Browsing by Title

Tutkimuksen kohteena on neljän 1800-luvulla julkaistun postillan ensimmäisen vuosikerran vammaisuutta käsittelevät saarnat. Tutkimuksen kohteena olevat postillat ovat Anders Björkqvistin Uskon harjoitus autuuteen vuodelta 1801, Aron Gustaf Borgin Postilla vuodelta 1859, Johan Fredrik Berghin Postilla vuodelta 1875 ja Pietari Kurvisen Herran kansan pyhä lepo vuodelta 1890. Postilloista Pietari Kurvisen ja Aron Gustaf Borgin postillat ovat niin sanottuja lastenpostilloja, joiden käyttötarkoitus on ollut lasten opetustyössä. Tutkimuksessa on kolme tutkimuskysymystä. Ensimmäinen näistä koskee postillojen kirjoittajien suhtautumista vammaisuuteen. Toinen kysymys liittyy siihen, onko aikakauden yleisen vammaisuusnäkemyksen ja postilloissa esiintyvän vammaisuusnäkemyksen välillä eroja tai yhtäläisyyksiä. Kolmas ja viimeinen kysymys koskee sitä, onko kahden tutkimuksen kohteena olevan lastenpostillan ja kahden muun postillan vammaisuusnäkemyksissä eroja vammaisuuskuvassa tai siinä, miten aihetta lähestytään. Tutkimuksessa käytetty metodi on yhdistelmä käsitehistoriallista lähestymistapaa ja sisällönanalyysiä. Käsitehistoriallisessa lähestymistavassa pyritään tutkimaan ja käyttämään niitä käsitteitä, jotka olivat käytössä tutkittavana ajankohtana. Sisällönanalyysissä puolestaan pyritään analysoimaan tutkimuksen kohteena olevia aineistoja ja muodostaamaan niiden perusteella johtopäätöksiä. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että vammaisuus esiintyy postilloissa pääasiassa negatiivisena asiana. Vammaisuus esiintyy lisäksi useimmissa tutkituissa saarnoissa metaforisena tehokeinona, jolloin vammaisuutta käytetään opettamaan yleisöä jostain asiasta, kuten esimerkiksi Jeesuksen jumaluudesta tai ihmiskunnan synnistä. Yleisesti ottaen postilloissa esiintyän vammaisuuskuvan voidaan sanoa noudattava 1800-luvulla vallinnutta yleistä vammaisuuskuvaa. Kielellisen analyysin perusteella niin postillojen kirjoittajien kuin lasten- ja muiden postillojen välillä ei voida todeta olevan eroa.

Tutkielmani keskittyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon ekumeenisiin oppineuvotteluihin Joensuussa 7.–8. helmikuuta vuonna 2007. Kirkkojen muodostamat valtuuskunnat pitivät esitelmiä kukin kahdesta aiheesta: ensimmäinen aihe liittyy pyhitykseen ja kilvoitukseen, toinen käsittelee väkivaltaa lähisuhteissa. Esitelmiä on tällöin yhteensä neljä. Tutkimuskysymys on moniosainen: miten esitelmäaiheet ilmentävät kunkin valtuuskunnan tunnustuksia ja mitkä ovat niiden erityispiirteitä? Mistä asioista kirkot ovat samaa tai eri mieltä aihekohtaisesti? Löytyykö pyhitykseen, kilvoitukseen ja lähisuhdeväkivaltaan jotain yhteisiä näkökulmia? Pääasiallisena tarkoituksena on kuitenkin löytää yhteneviä näkökulmia esitelmäaiheiden välillä. Tuloksen löytämisessä käytän apuna sekundaarista lähdeaineistoa, jotka on valittu täydentämään esitelmien näkökulmaa. Tutkimusmetodina käytän systemaattista analyysia. Koska ekumenia perustuu kirkkokuntien väliselle