Browsing by Title

Tämä tutkimus käsittelee kohua, joka alkoi sisäministeri Päivi Räsäsen Kansanlähetyspäivillä pitämästä puheesta heinäkuussa 2013. Tiedotusvälineet tarttuivat tapahtuman jälkeen virkkeeseen, jossa Räsänen pohti, onko Raamattu joskus asetettava lain edelle. Tutkimustehtäväni on selvittää, miten puhetta käsiteltiin suomalaisissa sanomalehdissä. Tutkin ensinnäkin sitä, ketkä puhetta kommentoivat ja miten keskustelu eteni. Toiseksi tarkastelen sitä, millaisia sisältöjä media tuotti Räsäsen puheesta. Aineistooni kuuluu neljätoista Suomessa ilmestyvää suomenkielistä sanomalehteä ja verkkouutispalvelua sekä Suomen Tietotoimisto. Analyysimenetelmäni on aineistolähtöinen laadullinen sisällönanalyysi. Tutkimukseni kontekstia kuvaan esittelemällä tutkimuskirjallisuutta uskonnon asemasta 2010-luvun länsimaisissa yhteiskunnissa. Lisäksi valotan uskonnon suhdetta puoluepolitiikkaan ja mediaan. Tutkimusaineistossa Räsäsen ajatuksiin ottavat kantaa poliitikot, kirkon edustajat, kansalaiset ja media itse. Poliitikot tuomitsivat Räsäsen ajatuksen lain rikkomisesta lähes yksimielisesti ja vaativat Räsästä kantamaan vastuun puheistaan. Kirkon edustajat sanoutuivat irti Räsäsen puheesta kommentoimalla Räsäsen raamattunäkemystä, teologisia painotuksia, eettisiä kantoja ja asemaa suhteessa kirkkoon. Media raportoi puheesta seuranneista kirkosta eroamisista. Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittajan Seppo Simolan ja Räsäsen sananvaihto tiivisti kirkon liberaalin ja konservatiivisen siiven linjaerot. Kansan ääni kuului monipuolisimmin lehtien julkaisemissa mielipidekirjoituksissa. Median vaikutus kohussa näkyi karkeasti jaoteltuna kahdella tasolla: Puhetta ja siihen liittyviä teemoja kommentoitiin ensinnäkin suoraan lehtien pääkirjoituksissa ja muissa toimitusten mielipiteellisissä teksteissä. Toiseksi tiedotusvälineet määrittelivät koko tapausta koskeneen keskustelun kulun. Tarkastelin Päivi Räsäsen puheesta virinnyttä mediakeskustelua myös yhteiskuntatieteellisen moraalipaniikin käsitteen avulla. Moraalipaniikkien on määritelty sisältävän viisi kriteeriä, joilla yhteiskunta reagoi sitä kohtaavaan yhteiseen uhkaan. Nämä kriteerit – huoli, vihamielisyys, suhteettomuus, leimahtavuus ja yksimielisyys – olivat nähtävissä siinä, miten yhteiskunnan eri osapuolet suhtautuivat konservatiiviseen kristilliseen puheeseen. Julkinen keskustelu puheesta toi esiin uskonnon, politiikan ja median liikkeessä olevat valta-asetelmat. Aineistossani poliitikot määrittelivät uskonnon paikan, mutta lopullinen valta oli medialla, joka tarjosi julkisen tilan niin politiikalle kuin uskonnollekin. Moraalipaniikin piirteet osoittivat, että keskustelulle uskonnon paikasta on tarvetta suomalaisessa yhteiskunnassa. Kohussa oli piirteitä sekä sekulaarille että jälkisekulaarille yhteiskunnalle ominaisesta itseymmärryksestä. Tutkimus osoittaa, että samalla, kun yhteiskunta sanoutuu näennäisesti irti yhteisestä moraalista, se etsii suvaitsevaisuudesta itselleen yhteistä pyhää.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Hizbollahin tuottamia marttyyrikertomuksia yhteisön ja kollektiivisen muistin näkökulmista käsin. Tarkoitus on tuoda esiin shiialaisuuden politisoitunutta ja modernia marttyyrikuvastoa Hizbollahin kontekstissa. Hizbollah on Libanonissa ja laajemmin geopoliittisesti toimiva hybridinen organisaatio, joka on 1980-luvun perustamisajoistaan lähtien käyttänyt aktiivisesti resurssejaan martyrologian rakentamiseen erityisesti osana sen islamilaisen vastarinnan ideologiaa. Tutkielman teoreettisena taustaoletuksena on, että itsensä uhraaminen ja marttyyrius ovat sosiaalisia ilmiöitä ja prosesseja, joissa kuolemalle annetaan ryhmän uskomuksia, arvoja ja intressejä palveleva merkitys. