Browsing by Title

Pro gradu – tutkielmani tarkoituksena on tehdä katsaus juutalaisten pyhien kirjoitusten tulkintatraditioihin. Lähtökohtana tutkimukselle toimii Jesajan kirjan luvun 40 jae 3: ”Ääni huutaa erämaassa: valmistakaa Herralle tie, tehkää suoriksi meidän Jumalamme polut”. Kyseinen jae on osoittautunut varsin merkitykselliseksi, minkä vuoksi sitä on lainattu ja tulkittu myöhemmissä kirjoituksissa. Luvussa 2 analysoidaan ensin jaetta Jes. 40:3 sen alkuperäisessä historiallisessa kontekstissaan. Tämän jälkeen siirrytään analysoimaan kyseisen jakeen käyttöä myöhemmissä tekstilähteissä. Luvussa 3 analysoidaan Qumranin Yhdyskuntasäännön käsikirjoituksen 1QS palstoja VIII sekä IX. Palstalla VIII masoreettisen tekstimuodon mukaista jaetta Jes.40:3 lainataan sekä suorasti että epäsuorasti. Palstalla IX esiintyy samaisesta jakeesta vielä parafraasi eli selittävä lainaus. Kysymys ei kuitenkaan ole vain pyhien kirjoitusten lainaamisesta, vaan mukana on lisäksi niiden tulkintaa. Qumranin yhteisö on jakeen Jes. 40:3 avulla perustellut vetäytymistänsä ja toimintaansa erämaassa. Lisäksi jae on ymmärretty profetiaksi, joka koski yhteisöä itseään ja jota se on kirjaimellisesti lähtenyt toteuttamaan. Luvussa 4 analysoidaan Uuden testamentin synoptitisia evankeliumeja, jotka kaikki myös osaltansa lainaavat Septuagintan mukaisesti samaista Jesajan kirjan kohtaa. Lainausten käyttötarkoitus muistuttaa hyvin pitkälti samaa, mitä tavataan Yhdyskuntasäännössäkin. Synoptiset evankeliumit kuitenkin ymmärtävät jakeen Jes. 40:3 tarkoittavan Johannes Kastajaa ja perustelevat sen avulla tämän saarna- ja kastetoimintaa erämaassa. Luvussa 5 tarkastellaan vielä erikseen mainitsemani Jesaja-sitaatin käyttöä Johanneksen evankeliumissa. Luvussa 6 esitetään lopulliset johtopäätökset. Edellä mainittujen tekstilähteiden yksityiskohtainen analysointi osoittaa, että myöhemmät tulkitsijat ovat irrottaneet jakeen Jes. 40:3 sen alkuperäisestä eksiiliin liittyvästä kontekstista. Uudenlaisissa olosuhteissa vanha teksti herää jälleen eloon ja saa uusia merkityksiä tulkitsijoiden omista lähtökohdista käsin.

Tutkielman aiheena on valokuva, ja tutkielmassa pohditaan, miten valokuva voi toimia hengellisen merkityksen kantajana. Tutkielmassa on kysytty, mikä tekee valokuvasta hengellisen. Se on myös tutkielmassa tutkimuskysymys. Hypoteesina on, kuinka kuva toimii ilmoitustodellisuuden kantajana, ja on tutkittu, mitä se tarkoittaa silloin, kun taideteoksena on valokuva, sen sijaan, että kuva olisi esimerkiksi maalaus tai piirros. Kiinnostavaksi aiheessa on nähty se, kuinka tallennettu valokuva toistaa nähtyä todellisuutta, silloinkin kun valokuvan sisältö on hengellinen. Kun on kyse hengellisestä sisällöstä, tekee se aiheesta uskonnollisen. Kysytään, mitä kameralla tallennettu kuva, voi kertoa jotakin siitä, mitä on silmillä nähty, kun siihen liitetty merkitys on olla hengellinen. Voiko se olla kuvausta sellaisesta hengellisestä aiheesta, joka tähän asti on tullut näkyviin vain mielikuvitusta apuna käyttäen, esimerkiksi maalauksessa, kun taiteilija on voinut maalata näkyviin aiheessa sen, mikä tulee esiin vain hänen mielikuvissaan. Kysytään voiko valokuva toimia todisteena hengellisestä elämästä silloin, kun se toimii todisteena silmin nähdystä todellisuudesta. Aineistoni on valokuvakirja, jonka valokuvien aiheena on hengellisyys. Haluisin tutkia yhtä valittua valokuvaa, joka valikoitui kirjan valokuvista, sillä perusteella, että kuva on mielenkiintoinen erityisesti hengellisen sisällön visuaalisena kuvauksena. Tutkimuksen kuluessa, maalasin myös kuvasta kaksi vesiväritutkielmaa löytääkseni kuvan