Browsing by Subject "eksegetiikka"

Tutkielmassa tarkastellaan 1 Samuelin kirjan tekstiä (MT) kirjallisuudentutkimuksen käsittein. Tutkimuskysymys kohdistuu lukujen 10 ja 19 kuvauksiin kuninkaan joutumisesta hurmostilaan. Tutkielmassa selvitetään, millä tavalla kyseiset tapahtumakohdat liittyvät 1 Samuelin kirjan kertomukseen. Tekstiä lähestytään juutalaisena kertomakirjallisuutena, jossa päähenkilöinä toimivat kansanjohtajat ja kuninkaat. Myös Jumalan roolia tarkastellaan kaunokirjallisena henkilöhahmona. Tarkastelun näkökulma on rajattu kerronnan analyysiin. Tutkimuksessa on aikaisemmin havaittu tekstin kaunokirjalliset piirteet, jotka näkyvät muun muassa Saulin ”traagisessa” tarinassa. Tutkielmassa sovellettava fiktiologinen tarkastelutapa ottaa huomioon kuvitteellisen kertojan roolin kertomusta rakentavana tekijänä. Aiemmin on puhuttu kaikkitietävästä kertojasta, jonka näkökulma hallitsee kertomusta. Olennainen ero kuvitteellisen kertomuksen ja esimerkiksi historiankirjoituksen välillä koskee kertojan kykyä kuvata henkilöhahmojen sisäistä elämää. Kertomuksen rakentumista tarkastellaankin kiinnittämällä huomiota kertojan näkökulmaan henkilöhahmojen rakentumisessa. Kertojan käsitys Jumalasta piirtyy esiin kirjan alkuluvuissa muodostaen fiktion näkökulmasta sisäisen, jumalallisen viitekehyksen. Tähän viitekehykseen kuuluu profeetallinen toiminta, joka tässä kertomuksessa kulminoituu Samuelin henkilöhahmoon. Samuelilla on rooli Israelin ensimmäisten kuninkaiden, Saulin ja Daavidin valinnassa. Saulin joutuminen profeetalliseen hurmostilaan 10:10-16 tapahtuu Samuelin ennustuksen mukaisesti, ja liittyy olennaisesti Saulin hallitsijaksi valitsemiseen. Kertoja paljastaa, kuinka Samuelin ennusmerkki toteutuu, ja Saulista tulee ”toinen mies”. Kansa ei käsitä, mitä on tapahtunut, tai miksi Saul esiintyy profeettajoukon kanssa. Lukija sen sijaan tietää, mistä on kysymys. Kuninkaan toinen esiintyminen hurmostilassa liittyy tapahtumien sarjaan, jossa Daavid joutuu Saulin vihan kohteeksi. Estääkseen Saulia pääsemästä käsiksi Daavidiin, hänet johdetaan profeetalliseen hurmostilaan kohdassa 19:18-24. Lukijalle ei jää epäselväksi, ketkä juonen takana ovat. Samuel profeettoineen ja Jumalan henki edustavat kertomuksen suvereenia, arvaamatonta voimaa. Tarkkaa lukijaa tapahtumat eivät kuitenkaan pääse yllättämään. Saul on todella muuttunut mies. Tapahtumakohtia, ja niiden yhteyttä toisiinsa, on kuitenkin vaikea ymmärtää ilman kuvitteellisen kertomuksen ja sen sisäisen viitekehyksen hahmottamista. Tutkielman tavoitteena on hahmottaa, teoreettiseen viitekehykseen nojaten, myös muinaista tapaa luoda rikasta uskonnollista ja profeetallista kertomakirjallisuutta. Fiktion käsitteen käyttäminen tutkielmassa määritellyssä lajityypillisessä (ei-referentiaalinen kertomus) mielessä avaa mahdollisuuden tarkastella Vanhan testamentin kirjoituksia laajemminkin erityislaatuisina osoituksina muinaisen kirjailijan/kirjailijoiden kaunokirjallisusta kyvyistä. Samalla tehdään palvelus myös historiantutkimukselle.