vuoropuhelulle, esitelmien vertailu on luonnollinen tapa tehdä tätä tutkimusta. Pyhityksen ja kilvoituksen osalta valtuuskuntien väliltä löytyy käsitteellisiä eroja: luterilainen osapuoli puhuu Pyhästä Hengestä pyhittäjänä, kun taas ortodoksinen osapuoli näkee sen toteutuvan Jumalan luomattomista energioista. Luterilainen osapuoli puhuu ihmisestä sekä syntisenä että vanhurskaana, ortodoksinen osapuoli ihmisen täydellistymisestä. Kummallakin on yhteisenä näkökulmana pyhittyminen Kristuksessa. Kilvoituskäytännöt ovat erilaisia, mutta molemmissa esitelmissä puhutaan arkielämän pyhyydestä. Väkivallan suhteen osapuolet ovat yksimielisiä siitä, että kirkkojen tulisi puuttua ongelmaan niin perheiden kuin hengellisen yhteisön osalta. Luterilainen osapuoli korosti teologisen opettamisen merkitystä, kun taas ortodoksisessa puolessa keskityttiin enemmän käytännön asioihin. Molemmissa puhuttiin Kristuksen esimerkistä väkivaltaan puuttumisena. Väkivallan ehkäisyssä pyhityksen ja kilvoituksen voi nähdä ihmisenä muuttumisena ja väkivallan pitämisenä syntinä, sillä pyhityksessä ja kilvoituksessa on tarkoitus päästä eroon synneistä ja tavoitella yhteyttä Jumalassa. Aiheiden vertailu antaa kirkoille työkaluja puuttua väkivallan ongelmaan siten, että väkivallan tekijää vaaditaan kantamaan vastuunsa. Myös arkielämän pitäminen pyhänä on tärkeä osa rauhanomaisen perhe-elämän säilyttämisessä. Tässä tutkielmassa on esitelmäaiheiden osalta sekä teologinen että sosiaalieettinen näkökulma.

Tutkimus kohdistuu Falun gong-nimiseen kiinalaiseen henkiseen harjoitukseen sekä buddhalaisuuteen. Li Hongzhi on perustanut Falun gongin vuonna 1992. Tutkimukseni on systemaattinen käsiteanalyysi, jonka pyrkimyksenä on kuvata Falun gongin valaistumisnäkemyksessä olevat buddhalaisperäiset käsitteet ja käsitykset sekä niiden yhtäläisyys ja eroavaisuus buddhalaisuuden suhteen . Tutkimuksen tarkoituksena oli saada vastaukset seuraaviin kysymyksiin: mitä yhteistä Falun gongilla on buddhalaisuuden suhteen? Mitä yhteistä Falun gongilla ja buddhalaisuudella on valaistumisen suhteen? Mitkä tekijät edistävät Falun gongissa valaistumista? Miten Falun gong määrittelee valaistumisen ja mikä on sen päämäärä? Mistä mahdollisesti buddhalaisperäisistä käsitteistä Falun gongin valaistuminen muodostuu ja mitkä ovat niiden suhteet buddhalaisuuteen? Kuu-luuko tathagatagarbha eli buddhaluonne Falun gongin valaistumisnäkemykseen? Mikä on Falun gongin käsitteen buddha-fa suhde buddhalaisuuteen? Voiko Falun gongin valaistumisnäkemys olla peräisin buddhalaisuudesta? Mikä estää Falun gongissa valaistumisen? Mikäli Falun gongin ja buddhalaisuuden käsitteet ovat eriävät, mitkä niiden alkuperäiset merkitykset ja alkuperät ovat? Pääasiallisina aineistoina Falun gongin osalta käytetään Li Hongzhin teosta Zhuan Falun vuodelta 2012 sekä tätä teosta täydentävänä, tieteellisenä lähdemateriaalina, Pennyn teosta The Religion of Falun Gong (2012). Buddhalaisuuden osalta keskeisimpinä aineistoina käytetään puolestaan Gothónin ja Niinimäen