sisältämää merkitystä. Kysymys siitä, miten hengellisyys ilmenee valitussa valokuvassa, on samalla teologinen ja se koskettaa uskonnollisen taiteen perusteita. Kiinnostava kysymys on, miten kuva ja valokuva välittävät hengellistä merkitystä. Kirja, josta valokuva on valittu, on nimeltään ”Usko – hengellisyys valokuvassa”, ja se on valokuvakirja, joka käsittelee uskonnollisia aiheita, valokuvataiteilijoiden ottamien valokuvien kautta. Kirjassa on valokuvia yhdeksältä eri valokuvataiteilijalta. Valitsemani valokuvan on tallentanut valokuvaten valokuvataiteilija Sari Poijärvi. Poijärven sähköpostihaastattelu on myös osa tutkielman lähdeaineistoa. Lähteenä kuvan ja haastattelun lisäksi tutkielmassa on käytetty myös Poijärven kirjoittamaa lyhyttä tekstiä, joka on kirjassa liitetty hänen valokuviensa yhteyteen. Teoriataustana on käytetty Paul Tillichin teoriaa symboleista. Sen kautta nousee esiin, kuinka tuonpuoleinen, hengellinen todellisuus ja sen läsnäolon havaitseminen tässä maailmassa edellyttävät symbolista kuvausta eli vertauskuvaa. Hän toteaa, kuinka hengellinen ilmaisu ei koskaan ilmene irrallisena symbolisesta ilmaisusta. Samoin kuva, taiteellisena ilmaisuna, ja sen saama muoto, jäävät aina lopulta sanallisen selityksen ulottumattomiin. Myös uskonnollisessa taideteoksessa ilmenevä symbolinen merkitys eli sen sisäinen hengellinen arvomerkitys, voivat jäädä sen katsojalta tavoittamattomiin. Hengellinen syvä arvomerkitys saattaa kuitenkin avautua taideteoksen kautta ihmiselle, mutta se voi myös jäädä piiloon. Se ei silti tarkoita, että taideteos ei voisi olla uskonnollinen. Hengellisen symbolin merkitys avautuu heille, ketkä sen ottavat sellaisena vastaan.

Tutkin pro gradu –tutkielmassani evankelisen herätysliikkeen ja erityisesti sen keskusjärjestön, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY), sukulaisverkostoja ja niiden vaikutusta vallan käyttöön evankelisuudessa. Tutkimukseni aikarajaus alkaa vuodesta 1973, jolloin SLEY Lauri Koskenniemi valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi ja päättyy vuoteen 1991 toiminnanjohtaja Reijo Arkkilan jäädessä eläkkeelle. Tutkimukseni kattaa siis kahden toiminnanjohtajan johtajuuskaudet. Esimerkkitapauksena vallankäytöstä nostan esille virkakysymyskeskustelun. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous päätti avata pappisviran koskemaan myös naisia vuonna 1986. Virkakysymys herätti keskustelua myös SLEY:ssä sekä ennen kirkolliskokouksen päätöstä että sen voimaantulon jälkeen. Tutkimuksessani keskityn tutkimaan, millä tavoin liikkeen toiminnanjohtajat ja johtokunnan jäsenet ottivat osaa tähän keskusteluun. Käytän tutkielmassani lähteinä teologimatrikkeita, joiden avulla pystyn kartottamaan sukulaissuhteita ja niiden kautta syntyneitä sukulaisverkostoja. Keskeisenä lähteenäni on SLEY:n johtokunnan pöytäkirjat. Pöytäkirjoista selviää, millaisia asioita johtokunta on käsitellyt ja kuka johtokunnan jäsenistä on esimerkiksi ehdottanut jotain tai lähtenyt kannattamaan jotain ehdotusta. Ne kertovat osaltaan siis, kuka liikkeessä on käyttänyt valtaa. Kolmantena keskeisenä lähteenäni käytän Lauri Koskenniemen omaelmänkertaa Unohtumattomia aikoja ja ihmisiä, jossa Koskenniemi muistelee elämänhistoriaansa ja kokemustaan evankelisestä liikkeestä. Virkakysymyskeskustelu jakoi Suomen Luterilaista Evankeliumiyhdistystä. SLEY:ssä toimi naisten pappeuteen sekä puoltavasti että vastustavasti suhtautuvia henkilöitä. Virkakysymykseen liittyvässä keskustelussa perinteikkäiden evankelisten sukujen edustajat asettuivat edustamaan erilaisia kantoja, jonka voidaan katsoa aiheuttaneen kitkaa SLEY:n toiminnassa.