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Matteuksen evankeliumin täyttymyssitaatteja. Täyttymyssitaatit voidaan tunnistaa sitaattiformelista, jonka perusmuoto on [ἵνα] πληρωθῇ τὸ ῥηθὲν διὰ … τοῦ προφήτου λέγοντος (että kävisi toteen mikä on puhuttu… profeetan kautta). Täyttymyssitaatin keskeinen sana on verbin πληρόω (käydä toteen, toteutua) passiivimuoto. Sitaattiformelin käyttö osoittaa, että Matteus hakee omalle tekstilleen lisää arvovaltaa vanhemmista kirjoituksista. Kun hän vielä lisää sitaattiformeliin profeetan nimen, hän hakee arvovaltaa omalle tekstilleen tunnetulta profeetalta. Sitaattiformelissa Matteus mainitsee nimeltä profeetat Jesaja ja Jeremia. Pienemmät profeetat Hoosean ja Sakarjan hän jättää mainitsematta. Tällöin hän viittaa vain profeetan sanaan. Täyttymyssitaattien lukumäärä on kiistanalainen kysymys. Tutkijat ovat esittäneet yhteensä 16 sitaattia täyttymyssitaateiksi. Kymmenen näistä sitaateista (Matt. 1:22–23; 2:15; 2:17–18; 2:23; 4:14–16; 8:17; 12:17–21; 13:25; 21:4–5 ja 27:9) löytyy yleensä kaikkien tutkijoiden listalta ja ne myös täyttävät täyttymyssitaatin määritelmän, jonka mukaa sitaattiformelissa on verbin πληρόω passiivimuoto, sitaatti on kertojan kommentti eikä sitä ole sijoitettu Jeesuksen itsensä sanomaksi. Tässä tutkimuksessa keskitytään näihin kymmeneen täyttymyssitaattiin. Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu, että täyttymyssitaattien sanamuoto ei vastaa suoraan Septuagintan sanamuotoa vaan on joissain tapauksissa lähempänä hepreankielistä masoreettista tekstiä. Tässä tutkimuksessa sitaattien sanamuotoja verrataan Septuagintaan ja masoreettiseen tekstiin ja pohditaan sitä, ovatko sitaattien sanamuodot peräisin kreikan- vain hepreankielisestä tekstistä. Tutkimuksessa havaitaan, että sitaateissa on sellaisia viittauksia Septuagintaan, jotka osoittavat, että Matteus on tuntenut Septuagintan tekstin eivätkä ainakaan kaikki sitaatit ole Septuagintasta riippumattomia käännöksiä hepreasta. Täyttymyssitaattien sanamuotoja on myös viidessä sitaatissa muokattu, jotta sitaatti sopii paremmin Matteuksen evankeliumin kontekstiin. Matteus myös käyttää sitaatissa olevia sanoja sitaattia ympäröivässä lähikontekstissa. Näin ollen sitaatit eivät ole irrallisia elementtejä, jotka on vain ripoteltu evankeliumiin. Tutkimuksen toisena aiheena on pohtia täyttymyssitaattien luomaa kuvaa Jeesuksesta. Sitaattien tekstit liittyvät Jeesus Nasaretilaisen elämänvaiheisiin, syntymään ja kuolemaan. Täyttymyssitaattien Jeesus on ihmisläheinen, lempeä opettaja, joka puhuu vertauksin Jumalan valtakunnasta. Vertaukset hän myöhemmin selittää opetuslapsilleen. Hän on myös valontuoja, joka tuo valon muukalaisille ja häneen muukalaiset panevat toivonsa. Täyttymyssitaattien Jeesusta myös vainotaan, hänet petetään ja hän on vain kolmenkymmenen hopearahan arvoinen. Täyttymyssitaateista nousee esiin kaksi keskeistä teemaa: Mooses ja muukalaiset. Mooses-teemassa Matteus katsoo taaksepäin ja rinnastaa Jeesuksen Moosekseen, kun taas muukalaisuusteemassa hän katsoo eteenpäin aikaan, jolloin sanoma Jeesuksesta viedään myös muukalaisille.

