Browsing by Title

Nimi ’dalit’ kuuluu kastittomille ja kantaa mukanaan kastisyrjinnän pitkää historiaa. Keskeinen osa tätä historiaa on se, kuinka kastisyrjintää on perusteltu hindulaisuudella. Tässä tutkielmassa tarkastelen kolmen intialaisen dalitin käsityksiä hindulaisuudesta jälkikoloniaalin teoreettisen viitekehyksen läpi. Kaikki kolme valitsemaani dalitia – valtakunnanpoliitikko B.R. Ambedkar, sekä dalit-teologit A.P. Nirmal ja V. Devasahayam – tulkitsevat kastijärjestelmää sisäpuolisina mutta hindulaisuutta ulkopuolisina. Tutkimuskysymykselläni on kaksi aiempaan tutkimukseen perustuvaa apukysymystä. Ensiksi, tarkastelen dalitiutta erityisenä sorron kontekstina, josta käsin hindulaisuutta luetaan. Toiseksi, tarkastelen kolonialismin epistemologista vallankäyttöä ‘hindulaisuuden’ käsitteellistämisessä. Tutkielman metodina on käsiteanalyysi. Lähteenä on yhteensä viisi tekstiä: Ambedkarin puhe, sekä kaksi teologista tekstiä Nirmalilta ja Devasahayamilta. Hindulaisuus näyttäytyy valitsemilleni dalit-lähteille olemuksellisesti sortavana uskontona. Heidän tapansa rakentaa sorron olemus etenkin pyhistä kirjoituksista, bramiini-pappiskastin auktoriteetista, sekä kastin opillisista perusteluista ei tule tyhjästä, vaan sen voi nähdä liittyvän laajempaan kolonialistiseen tapaan käsitteellistää ’uskonto’. Kuitenkin, valitsemani dalit-lähteiden voisi nähdä käyttävän kastisyrjinnän ’uskonnollista’ olemusta strategisena keinona painottaa syrjinnän pysyvyyttä ja kokonaisvaltaisuutta. Kaikki lähteeni pitävät hindulaisuutta olemuksellisesti sortavana, mutta heidän tapansa suhtautua omaan dalitiuteensa eroavat toisistaan, mikä näkyy myös heidän yksilöllisissä painotuksissaan hindulaisuuden käsittelyn suhteen. Siinä missä kristityille dalit-teologeille dalitiudella on vapautettu ja ensisijainen asema suhteessa Jumalaan, demokraattisen ja modernisoidun Intian rakentamiseen sitoutunut valtakunnanpoliitikko Ambedkar pyrkii ennen kaikkea kasti-identiteettien hävittämiseen. Heidän erilaiset tapansa käsitteellistää ’uskontoa’ suhteessa vapautukseen näkyvät tässä. Dalit-lähteeni eivät näe, että kääntymys yhdestä uskonnollisesta traditiosta toiseen olisi riittävä ratkaisu kastisyrjinnän todellisuuteen. Heille raja sorron ja vapautuksen välissä ei kulje kahden uskonnon välillä. Sen sijaan, he vaativat ja rakentavat kokonaisvaltaisempaa kastitodellisuuden transformaatiota, jossa transsendentit ja maalliset vapautustaistelut sekoittuvat.

Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, millä tavoin yksilön ja sosiaalisen muistamisen mekanismit vaikuttivat Jeesus-traditioiden välittämiseen varhaiskristillisissä yhteisöissä. Tapausesimerkkinä käsittelen synoptista traditiota Jeesuksen kirkastumisesta, jonka silminnäkijöiksi kerrotaan Pietari, Jaakob ja Johannes. Kysyn, minkälainen muisto on mahdollisesti ollut kertomuksen taustalla. Teen ensin katsauksen 2000-luvun Jeesus-tutkimukseen, jossa on hyödynnetty muistin näkökulmaa. Esittelen sen jälkeen tutkielmani teoreettisen viitekehyksen, muistamisen mekanismit. Käyn läpi muistijärjestelmän keskeisimmät toimintatavat ja tarkastelen, millä tavoin muistot ovat alttiita vääristymään ihmismielessä. Sosiaalista ja kollektiivista muistamista lähestyn kahdesta tulokulmasta; ensinnäkin, miten vuorovaikutustilanteet vaikuttavat muiston rekonstruoimiseen ja toiseksi, miten varhaiskristillisiä traditioita välitettiin suullisesti ja kirjallisesti ensimmäisellä vuosisadalla. Analysoin lopuksi kirkastuskertomusta muistitutkimuksen näkökulmasta. Esitän hypoteesin, että kirkastuskertomuksen taustalla on Pietarin omaelämäkertamuisto. Analyysini lähtökohtana on, että Markus tekstualisoi Pietarin muistoja, joita Matteus ja Luukas myöhemmin hyödynsivät. Muistin näkökulmasta etenkin juutalaiset traditiot Eliasta ja Mooseksesta sekä Jumalan ilmestymisestä pilven muodossa vaikuttivat voimakkaina kulttuurisina skeemoina tapahtuman ymmärtämiseen ja muistamiseen. Juutalaiset traditiot eivät kuitenkaan itsessään selitä muiston syntyä, vaan näyttävät tarjonneen elementtejä tapahtuman tulkintaan. Kertomuksessa on myös kiusallisia kohtia, joita ei todennäköisesti olisi hyväksytty mukaan sepitettyyn tarinaan. Muistoilla on vuorovaikutustilanteissa tapana vakiintua varhain skemaattiseen käsikirjoitukseen, joka auttaa palauttamaan kertomuksen mieleen seuraavilla kerroilla. Esitän, että Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin keskinäinen tapahtuman läpikäynti on ollut kriittinen vaihe muiston jäsentyessä kertomukselliseen muotoon. Koska Pietarilla on ollut merkittävä auktoriteettiasema varhaisessa seurakunnassa, on hänen versiotaan kertomuksesta pidetty varjelemisen arvoisena. Matteus ja Luukas hyväksyivät evankeliumeihinsa kertomuksen ydintapahtumat, mutta tulkitsevat tapahtuman merkitystä hieman Markuksesta poiketen. Erityisesti Luukas pyrkii muovaamaan tapahtuman tulkintaa niin, ettei se olisi ristiriidassa juutalaisten kirjoitusten kanssa. Luukas tekee myös Markusta vahvempia kytköksiä Mooses-traditioihin ja evankeliuminsa muihin kertomuksiin, kuten Getsemanen episodiin. Näin hän rakentaa yleisölleen kollektiivista muistoa Jeesuksesta taiteillen oikeaoppisten tulkintojen ja epätyydyttävän lähdeaineistonsa välillä. Muistitutkimuksen näkökulma auttaa valaisemaan, miten autenttiset muistot ovat olleet läsnä varhaiskristillisten yhteisöjen ponnisteluissa rekonstruoida menneisyyttä. Lähestymistapa ei ole riittävä työkalu todistamaan hypoteesia taustalla olevasta historiallisesta tapahtumasta todeksi. Hypoteesia testaamalla voi kuitenkin esittää skenaarion siitä, miten historia ja traditiot ovat olleet vuorovaikutuksessa keskenään ja rakentaneet kollektiivista muistoa Jeesuksesta.

Tutkimukseni tarkastelee Norjan lehdistön uutisointia ja lehdistössä käytyä keskustelua holokaustista ja juutalaisista vuosina 1945 ja 1946. Norja oli sodan aikana Saksan miehittämä maa ja Norjasta lähetettiin 767 juutalaista tuhoamisleirille Puolan alueelle. Sodan aikana vahvan sensuurin alaisena olleet lehdet vapautuivat Norjan vapauden koittaessa toukokuussa 1945. Tutkin pro gradu -tutkielmassani sitä, miten lehdet uutisoivat jo aiemmin keväällä vapautetuista keskitys- ja tuhoamisleireistä. Lisäksi tutkimus keskittyy erityisesti siihen, miten holokaustin toteuttajia kuvattiin. Tämän tutkimuksen lähteinä ovat neljä norjalaista päivälehteä: Aftenposten ja Verdens Gang sekä kristilliset Vårt Land ja Dagen. Tutkimus osoittaa, että Norjan lehdistössä kirjoitettiin kesällä 1945 paljon keskitysleireistä, ja silminnäkijäkertomukset olivat tärkeä osa uutisointia. Belsenin oikeudenkäynnin myötä holokaustista selvinneet nousivat enemmän esille, kun taas syksyn 1945 edetessä holokaustin uhrit painuivat uutisoinnissa taka-alalle. Massiivista Nürnbergin oikeudenkäyntiä lehdistö seurasi vaihtelevalla innostuksella luoden norjalaisille laajempaa käsitystä niin sodan tapahtumista kuin holokaustista. Norjan lehdistö ei kuitenkaan pitänyt holokaustia oikeudenkäyntiuutisoinnin keskiössä, vaan keskeisemmäksi koettiin syyllisten tuomitseminen ja rankaiseminen. Oikeudenkäyntiuutisoinnin lisäksi Norjan lehdistö uutisoi juutalaisista, jotka olivat jääneet pakolaisiksi sodan myötä. Keskeiseksi teemaksi tutkimusajanjaksolla kristillisissä lehdissä nousi kristillisten juutalaislähetysjärjestöjen saama näkyvyys ja vahva kristillinen sionismi. Tämä tutkimus osoittaa, että juuri nämä uutiset pitivät esillä juutalaisten kohtaloa ja loivat omaa muistokulttuuria juutalaisten oman sodanjälkeisen muistokulttuurin rinnalle. Kristillisten lehtien kirjoituksista välittyy, että juutalaisten kärsimysten nähtiin vahvasti tukevan juutalaisten oikeutta ”pyhään maahan”. Samaan aikaan kiristyvän Lähi-idän poliittisen tilanteen myötä juutalaiset esiintyivät uutisissa negatiivisessa valossa, mutta Norjan Israelin lähetyksen ja muiden kristillistä sionismia edustavien kirjoittajien myötä myös juutalaisten ainutlaatuisuutta ja tärkeyttä korostettiin.