Tutkielma käsittelee herännäisyyden virsikokoelman Siionin virsien uusinta laitosta vuodelta 2016. Tarkastelun kohteena ovat virsissä annetut merkitykset herättämiseen viittaaville sanoille. Tutkielma kysyy, millaisen merkityksen sanat saavat asiayhteydessään, millainen heräämisen teologia niiden pohjalta muodostuu ja millaisia vaikutteita tuon ajattelun taustalla on. Erityisesti virsiä tarkastellaan herännäisyyden historiaa sekä pietismin ja herrnhutilaisuuden taustaa vasten. Menetelmänä käytetään systemaattista analyysiä. Tutkimusaineisto muodostuu 28 virrestä, joissa esiintyy sana ”herätä”, ”herättää”, ”herätellä” tai ”herätys”. Ihmisen hengellinen herättäminen on virsissä Jumalan teko, jonka kolminaisuuden persoonat tekevät yhdessä. Jumalan sana kutsuu ihmistä siihen. Jeesus tai Isä lähettää Pyhän Hengen, joka saa ihmisen ottamaan vakavasti tuon kutsun. Heräämätön ihminen on virsien mukaan sydämessään vieraantunut Jumalasta. Hänen uskonsa on kuollut, hän tekee syntiä ja tuntee tarkemmin määrittelemätöntä murhetta. Heräämisellä on kaksi rinnakkaista merkitystä. Osassa virsiä se merkitsee pietististyyppistä synnintunnon heräämistä, joka aiheuttaa ihmiselle syyllisyyttä, ahdistusta ja kadotuksen pelkoa ja johtaa hänet pyytämään armahdusta Jumalalta. Tällaista heräämistä kuvataan ihmisen sydämen särkymiseksi, jolloin hänen ylpeytensä vaihtuu nöyryydeksi Jumalan edessä. Särkynyt sydän tuntee murhetta syntisyydestään ja iloa Jumalan armollisuudesta. Osa virsistä puhuu heräämisestä uskon tai toivon syntytapahtumana, jonka myötä ihmisen kokema ahdistus väistyy. Heräämisestä alkavaa elämänvaihetta virret kutsuvat valvomiseksi, joka on Jeesukseen suuntautunutta elämää. Se on toisaalta kilvoittelua, jossa ihminen seuraa taivaaseen vievää elämän tietä täyttäen Jumalan tahtoa ja tukien uskonveljiä ja palvellen kaikkia lähimmäisiä. Hän vastustaa synnin ja maailman kiusauksia, joilla kiusaaja, persoonallinen paha, pyrkii saattamaan ihmisen vaelluksen ennenaikaisesti päätökseen. Toisaalta valvominen esitetään uskona, toivona ja ilona, jotka syntyvät ja pysyvät yllä, kun ihminen pysyy muiden kristittyjen seurassa, kuulee siellä sanomaa armosta ja saa tukea toisilta heränneiltä. Nämä valvomisen kaksi puolta ovat vuorovaikutuksessa, jossa armon sanoma ja toivo antavat heränneelle voimia kilvoitteluun kohti taivasta. Kristitty on kuitenkin uskossaan heikko ja pyytää siksi vahvistusta Jumalalta.

