Browsing by Title

Tämän tutkimuksen tehtävä on selvittää, millä tavalla Raamatun maantieteeseen liittyvät erisnimet toimivat kirkon kuvana vuoden 1938 ja 1986 virsikirjan lisävihossa. Päälähteinä toimivat mainitut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjat. Muista lähteistä on etsitty virsien alkutekstejä ja syventävää vertailumateriaalia. Tutkimus ei käsittele virsien sävelmiä. Tutkimuksen metodi on kolmen menetelmän synteesi. Nämä ovat runoanalyysi sekä geneettinen ja systemaattinen metodi. Kirjallisuustieteellinen runoanalyysi toteutetaan tarkemmin sanottuna sanaston analyysin ja viitekehysanalyysin avulla. Tutkimustermejä on runsaimmin pietismin ja puhdasoppisuuden aikana kirjoitetuissa virsirunoissa. Runsaasti niitä on myös 1800-luvun virsissä. Virsikirjaan on 1938-1986 myös lisätty huomattavasti tutkimustermejä. Tutkimuksessa on analysoitu yhteensä 84 tutkimustermin esiintymää 54 eri virressä. Termeistä yleisimmät ovat Siion, Israel ja Jerusalem. Tutkimuskohteista nousee esille kymmenen ekklesiologista sisältöluokkaa, joiden tausta on klassisen teologian kirkon olemusta kuvaavat vastakohtaparit ja joista keskeisimmät ovat kirkko toisaalta taistelevena (ecclesia militans) ja toisaalta riemuitsevana (ecclesia triumphans) sekä toisaalta matkalla olevana ja toisaalta perille päässeenä seurakuntana (taivaallinen Jerusalem). Ne ovat samalla tutkimuksen sisältöluokkia. Mainittujen lisäksi esiintyy seuraavia sisältöluokkia. Vanhan liiton Jumalan kansa sekä kirkon typoksena että luopioseurakuntana. Kirkko esiintyy maanpäällisessä tilassaan tutkimusaineistossa myös vainottuna ja marttyyriseurakuntana. Lisäksi esiintyy kirjon valinta Jumalan omaisuuskansaksi ja väärä kirkko (Baabel) . Kirkon olemuksen ja sen valinnan kuvauksen lisäksi tulee esille sen perusfunktio, joka on missiologinen tehtävä. Määrällisesti eniten kaikki virsikirjat yhteenlaskettuina kuvataan riemuitsevaa seurakuntaa. Kuvaus on toteutettu pääasiassa termien Siion, Israel ja Jerusalem avulla. Yleisesti tiedetään, että Raamatun maantieteellisiä erisnimiä käytetään kristillisen sanoman välittäjinä kuvakielessä. Tutkimuksen käsittelemää kaanaan kielen osa-aluetta ei ole tiettävästi aiemmin tutkittu.