Hannah Arendtin kirjoittamaa oikeudenkäyntiraporttia Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä on kutsuttu yhdeksi 1900-luvun ristiriitaisimmista teoksista. Arendtin teos Eichmann in Jerusalem, A Report on the Banality of Evil (1963), aiheutti aikanaan polemiikin, jota on kutsuttu muun muassa “katkerimmaksi holokaustikeskusteluksi ikinä” ja ”New Yorkin intellektuellien sisällissodaksi”. Eichmannin oikeudenkäynti laukaisi holokaustin käsittelyn aallon Yhdysvalloissa, jossa holokaustista ei ollut puhuttu julkisesti ennen 1960-lukua. Näin myös Arendtin raportin aiheuttamissa reaktioissa oli kyse holokaustin muiston käsittelystä. Pro gradu -työni selvittää, millaiseen sävyyn kahdessa yhdysvaltalaisessa juutalaislehdessä kirjoitettiin Hannah Arendtin kirjoituksista vuosina 1963–69. Tutkin, ketkä Arendtista kirjoittivat, millaisia argumentteja he käyttivät ja miten kirjoittelu muuttui 1960-luvun loppua kohti tultaessa. Tarkastelen erityisesti tavallisten juutalaisten, lehtien yleisönosastojen kirjoittajien, kirjoituksia koskien Arendtia, sillä niitä ei ole aiemmassa tutkimuksessa otettu juuri huomioon. Tutkimuksen lähteet ovat kaksi Yhdysvalloissa ilmestyvää juutalaislehteä, Jewish Currents ja Commentary. Tutkimusmenetelmäni on laadullinen, aineistolähteinen sisällönanalyysi. Johtopäätöksissä esitän, että keskustelu Arendtin raportista toimi julkisena foorumina holokaustista keskustelemiselle: juutalaislehdissä otettiin kantaa siihen, miten holokaustia tulisi tarkastella ja selittää, sillä Arendtin tapa tarkastella holokaustia nähtiin ongelmallisena. Yksi merkittävä syy Arendtin kirjoitusten puolustamiselle tai vastustamiselle näyttää olleen se, liittyivätkö lukijat perinteiseen juutalaiseen holokaustinarrativiin, jossa korostui holokausti koettuna menneisyytenä vai Arendtin käsitykseen holokaustista byrokraattisena prosessina. Erityisen ongelmalliseksi Arendtin holokaustinarratiivi koettiin Jewish Currents -lehdessä, jossa suurin osa kirjoituksista koskien Arendtia oli tämän kirjoituksia vastustavia tai kritisoivia. Jewish Currentsissa keskityttiin keskitysleirien kauhujen kuvailuun, holokaustin merkityksen korostamiseen ja Arendtin kritiikkiin Eichmannin oikeudenkäyntiä kohtaan. Commentaryssa kirjoittajat tarkastelivat Eichmannin antisemitismiä, totalitaristisen valtion toimintaa sekä nostivat esiin Arendtin teemojen relevanttiuden heidän omassa ajassaan. Molemmissa lehdissä koettiin ongelmallisena Arendtin kirjoitukset juutalaisneuvostoista ja juutalaisten yhteistyöstä natsien kanssa. Aiemman tutkimuksen mukaan juutalaisten suhtautuminen Arendtin kirjoituksiin oli tunnepitoista ja kiihkeää, mutta lähdeaineistoni perusteella juutalaiset esittivät myös kriittisiä ja harkittuja argumentteja 1960-luvulla koskien Arendtin raporttia ja holokaustia.