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimii ranskalaisen sosiologin, Maurice Halbwachsin (1877–1945) kehittämä kollektiivisen muistin käsite. Halbwachsin elämäntyö keskittyi tarkastelemaan muistojen sosiaalista muodostumista. Teoria muun muassa katsoo, että kollektiivisesti jaetut muistot ja tulkinnat menneisyydestä rakentavat ryhmän identiteettiä ja minäkuvaa nykyhetkessä. Tutkielman aineisto koostuu kymmenestä Hizbollahin nimiinsä ottamasta marttyyrista vuosilta 1982–2008. Tekstilähteet on kerätty Hizbollah-liitännäisestä Baqiatollah-verkkolehdestä. Teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla tarkastelen, millaisia tulkintoja ja merkityksiä marttyyrien elämä, teot ja uhrikuolema kertomuksissa saavat. Lisäksi tutkin, mitä taustalla olevasta yhteisöstä voidaan kertomusten perusteella sanoa. Kollektiivisen muistin kautta analysoin edelleen, miten narratiivit osallistuvat shiiojen jaetun menneisyyden rekonstruointiin ja säilyttämiseen osana Libanonin lähihistoriaa. Tutkielman keskeisin huomio on, että marttyyrikertomusten kautta Hizbollah voi rakentaa ja kommunikoida shiialaista identiteettiään ja asemaansa islamilaisen vastarinnan airuena. Kertomusten kautta lukijoille välittyy arvoja, ihanteita ja uskomuksia, jotka vahvistavat shiiayhteisön sisäistä koheesiota ja määrittelevät ryhmän suhdetta ympäröivään todellisuuteen. Kertomuksista nouseva kollektiivinen muisti kiinnittyy erityisesti Karbalan narratiiviin, johon kertomusten sen hetkistä historiallista tilannetta toistuvasti peilataan ja tulkitaan. Kollektiivisen muistin valossa shiiayhteisön menneisyys näyttäytyy myyttisenä voiton historiana, jossa Karbalassa koetut vääryydet sovitetaan Hizbollahin marttyyrien aktiivisen vastarinnan ja uhrausten avulla.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluselämä on ollut jatkuvan uudistuksen kohteena. Kirkkohallitus päätti järjestää vuosiksi 2011–2013 Tiellä – På väg jumalanpalveluselämän uudistushankkeen. Hankkeen tarkoituksena oli kehittää seurakuntien jumalanpalveluselämää. Vain osa hankkeeseen osallistuneista seurakunnista pysyi hankkeessa loppuun saakka, ja vielä harvempi seurakunta koki onnistuneensa kehittämään voimakkaasti jumalanpalvelustaan parempaan suuntaan. Tutkimukseni seurakunnat Haapajärvi, Kangasniemi, Kempele ja Pielisensuu olivat mielestään onnistuneita seurakuntia. Hankkeen aikana ja sen jälkeen jumalanpalveluksen ympärillä on käyty keskustelua yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten hankkeessa onnistuneiden seurakuntien pääjumalanpalvelukseen tehdyissä muutoksissa näkyy yhteisöllisyys. Aineiston keruu tapahtui jumalanpalveluselämästä vastuussa olevien työntekijöiden kautta sähköpostilomakkeilla. Aineiston analysointi tapahtui teoriaohjaavalla analyysilla. Seurakunnat tekivät yhteisöllisyyteen liittyviä muutoksia vuorovaikutusta kehittämällä. Tehdyt muutokset jakautuivat vuorovaikutusta tukeviin tekijöihin ja toiminnassa tapahtuvaan vuorovaikutukseen. Vuorovaikutusta tukevat tekijät olivat luottamus ja tasavertaisuus, tekemisen mielekkyys, turvallisuuden tunne ja yksilön huomioon ottaminen. Toiminnassa tapahtuva vuorovaikutus jakautui osallistumiseen, vaikuttamiseen, suunnittelemiseen ja samankaltaisuuden kokemiseen. Seurakuntien tekemät muutokset olivat yhteisöllisyyttä kehittäviä. Yhteisöllisyyden parantamiseen jäi kuitenkin haasteitakin. Erityisesti suunnittelun ja kehittämisen vaikuttamismahdollisuuksissa sekä nuorten ja nuorten aikuisten huomioinnissa oli puutteita. Tutkimustuloksista on nähtävissä Fredrik Modéuksen osallistava jumalanpalveluskäsitys. Hänen esittämä osallisuus näyttääkin olevan suurelta osin yhteisöllisyyttä parantavaa. Tuloksissa näkyy myös jumalanpalvelusoppaan suositukset. Jumalanpalvelusoppaan seuraaminen näyttäisi tekevän jumalanpalvelusta yhteisöllisemmäksi. Seurakuntien muutoksissa aktiiviseurakuntalaisten tarpeet näyttivät tulleen paremmin huomioiduiksi kuin harvoin käyvien.