Tässä tutkielmassani tutkin Jesajan kirjan kuvaa Messiaasta ja erityisesti luvun 53 käsitystä asiasta. Tutkielmani on tutkimushistoriallinen. Käsittelen lähimenneisyydessä tehtyä tutkimusta Messiaasta. Lisäksi pohdin, millaisena Messias on kuvattu kristinuskon näkökulmasta. Pohdin myös erilaisia näkemyksiä Messiaasta. Messiaaseen liitetään erilaisia määritelmiä, Walter H. Rosen määritelmä on, että Messias nähdään ”tulevana kuninkaallisena hahmona, jonka Jumala on lähettänyt, joka tuo pelastuksen ja asettaa kuninkuuden, jota luonnehtivat rauha ja oikeus” (Rose 2000, 23). Yhdistämällä tutkijoiden näkemykset yhteen voidaan todeta, että Messias voi olla palveleva, uskonnollinen tai maallinen johtaja. Messias voi olla nykyinen tai tulevaisuudessa toimiva hahmo. Tutkielmassani jaottelen Jesajan kirjan Messiaaseen liittyvät kohdat tämän luokittelun mukaan. Jesajan kirjan käsitys Messiaasta on erilainen kolmessa kirjan osassa. Messiasta odotetaan, kunnes hänen rooliaan sovitetaan Kyyrokselle, joka vapautti kansan. Kärsivä palvelija, josta luvussa 53 kerrotaan, on esimerkki juutalaiselle kansalle kärsimyksestä ja siitä, että kärsimys palkitaan. Tämä on osa marttyyriteologiaa. Näin se vahvistaa myös liittoteologiaa, sillä Jumalan ja ihmisen välillä on liitto, jonka rikkomisesta seuraa rangaistus. Messiaan roolia on sovitettu myös Melkisedekille, joka oli jumalallinen hahmo. Häneen viitataan muutamassa kohdassa sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Kristinusko kuvaa Jeesuksen Messiaana. Juutalaisilla on ollut useita Messias-hahmoja edellämainittujen lisäksi, kuten Hiskia ja Josia. Myös Israelin kansalle on sovitettu Messiaan roolia. Millaisena Jesajan kirja kuvaa Messiaan? Juutalaisille hän oli tutkimukseni mukaan joko Kyyros tai kärsivä Israelin kansa, kristityille Jeesus. Vahvimmin Jesajan teksti viittaa siihen, että Messias on Israel tai ainakin Israelin keskeltä noussut tai nouseva sankarihahmo.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen länsimaalaisia naisia, jotka matkustivat 2010-luvulla Syyriaan ja Irakiin tavoitteenaan osallistua äärijärjestö Isisin toimintaan. Tarkastelen tutkielmassani naisten radikalisoitumisprosesseja ja heidän motiivejaan lähteä vierastaistelijaksi. Tutkin myös oliko naisten sosioekonomisella asemalla vaikutusta heidän radikalisoitumiseensa. Aihe on ajankohtainen, koska naisten väkivaltaista ekstremismiä on tutkittu marginaalisesti Suomessa ja äärijärjestön toimintaan on osallistunut myös suomalaisia naisia. Tutkimukseni on rajattu koskemaan ainoastaan Isisiin liittyneitä länsimaalaisia naisia. Tutkimusmetodinani käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysiä ja tutkin teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla sosioekonomisen aseman vaikutusta. Aineistoni koostuu yhteensä seitsemästä tutkimusartikkelista. Teoriaohjaavassa sisällönanalyysissa testaan J. M. Bergerin hypoteesia. Bergerin mukaan radikalisoitumisella ja yksilön heikolla sosioekonomisella asemalla on harvoin syy-seuraussuhde. Aineistoni analyysin perusteella yleisimmät syyt naisten radikalisoitumiselle ja Syyriaan ja Irakiin matkustamiselle olivat henkilökohtaiset, poliittis-ideologiset ja uskonnolliset syyt. Radikalisoituminen ja Isisin kontrolloimille alueille matkustaminen olivat monen motiivin ja osatekijän summa eikä aineistosta hahmottunut selkeää tai yhdenmukaista profiilia kuvailemaan tyypillistä naispuolista vierastaistelijaa. Bergerin hypoteesin testaaminen osoitti sen olevan paikkansapitävä kun tarkastelussa olivat Isisiin toimintaan osallistuneet länsimaalaiset naiset. Tutkimustuloksista oli pääteltävissä, että useimmiten epäoikeudenmukaisuuden kokemus motivoi naisia liittymään mukaan Isisin toimintaan. Taustalla vaikuttivat myös neofundamentalistinen suhtautuminen uskoon ja Isisin tehokas propaganda. Etenkin verkossa levitetyn propagandan ansiosta Isis ja mobilisaatio konfliktialueille oli nuorten naisten ilmiö. Saatujen tutkimustuloksen avulla olisi mahdollista pohtia miten tyttöjen ja nuorten naisten radikalisoitumista väkivaltaiseen ekstremismiin voitaisiin tulevaisuudessa ennaltaehkäistä.