teoksia Buddhalaista viisautta sekä Buddhalainen sanasto ja symboliikka. Teokset ovat vuosilta 1987 ja 1990. Tutkimustulokset ovat seuraavat: (1) Sekä Falun gongissa että buddhalai-suudessa yhteisinä käsitteinä ovat samsara, jälleensyntymä sekä valaistuminen. Falun gongin oppisisällöllä on ajatuksentasolla vastaavuus samsaran sekä erityisesti jalon kahdeksanosaisen tien suhteen, mutta Falun gongissa on käsitteitä, joita buddhalaisuudessa ei tunneta. Näistä esimerkkeinä voidaan todeta käsitteet xinxing ja zhen-shan-ren. (2) Molemmissa valaistuminen merkitsee yksilön pelastumista. (3) Falun gongissa yksilön valaistumista edistävät dafan kultivoiminen, kärsivällisyys, xinxingin eli sydämenluonteen jalostaminen, zhen-shan-renin eli maailmankaikkeuden luonteen mukainen elämä sekä karman ja kiintymysten välttäminen. (4) Falun gongissa valaistuminen määritellään yksi-lön täydellistymisenä. Täydellistymisen päämäärä on pelastuminen. (5) Falun gongin valaistumisnäkemykseen liittyvistä käsitteistä buddha-falla, buddha-luonteella, falunilla, fashenilla, gongilla, karmalla sekä kiintymyksillä on budd-halainen alkuperä. Buddha-fan alkuperäinen buddhalainen käsite on buddhadharma, buddhaluonteen tathagatagarbha. Samalla tavalla voidaan todeta käsitteistä falun ja fashen; buddhalaisuudessa niitä vastaavat käsitteet dharmacakra ja dharmakaya. Käsitteiden gong ja karma merkitykset ovat eriävät sekä Falun gongissa että buddhalaisuudessa. Kiintymyksiä vastaa buddha-laisuudessa käsite abhinivesa. (6) Buddha-luonne kuuluu Falun gongin valaistumisnäkemykseen. Buddhalaista käsitettä tathagatagarbha vastaa Falun gongin käsite buddha-luonto. Buddha-luonnon synonyymi on buddhaluonne.(7) Falun gongin käsitettä buddha-fa vastaa buddhalaisuudessa sanskritinkielinen käsite buddhadharma. Buddha-fa on muunnos kiinankielisestä, alun perin, buddhadharmaa merkitsevästä käsitteestä fofa. Käsite buddhadharma tarkoittaa Buddhan oppia. (8) Falun gongin valaistumisnäkemys on osittain buddhalais-peräistä, mutta sitä ei mitä todennäköisemmin voi selittää pelkästään budd-halaisella alkuperällä. (9) Keskeisin tekijä, joka estää yksilön valaistumisen Falun gongissa on karma. (10) Käsite gong ei buddhalaisuudessa ole valaistumiseen liittyvä tekijä. Käsitteet falun ja fashen eivät alkuperäisiltä buddhalaisilta merki-tyksiltään ole yksilön valaistumista edesauttavia tekijöitä. Falun gongin käsitteet ovat kiinankielisiä ja niiden alkuperä on suurimmilta osin Kiinan kansanbuddhalaisuudessa. Falun gongin valaistumisnäkemyksessä on käsitteitä, joiden suhde buddhalaisuuteen jää tuntemattomaksi. Jatkotutki-muksessa olisi tärkeä määrittää näiden alkuperältään tuntemattomaksi jääneiden käsitteiden mahdollinen suhde Kiinan kansanbuddhalaisuuteen; mitkä ovat niiden alkuperät, alkuperäinen merkitys sekä konteksti. Tällöin, mitä todennäköisemmin, selviää tarkemmin kuinka paljon Falun gongin valaistumisnäkemyksessä on buddhalaisperäisiä käsit-teitä sekä miten Li Hongzhi on mahdollisesti niiden merkityksiä muuttanut.