Suomessa asuu vakituisesti noin 300 000 ulkomaalaistaustaista henkilöä. Vuosittain maahamme on muuttanut yli kymmenentuhatta ulkomaalaista. Suomeen on tullut erityisesti 1990-luvulla muiden kulttuurien, etnisen alkuperän ja uskonnon edustajia. Tämä on asettanut evankelisluterilaiselle kirkolle haasteita ja mahdollisuuksia kasvaa monikulttuurisuudessa. Maahanmuuttajat hakeutuvat usein kirkon toiminnan piiriin. Osalla Suomeen muuttaneista on kristillinen vakaumus, osalla jokin muu uskonto tai uskonnottomuus. Seurakunnissa maahanmuuttaja otetaan vastaan samanarvoisena kuin kuka tahansa ihminen. Kristillinen lähimmäisenrakkaus velvoittaa auttamaan kaikkia luotuja. Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten monikulttuurista työtä tekevät rakentavat yhteisöllisyyttä Pelipuistossa, Hervannan lähiöseurakunnassa Tampereella. Teoriataustana käytetään sosiaalisen pääoman teoriaa ja sosiologian klassikoiden yhteisömääritelmiä. Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla Pelipuiston seurakuntakodin työntekijöitä ja vapaaehtoisia. Haastateltavia oli kaikkiaan kolmetoista. Aineisto analysoitiin laadullisen ja aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Monikulttuurista työtä tekevät rakentavat yhteisöllisyyttä kohtaamalla ihmisen, selvittämällä mistä hän on kiinnostunut ja mitä hän tarvitsee. Tarpeista, yhteisistä tekijöistä ja kiinnostuksesta lähtee ryhmän tai kerhon perustaminen. Usein ryhmästä löytyy vapaaehtoinen kerhon ohjaaja. Pelipuiston työntekijöiden toimesta luodaan puitteet kerhoille ja ylläpidetään niitä. Tuetaan sitä, että ihmiset kävisivät Pelipuiston kerhoissa ja löytäisivät ystäviä. Tavoitteena on että maahanmuuttaja löytäisi suomalaisen ystävän. Pelipuisto on toiminnallinen yhteisö, jossa kokoontuu lukuisia pieniä kerhoja. Näissä yhteisöllisyys on kiinteää yhteisöllisyyttä, jossa me-henki on vallitseva. Myös hengellisyys oli yhteisöllisyyttä luova voima. Pelipuiston toiminnallinen yhteisöllisyys on ainutlaatuista. Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakuntien olisi syytä hakea mallia Pelipuiston toiminnasta. Yhteisöllisyyden rakentaminen on kirkon tavoitteena. Tutkimuksessa selvisi, että maahanmuuttajatyöntekijät ja vapaaehtoiset tarvitsevat jatkuvasti koulutusta. Uusien kulttuurien ja uskontojen tunteminen kehittäisi työtä edelleen.