Tässä tutkielmassa tarkastelen Jobin kirjan reseptiota venäläisen kirjailijan Fjodor Mihailovits Dostojevskin (1821–1881) romaanissa Karamazovin veljekset (1880). Analyysini keskittyy niihin kohtiin Karamazovin veljeksissä, joissa Jobin kirjan vaikutus on selkeimmin havaittavissa. Tutkimuskysymykseni on: mihin Jobin kirjan osiin ja näkökulmiin Dostojevskin reseptio kohdistuu Ivan Karamazovin hahmossa ja ohjaajavanhus Zosiman puheessa? Tutkielmani metodi on reseptiohistoriallinen analyysi. Tämä metodi, jolla tähtään Jobin kirjan vaikutuksen arviointiin, perustuu Jobin kirjan syntykontekstin ja Dostojevskin tulkintakontekstin tarkasteluun ja alkuperäisen tekstin ja siitä syntyneen tulkinnan vertailuun. Tavoitteenani on tuoda reseptiohistoriallisen metodin avulla esiin se Jobin kirjan aines, jonka Dostojevski koki omassa ajassaan ja tilanteessaan merkitykselliseksi ja joka siten vaikutti Karamazovin veljeksiin. Analyysini perusteella argumentoin, että Ivan Karamazovin hahmossa näkyy Dostojevskin reseptio Jobin ystävistä, jotka Ivanin tapaan puhuvat Jumalasta, mutta eivät suoraan Jumalalle, kuten Job. Tuon esille että, Ivanin hahmossa näkyy Dostojevskin reseptio myös Jobin kirjan dialogiosion Jobista. Tämä väitteeni perustuu siihen, että molemmat, sekä Ivanin hahmo että Jobin kirjan dialogiosion Job, kohdistavat kritiikkinsä viatonta kärsimystä kohtaan ja vaativat sen perusteella oikeudenmukaisuuden toteutumista tässä maailmassa. Väitettä tukee myös se, että molemmissa teksteissä ilmenee arvostusta heidän kriittisiä ja kyseenalaistavia näkemyksiään kohtaan. Analyysini perusteella esitän, että Dostojevskin reseptio kohdistuu Ivanin hahmossa Jobin kirjan dialogiosuuden molempiin osapuoliin, Jobiin ja hänen ystäviinsä. Osoitan, että molemmat dialogiosuuden osapuolet näkyvät Ivanissa, myös tämän hahmon ratkaisemattoman sisäisen ristiriitaisuuden perusteella. Ivan jää hahmona samaan keskeneräiseen tilaan kuin Jobin ja hänen ystäviensä välinen keskustelu. Tämän perusteella väitän, että Dostojevskin reseptio kohdistuu tämän hahmon osalta Jobin kirjan dialogiosuuden kokonaisuuteen ja siten viisausdialogin genreen ylipäänsä. Ohjaajavanhus Zosiman puheen osalta Dostojevskin reseptio kohdistuu analyysini perusteella Jobin kirjan kehyskertomuksen Jobin hahmoon, joka ylistää Jumalaa irrationaalisesti omista kärsimyksistään huolimatta. Osoitan, että kehyskertomuksen reseptio on havaittavissa myös Zosiman puheeseen sisältyvässä Jobin kirjan tulkinnassa, jossa korostuu selkeästi kehyskertomusta leimaava eheys ja lopullisuus, dialogiosioon liittyvän ratkaisemattomuuden ja keskeneräisyyden sijaan. Zosiman puheeseen sisältyvässä Jobin kirjan tulkinnassa korostuu myös Jobin kirjan näkemys luomistyöstä pohjimmiltaan selittämättömänä tapahtumana. Korostamalla luomistyön positiivista luonnetta Dostojevski argumentoi Ivanin aiemmin painottamaa maailman hylkäämistä vastaan. Näiden analyysin tulosten pohjalta argumentoin, että Dostojevskin reseptiossa keskeistä on Jobin kirjan perustavanlaatuinen jännite kehyskertomuksen ja dialogiosuuden erilaisten teologisten painotusten välillä. Tutkielmani osoittaa, että Dostojevski pyrki Job-viittauksillaan käymään keskustelua omien aatteellisten vastustajiensa kanssa ja argumentoimaan omien uskonnollisten näkemystensä puolesta. Dostojevskin Job-viittausten erittely auttaa lukijaa ymmärtämään paremmin kärsimyksen ongelman käsittelyyn liittyviä eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä muinaisessa Israelissa ja modernilla ajalla.