Tässä tutkimuksessa tutkitaan Argula von Grumbachin toimintaa reformaation aikakautena 1520-luvun Saksassa. Von Grumbach tuli julkisuuteen kirjeidensä kautta, jotka ottivat kantaa reformaation teologisiin kysymyksiin. Tutkimuksen pääkysymyksenä on, miten vallan ja vastarinnan retoriikka näkyvät von Grumbachin viidessä kirjeessä. Retorisilla keinoilla tarkoitetaan kielellisen vaikuttamisen keinoja, joita kirjeissä käytetään. Tarkastelen, miten von Grumbach perustelee ja oikeuttaa toimintaansa naisena. Tutkimuksessa tuodaan esille myös niitä taustatekijöitä, jotka vaikuttivat von Grumbachin toimintaan ja toisaalta niitä tekijöitä, jotka rajoittivat hänen toimintaansa. Näistä taustatekijöistä tuodaan esille myös säädyn ja sukupuolen vaikutus. Kirjeissä ilmenevien retoristen keinojen lisäksi tarkastellaan sitä, miten von Grumbachin kirjeet noudattavat aikakauden kirjeiden kirjoittamissääntöjä. Työn päälähteenä ovat viisi von Grumbachin kirjoittamaa kirjettä vuodelta 1523. Kirjeet ovat käännetty Peter Mathesonin teoksessa Argula von Grumbach, A Woman`s Voice in the Reformation. Kirjeet on valittu sillä perusteella, että ne sisältävät kirjeitä sekä julkisille että yksityisille tahoille. Valintakriteereinä on myös se, että kirjeet on kohdistettu sekä von Grumbachin sukulaiselle että yhteisön päättäjille. Kirjeissä lähestytään sekä reformaation vastustajia että reformaation kannattajia. Käytetyn kirjallisuuden kautta tuon esille naisten toimijuutta reformaation ajalla sekä reformaation ajan retoriikkaa. Käytetyn kirjallisuuden avulla pyritään myös havainnollistamaan aikakauden yhteiskunnan rakenteiden vaikutusta naistoimijuuteen. Argula von Grumbachin kirjeiden ja tutkimuskirjallisuuden kautta selviää, että von Grumbachin toimintaa mahdollisti hänen aatelinen säätytaustansa. Von Grumbach tunsi kirjeiden kirjoittamiseen liittyvät säännöt ja aatelinen tausta oli luonut hänelle pääsyn kirjojen pariin. Von Grumbach tuntee myös Raamatun hyvin ja hän perustelee toimintansa oikeutusta lukuisin raamatullisin perusteluin. Von Grumbach kannattaa reformaation pääperiaatteiden toteutumista kaikkien kristittyjen elämässä sukupuolesta riippumatta. Yleisen pappeuden perusteella jokaisella kristityllä on hänen mielestään oikeus ja velvollisuus puhua Jumalan sanaa. Hän rikkoo aikakauden sukupuolirooleja asettumalla miestään sekä päättäviä tahoja vastaan. Von Grumbachin käyttämät retoriset eli kielellisen vaikuttamisen keinot ovat moninaiset. Hän kehottaa ja käskyttää kirjeidensä vastaanottajia muuttamaan toimintatapojaan sekä arvostelee aikakautensa uskonnollisia päättäjiä sekä oman säätynsä edustajia

Pro gradu – tutkielmani tarkoituksena on tehdä katsaus juutalaisten pyhien kirjoitusten tulkintatraditioihin. Lähtökohtana tutkimukselle toimii Jesajan kirjan luvun 40 jae 3: ”Ääni huutaa erämaassa: valmistakaa Herralle tie, tehkää suoriksi meidän Jumalamme polut”. Kyseinen jae on osoittautunut varsin merkitykselliseksi, minkä vuoksi sitä on lainattu ja tulkittu myöhemmissä kirjoituksissa. Luvussa 2 analysoidaan ensin jaetta Jes. 40:3 sen alkuperäisessä historiallisessa kontekstissaan. Tämän jälkeen siirrytään analysoimaan kyseisen jakeen käyttöä myöhemmissä tekstilähteissä. Luvussa 3 analysoidaan Qumranin Yhdyskuntasäännön käsikirjoituksen 1QS palstoja