Hengelliset organisaatiot (engl. faith-based organizations) ottavat inspiraatiota ja ohjausta jonkin uskonnon opetuksista ja periaatteista tai kyseisen uskonnon sisäisestä tulkintatavasta tai koulukunnasta. Sekulaarien organisaatioiden tavoin myös hengelliset organisaatiot joutuvat pohtimaan tulevaisuuttaan ja laatimaan strategioita toimintansa kehittämiseksi. Hengellisten organisaatioiden strategiatyössä on paljon yhteistä esimerkiksi voittoa tavoittelemattomien ei-hengellisten organisaatioiden kanssa, mutta oman erityispiirteensä niille antavat uskonnollinen missio, toiminta ja arvopohja. Tämä tutkimus tarkastelee hengellisessä organisaatiossa tehtävää strategiatyötä avoimen strategian viitekehyksestä käsin. Tutkimustehtävänä tutkitaan, miten avoimen strategian kahden perustekijän, läpinäkyvyyden ja osallistamisen, koetaan toteutuvan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Milleniaalien kirkko -strategiahankkeessa. Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu kuuden hankkeeseen osallistuneen kirkon työntekijän haastatteluista, joita analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin menetelmin. Haastatteluaineiston perusteella kirkon ja strategiatyön suhde mielletään ristiriitaiseksi, eikä kirkossa tehtävä strategiatyö ole haastateltavien näkemysten perusteella täysin sopeutunut organisaation erityispiirteisiin. Vaikka strategiatyötä on viime vuosina avattu kirkon työntekijöille, se ei näy laajemmin seurakuntalaisille tai sidosryhmille. Kirkko ei ole asiantuntijavaltaisena organisaationa myöskään erityisen edistynyt jäsentensä osallistamisessa strategiatyöhön, vaikka vapaaehtoisilla on muuten suuri merkitys kirkon jokapäiväisessä toiminnassa. Läpinäkyvyys edellyttää luottamusta ja vastavuoroisuutta, ja sen koetaan vaikuttavan merkittävästi strategiaprosessin suunnitteluun. Osallistaminen vaatii puolestaan yhteistä suuntaa ja jaettuja merkityksellisyyden kokemuksia. Tutkimus osoittaa avoimen strategian viitekehyksen olevan hyödyllinen työkalu hengellisen organisaation strategiatyön tarkasteluun. Analyysin perusteella annetaan suosituksia kirkon strategiatyön sopeuttamiseksi, asiantuntijavaltaisuuden vähentämiseksi sekä refleksiivisen ja henkilökohtaisen tavoitekulttuurin vahvistamiseksi.

Tutkielmani tarkoituksena on analysoida Rawlsin kirjassaan Oikeudenmukaisuusteoria muotoilemaa teoriaa oikeudenmukaisuudesta. Keskityn hänen teoriaansa vain siltä osin, kuin se on ilmaistu tässä yhdessä teoksessa. Keskityn analyysissä Rawlsin käyttämiin käsitteisiin, argumentaatioon ja taustaedellytyksiin. Tutkimuskysymykseni on, miten hyvin Rawls ottaa huomioon yksilönvapauden ja uskonnollisen suvaitsevaisuuden kirjassaan esittämässään teoriassa. Pyrin myös selvittämään, miten Rawls ymmärtää rationaalisuuden ja vapauden käsitteet sekä miten sisäisesti johdonmukainen hänen teoriansa on. Pääasiallisena lähteenä työssäni käytän John Rawlsin teosta A Theory of Justice (2008) ja Rawlsin yleisimmin tunnettujen termien sekä suorien lainausten suomennoksissa olen turvautunut Terho Pursiaisen suomennokseen Oikeudenmukaisuusteoria (1988). Ensimmäisessä pääluvussa esittelen tutkimuksen aiheen, tutkimustehtävän sekä Rawlsin teorian pääpiirteissään. Rawlsin tarkoituksena on ollut luoda yhteiskuntasopimustraditiota jatkava kilpaileva teoria utilitarismille, jonka hän koki teoksensa kirjoittamisen aikoihin olevan vallitseva trendi yhteiskuntafilosofiassa. Hänen teoriansa tarkoituksena on huomioida yksilönoikeudet ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus edeltäjiään paremmin. Toisessa pääluvussa tarkastelen Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa tarkemmin. Tarkastelen teorian sisältämiä oletuksia ja perusteita