Tässä tutkielmassa tarkastelen, mitä Paavali tarkoittaa sanalla σάρξ (”liha”) sen esiintyessä vastakohtana sanalle πνεῦμα (”henki”) tekstijaksoissa Gal. 5:13–24 ja Room. 7:14–8:13. Samalla tutkin, millaista ihmiskäsitystä tekstijaksot heijastavat. Taustaksi tutkin muita Paavalin aitoina pidettyjä kirjeitä sekä pääosin tutkimuskirjallisuuden kautta myös muuta aikalaiskirjallisuutta erityisesti juutalaisuuden sisällä. Paavalin kirjeissä sana σάρξ voi merkitä lihaa, ruumista tai sen osaa, aineellisuutta, biologista sukulaisuutta tai syntyperää, ihmistä kokonaisuutena tai ihmiskuntaa Jumalan vastakohtana. Sanan käyttötavat Paavalilla vastaavat pitkälti ”liha”-sanan käyttötapoja Vanhassa testamentissa. Lisäksi hän toisinaan asettaa ”lihan” vastakkain Hengen (πνεῦμα) kanssa, jolloin sana saa negatiivisen sävyn. Galatalaiskirjeessä ”liha” edustaa ulkoisiin seikkoihin – erityisesti ympärileikkaukseen – perustuvaa suhdetta Jumalaan, minkä vastakohtana on Jumalan Hengen vaikuttama usko Kristukseen. Paavali kuvaa ilmaisuilla ”lihan himo” (ἐπιθυμία σαρκός) ja ”lihan teot” (τὰ ἔργα τῆς σαρκός) elämää, jota ohjaavat pelkät ruumiilliset ja inhimilliset päämäärät Jumalan Hengen sijasta. Roomalaiskirjeessä ”liha” ja ”lihallisuus” kuvaavat ajallisessa ruumiissaan elävän ihmisen heikkoutta ja alttiutta synnille. Kristukseen uskovien ei tule ohjautua tämän alttiuden mukaan vaan elää Jumalan mielen mukaista elämää Hengen avulla. Koska σάρξ-sanassa kietoutuvat yhteen Paavalin sille antamat eri merkitykset, on haastavaa löytää tutkimissani tekstikohdissa hyvää käännösvaihtoehtoa ”liha”-sanan tilalle. Paavalin ihmiskäsityksessä on sekä monistisia että dualistisia piirteitä. Hän viittaa ”lihalla” koko ihmiseen syntiinlankeemuksen alaisena olentona: alttius synnille vaikuttaa sekä ruumiin että mielen toiminnassa. Kuitenkin ajallinen ruumis näyttäytyy erityisen alttiina synnille, koska sen tarpeet voivat vääristyä himoiksi. Vasta ylösnousemusruumiissa ihminen on vapaa himoista. Paavalin ihmiskäsitys on sikäli pessimistinen, että hän näkee kaikkien ihmisten olevan synnin vankeja ilman Kristusta. Ihmisen kääntyessä Kristukseen uskovaksi tilanne kuitenkin muuttuu ja Jumalan Henki asettuu asumaan häneen. Uskova kokee edelleen ”lihan himoja” eli vääristyneitä haluja, mutta hän voi vastustaa niitä Hengen avulla.