Pyhä Johannes Krysostomos eli noin vuosina 349–407. Hän on yhä tänä päivänä rakastettu kirkkoisä etenkin ortodoksisessa kirkossa. Toinen kreikkalais-ortodoksisen kirkon liturgioista on nimetty Pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan. Hänen saarnojaan luetaan edelleen. Hän on arvostettu myös läntisessä kirkossa. Itse asiassa nimi Os aureum chrysostomos, eli Kultasuu on juuri läntisen kristikunnan antama. Johannes Krysostomos syntyi melko varakkaaseen perheeseen. Hän sai hyvän koulutuksen ja hänestä piti tulla reettori eli puhetaidon opettaja. Hän kuitenkin kiinnostui kristinuskosta ja päätyi munkiksi. Hän oli hyvä saarnaaja ja ihmiset kuuntelivat mielellään hänen puheitaan. Hänet vihittiin papiksi Antiokiassa vuonna 386. Konstantinopolin piispaksi hänet vihittiin 26.2. 398. Krysostomos kuului yhdessä munkkiveljensä Theodoros Mopsuestialaisen kanssa Antiokian koulukuntaan. Antiokian koulukunnalle oli tärkeää Raamatun kirjaimellinen tulkinta. Toisaalta joskus hyväksyttiin myös symbolinen tulkinta. Enemmän symbolista eli allegorista tulkintatapaa harjoitti kuitenkin Antiokian kilpaileva koulukunta, joka oli nimeltään Aleksandrian koulukunta. Tämä Pro Gradu -tutkielma käsittelee kirkkoisä Krysostomoksen kaksiluonto-oppia. Pro Gradun lähteenä toimii Krysostomoksen Johannes-homiliakokoelma. Homiliat ovat Johanneksen evankeliumia selittäviä opetuspuheita. Johannes-homiliat ovat melko poleemisia. Ne ovat suunnattu kristinuskon vastustajia sekä harhaoppeja vastaan. Teologi Aloys Grillmeierin mukaan nämä homiliat on suunnattu erityisesti areiolaisuutta vastaan. Krysostomos käy homilioissaan jae jakeelta läpi kunkin kohdan merkityksen. Hän puolustaa Kristuksen täyttä Jumaluutta sekä täyttä ihmisyyttä. Krysostomos keskittyy erityisesti Jumaluuden puolustamiseen. Krysostomoksen mukaan Kristus on Jumalan Poika, joka on aina istunut Isän sylissä. Jumalan Poika on syntynyt, ei luotu. Hän on samaa olemusta isän kanssa, mutta heillä on eri persoonat. Jumalan Poika on myös täysin ihminen. Hän on lihaksi tullut Jumalan Logos. Ihmiseksi tuleminen on kuitenkin tapahtunut niin, että Jumala on ottanut lihan hallintaansa, eikä niin että Jumalan olemus on alentunut. Miten se sitten on tarkalleen ottaen tapahtunut, sitä Krysostomos ei selitä, vaan hänen mukaansa Luoja yksin tietää. Krysostomoksen kaksiluonto-oppi mukailee Khalkedonin kaavaa.