vapauden suhteen sekä teorian sisältämää menetelmää yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden varmistamiseksi. Rawls olettaa, että rationaaliset alkuasetelman osanottajat valitsisivat kaksi oikeudenmukaisuuden pääperiaatetta, vapausperiaatteen ja eroperiaatteen. Periaatteiden valintaprosessin oikeudenmukaisuuden varmistamiseksi päätökset tehtäisiin tietämättömyyden verhon takaa, jotta valitsijoiden henkilökohtaiset sidonnaisuudet eivät vaikuttaisi lopputulokseen. Kolmannessa pääluvussa käsittelen muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, jonka avulla tarkoituksenani on käsitellä Rawlsin käyttämiä keskeisiä käsitteitä eri näkökulmasta. Tarkastelen erityisesti liberaalia traditiota ja rationaalisuutta sekä sidonnaisuuksien vaikutusta rationaalisuuden syntyyn. Johtopäätöksenäni on, että Rawlsin kirjassaan muotoilema oikeudenmukaisuusteoria ei ansioistaan huolimatta kykene riittävällä tavalla huomioimaan yksilönvapauksien turvaamista eikä uskonnollisen suvaitsevaisuuden toteutumista. Rawlsin teorian voimakkaasti hypoteettinen luonne estää teorialle keskeisten rationaalisuuden ja oikeudenmukaisuuden ilmenemisen johdonmukaisesti. Rawlsin teoriassaan kuvaama rajoitettu moraalinen subjekti ei ole kykenevä tekemään merkittäviä valintoja oikeudenmukaisuudenperiaatteiden suhteen.

Tutkielmani tehtävänä on tutkia, miten eri seurakuntayhtymien verkkojulkaisut puhuvat syrjäytyneistä nuorista. Syrjäytyminen on yhteiskuntaa ja yksilöä koskettava ajankohtainen ongelma. Se voi muun muassa vaikuttaa yksilön osallisuuteen yhteiskunnassa ja se voi myös vaikuttaa yksilön mielenterveyteen sekä taloudelliseen asemaan. Syrjäytyminen koetaan usein kuitenkin ulkoapäin tulevana leimana ja harva luokittelisi itsensä syrjäytyneeksi. Syrjäytyneiden nuorten ongelman ajankohtaisuuden takia koin tutkielmani tutkimuskysymyksen mielenkiintoiseksi. Teologisesta lähtökohdasta syrjäytymiseen on usein suhtauduttu Raamatun pohjalta Jeesuksen opetusten mukaisesti. Jeesus korosti opeissaan muun muassa lähimmäisenrakkautta ja hädänalaisen auttamista. Kirkko osallistuukin toiminnallaan monin tavoin syrjäytyneiden auttamiseen ja syrjäytymisen ehkäisyyn. Suoritan tutkielmani käyttäen sisällönanalyysiä sekä piirteitä diskurssianalyysista. Aineistoni koostui neljästäkymmenestäkahdeksasta eri seurakuntayhtymien sivuilla olevista artikkeleista, teksteistä, tiedotteista sekä yhdestä blogikirjoituksesta, jotka käsittelivät tavalla tai toisella syrjäytymistä. Jaan aineistoni kolmeen eri teemaan sen mukaan, mikä teksteissä painottui eniten. Teemat ovat syrjäytymisen syyt, syrjäytyneiden auttaminen sekä se, miten syrjäytyneistä nuorista puhutaan. Teksteissä syrjäytymisen syyksi nähdään usein kiusatuksi joutuminen, köyhyys, mielenterveysongelmat sekä työn ja koulun ulkopuolisuus. Syrjäytymiseen johtavat syyt siis tiedostettiin. Moni artikkeli esitteli myös erilaisia auttamisen tapoja aina diakoniatyöstä keräyksiin. Auttamisen taustalla oli vahvasti ajatus osallisuuden tukemisesta. Syrjäytyneistä nuorista puhutaan valitsemissani teksteissä usein ymmärtäväiseen ja myötätuntoiseen sävyyn kristillisiä arvoja noudattaen. Heidät kuvaillaan teksteissä usein myös apua tarvitseviksi ja autettavissa oleviksi. Ääneen teksteissä pääsee muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta syrjäytymisen ulkopuoliset korkeassa asemassa olevat henkilöt. Vain yhdessä artikkelissa ääneen pääsevät myös syrjäytyneet itse. Nuorten syrjäytyminen nähdään siis valitsemassani aineistossa vakavana ongelmana ja yhteiskunnan huono-osaisuutena, johon tulee puuttua. Teksteissä heistä puhutaan samalla tavalla, kuin syrjäytyneistä nuorista kirjoitetuissa tutkimuksissa ja kirjallisuudessa.