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, millaisia uskonnollisia argumentteja Homoillan jälkeen Helsingin Sanomissa julkaistuissa mielipidekirjoituksissa esitettiin ja käytettiin, kun otettiin kantaa homoseksuaalisuuteen liittyviin kysymyksiin joko myönteisessä tai kielteisessä sävyssä. Tutkimuksessa on kiinnitetty erityistä huomiota niihin argumentteihin, joilla homoseksuaalisuutta pyritään joko kritisoimaan tai puolustamaan. Uskonnollisilla argumenteilla tarkoitetaan Raamattuun, kristilliseen oppiin ja perinteeseen sekä kristilliseen etiikkaan liittyviä näkemyksiä, joiden avulla mielipidekirjoittajat perustelevat suhtautumistaan homoseksuaalisuuteen. Tutkimusaineistona on Yleisradion Ajankohtaisen Kakkosen järjestämän Homoillan jälkeen julkaistut mielipidekirjoitukset Helsingin Sanomien Mielipide-osastolla. Mielipidekirjoitukset julkaistiin 15.10.–9.11 välisenä aikana. Tutkimusaineistona on 32 mielipidekirjoitusta. Tutkielman kahdessa pääluvussa tarkastellaan kahta teemaa, jotka nousivat ensisijaisesti esille aineistoista. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan homoseksuaalisuuden ymmärtämistä syntinä ja sen perustelua Raamatulla. Lisäksi ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan edellä mainitun näkemyksen kritiikkiä eli ajatusta, että homoseksuaalisuutta ei tulisi pitää syntinä. Toisessa pääluvussa tarkastellaan samaa sukupuolta olevien parisuhdetta koskevia, puolesta tai vastaan esitettyjä argumentteja. Tällöin yksi keskeinen kysymys on, tuleeko homoseksuaalisuus nähdä ihmisen biologisena ominaisuutena ja toisaalta luomisessa annettuna lahjana vai ei. Johtopäätöksissä esitetään, että keskeiset eroavaisuudet puolesta ja vastaan esitetyissä argumenteissa on raamatuntulkinta ja perimmäinen olemus. Raamatun tulkintatapoja on kolme: Perinteinen tulkintatapa, jossa homoseksuaaliset teot nähdään syntinä. Ydinsanomaa korostava tulkintatapa, jossa homoseksuaalisuutta ei nähdä syntinä. Tällöin myönnetään, että Raamatussa on homoseksuaalisia tekoja tuomitsevia kohtia. Raamatun keskeinen sanoma rakkaudesta tulkitaan kuitenkin olevan ristiriidassa sen kanssa, että homoseksuaalisuus nähdään syntinä, joten tulkintatavassa päädytään korostamaan Raamatun ydinsanomaa. Modernissa tulkintatavassa korostetaan, että modernia homoseksuaalisuus käsitystä ei pitäisi palauttaa raamatunteksteihin. Sen sijaan homoseksuaalisuus nähdään modernina käsitteenä, joka on merkittävästi erilainen kuin Raamatun kirjoittamisen ajan käsitys homoseksuaalisuudesta. Samaa sukupuolta olevien parisuhdetta koskevassa keskustelussa samaa sukupuolta olevien siunaamista ja parisuhdetta vastustavat ajattelevat homoseksuaalisuuden olevan luonnonvastaista. Ajatus perustuu siihen, että Raamattuun ja biologiaan. Tätä perusteella sillä, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, joten tällöin nähdään, että Jumala loi ihmisen heteroseksuaaliksi. Lisäksi näkemystä perustellaan sillä, että kaksi samaa sukupuolta olevaa eivät pysty lisääntymään luonnollisesti. Parisuhdetta ja siunausta puolustavat sen sijaan ajattelevat, että Jumala on luomisessa lahjoittanut mahdollisuuden rakastaa toista ihmistä. Tällöin ei ole merkitystä sillä, mikä toisen ihmisen sukupuoli on. Parisuhdetta ja siunausta puolustavat myös ajattelevat, että jos samaa sukupuolta olevien asemaa ei tunnusteta, se aiheuttaa sen, että homoseksuaalit joutuvat elämään näkymättömänä, joka ei ole tasa-arvoista ja joka rasittaa homoseksuaalien itsetuntoa. Kirkkoa kuvataan tällöin syrjivänä.

Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää, voidaanko humanitaarisen intervention käsitteellä kuvata Suomen sotilaallista kriisinhallintaa. Lähtökohta on, että kriisinhallintatehtävien vaarallisuus ja tavoite auttaa kriisien uhreja edellyttävät tämän suhteen avaamista. Tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi, jonka lähdekirjallisuutta ovat etiikan, kansainvälisen politiikan ja sotataidon teokset, lainsäädäntö, hallinnolliset asiakirjat sekä mielipidetutkimukset. Kansainvälisesti humanitaarista interventiota on tutkittu paljon; sen luonnetta Suomen sotilaallisessa kriisinhallinnassa vähän. Tutkimuskysymys ratkaistaan välitavoittein: 1) Mikä on humanitaarisen intervention merkitys kriisinhallinnan käsitteistössä?, 2) miten se on oikeutettavissa ja mikä on sen oikeutettu määritelmä?, 3) onko humanitaarisen intervention käsitteellä vastaavuus Suomen sotilaallisessa kriisinhallinnassa ja 4) ovatko kansallinen etu ja kansainvälinen vastuu ristiriidassa päätettäessä sotilaallisesta kriisinhallinnasta? Neljä välitavoitetta vastaa tämän tutkielman neljää päälukua. Ensimmäiseksi osoitetaan, että humanitaarinen interventio on sotilaallisen kriisinhallinnan laji, jolla sotataidon menetelmin voidaan vaikuttaa tehokkaasti vakavaan valtionsisäiseen kriisin. Kansainvälisesti se on yleistynyt perinteisen rauhanturvaamisen vähetessä. Asevoiman käyttö voi olla passiivista tai aktiivista ja siihen pätee samat vaaran ja virheen lainalaisuudet kuin sodankäyntiin yleensä. Toiseksi tarkastellaan 1) kansainvälisoikeudellista, 2) oikeutetun sodan koulukunnan, 3) uusliberalistista, 4) kansalaisjärjestöjen näkökulmaan pohjautuvaa sekä 5) synteettistä oikeuttamismallia. Parhaiten ilmiötä kuvaa synteettinen toiminnallinen oikeuttamismalli, joka perustuu sekä etiikan teoriaan että sotataidon empiriaan. Oikeuttamistarkastelusta johdetaan tämän tutkielman määritelmä: ”Humanitaarinen interventio on valtion tai siihen verrattavan ryhmittymän pakottaminen sotilaallisella voimankäytöllä lopettamaan alueellaan tapahtuvat vakavat ja välittömät ihmisoikeusloukkaukset. Humanitaarisella interventiolla tulee olla kansainvälisen yhteisön enemmistön tuki. Humanitaarisen intervention operaatiotyypit ovat: 1) avun perillemenon varmistaminen, 2) avustusoperaatioiden suojaaminen, 3) uhrien pelastaminen ja 4) pahantekijäin lyöminen.” Kolmanneksi verrataan määritelmän vastaavuutta Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan teoriaan ja käytäntöön. Ilmenee, että lainsäädännössä ja hallintokielessä korrektit ilmaisut kuten ´erittäin vaativat kriisinhallintatehtävät´ perinteisen rauhanturvaamisen vastakohtana peittävät yhden tarkoitteistaan, joka sotataidon kielessä on humanitaarinen interventio. Luokitellaan myös puolustusvoimien verkkosivuillaan ilmoittamat kriisinhallintaoperaatiot suhteessa humanitaarisen intervention neljään tyyppiin. Ilmenee, että valtaosa henkilöstöresursseista sitoutuu humanitaarisiin interventioihin tai intervention tyyppejä sisältäviin sekoittuneisiin operaatioihin. Esimerkkinä sekoittuneesta operaatiotilanteesta käsitellään Afganistania. Vähemmistö henkilöstöstä on puhtaissa perinteisen rauhanturvaa-misen tai puhtaissa humanitaarisen intervention operaatioissa kuten EU:n Tshadin operaatiossa. Neljänneksi tutkitaan kansallista etua kriisinhallinnassa hyötyinä yksilölle ja valtiolle. Analysoidaan kansallisen edun ja kansainvälisen vastuun suhdetta, jossa valinnan ääripäät painottavat pelkkää valtion etua tai vain globaalia vastuuta. Ääripäiden keskiväli on eettisen politiikan valinta. Todetaan, että sotilaallisen kriisinhallinnan tulos on mitattava kriisin uhrien näkökulmasta. Tulee ilmi sotataidon perimmäinen kysymys ihmishengen samanaikaisesta itseis- ja välinearvosta, mikä on eettisen harkinnan perusta lähetettäessä kansalaisia kuolemanvaaraan. Globaalia vastuuta ja kansallista etua ei voida ristiriidattomasti sovittaa yhteen päätettäessä sotilaallisesta kriisinhallinnasta. Tämän tutkielman johtopäätös on, että näin määritellyllä humanitaarisen intervention käsitteellä voidaan kuvata Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan vaativia tehtäviä perinteisen rauhanturvaamisen vastakohtana. Ilmiön monimuotoisuus edellyttää teoreettista ja empiiristä jatkotutkimusta, jonka tavoite on myös kriisinhallinnan tavoite, – hyveen ja hyvän elämän edistäminen.