Tämän tutkielman tavoitteena on soveltaa kahta kognitiivista rituaaliteoriaa Vanhan testamentin tekstin Numeri 5:11–31 tutkimukseen – arvioiden samalla kyseisten teorioiden suhdetta ja antia muinaisten tekstien tutkimukselle. Tämä tavoite nousee osittain kognitiivisten näkökulmien lisääntyvästä käytöstä raamatuntutkimuksessa. Hyödynnän R. N. McCauleyn ja E. T. Lawsonin rituaalien kompetenssiteoriaa sekä P. Boyerin ja P. Liénardin teoriaa mielen varojärjestelmistä peilaamalla niitä tekstiin Num. 5:11–31, kyseistä tekstiä koskevaan aiempaan tutkimukseen, muinaista Lähi-itää koskevaan aineistoon sekä kognitiotieteistä, psykologiasta ja kognitiivisesta uskonnontutkimuksesta nouseviin laajempiin näkökulmiin. Tekstissä Num. 5:11–31 kuvataan aviorikoksesta epäillylle vaimolle suoritettavaa monivaiheista rituaalia, jossa uhrataan Jahvelle, vannotaan vala sekä juotetaan naiselle rituaalivettä, jonka on määrä vaikuttaa hänen sukupuolielimiin ja hedelmällisyyteen jollain tavoin. Tekstiin liittyy lukuisia teksti- ja lähdekriittisiä kysymyksiä. Nämä ovat johtaneet osan tutkijoista esittämään, että tekstissä Num. 5:11–31 kuvattaisiin useampaa rituaalia tai että siinä olisi yhdistelty erillisiä rituaalikuvauksia. Tekstissä Num. 5:11–31 voidaan myös havaita monia yhtäläisyyksiä muualla Vanhan testamentissa ja muinaisen Lähi-idän teksteissä kuvattuihin rituaaleihin sekä avioliittoa, aviorikosta ja naisia koskeviin kuvauksiin. Tuon työssäni esille, miten ruumiillisten prosessien, tunteiden ja näihin pohjaavan ajattelun voidaan katsoa vaikuttaneen oleellisesti tekstissä Num. 5:11–31 esiintyviin teemoihin ja käsityksiin. Numerin 5:11–31 ja sen taustalle monesti oletetun rituaalin suhdetta on syytä problematisoida, sillä rituaaliteorioiden ja kognitiivisten lähestymisten valossa vaikuttaa todennäköiseltä, että rituaalit eivät ainoastaan vaikuta teksteihin, vaan tekstit vaikuttavat myös rituaaleihin ja nämä prosessit ovat keskenään monimutkaisessa vuorovaikutuksessa. Rituaalikäyttäytymisen yhteydessä esiintyvä ajattelu ei myöskään aina vastaa teologisesti oikeaoppiseksi miellettyjä tai ylöskirjattuja käsityksiä. Tuon esille, miten tekstillä Num. 5:11–31 on mahdollisesti pyritty vaikuttamaan sekä rituaalikäytänteisiin että Jahveen ja tämän tunteisiin. Arvioin kriittisesti käyttämiäni kognitiivisia rituaaliteorioita ja kognitiivisia lähestymisiä raamatuntutkimukseen tuoden esille, miten ne voisivat hyötyä mm. automaattisten ja kontrolloitujen ajatteluprosessien välisten erojen tarkemmasta huomioinnista, muinaisten ja modernien ihmisten aivojen kasvu- ja kehitysympäristöjen erojen perehtyneestä pohdinnasta sekä tekstien ja lukutaidon kognitiivisten ja kulttuurillisten vaikutusten selkeämmästä esiintuonnista.