VIII sekä IX. Palstalla VIII masoreettisen tekstimuodon mukaista jaetta Jes.40:3 lainataan sekä suorasti että epäsuorasti. Palstalla IX esiintyy samaisesta jakeesta vielä parafraasi eli selittävä lainaus. Kysymys ei kuitenkaan ole vain pyhien kirjoitusten lainaamisesta, vaan mukana on lisäksi niiden tulkintaa. Qumranin yhteisö on jakeen Jes. 40:3 avulla perustellut vetäytymistänsä ja toimintaansa erämaassa. Lisäksi jae on ymmärretty profetiaksi, joka koski yhteisöä itseään ja jota se on kirjaimellisesti lähtenyt toteuttamaan. Luvussa 4 analysoidaan Uuden testamentin synoptitisia evankeliumeja, jotka kaikki myös osaltansa lainaavat Septuagintan mukaisesti samaista Jesajan kirjan kohtaa. Lainausten käyttötarkoitus muistuttaa hyvin pitkälti samaa, mitä tavataan Yhdyskuntasäännössäkin. Synoptiset evankeliumit kuitenkin ymmärtävät jakeen Jes. 40:3 tarkoittavan Johannes Kastajaa ja perustelevat sen avulla tämän saarna- ja kastetoimintaa erämaassa. Luvussa 5 tarkastellaan vielä erikseen mainitsemani Jesaja-sitaatin käyttöä Johanneksen evankeliumissa. Luvussa 6 esitetään lopulliset johtopäätökset. Edellä mainittujen tekstilähteiden yksityiskohtainen analysointi osoittaa, että myöhemmät tulkitsijat ovat irrottaneet jakeen Jes. 40:3 sen alkuperäisestä eksiiliin liittyvästä kontekstista. Uudenlaisissa olosuhteissa vanha teksti herää jälleen eloon ja saa uusia merkityksiä tulkitsijoiden omista lähtökohdista käsin.

Tutkielman aiheena on valokuva, ja tutkielmassa pohditaan, miten valokuva voi toimia hengellisen merkityksen kantajana. Tutkielmassa on kysytty, mikä tekee valokuvasta hengellisen. Se on myös tutkielmassa tutkimuskysymys. Hypoteesina on, kuinka kuva toimii ilmoitustodellisuuden kantajana, ja on tutkittu, mitä se tarkoittaa silloin, kun taideteoksena on valokuva, sen sijaan, että kuva olisi esimerkiksi maalaus tai piirros. Kiinnostavaksi aiheessa on nähty se, kuinka tallennettu valokuva toistaa nähtyä todellisuutta, silloinkin kun valokuvan sisältö on hengellinen. Kun on kyse hengellisestä sisällöstä, tekee se aiheesta uskonnollisen. Kysytään, mitä kameralla tallennettu kuva, voi kertoa jotakin siitä, mitä on silmillä nähty, kun siihen liitetty merkitys on olla hengellinen. Voiko se olla kuvausta sellaisesta hengellisestä aiheesta, joka tähän asti on tullut näkyviin vain mielikuvitusta apuna käyttäen, esimerkiksi maalauksessa, kun taiteilija on voinut maalata näkyviin aiheessa sen, mikä tulee esiin vain hänen mielikuvissaan. Kysytään voiko valokuva toimia todisteena hengellisestä elämästä silloin, kun se toimii todisteena silmin nähdystä todellisuudesta. Aineistoni on valokuvakirja, jonka valokuvien aiheena on hengellisyys. Haluisin tutkia yhtä valittua valokuvaa, joka valikoitui kirjan valokuvista, sillä perusteella, että kuva on mielenkiintoinen erityisesti hengellisen sisällön visuaalisena kuvauksena. Tutkimuksen kuluessa, maalasin myös kuvasta kaksi vesiväritutkielmaa löytääkseni kuvan sisältämää merkitystä. Kysymys siitä, miten hengellisyys ilmenee valitussa valokuvassa, on samalla teologinen ja se koskettaa uskonnollisen taiteen perusteita. Kiinnostava kysymys on, miten kuva ja valokuva välittävät hengellistä merkitystä. Kirja, josta valokuva on valittu, on nimeltään ”Usko – hengellisyys valokuvassa”, ja se on valokuvakirja, joka