Tutkielmani käsittelee puritaanisaarnaaja John Bunyanin (1628–1688) millenaristista maailmankuvaa erityisesti hänen teostensa The Holy City (1665) ja Of Antichrist and His Ruin (1692) kautta ja sitä kysymystä, miten Bunyanin maailmankuva rakentui suhteessa aikaisempaan puritaaniseen, kalvinistiseen, protestanttiseen ja independenttiseen eskatologiaan. Bunyan eli aikana jolloin Englanti koki sisällissodan (1642–1651), Oliver Cromwellin protektoraatin ajan (1647–1653) sekä Kaarle II:n restauraation ajan (1660–1685),ja yhteiskunta ja valtionkirkko muuttuivat radikaalisti noina aikoina. Sisällissodan aikana nousi esiin millenaristisia eli lopunaikaa korostaneita liikkeitä, esimerkkinä The Fifth Monarchy – liike, The Ranters- yhteisö ja kveekarit. Millenaristia teoksia julkaistiin myös paljon. Osa kirjoittajista oli valtiokirkkoa tukevia latitudinaristeja ja pappeja, toiset taas yliopiston tutkijoita ja osa independenttejä saarnaajia näkökulman vaihdellessa esimerkiksi valtionkirkon puolesta ja kirkkoa vastaan. Millenarismi kosketti kokonaista yhteiskuntaa. Näkökulmani tutkimukseen on aatehistoriallinen, eli se, miten John Bunyan suhteutuu ajattelussaan aikalaishistorian muihin protestanttisiin, puritanistisiin tai independentteihin ajattelijoihin tai kirjailijoihin ja se, missä mielessä Bunyanin ajattelu oli omintakeista ja riippumatonta muusta teologisesta kirjallisuudesta. Tutkimuksessani olen päätynyt siihen tulokseen, että Bunyanin millenaristisessa ajattelussa ja erityisesti teoksissa The Holy City (1665) ja Of Antichrist and His Ruin (1692) Bunyan siirtää paljon kalvinistisen ja puritaanisen sekä independettisen tradition elementtejä teksteihinsä, mutta toisaalta läheni 1640-luvun jälkeen ilmentyneen postmillenarismin piirteitä. Taustatekijöitä Bunyanin ajattelulle löytyy independenttien taistelusta valtionkirkkoa vastaan, sekä hänen omasta 12 vuoden vankeusjaksosta valtionkirkon vainomana. Prostestanttinen eskatologinen syvärakenne lähenee luterilaista ja kalvinistista eskatologiaa sekä puritanismia Martin Lutherin, John Foxen teosten ja The Geneva Bible – raamatunkäännöksen kautta. Myös Puritaanikirjailija Thomas Brightmanin postmillenaristinen maailmankuva tulee hyvin lähelle Bunyanin ajattelua. Bunyanin mukaan lopunajat olivat läsnä hänen aikakautenaan jo, ja ilmeisesti hänen oma raamatuntutkintansa sekä independenttisen The Bedford Church – seurakunnan jänenenä eläminen vakuuttivat hänet siitä, että latitudinaristinen valtionkirkko ja paavi ovat antkristuksia.

Tutkielmassa esitellään ja arvioidaan John Searlen teoriaa tietoisuudesta. Tietoisuus (consciousness) on Searlen mukaan tärkein mielenfilosofinen käsite. Searle ei määrittele käsitettä tarkasti, vaan tyytyy esittämään sitä kuvaavia esimerkkejä ja analogioita. Tietoisuuden keskeisimmiksi ominaisuuksiksi Searlen teoriassa näyttävät muodostuvan intentionaalisuus (intentionality), subjektiivisuus (subjectivity) ja kausaalinen vaikutus käyttäytymiseen (mental causation). Näihin ominaisuuksiin liittyvät myös Searlen painavimmat tietoisuudesta esittämät argumentit. Argumenttien analysointi on tutkielman tärkein tavoite. Searlen yhteysperiaatteen (Connection Principle) mukaan intentionaalisia tiloja voi olla vain olennolla, jolla voi olla tietoisia intentionaalisia tiloja, ja jokainen alitajuinen