Tutkielma käsittelee Basileios Suurta, joka on yksi merkittävimmistä teologeista 300-luvulla. Hänellä on valtava kirjallinen tuotanto, joista tutkielman kannalta merkittävimmät ovat hänen esipuheensa ensimmäiseen Psalmiin ja kuuluisa puhe Ad adolescentes. Tutkielmassa tarkastelen erityisesti Basileioksen käsitystä mimesiksestä, jolla on sielua tai tunteita parantava luonne, joka näkyy kolmella tavalla hänen teksteissään: negatiivinen mimesis, positiivinen mimesis ja antiikin kirjallisuuden jäljittelevä ominaisuus suhteessa pyhiin kirjoituksiin. Mimesiksellä on myös kolmitasoinen luonne: se näyttäytyy sekä suoraan että epäsuoraan ja sillä on yhteisöllinen ulottuvuus. Basileioksen käsitys mimesiksestä on olla välineenä hyveeliseen elämään, ja sillä on myös sielun therapeiaan liittyvä ulottuvuus. Ensimmäinen pääluku antaa aatehistoriallisen pohjan Basileioksen mimesis-käsitteelle. Keskityn tässä luvussa antiikin ajan mimesis-käsitteeseen, jota tarkastelen runoudessa ja musiikissa esiintyvän mimesiksen avulla. Antiikin ajan mimesiksellä on muun muassa jäljittelevä, kopioiva tai matkiva luonne sekä sillä on vahva yhteisöllinen ulottuvuus. Toinen pääluku käsittelee varhaiskirkon hymnografiaa, jossa tutkin mimesistä nimenomaan jumalanpalveluskontekstissa. Tässä luvussa otan huomioon askeettien tavan käyttää mimesistä, sillä Basileios on askeettisesti elävä luostarin johtaja. Tämä toinen pääluku osoittaa myös Basileioksen kontekstin yhteisöelämiseen suuntaavaan luonteeseen, jossa on mimeettisiä aineksia. Kolmas pääluku ottaa huomioon antiikin ja varhaiskirkon hymnografian, kun kyseessä on Basileioksen mimesis-käsite, jota tarkastelen hänen esittämän antiikin kirjallisuuden ja musiikin valossa. Mimesiksellä on hyveelliseen elämään ja sielun parantumiseen liittyviä ominaisuuksia Basileioksen ajattelussa.

Tutkimustehtäväni oli tutkia Kristillistä Taideseuraa kristillisen taiteen määrittelijänä. Tutkimuskysymyksiäni olivat kristillisen taiteen määrittely Kristillisen Taideseuran mukaan, kristillisen taiteen tehtävät sekä näkemykset kirkkotaiteesta Kristillisen Taideseuran mukaan sekä Kristillisen Taideseuran näkemys omasta paikastaan ja tehtävästään yhteiskunnassa. Primäärisenä tutkimusmateriaalina oli Kristillisen Taideseuran julkaisema Ars Magna -lehti, ja tutkittava janjakso käsitti vuodet 1976-1990. Tutkin aineistoa hyödyntäen sisällönanalyysia ja soveltaen myös diskurssianalyysin ja retorisen analyysin metodeja. Löysin tutkimusaineistosta kristilliseen taiteeseen liittyviä diskursseja, kuten totuudellisuus, raaamatullisuus, ymmärrettävyys, julistavuus, taiteilijan kristillisyys sekä taiteen laadukkuus.Kristilliselle taiteelle asetettiin tehtäviä liittyen Jumalan suhteeseen ihmiseen ja toisaalta ihmisen lähimmäissuhteeseen, toisiin ihmisiin. Lisäksi kristillisen taiteen odotettiin puhuttelevan, herättävän tunteita ja välittävän arvoja. Sen toivottiin välittävän todellisuuden koko kuvan, toisinsanoen paradoksaalisenkin kuvan maailmasta jumallisen ja inhimillisen, hyvän ja pahan, maallisen ja taivaallisen leikkauspisteenä. Taiteen julistavuudesta vs. autonomiasta oli aineistossa moniäänistä keskustelua. Kirkkotaiteesta puhui eniten Kristillisen Taideseuran silloinen puheenjohtaja Tauno Sarantola. Hän painotti erityisesti kirkkoihin sijoitettavaan taiteeseen liittyen sitä, että kirkkotaiteen on oltava esittävää, perustellen Kristuksenkin ihmiseksi tulolla ja sillä, että ”Kristus ei ole abstraktio”: Kristillinen Taideseura oli löytänyt oman tehtäväkenttänsä kristillisen taiteen edistäjänä ja sitä kautta seurakuntien ja muidenkin ihmisten elämän rikastuttajana.