käsittelee uskonnollisia aiheita, valokuvataiteilijoiden ottamien valokuvien kautta. Kirjassa on valokuvia yhdeksältä eri valokuvataiteilijalta. Valitsemani valokuvan on tallentanut valokuvaten valokuvataiteilija Sari Poijärvi. Poijärven sähköpostihaastattelu on myös osa tutkielman lähdeaineistoa. Lähteenä kuvan ja haastattelun lisäksi tutkielmassa on käytetty myös Poijärven kirjoittamaa lyhyttä tekstiä, joka on kirjassa liitetty hänen valokuviensa yhteyteen. Teoriataustana on käytetty Paul Tillichin teoriaa symboleista. Sen kautta nousee esiin, kuinka tuonpuoleinen, hengellinen todellisuus ja sen läsnäolon havaitseminen tässä maailmassa edellyttävät symbolista kuvausta eli vertauskuvaa. Hän toteaa, kuinka hengellinen ilmaisu ei koskaan ilmene irrallisena symbolisesta ilmaisusta. Samoin kuva, taiteellisena ilmaisuna, ja sen saama muoto, jäävät aina lopulta sanallisen selityksen ulottumattomiin. Myös uskonnollisessa taideteoksessa ilmenevä symbolinen merkitys eli sen sisäinen hengellinen arvomerkitys, voivat jäädä sen katsojalta tavoittamattomiin. Hengellinen syvä arvomerkitys saattaa kuitenkin avautua taideteoksen kautta ihmiselle, mutta se voi myös jäädä piiloon. Se ei silti tarkoita, että taideteos ei voisi olla uskonnollinen. Hengellisen symbolin merkitys avautuu heille, ketkä sen ottavat sellaisena vastaan.

Tutkin pro gradu –tutkielmassani evankelisen herätysliikkeen ja erityisesti sen keskusjärjestön, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY), sukulaisverkostoja ja niiden vaikutusta vallan käyttöön evankelisuudessa. Tutkimukseni aikarajaus alkaa vuodesta 1973, jolloin SLEY Lauri Koskenniemi valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi ja päättyy vuoteen 1991 toiminnanjohtaja Reijo Arkkilan jäädessä eläkkeelle. Tutkimukseni kattaa siis kahden toiminnanjohtajan johtajuuskaudet. Esimerkkitapauksena vallankäytöstä nostan esille virkakysymyskeskustelun. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous päätti avata pappisviran koskemaan myös naisia vuonna 1986. Virkakysymys herätti keskustelua myös SLEY:ssä sekä ennen kirkolliskokouksen päätöstä että sen voimaantulon jälkeen. Tutkimuksessani keskityn tutkimaan, millä tavoin liikkeen toiminnanjohtajat ja johtokunnan jäsenet ottivat osaa tähän keskusteluun. Käytän tutkielmassani lähteinä teologimatrikkeita, joiden avulla pystyn kartottamaan sukulaissuhteita ja niiden kautta syntyneitä sukulaisverkostoja. Keskeisenä lähteenäni on SLEY:n johtokunnan pöytäkirjat. Pöytäkirjoista selviää, millaisia asioita johtokunta on käsitellyt ja kuka johtokunnan jäsenistä on esimerkiksi ehdottanut jotain tai lähtenyt kannattamaan jotain ehdotusta. Ne kertovat osaltaan siis, kuka liikkeessä on käyttänyt valtaa. Kolmantena keskeisenä lähteenäni käytän Lauri Koskenniemen omaelmänkertaa Unohtumattomia aikoja ja ihmisiä, jossa Koskenniemi muistelee elämänhistoriaansa ja kokemustaan evankelisestä liikkeestä. Virkakysymyskeskustelu jakoi Suomen Luterilaista Evankeliumiyhdistystä. SLEY:ssä toimi naisten pappeuteen sekä puoltavasti että vastustavasti suhtautuvia henkilöitä. Virkakysymykseen liittyvässä keskustelussa perinteikkäiden evankelisten sukujen edustajat asettuivat edustamaan erilaisia kantoja, jonka voidaan katsoa aiheuttaneen kitkaa SLEY:n toiminnassa.