intentionaalinen tila on ainakin potentiaalisesti tietoinen. Toisin sanoen intentionaalisuuden ja tietoisuuden välillä vallitsee välttämätön yhteys seuraavasti: on loogisesti välttämätöntä, että jokainen intentionaalinen tila voi ainakin periaattessa päästä tietoisuuteen.Tutkielmassa kuitenkin osoitetaan, että yhteysperiaateeseen on syytä suhtautua epäillen. Searlen yhteysperiaatteen puolesta esittämä argumentti näyttää nimittäin sisältävän dilemman. Jos erottelu intrinsiseen ja näennäiseen intentionaalisuuteen tulkitaan Searlen tavoin, syyllistytään sen olettamiseen, mikä pitäisi todistaa; jos taas erottelu tulkitaan toisin kuin Searle, argumentti ei tue yhteysperiaatetta. Searlen mukaan mentaaliset tilat ovat aina jonkun mentaalisia tiloja. Tästä väitteestä Searle pyrkii johtamaan toisen, paljon radikaalimman väitteen: mielen ilmiöt kuuluvat omaan ontologiseen kategoriaansa, subjektiivisten mentaalisten tilojen kategoriaan. Searlen käsitystä tukee Thomas Nagelin esittämä, hyvin samansisältöinen argumentti. Yksimielisyys ei kuitenkaan ole erehtymättömyyden tae, sillä Paul Churchlandin kritiikki näyttää pahasti horjuttavan Searlen subjektiivisuusargumentin uskottavuutta. Churchland väittää Searlen syyllistyvän intensionaaliseen virhepäätelmään. Yksittäisen henkilön episteemisen pääsyn rajoittuneisuudesta ei Churchlandin mukaan voida tehdä mitään ontologisia johtopäätöksiä, koska tiedetyksi tuleminen ei ole objektin aito ominaisuus. Vastaväite näyttää olevan kohtalokas Searlen subjektiivisuusargumentille. Subjektiivisuuden ongelma näyttää olevan perustava metafyysinen vedenjakaja, joka jakaa mielenfilosofiset teoriat toisaalta materialistisiin, toisaalta dualistisiin. Searle uskoo, että mieli-ruumis -ongelma (mind-body problem) on ratkaistavissa ilman, että tarvitsee valita kumpaakaan. Ratkaisu sisältyy kahteen Searlen näennäisesti yhteensopimattomaan teesiin. Ensimmäisen teesin mukaan mentaaliset tilat ovat todellisia ilmiöitä, eikä niitä voida redusoida mihinkään muuhun tai eliminoida määrittelemällä ne uudestaan. Toisen teesin mukaan aivojen operaatiot aiheuttavat mentaaliset tilat ja mentaaliset tilat ovat aivojen piirteitä. Teeseistä jälkimmäinen osoittautuu ongelmalliseksi syistä, jotka Jaegwon Kim on esittänyt. Jos mentaaliset tilat olisivat aivojen ominaisuuksia, ei mielen ja aivojen välinen suhde voisi olla kausaalinen, koska kausaatiossa (causation) on aina kyse kahden erillisen entiteetin tai tapahtuman välisestä relaatiosta, jossa suhteen osapuolien välillä on oltava ajallista etäisyyttä. Toiseksi Searlen vertaus tietoisuuden ja aivojen suhteesta kappaleen kiinteyden ja sen mikrorakenteen suhteeseen epäonnistuu, koska tietoisuus ja kiinteys kuuluvat Searlen teoriassa eri ontologisiin kategorioihin, eikä niitä siten voi ongelmattomasti rinnastaa. Searlen analogia kiinteyteen murtuu myös siksi, että kappaleen mikrorakenne ei yksinkertaisesti aiheuta sen kiinteyttä. Tietoisuus ei siis voi olla samanaikaisesti aivojen ominaisuus ja aivojen kausaalisen toiminnan seuraus. Tutkielmassa päädytään puolustamaan kantaa, että Searlen argumentit eivät ole vakuuttavia ja että Searle ei ole onnistunut eksplikoimaan teoriaa, joka välttäisi dualismiin ja materialismiin liittyvät tunnetut ongelmat. Kysymys mikä on mielen suhde ruumiiseen, jää siten avoimeksi.