Tutkimustehtävänä on ollut selvittää varhain kuolleiden lasten vanhempien kokemusta formaalista hoivasta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat hoivateoriat yhteiskunnallisesta ja eettisestä näkökulmasta. Laadullisen tutkielman aineisto on kerätty vuonna 2020 Facebookin Pähkinä- yhteisön kautta. Vastaajat ovat kaikki menettäneet lapsen raskausaikana, synnytyksessä tai syntymän jälkeen. Aineisto on analysoitu aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Vastaajien itse nimeämät formaalin hoivan toimijat ovat terveydenhuolto, evankelisluterilainen kirkko sekä kolmas sektori. Hoivan perustana on eettinen ja tunteva ihminen, joka vastaajilla on sanoitettuna empatiaksi. Tutkimustulosten perusteella formaali hoiva on rohkean kohtaamisen ja kuolemaan liittyvien rituaalien tuottama kokemus, tai kokemus niiden puutteesta. Formaalissa hoivassa on paljon informaalin hoivan piirteitä. Jos lääketieteen termit etäännyttivät, voi sopivien eleiden tai sanojen kautta päästä ihmistä lähelle. Uskonnollisuutta ei haluttu useimmiten nimetä osaksi yksilön itseymmärrystä, vaan individualistis-eksistentiaaliset tarpeet painottuivat myös kohtaamisissa sairaalasielunhoidon kanssa. Kohtaajana sairaalasielunhoitoa arvostettiin ei-uskonnollisuuden korostumisesta huolimatta. Hautaamisen Suomen evankelisluterilainen kirkko hoitaa kirkon traditioihin sitoutuen luotettuna toimijana. Lääketieteellistä ja sielunhoidollista ihmiskuvaa tulee katsoa rinnakkain lapsensa menettäneen vanhemman kokonaisvaltaista hyvinvointia tavoitellessa.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millainen Päivämies-lehden vanhoillislestadiolaisista miehistä välittämä kuva oli vuonna 1990. Tarkastelen työssäni siis sitä, millaisia kirjoituksia tai kuvia miehistä lehdessä julkaistiin, millainen lehden sävy oli miehistä kirjoitettaessa ja millaisia tekstejä he itse kirjoittivat lehteen. Aineistona käytän vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen pää-äänenkannattajana toimivan Päivämies-lehden vuoden 1990 vuosikertaa. Lehti ilmestyi viikoittain ja siitä julkaistiin tutkimusvuonna 51 numeroa. Päivämiehen lisäksi käytän täydentävinä lähteinä piispojen kannanottoa Kasvamaan yhdessä sekä kahta artikkelia Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuosien 1990 ja 1994 vuosikirjoista. Aineisto on ryhmitelty teemoittain ja tarkastelen sitä kvalitatiivista menetelmää käyttäen. Lisäksi käytän apuvälineenä yhdessä kohdassa myös taulukointia. Lehden ihanteena oli naimisissa oleva, perheellinen mies, joka kävi töissä ja osallistui vapaa-ajallaan rauhanyhdistyksen tehtäviin. Lehden esittelemät miehet pitivät tärkeänä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen osallistumista sekä isänmaallisuutta ja esivallan kunnioitusta. Lehti piti isyyttä luonnollisena osana vanhoillislestadiolaisen miehen elämää. Päivämiehen aihetta käsittelevissä kirjoituksissa oli nähtävissä kolme isyyden vaihetta: nuori aviomies ja tuore isä, suurperheen isä ja kolmantena isovanhemmuus. Kuvituksillaan lehti vahvisti kirjoituksista välittynyttä kuvaa vanhoillislestadiolaisesta miehestä toisaalta huolehtivana isänä ja seurapenkissä istuvana uskovaisena miehenä, toisaalta taas pelottomasti rakennustelineillä kiipeilevänä talkoomiehenä. Kaikkein tärkein asia elämässä oli usko ja uskonnonharjoittaminen osallistumalla vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen seuroihin. Osa miehistä toimi seuroissa myös puhujatehtävissä. Tutkimusvuonna lehti piti esillä herätysliikkeen näkemystä papin viran kuulumisesta vain miehille raportoimalla kirkolliskokouksen keskustelusta, joka koski piispanviran avaamista naisille. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä vain mies saattoi toimia puhujana tai uskonnollisena auktoriteettina.

