
-
(2004)Tutkimuksen aihepiirinä on viimeaikaisen (1997-2004) Yhdysvaltain presidentti-instituution uskonnollinen retoriikka William J. Clintonin ja George W. Bushin virkakausina. Tutkimuksen tehtävä on selvittää, miten presidentti-instituutio hyödyntää uskonnollista retoriikkaa legimitaationa virallisissa poliittisissa linjanvetopuheissaan, kuten virkaanastujais- ja liittovaltion tila -puheissaan. Tutkimustehtävä jakautuu seuraaviin alakysymyksiin: 1) Millaisilla kansalaisuskonnollisilla käsityksillä ja keinoilla legimitaatiota yritetään tuottaa? 2) Ovatko kansalaisuskonnon keinot viimeaikaisten presidenttien keskeisintä työvälineistöä identifioinnissa ja erottautumisissa? 3) Ovatko kansalaisuskonnolliset teemat naturalisoituneet, luonnollistuneet? Tiivistetysti on tarkoitus tutkia viimeaikaisten presidenttien virallisista puheiden kautta, kuinka uskonto ja valtio liittyvät toisiinsa. Perusolettamukseni on, että presidentit hyödyntävät keskeisesti kansalaisuskonnollista retoriikkaa vakuuttaakseen yleisönsä ja politiikkansa. Tutkimusaineisto koostuu koostuu kahden Yhdysvaltain presidentin William J. Clintonin (1993-2001) ja George W. Bushin (2001-) presidenttien virallisista puheista, jotka on pidetty vuosina 1997-2004. Viralliset puheet ovat virkaanastujais- (Inaugural Address) ja vuosittaiset liittovaltion tila -puheet (Address Before a Joint Session of the Congress on the State of the Union). Puheita on kymmenen ja niiden pituus on keskimäärin viisi sivua. Tutkielman teoreettinen viitekehys tukeutuu kanadalaisen uskontososiologin Marcela Cristin uudenlaiselle käsitykselle (2001) kansalaisuskonnosta poliittisena uskontona. Tämä hyödyntää kansalaisuskonnon durkheimilaista taustaa yhdistäen Jean-Jacques Rousseuaun religion civile-teesiä. Cristin mukaan kansalaisuskonto manifestoituu kahdella tavalla: sekä durkheimilaisena kulttuurisena kansalaismuotona (civil) ja rousseualaisena ideologiana (political). Nämä eivät hänen mukaansa ole toisilleen vastakohtia, vaan yhden jatkumon osia. Tutkielman metodologinen lähestymistapa on uusretorinen analyysi ja teoreettis-medologisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktivismi. Analyysin perusolettamus on, että presidentti-instituution luomassa merkityksen rakennetaan sosiaalisesta todellisuutta. Instituution retoriikka suuntautuu tiettyyn sosiaaliseen yhteisöön yrittäen legimitoida mahdollisimman laajaa joukkoa politiikkansa taakse. Analyysin tuloksena huomattiin, että presidentti-instituutio hyödyntää aktiivisesti kansalaisuskonnollisia teemoja. Molempien presidentti-instituutioiden uskonnollisessa nationalismissa hyödynnetään kansalaisuskonnollisuuden sekä protestanttis-puritaanista että valistuksellista taustaa. Kyse on oikeastaan siitä,kuinka nämä puolet saavat painotuksensa. Selvää on, että molemmat presidentit hyödyntävät kaikkia kansalaisuskonnollisuuden kolmea ulottuvuutta. Molemmilta löytyy retorinen tukeutuminen transsendenssiin, moraalistinen yhteisöllisyyden vaatimus. Clintonin uskonnollinen retoriikkaa jakaantuu kahteen ulkoisesti ristiriitaiseen käsitteelliseen linssiin: lupauksellisuus ja perustajallisuus. Ne yhdistyvät hänen nimittämisissään millenniaaliseksi yhteisöksi. Bushin uskonnollinen retoriikka tukeutuu transsendenttiseen ulottuvuuteen. Hänen käsitteelisiä linssejä ovat aktiivisen Jumalan monet roolit ja ajan siunauksellisuus. (Ks. luku 8. johtopäätökset ja jatkotutkimus.)
-
(2022)Tässä tutkimuksessa tutkitaan Argula von Grumbachin toimintaa reformaation aikakautena 1520-luvun Saksassa. Von Grumbach tuli julkisuuteen kirjeidensä kautta, jotka ottivat kantaa reformaation teologisiin kysymyksiin. Tutkimuksen pääkysymyksenä on, miten vallan ja vastarinnan retoriikka näkyvät von Grumbachin viidessä kirjeessä. Retorisilla keinoilla tarkoitetaan kielellisen vaikuttamisen keinoja, joita kirjeissä käytetään. Tarkastelen, miten von Grumbach perustelee ja oikeuttaa toimintaansa naisena. Tutkimuksessa tuodaan esille myös niitä taustatekijöitä, jotka vaikuttivat von Grumbachin toimintaan ja toisaalta niitä tekijöitä, jotka rajoittivat hänen toimintaansa. Näistä taustatekijöistä tuodaan esille myös säädyn ja sukupuolen vaikutus. Kirjeissä ilmenevien retoristen keinojen lisäksi tarkastellaan sitä, miten von Grumbachin kirjeet noudattavat aikakauden kirjeiden kirjoittamissääntöjä. Työn päälähteenä ovat viisi von Grumbachin kirjoittamaa kirjettä vuodelta 1523. Kirjeet ovat käännetty Peter Mathesonin teoksessa Argula von Grumbach, A Woman`s Voice in the Reformation. Kirjeet on valittu sillä perusteella, että ne sisältävät kirjeitä sekä julkisille että yksityisille tahoille. Valintakriteereinä on myös se, että kirjeet on kohdistettu sekä von Grumbachin sukulaiselle että yhteisön päättäjille. Kirjeissä lähestytään sekä reformaation vastustajia että reformaation kannattajia. Käytetyn kirjallisuuden kautta tuon esille naisten toimijuutta reformaation ajalla sekä reformaation ajan retoriikkaa. Käytetyn kirjallisuuden avulla pyritään myös havainnollistamaan aikakauden yhteiskunnan rakenteiden vaikutusta naistoimijuuteen. Argula von Grumbachin kirjeiden ja tutkimuskirjallisuuden kautta selviää, että von Grumbachin toimintaa mahdollisti hänen aatelinen säätytaustansa. Von Grumbach tunsi kirjeiden kirjoittamiseen liittyvät säännöt ja aatelinen tausta oli luonut hänelle pääsyn kirjojen pariin. Von Grumbach tuntee myös Raamatun hyvin ja hän perustelee toimintansa oikeutusta lukuisin raamatullisin perusteluin. Von Grumbach kannattaa reformaation pääperiaatteiden toteutumista kaikkien kristittyjen elämässä sukupuolesta riippumatta. Yleisen pappeuden perusteella jokaisella kristityllä on hänen mielestään oikeus ja velvollisuus puhua Jumalan sanaa. Hän rikkoo aikakauden sukupuolirooleja asettumalla miestään sekä päättäviä tahoja vastaan. Von Grumbachin käyttämät retoriset eli kielellisen vaikuttamisen keinot ovat moninaiset. Hän kehottaa ja käskyttää kirjeidensä vastaanottajia muuttamaan toimintatapojaan sekä arvostelee aikakautensa uskonnollisia päättäjiä sekä oman säätynsä edustajia
Now showing items 1456-1475 of 1591