Tutkielma käsittelee herännäisyyden virsikokoelman Siionin virsien uusinta laitosta vuodelta 2016. Tarkastelun kohteena ovat virsissä annetut merkitykset herättämiseen viittaaville sanoille. Tutkielma kysyy, millaisen merkityksen sanat saavat asiayhteydessään, millainen heräämisen teologia niiden pohjalta muodostuu ja millaisia vaikutteita tuon ajattelun taustalla on. Erityisesti virsiä tarkastellaan herännäisyyden historiaa sekä pietismin ja herrnhutilaisuuden taustaa vasten. Menetelmänä käytetään systemaattista analyysiä. Tutkimusaineisto muodostuu 28 virrestä, joissa esiintyy sana ”herätä”, ”herättää”, ”herätellä” tai ”herätys”. Ihmisen hengellinen herättäminen on virsissä Jumalan teko, jonka kolminaisuuden persoonat tekevät yhdessä. Jumalan sana kutsuu ihmistä siihen. Jeesus tai Isä lähettää Pyhän Hengen, joka saa ihmisen ottamaan vakavasti tuon kutsun. Heräämätön ihminen on virsien mukaan sydämessään vieraantunut Jumalasta. Hänen uskonsa on kuollut, hän tekee syntiä ja tuntee tarkemmin määrittelemätöntä murhetta. Heräämisellä on kaksi rinnakkaista merkitystä. Osassa virsiä se merkitsee pietististyyppistä synnintunnon heräämistä, joka aiheuttaa ihmiselle syyllisyyttä, ahdistusta ja kadotuksen pelkoa ja johtaa hänet pyytämään armahdusta Jumalalta. Tällaista heräämistä kuvataan ihmisen sydämen särkymiseksi, jolloin hänen ylpeytensä vaihtuu nöyryydeksi Jumalan edessä. Särkynyt sydän tuntee murhetta syntisyydestään ja iloa Jumalan armollisuudesta. Osa virsistä puhuu heräämisestä uskon tai toivon syntytapahtumana, jonka myötä ihmisen kokema ahdistus väistyy. Heräämisestä alkavaa elämänvaihetta virret kutsuvat valvomiseksi, joka on Jeesukseen suuntautunutta elämää. Se on toisaalta kilvoittelua, jossa ihminen seuraa taivaaseen vievää elämän tietä täyttäen Jumalan tahtoa ja tukien uskonveljiä ja palvellen kaikkia lähimmäisiä. Hän vastustaa synnin ja maailman kiusauksia, joilla kiusaaja, persoonallinen paha, pyrkii saattamaan ihmisen vaelluksen ennenaikaisesti päätökseen. Toisaalta valvominen esitetään uskona, toivona ja ilona, jotka syntyvät ja pysyvät yllä, kun ihminen pysyy muiden kristittyjen seurassa, kuulee siellä sanomaa armosta ja saa tukea toisilta heränneiltä. Nämä valvomisen kaksi puolta ovat vuorovaikutuksessa, jossa armon sanoma ja toivo antavat heränneelle voimia kilvoitteluun kohti taivasta. Kristitty on kuitenkin uskossaan heikko ja pyytää siksi vahvistusta Jumalalta.