Tutkimus on laadullinen tutkimus, jossa tarkastellaan 28 lukio-opiskelijan uskonnollisuutta. Sen tavoitteena on selvittää tutkittavan joukon uskonnollisuuden sisältöä ja ilmenemistä, sekä uskonnollisia toiveita. Tutkimustehtävä muodostuu kolmesta kysymyksestä: 1. Millaista on tutkimusjoukon uskonnollisuus? 2. Miten se ilmenee? sekä 3. Millaista uskonnollisuuden tutkimusjoukon mielestä tulisi olla? Tutkimuksen aineisto koostuu 28 esseemuotoisesta kirjoitelmasta, jotka on kerätty16.4.2014 eräässä Pirkanmaalla sijaitsevassa lukiossa. Aineistoa analysoidaan tutkimuksessa sisällönanalyysin keinoin aineistolähtöisesti. Tutkimustulokset esitetään kolmessa pääluvussa, joita ovat Minä uskon, Pyhä yhteinen seurakunta ja Unelmausko. Minä usko –luvussa tarkastelun kohteena on yksityiseen uskonnollisuuteen liittyviä aihealueita. Niitä ovat tutkittavien suhtautuminen Jumalaan, uskon sisältö ja uskon harjoittaminen. Pyhä yhteinen seurakunta –luvussa keskitytään yhteisölliseen uskonnollisuuteen tarkastelemalla tutkittavien ajatuksia kirkosta ja omasta seurakunnasta, kirkollisista toimituksista, sekä tutkittavien uskonnollisuudesta suhteessa muihin ihmisiin. Unelmausko –luvussa pohditaan uskonnollisuuden ihannetta tutkimukseen osallistuvien näkökulmasta. Tutkimuksesta käy ilmi, että tutkittavien uskonnollisuus oli samankaltaista aikaisempiin suomalaisesta uskonnollisuudesta tehtyihin tutkimuksiin verrattuna. Tutkittavien uskonnollisuuden muodostumisessa suurimmat vaikuttajat ovat olleet perhe, omat kokemukset, sekä elämäntapahtumat. Jumalauskon suhteen tutkittavat on jaoteltu uskoviin, epäilijöihin ja epävarmoihin, sekä niihin, jotka eivät uskoneet Jumalaan. Uskovien joukon sisältä löytyy kahdenlaista jumalauskoa: Jeesusta Jumalan poikana pitävien uskoa, sekä korkeampaan voimaan uskovia. Jumalasuhde sisältyy vain Jeesukseen uskovien uskoon. Usko yleisesti käsitetään tutkimuksessa kristinuskona, joka ei merkitse mitään puolille tutkittavista. Kuoleman kohtaaminen lähipiirissä nousee esiin yksittäisenä kokemuksena, jossa uskon merkitys nousee esiin. Yksityisestä uskonnollisuudesta tutkittavien kohdalla todetaan, että heidän rukoilemisaktiivisuutensa on suomalaista keskitasoa ja raamatunlukuaktiivisuus hieman keskitasoa korkeampaa. Yhteisestä uskonnollisuuden vastauksissa esiin nousevat erityisesti rippikoulu ja kirkolliset toimitukset, jotka voidaan nähdä uskonnollisuutta muokkaavina tekijöinä. Uskon privatisoituminen näkyy vastauksissa uskon henkilökohtaisuuden korostamisena ja uskonnollisista asioista puhumattomuutena. Unelmauskon kohdalla todetaan sen olevan mahdotonta, koska täydellistä ja oikeaa uskoa ei ole olemassa. Jos unelmausko olisi mahdollista, se olisi mahdollisimman vapaata. Tutkittavan joukon uskonnollisuudesta voidaan löytää tyyppiesimerkit aktiivisesta ja passiivisesta uskovasta. Näiden tämän tutkimuksen uskonnollisten ääripäiden esimerkkien väliin voidaan sijoittaa kaikki tutkimukseen osallistuneet sen perusteella miten aktiivista tai passiivista heidän uskonnollisuutensa on suhteessa tutkimuksessa tutkittuihin uskonnollisuuden osa-alueisiin. Ainoastaan kirkollisia toimituksia ei voida ottaa huomioon, koska ne koskettavat lähes jokaista vastaaja riippumatta suhtautumisesta uskonnollisuuteen.