Jeesuksen viimeistä ateriaa tarkastellaan myyttinä, jonka synty selitetään evoluutiobiologisen ja -teoreettisen viitekehyksen avulla. Myytti-sanaa käytetään teknisenä, uskontotieteellisesti määriteltynä etic-terminä. Lähtökohta on se, että eksegetiikan tutkimuskohteiden katsotaan kuuluvan Homo sapiens -eläinlajin laajasti ymmärrettyyn fenotyyppiin. Kaikkien muiden fenotyypillisten piirteiden tavoin myös niiden tieteellinen selittäminen edellyttää evoluutioteoriaa. Nykyihmislajille on biologisessa evoluutiossa kehittynyt kyky kumulatiiviseen kulttuuriin, ja yksi lajin kulttuurituotteista on viimeinen ateria -myytti. Koska evoluutio ei ole elävän materian ominaisuus, vaan universaali algoritmi, ovat Jeesus-traditiot darwinistisen muuntelu–perinnöllisyys–valinta-prosessin tuotteita ja kohteita siinä missä biologisetkin entiteetit. Kulttuurievoluutio muistuttaa biologista rinnakkaisilmiötään, ja se tapahtuu elävässä kudosrakenteessa tai eläimen valmistamalla alustalla. Raamatuntutkijoiden argumentoidaan tästä syystä hyötyvän merkittävästi sekä evoluutioteoreettisesta että -biologisesta perusymmärryksestä. Viimeinen ateria -kertomus on tämäntyyppiselle uskontotieteellis-eksegeettiselle tutkimukselle otollinen kohde. Kysymykseen kertomuksen alkuperästä liittyy ristiriitaisilta vaikuttavia seikkoja, sillä se näyttää yhtäältä Nasaretilaisen elämäntapahtumasta nousevalta Jeesus-traditiolta, ja toisaalta se taas on vertailevan uskontotieteen näkökulmasta kulttiaitiologia, jollaisista monet ovat historiatieteellisessä mielessä sepitteellisiä. Lisäksi viimeinen ateria -kertomuksessa on eksegeettisten, kirkkohistoriallisten ja etnografisten aineistojen perusteella kyseessä poikkeuksellisen menestynyt kulttuurientiteetti. Tutkielmassa kysytään ensinnäkin sitä, miten viimeinen ateria -kertomus sai alkunsa, eli miten kyseinen kulttuurimuuntelu tuli. Toinen kysymys koskee sitä, mihin kertomuksen suhteellisesti korkea kulttuurievolutiivinen kelpoisuus perustui, eli miksi kyseinen muuntelu periytyi jo varhaiskristillisissä populaatioissa luotettavammin ja nopeammin kuin monet sen kilpailijoista. Vastaukset muodostavat yhdessä myytin synty -selityksen. Tutkielmassa argumentoidaan, etteivät Uuden testamentin eksegetiikan lähdemateriaalin tuottaneet nykyihmiset poikenneet ratkaisevasti tämän päivän Homo sapiens -yksilöistä. Tämä kivijalka-argumentti mahdollistaa arkeologisten, historiallisten ja etnografisten vertailuaineistojen sekä käyttäytymis- ja luonnontieteellisen tutkimuksen täysipainoisen hyödyntämisen. Historiallis-kriittisten menetelmien sekä niihin nivottujen käyttäytymis-, uskonto- ja luonnontieteellisten tutkimusten avulla osoitetaan, että viimeinen ateria -kertomus on ollut poikkeuksellisen menestyksellinen kulttuurientiteetti jo ensimmäisen vuosisadan keskivaiheilla, mutta sen alkuperä ei palaudu Jeesus Nasaretilaisen ainutkertaiseen elämäntapahtumaan. Kertomus on monien muiden kulttiaitiologioiden tavoin saanut alkunsa konvergenttisen kulttuurievoluution kautta; tälle prosessille esitetään ilmiötason selitys, joka tarkennetaan kreikkalais-roomalaiseen maailmaan ja viimeinen ateria -kertomukseen. Myyttien korkea kelpoisuus perustuu niiden kertomusmuotoisuuteen, tietynlaiseen sisältöön sekä kyseisten kulttuurientiteettien ja ritualisoidun kollektiivisen käyttäytymisen väliseen vuorovaikutussuhteeseen. Myytit pystyvät useita kilpailijoitaan paremmin hyödyntämään evoluutioprosessien Homo sapiens -kognitioon luomia lajityypillisiä herkkyyksiä, ja viimeinen ateria -myytti oli tässä jopa poikkeuksellisen taitava. Tutkimustulosten pohjalta ehdotetaan muutoksia eksegetiikan nykyisiin koulutus- ja tutkimuskäytäntöihin. Evoluutiobiologista ja -teoreettista viitekehystä esitetään raamatuntutkimuksen yleiseksi runkoteoriaksi.