Tutkimukseni aiheena on Clara Assisilaisen (1193/94–1253) perustama köyhien sisarien sääntökunta ja sen johtaminen. Päätutkimuskysymykseni on, miten Clara halusi köyhiä sisaria johdettavan vuosina 1225–1253. Muita keskeisiä tutkimuskysymyksiä ovat: Mikä oli johtamisen ja johtajan yleinen malli köyhien sisarien yhteisössä? Millainen oli Claran vaikutus johtamisen malliin? Millainen johtajan tuli olla? Millainen oli sisarien välinen hierarkia? Mitkä olivat sisarien ja veljien johtamisen erot? Lähteinä käytän Claran kirjoittamia tekstejä: neljää kirjettä Agnesille ja Claran elämänsääntöä. Kaikki käyttämäni lähteet ovat Joan Muellerin tekemiä englanninkielisiä käännöksiä alkuperäisestä latinankielisestä tekstistä. Tarkastelen sitä, miten Claran käsitykset köyhien sisarien johtamisesta näkyvät lähteissäni. Etsin lähteistä johtamiseen liittyviä aiheita ja näkökulmia. Kiinnitän huomioni lähteiden sanavalintoihin, lähteiden tapaan esittää asiat ja siihen, miten aiheeni historiallinen konteksti näkyy lähteissä. Lisäksi tutkin, miten johtamisen käsitykset eroavat eri lähteiden välillä. Päätutkimustuloksena on se, että Claran mukaan köyhien sisarien sääntökunnalla täytyi olla selkeä johto. Koko köyhien sisarien yhteisöllä täytyi olla johtaja, joka huolehti vahvalla otteella koko sääntökunnasta kuten Clara oli itse tehnyt. Lisäksi jokaisella sisaryhteisöllä täytyi olla ohjaajana abbedissa, joka tiesi asemansa oikeudet ja velvollisuudet. Johtaja oli samaan aikaan auktoriteetti, palvelija, opettaja, yhteisönrakentaja ja äidillinen ohjaaja. Johtaja oli osa köyhien sisarien hierarkiaa, jonka pystyy muodostamaan Claran elämänsäännön pohjalta. Johtajalla oli päätösvaltaa ja velvollisuuksia. Vaikutusvaltaa oli myös muilla sisarien yhteisön toimijoilla. Claran mielestä johtamisessa keskeisintä oli kyky pitää sisarien yhteisö pyhän köyhyyden mukaisessa elämäntavassa.

Tutkimuskysymykseni on, miten draamamateriaaleja hyödyntävillä perusopetuksen katsomusaineiden oppitunneilla ilmenee ja tuetaan luovuutta sekä leikillisyyttä sekä miten oppitunneille osallistuvat kokevat oppitunnit. Tunneille osallistuvilla tarkoitan oppilaita ja opettajia. Tutkielmani ja sen aineistonkeruu on toteutettu osana Uskallus – Uskonnot, katsomukset ja osallisuus perusopetuksessa -hanketta. Tutkielmassa käytetyt draamamateriaalit on julkaistu hankkeen sivuilla sähköisesti. Tutkimusaineisto koostuu oppilaiden haastatteluista, opettajan ja oppilaiden palautekyselylomakkeista, havainnoitsijoiden tekemistä luokkahuonemuistiinpanoista sekä kirjallisessa muodossa olevista draamamateriaaleista. Aineisto on kerätty vuoden 2019 lopussa Etelä-Suomessa. Havainnoitavia oppitunteja aineistossa on kaksi, joista toinen on viides- ja kuudesluokkalaisten elämänkatsomustiedon oppitunti ja toinen kahdeksasluokkalaisten evankelisluterilaisen uskonnon oppitunti. Aineistonanalyysi on toteutettu teoriaohjaavana sisällönanalyysinä. Tutkimustuloksissa havaitsin, että luovuutta ja leikillisyyttä ilmenee katsomusaineiden draamaa hyödyntävillä oppitunneilla. Luovuus esiintyy oppitunneilla erilaisina Luovina ajatuksina ja Luovina tuotoksina sekä näiden