Tutkimuksessa muodostetaan yläkoululaisen oppimismotivaatio katsomusopetuksessa peruskoulun seitsemännellä, kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla, sekä erikseen katsomusryhmissä. Oppilaiden motivaation muutoksia selvitetään luokka-asteelta toiselle. Motivaatiota tutkitaan Jaquelynne Ecclesin ja Allan Wigfieldin odotusarvoteorian pohjalta. Odotusarvoteoria on yksi merkittävimmistä motivaatiotutkimuksen teorioista, jonka avulla on tutkittu lapsia ja nuoria yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Teorian mukaan uskomukset omista kyvyistä, tulevaa menestystä kohtaan luodut odotukset sekä tehtäväkohtainen arvostus vaikuttavat siihen, kuinka motivoitunut lapsi tai nuori on. Katsomusaineisiin liittyvää tutkimusta odotusarvoteorian näkökulmasta ei ole aikaisemmin tehty. Tutkimus tehtiin kvantitatiivisena tutkimuksena syksyn 2016 ja kevään 2017 aikana. Tutkimukseen osallistui 332 perusasteen 7-9 –luokkien oppilasta, jotka osallistuivat joko evankelis-luterilaisen uskonnon, islamin tai elämänkatsomustiedon opetukseen. Tutkittavat olivat Etelä- ja Itä-Suomesta. Tutkimus tehtiin kolmen tutkimuskysymyksen johdattamana: 1. Minkälainen on peruskoulun yläakouluikäisen oppilaan oppimismotivaatio katsomusopetuksessa? 2. Minkälainen on yläkouluikäisen oppimismotivaatio seitsemännellä, kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla ja miten motivaatio muuttuu yläkoulun aikana? 3. Minkälainen motivaatiomalli muodostuu eri katsomusaineiden oppilaille? Oppilaat olivat keskinkertaisesti motivoituneita kaikilla luokka-asteilla ja opetusryhmissä. Tutkimuksen mukaan suurin motivaatiota nostava arvo oli kykyuskomuksilla ja menestysodotuksilla ja laskeva arvo hyötyarvolla. Hyödyllisimpänä katsomusainetta pitivät islamin opetusryhmän oppilaat ja hyödyttömimpänä elämänkatsomustiedon oppilaat. Katsomusoppiaineen oppimismotivaatiossa tapahtui muutoksia yläkoulun aikana. Seitsemännen ja kahdeksannen luokan motivaation keskiluvut pysyivät lähes samoina eikä niissä ollut pienistä arvon laskuista huolimatta tilastollisesti merkitsevää muutosta. Yhdeksännen luokan oppilaat sen sijaan olivat tilastollisesti merkitsevästi motivoituneempia kuin kahdeksannen luokan vastaajat. Niin kiinnostus katsomusaineeseen kuin oppiaineen koettu hyötykin saivat korkeammat arvot yhdeksännen luokan mittauksessa. Tämä tulos ei ollut linjassa aikaisemman tutkimuksen tulosten kanssa, joissa on tilastollisesti todettu motivaation laskua yläkoulun alusta yläkoulun loppuun. Tässä tutkimuksessa saatu poikkeava tulos saattaa johtua katsomusaineen ja aikaisemmassa tutkimuksessa käytettyjen aineiden (esimerkiksi matematiikka, lukutaito) erilaisesta luonteesta. Katsomusaineen merkittävyys saattaa avautua vasta vähän vanhemmalle oppilaalle.