Maisterintutkielmassani tarkastelen Paavalin kirjeiden asemaa Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä ja Toisessa Pietarin kirjeessä. Ensimmäinen Clemensin kirje sijoitetaan ensimmäisen vuosisadan loppuun ja Toinen Pietarin kirje toisen vuosisadan alkupuolelle. Toinen Pietarin kirje on osana Uuden testamentin kaanonia, kun taas Ensimmäinen Clemensin kirje luetaan nykyään osaksi apostolisten isien tekstejä. Nämä kirjeet ovat Paavalin jälkeen varhaisimpia tekstejä, joissa hänen kirjeensä mainitaan. Tutkielmassani tarkastelen sitä, miten Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä ja Toisessa Pietarin kirjeessä kirjoitetaan Paavalista ja tämän kirjeistä. Molemmissa kirjeissä Paavalista puhutaan positiiviseen sävyyn, ja yksi kirjoittajien syy Paavalin mainitsemiselle on todennäköisesti halu saada tällä tavoin omille teksteilleen arvostusta. Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä Paavali mainitaan nimeltä kahdesti: ensin jakeessa 5:5 ja myöhemmin jakeessa 47:1. Kirjeessä on myös alluusioita Heprealaiskirjeeseen sekä Paavalin Ensimmäiseen korinttilaiskirjeeseen ja Roomalaiskirjeeseen. Tarkastelen niitä kirjeen kohtia, joissa Paavali mainitaan nimeltä sekä teen eksegeettistä analyysia kohdista, joissa on alluusio Heprealaiskirjeeseen tai Paavalin kirjeisiin. Toinen Pietarin kirje on huomattavasti lyhyempi kuin Ensimmäinen Clemensin kirje. Kirjeestä ei löydy selkeitä alluusioita Paavalin kirjeisiin. Tarkastelen Toisesta Pietarin kirjeestä jakeita 3:15–16, joissa kirjoittaja mainitsee Paavalin sekä tämän kirjeet. Pohdin, miksi kirjoittaja mainitsee Paavalin, olivatko Paavalin kirjeet osana ”kirjoituksia” ja oliko kirjoittajalla käytössään Paavalin kirjekokoelma. Uskon, että Uuden testamentin kaanon oli syntymässä Toisen Pietarin kirjeen kirjoittamisen aikana, ja kirjoittaja oli siitä tietoinen. Todennäköisesti yksi tärkeimmistä kriteereistä, joilla Uuden testamentin kaanoniin valikoituja tekstejä arvioitiin, oli tekstin apostolinen alkuperä. Toinen Pietarin kirje on laitettu apostoli Pietarin nimiin. Laittamalla kirjeen Pietarin nimiin sekä painottamalla, kuinka Paavali on käsitellyt omissa kirjeissään samoja asioita, kirjoittaja sai tällä tavoin kirjeelleen kahden apostolin auktoriteetin. Ensimmäisen Clemensin kirjeen ja Toisen Pietarin kirjeen kirjoittajat käyttävät teksteissään Vanhaa testamenttia. Ei ole epäselvää, etteivätkö Vanhan testamentin tekstit olisi pyhiä tekstejä kirjoittajille. Ensimmäisen Clemensin kirjeen kirjoittaja käyttää Vanhan testamentin teksteistä termiä ”kirjoitukset”, mutta välttelee termiä Paavalin tekstien kohdalla. Väitän, että Ensimmäisen Clemensin kirjeen ja Toisen Pietarin kirjeen kirjoittamisen välissä Paavalin kirjeiden asema on muuttunut. Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä Paavalin tekstejä käytetään ja kirjoittaja pitää sekä Paavalia että tämän kirjeitä arvovaltaisina. Kuitenkaan kirjoittajalle Paavalin kirjeet eivät kuulu ”kirjoituksiin” kuten Vanhan testamentin tekstit. Toisessa Pietarin kirjeessä Paavalin kirjeet ovat jo osa ”kirjoituksia”.