Vanhoillislestadiolainen herätysliike on osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, vaikka se poikkeaakin joiltain opillisilta ja eettisiltä käsityksiltään emokirkostaan. Käsittelen työssäni joitain teemoja, jotka vaikuttavat käsitykseen perhesuunnittelusta. Käsittelen aihetta sekä opillisesta että eettisestä näkökulmasta ja sekä yhteisön että yksilön kannalta. Vaikka sanaa ”ehkäisykielto” käytetään yleisesti, ei yhteisö koe antaneensa varsinaista eksplisiittistä kieltoa ehkäisyn käytölle, vaan sitä pidetään omantunnon asiana. Kun tarkastellaan vanhoillislestadiolaisen yhteisön etiikkaa, voidaan havaita tietty hierarkkisuus. Kun luterilainen etiikka rakentuu varsin pitkälle luonnollisen moraalilain periaatteelle, muodostaa se vanhoillislestadiolaisen yhteisön etiikassa vasta alimman tason. Toiselle tasolle nousee Raamatun sana ja kolmannelle tasolle omatunto. Neljännellä, kaikkein korkeimmalla tasolla on yhteisö. Ajatuksena on, että omatunto voi johtaa meidät harhaan, mikäli jäämme yksin emmekä hakeudu yhteisön suojiin, jolloin omatuntommekin toimii oikein. Vanhoillislestadiolainen yhteisö vetoaa myös Jumalan luomistyön jatkamiseen ja katsoo, ettei ihmisellä ole oikeutta puuttua siihen perhesuunnittelulla. Käsittelen tätä eettistä valintaa eri näkökulmista. Pohdin asiaa Kantin kategorisen imperatiivin näkökulmasta ja käyn läpi ehkäisykiellon omaksumisen kasvatuksellisena prosessina, jossa voidaan nähdä myös merkkejä indoktrinaatiosta. Käsitteellistän valintaa utilitaristisin termein, tarkastelen sitä hyve-eettisestä näkökulmasta ja perustelen, miksi se on Kierkegaardin rohkeutta vaativa uskon hyppy.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, minkälainen käsitys syntisen vanhurskauttamisesta vanhoillislestadiolaisella maallikkosaarnaaja Heikki Jussilalla (1863–1955) on. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen lähteinä ovat Jussilan kolme hengellistä teosta: Iankaikkinen elämä (1945), Elämän ihme (1947) ja Kutsujan armo lestadiolaisessa kristillisyydessä (1948). Erityisen haasteen tutkimustyölle tuo se, että lähdemateriaali on hengellistä ja maalailevaa uskonkokemuksen kieltä. Lisäksi haasteena on aiheen tutkimattomuus. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen vanhurskauttamisoppia ei ole aikaisemmin tutkittu Laestadiuksen ja Raattamaan pelastusoppien tutkimusta lukuun ottamatta. Tutkimus rakentuu siten, että johdannon jälkeen esitellään keskeiset teologianhistorialliset taustatekijät, määritellään vanhurskauttamisen keskeiset edellytykset ja varsinainen vanhurskauttamisopin analyysi jakaantuu kahteen päälukuun. Teologianhistoriallisessa taustaluvussa käsitellään lyhyesti alkulestadiolaisuuden merkittävimpien vaikuttajien Lars Levi Laestadiuksen ja Juhani Raattamaan pelastusoppeja sekä esitellään uusheräyksen keskeiset opilliset painotukset. Lähteiden perusteella Jussila kokee yhtyvänsä Laestadiuksen ja Raattamaan näkemyksiin, kun taas eroavansa uusheräyksen opinnäkemyksestä. Vanhurskauttamisen edellytyksiä analysoivassa luvussa analysoidaan Jussilan antropologiaa, lain ja evankeliumin problematiikkaa sekä ekklesiologian suhdetta vanhurskauttamisoppiin. Kaksi päälukua sisältävät varsinaisen analyysin Jussilan vanhurskauttamisopista. Jussilan vanhurskauttamisopin ytimen voi ilmaista lauseella: Kristuksen yhteydessä ihmisellä on omanaan Vanhurskauden vanhurskaus. Jussilan teologian analyysi osoittaa, että vanhurskauttamisopin konstitutiivinen tekijä ja ydin on syntisen ihmisen ja Kristuksen unio. Ihminen ja Kristus yhdistyvät unioon Jumalan armosta uudestisyntymisessä, joka otetaan vastaan uskolla. Uniossa ihminen ja