Vuoden 1932 alkaessa kansanäänestyksen tulos oli selvä. Kieltolailla ei ollut kansan tukea, joten siitä oli luovuttava. Suomen valtion talous oli vuoden 1931 aikana kehittynyt huolestuttavaan suuntaan. Työttömyys oli kasvussa ja valtion kassa tyhjeni uhkaavasti. Lapuan liikkeen äärioikeistolaiset toimet toivat myös epävarmuutta. Kieltolain kumoamisella ja alkoholijuomien verottamisella Suomen valtio tavoitteli uusia tuloja valtion kassaan ja kauppasuhteitten parantumista Euroopan viinimaiden kanssa. Talousnäkökulman lisäksi Alkon perustamisella kitkettiin trokarikulttuuria, joka oli kieltolain aikana heikentänyt kansan moraalia. Myös Lapuan liike oli vaatinut kieltolain kumoamista. Pro gradu -tutkielmassani selvitän millaisena papiston näkemys alkoholin ja yhteiskunnan suhteesta näyttäytyi ja millaisin voimasuhtein. Tutkin keitä olivat ne papiston edustajat, jotka esittivät alkoholipoliittisia kannanottoja, ja millaisia vaikutteita heidän toimintansa taustoilta löytyi. Papistolla tarkoitan ryhmää ja henkilöitä, jotka olivat koulutukseltaan teologeja. Liitän keskusteluun myös rajatapauksia, jotka olivat esimerkiksi kansanedustajia, joilla oli uskonnollista taustaa. Tutkielmassani käsiteltävät tapahtumat määräytyivät suomalaisen papiston kannalta oleellisten kirkollis-yhteiskunnallisten lehtien Kotimaan ja Vartijan alkoholipoliittisten artikkeleiden kautta. Arvioin myös mainittujen lehtien linjoja suhtautumisessaan alkoholipolitiikkaan. Tutkimusmetodini aiheeseen on tapahtumahistoriallinen narraatio. Luvut ovat systemaattisesti teemoitettuja. Tutkielmani päälähteet ovat Kotimaa, Vartija, ”Kirkko ja kansanelämä” -kirjanen, ylimääräisten valtiopäivien pöytäkirjat ja Ylioppilaslehti. Lisäksi lähteinäni ovat Antti J. Pietilän, Jaakko Gummeruksen ja Kaarle Kustaa Aron henkilöarkistot ja jotkut Helsingin Sanomien, Uuden Suomen, Yhdyssiteen ja Sosialidemokraatin yksittäiset lehdet. Tutkimuksessani selviää, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko suhtautui alkoholipoliittiseen keskusteluun lainkuuliaisuutta vaalien ja pitäen itsensä poissa puoluepolitiikasta kansan yhtenäisyyttä vaalien. Arkkipiispa Ingman ja piispa Gummerus ylläpitivät kirkon virallista linjaa. Ylimääräisillä valtiopäivillä suurin osa kansanedustajapapeista kannatti uutta väkijuomalakia. Kotimaa julkaisi kevään aikana alkoholipoliittisia kannanottoja laidasta laitaan, mutta perusvireltään se seurasi kirkon johdon ja lainkuuliaisuuden linjaa. Suurin osa tutkimuksestani käsitteli kuitenkin kirkon raittiusväen kannanottoja, jotka kumpusivat lähimmäisen rakkauden todeksi elämisestä ja kansan siveellisyyden kunnioittamisesta. Mm. Tohtori Sirenius, lähetysjohtaja Tarkkanen, sosiaaliministeriön raittiusosaston päällikkö Aro, kansanedustaja Päivänsalo ja äänekkäimpänä Vartijan päätoimittaja professori Pietilä olivat raittiusmiehiä, joille ehdoton raittius oli kristillinen periaate, johon kansan siveellisyys rakentui. Pietilän terävä kritiikki kirkon virallista linjaa vastaan herätti paheksuntaa Kotimaassa. Sirenius ja Päivänsalo esiintyivät diplomaattisemmin. Aro vetosi raittiusyhteistyön puolesta. Hän oli myös raittiusmies, joka oli toimeenpanemassa uutta väkijuomalakia. Yksityiskohtaisen lähdeaineiston analysoinnin kautta tutkimukseni syventää ja monipuolistaa käsitystä suomalaisen papiston roolista alkoholipoliittisessa keskustelussa keväällä 1932.