Tässä tutkielmassa tarkastelen, mitä Paavali tarkoittaa sanalla σάρξ (”liha”) sen esiintyessä vastakohtana sanalle πνεῦμα (”henki”) tekstijaksoissa Gal. 5:13–24 ja Room. 7:14–8:13. Samalla tutkin, millaista ihmiskäsitystä tekstijaksot heijastavat. Taustaksi tutkin muita Paavalin aitoina pidettyjä kirjeitä sekä pääosin tutkimuskirjallisuuden kautta myös muuta aikalaiskirjallisuutta erityisesti juutalaisuuden sisällä. Paavalin kirjeissä sana σάρξ voi merkitä lihaa, ruumista tai sen osaa, aineellisuutta, biologista sukulaisuutta tai syntyperää, ihmistä kokonaisuutena tai ihmiskuntaa Jumalan vastakohtana. Sanan käyttötavat Paavalilla vastaavat pitkälti ”liha”-sanan käyttötapoja Vanhassa testamentissa. Lisäksi hän toisinaan asettaa ”lihan” vastakkain Hengen (πνεῦμα) kanssa, jolloin sana saa negatiivisen sävyn. Galatalaiskirjeessä ”liha” edustaa ulkoisiin seikkoihin – erityisesti ympärileikkaukseen – perustuvaa suhdetta Jumalaan, minkä vastakohtana on Jumalan Hengen vaikuttama usko Kristukseen. Paavali kuvaa ilmaisuilla ”lihan himo” (ἐπιθυμία σαρκός) ja ”lihan teot” (τὰ ἔργα τῆς σαρκός) elämää, jota ohjaavat pelkät ruumiilliset ja inhimilliset päämäärät Jumalan Hengen sijasta. Roomalaiskirjeessä ”liha” ja ”lihallisuus” kuvaavat ajallisessa ruumiissaan elävän ihmisen heikkoutta ja alttiutta synnille. Kristukseen uskovien ei tule ohjautua tämän alttiuden mukaan vaan elää Jumalan mielen mukaista elämää Hengen avulla. Koska σάρξ-sanassa kietoutuvat yhteen Paavalin sille antamat eri merkitykset, on haastavaa löytää tutkimissani tekstikohdissa hyvää käännösvaihtoehtoa ”liha”-sanan tilalle. Paavalin ihmiskäsityksessä on sekä monistisia että dualistisia piirteitä. Hän viittaa ”lihalla” koko ihmiseen syntiinlankeemuksen alaisena olentona: alttius synnille vaikuttaa sekä ruumiin että mielen toiminnassa. Kuitenkin ajallinen ruumis näyttäytyy erityisen alttiina synnille, koska sen tarpeet voivat vääristyä himoiksi. Vasta ylösnousemusruumiissa ihminen on vapaa himoista. Paavalin ihmiskäsitys on sikäli pessimistinen, että hän näkee kaikkien ihmisten olevan synnin vankeja ilman Kristusta. Ihmisen kääntyessä Kristukseen uskovaksi tilanne kuitenkin muuttuu ja Jumalan Henki asettuu asumaan häneen. Uskova kokee edelleen ”lihan himoja” eli vääristyneitä haluja, mutta hän voi vastustaa niitä Hengen avulla.

Tutkimustehtävänä on ollut selvittää varhain kuolleiden lasten vanhempien kokemusta formaalista hoivasta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat hoivateoriat yhteiskunnallisesta ja eettisestä näkökulmasta. Laadullisen tutkielman aineisto on kerätty vuonna 2020 Facebookin Pähkinä- yhteisön kautta. Vastaajat ovat kaikki menettäneet lapsen raskausaikana, synnytyksessä tai syntymän jälkeen. Aineisto on analysoitu aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Vastaajien itse nimeämät formaalin hoivan toimijat ovat terveydenhuolto, evankelisluterilainen kirkko sekä kolmas sektori. Hoivan perustana on eettinen ja tunteva ihminen, joka vastaajilla on sanoitettuna empatiaksi. Tutkimustulosten perusteella formaali hoiva on rohkean kohtaamisen ja kuolemaan liittyvien rituaalien tuottama kokemus, tai kokemus niiden puutteesta. Formaalissa hoivassa on paljon informaalin hoivan piirteitä. Jos lääketieteen termit etäännyttivät, voi sopivien eleiden tai sanojen kautta päästä ihmistä lähelle. Uskonnollisuutta ei haluttu useimmiten nimetä osaksi yksilön itseymmärrystä, vaan individualistis-eksistentiaaliset tarpeet painottuivat myös kohtaamisissa sairaalasielunhoidon kanssa. Kohtaajana sairaalasielunhoitoa arvostettiin ei-uskonnollisuuden korostumisesta huolimatta. Hautaamisen Suomen evankelisluterilainen kirkko hoitaa kirkon traditioihin sitoutuen luotettuna toimijana. Lääketieteellistä ja sielunhoidollista ihmiskuvaa tulee katsoa rinnakkain lapsensa menettäneen vanhemman kokonaisvaltaista hyvinvointia tavoitellessa.