Vuonna 2006 Suomessa korvattiin 2331 potilasvahinkoa. Niistä maksettiin korvauksia yhteensä noin 27 miljoonaa euroa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan potilasvahinkoja lääketieteellisen toiminnan valossa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymykseen: Millä eri tavoilla lääkärin toiminta voi epäonnistua potilasvahinkotapauksissa? Tutkimuksessa määriteltiin neljä kategoriaa, joiden avulla analysoitiin esimerkkitapauksia. Kategoriat käsittelivät hoitojärjestelmää, lääkärin toimintaan vaikuttavia normeja, toiminnan intentionaalisuutta sekä toiminnan suhdetta sen lopputuloksiin ja seurauksiin. Ensimmäisessä tutkimusluvussa määriteltiin kategoriat, joiden avulla lääketieteellistä toimintaa voi arvioida. Ensimmäiseksi analysoitiin hoitojärjestelmää, lääkärin toiminnan kontekstia. Hoitojärjestelmästä nostettiin esille potilas-lääkärisuhde, lääkärien välinen yhteistyö, potilaasta saatavat tiedot, toiminnan mahdollistavat resurssit sekä niin kutsuttu systeemivirhe. Hoitojärjestelmän toimiminen on hyvän hoidon ensimmäinen edellytys. Se vaatii eri terveydenhuollon ammattihenkilöiden saumatonta yhteistyötä.Toinen kategoria käsitteli lääkärin toimintaan vaikuttavia normeja. Georg Henrik von Wrightin teoksen Norm and Action normien jaottelua sovellettiin lääkärin toimintaan. Normien pääryhmään kuuluvat säännöt, määräykset ja ohjeet. Lisäksi voidaan määritellä pienempiä normiryhmiä, jotka sijaitsevat pääryhmien välimaastossa. Näihin pienempiin ryhmiin sijoittuvat tottumukset, moraaliset periaatteet sekä ideaalit säännöt. Kolmannessa kategoriassa käsiteltiin intentionaalisuutta osana toimintaa. Teorian päälähde oli G. E. M. Anscomben teos Intention. Toiminnan intentionaalisuutta analysoitiin Anscomben tunnetun, vesikaivon myrkytystä koskevan, esimerkin avulla. Siinä tekoon liittyvä sisäinen tieto on keskeinen intentiota määrittävä tekijä. Viimeisessä kategoriassa arvioitiin toimintaa von Wrightin mukaan. Esille nousi erityisesti kyky toiminnan perusedellytyksenä sekä toiminnan lopputulos ja seuraukset. Potilasvahingoissa on tärkeää arvioida myös potilasvahingon seurauksia, ei vain epäonnistuneen toimenpiteen lopputulosta. Toimintaa analysoitaessa oli myös otettava huomioon kenen näkökulmasta seurauksia arvioitiin, Potilas, lääkäri ja esimerkiksi osastonylilääkäri saattavat nähdä potilasvahingon seuraukset hyvin eri tavoilla.Toisessa tutkimusluvussa arvioitiin neljää Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen ja lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastojen kantelu- ja valvontaratkaisuista valittua esimerkkitapausta. Ensimmäinen käsitteli lääkärin toiminnan epäonnistumista synnytyksessä, toinen psyykkisistä ongelmista ja alkoholiriippuvuudesta kärsivän lääkärin ammatinharjoittamisoikeuksien rajoittamista, kolmas lääketutkimuksen johtajan vakavia virheitä ja neljäs Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen pysyvän asiantuntijan ristiriitaisia asiantuntijalausuntoja. Lääkärin toiminnan epäonnistuminen vaikuttaa helposti hoitojärjestelmään, jonka toimiminen perustuu työntekijöiden yhteistyöhön. Hoitovirheissä rikotaan yleensä lääketieteen sääntöjä. Potilasvahingon sattuessa lääkärin asema muuttuu normiauktoriteetista normisubjektiksi. Lääkäri saattaa toiminnallaan rikkoa myös moraalisia sääntöjä tai lääkärin ihannetta. Puhtaissa vahinkotapauksissa toiminnan lopputulos ei vastaa lääkärin intentiota, potilaan parantamista. Kaikissa potilasvahinkotapauksissa ei voida puhua vahingoista, vaan kyseessä voi olla myös tarkoituksellinen teko. Toiminnan lopputuloksella voi olla laajat seuraukset, jotka tulisi myös ottaa huomioon toimintaa arvioitaessa.