Kristus ovat mystisellä tavalla yhdistyneenä toisiinsa ja partisipoivat toistensa olemuksia ja ominaisuuksia. Ihminen ei voi antaa Kristukselle muuta kuin syntisyytensä. Kristus sen sijaan antaa ihmiselle kaiken omansa: Vanhurskauden vanhurskauden, Pyhyyden pyhyyden ja Rakkauden rakkauden. Kristus on uniossa läsnä koko persoonassaan: tosi Jumalana ja ristin ansiona. Vaikka ihminen ja Kristus partisipoivat toisiaan, he eivät sekoitu toisiinsa. Ihminen säilyy perisyntisenä, vaikka on vanhurskas. Päätutkimustulos on Jussilan vanhurskauttamisopin rakenne. Vanhurskauttamisopin kokonaisuudessa unio on yläkäsite, jonka alle jäsentyvät vanhurskauttamisen forenssinen ja efektiivinen aspekti. Forenssinen aspekti on Jussilan teologiassa Vanhurskauden vanhurskauden hyväksi lukemista Jumalan edessä. Jumala näkee ihmisessä uniossa olevan Kristuksen ja toteaa Kristuksen uskovan vanhurskaudeksi. Efektiivinen aspekti viitaa pyhitykseen, joka on myös union seuraus. Uniossa Kristus partisipoi ihmiselle oman Henkensä, joka alkaa pyhittää ihmistä. Pyhä Henki opettaa ihmistä toisaalta tuntemaan paremmin sitä, kuka Kristus on (objektiivisena uskon kohteena ja esikuvana), ja toisaalta avaamaan sitä, mitä Kristus ihmisen sydämessä sanoo (subjektiivisena uskon formana). Olennaista on ymmärtää vanhurskauttamisopin rakenne: pyhitys ei ole vanhurskaaksi lukemisen perusta eikä vanhurskaaksi lukeminen pyhityksen perusta. Kummankin aspektin perusta ja yhdistäjä on unio. Tällöin pyhityksen efektiivisyys ei vaikuta siihen, lukeeko Jumala vanhurskaaksi vai ei. Siihen vaikuttaa yksin Kristuksen reaalinen läsnäolo uskovassa. Seurakunnalla on Jussilan vanhurskauttamisopin kannalta sekä väline- että itseisarvo. Välinearvollisesti seurakunta ”synnyttää” Kristuksen veren voimasta uusia uskovia anteeksiantamuksen aktissa Hengen viran välityksellä ja ”ruokkii” sanalla ja sakramenteilla. Koska seurakunta on ”esimakua taivaasta”, sillä on myös itseisarvo. Seurakunta on todellisesti Kristuksen ruumis. Kristuksen ruumiin jäsenet, uniossa olevat uskovat, ilmentävät Kristusta ajassa. Näin ollen tutkimuksen yksi tulos on se, että myös seurakuntaopin taustalla on oppi uniosta.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan reformaattori Martin Lutherin vanhurskauttamisopin ilmenemistä hänen suomen kielelle käännetyissä virsissään, jotka esiintyvät suomenkielisessä virsikirjassa Yxi wähä suomenkielinen wirsikiria. Martin Luther uskoi musiikin voimaan hengellisen sanoman välittämisessä. Hän piti musiikkia Jumalan lahjana ja tehokkaana keinona vaikuttaa ihmisiin. Lutherin näkemyksen mukaan musiikki kykeni sekä koskettamaan ihmisiä syvällisesti että auttamaan heitä omaksumaan hengellistä opetusta. Suurimassa osassa Lutherin suomennetuista virsistä näkyy hänen vanhurskauttamisoppinsa keskeiset kohdat, jotka on on tiivistetty iskulauseeseen ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Virsissä korostetaan ihmisen tarvetta armoon ja pelastukseen, jotka ihminen saa Jumalan armosta ja uskolla Kristukseen. Joissakin virsissä vanhurskauttamisoppi ei kuitenkaan ole täysin selvästi esillä, vaan esiintyy sivuaiheena, mutta näissäkin tapauksissa oppi esiintyy kätkettynä tai tulkinnallisena. Tämä osoittaa, että Lutherin opetus on läsnä virsissä monimuotoisesti ja ilmenee eri tavoin käyttötarpeen sekä asiayhteyden mukaan. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että Lutherin virret eivät ole vain musiikkia, vaan ne ovat uskontunnustuksellisia tekstejä ja rukouksia, jotka asettavat laulajan oppijan, armon pyytäjän ja uskovan paikalle. Ne toimivat samaan aikaan sekä uskonnon harjoittamisen että opetuksen välineinä.