kahden luokan alakategorioina. Leikillisyyden osalta tutkimustulokset jakautuvat alakategorioihin Lapsellisuus, Leikkisyys ja leikinomaisuus, Leikillinen tunnelma sekä Rooli sekä edellisten alaluokkiin. Tutkimustulosten kolmas pääluokka Kokemus draamatunnista esittää näkökulmat Vaikeustaso-, Tyypillisestä poikkeava oppitunti - ja Draamaharjoitus ja luovuus -kategorioiden kautta. Oppilaiden ja opettajien kokemukset oppitunneista tuovat esille, että draamaoppitunnit koetaan tyypillisestä poikkeavaksi ja harjoitukset osallistavat myös sellaisia oppilaita, jotka eivät usein luokkien tyypillisillä tunneilla osallistu. Luovuutta ja leikillisyyttä ilmenee tutkimusaineiston oppitunneilla ja niitä tukevat muun muassa kannustava, myönteinen palaute ja ilmapiiri. Tutkimusaineistossa on kuitenkin nähtävissä myös mahdollisuuksia tukea niiden ilmentymistä enemmänkin. Haasteina tästä näkökulmasta katsottuna vaikuttavat olevan ennen kaikkea oppitunnin ajallinen pituus sekä opettajan halu kontrolloida harjoitusten kulkua. Oppilaat kokevat myös oppitunneilla hämmennyksen tunteita. Ne oppilaat, jotka pääsevät erilaisten oivallusten kautta tunteesta yli, vaikuttavat saavan myönteisiä oppimiskokemuksia ja liittävän luovuuden kokemuksen oppituntiin. Draama vaikuttaa tutkimukseni perusteella sopivan hyvin katsomusaineiden opetusmenetelmäksi, ja sen kautta mahdollistuvat luovempi ja leikillisempi opettaminen sekä oppiminen. Tunnit koetaan aineistossa pääosin myönteisiksi, tiedonhalua ja innostusta lisääviksi. Tutkimustuloksissa näkyy, että luovuutta ja leikillisyyttä tukeva draamaoppitunti opettaa oppilaille asiasisällön lisäksi laajempaa sekä tulevaisuuteen suuntaavampaa osaamista.

Tutkielmani tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa etsin vastausta kysymykseen: Mikä on Joonan kirjan alkuperäinen genre? Aikaisemmista eksegeettien antamista genre-ehdotuksista Joonan kirjalle valitsen satiiriteorian, jonka näkökulmasta teen koko Joonan kirjasta genreanalyysin. Satiiri on kirjallisuuden laji, jolla käsitellään aihetta niin, että se näyttää naurettavalta. Sen päätarkoitus on ottaa kantaa poliittisiin, sosiaalisiin tai moraalisiin aiheisiin. Analyysissani osoitan Joonan kirjasta runsaasti satiirisia elementtejä. Lopputuloksena väitän, että nämä elementit ovat ottaneet koko kertomuksen haltuunsa, jolloin on perusteltavaa nimetä koko kirjan genre satiiriksi. Esimerkkeinä fiktiivisen Joonan kirjan satiirisista elementeistä ovat kontrastien luominen ja kertomuksen mielikuvitukselliset tapahtumat ja mittasuhteet, kuten Joonan selviytyminen kalan vatsassa kolme vuorokautta, Niniven kaupungin mieletön suuruus ja sen asukkaiden, ihmisten ja eläinten, katumisen ja parannuksen nopeus. Tutkielmassani esitän teorian, jonka mukaan Joonan kirjan alkuperäinen tarkoitus oli vahvistaa kirjan kirjoittajan oman yhteisön universalistista ideologiaa. Jumalan armo kuuluu koko luomakunnalle, myös pakanoille. Toisinajattelijat samaistetaan kertomuksen Joonaan, joka kuvataan kertomuksessa naurettavana, kontrastina kertomuksen hurskaille pakanoille. Tutkimuskysymykseni toinen osa perustuu satiirianalyysini löytöihin, mutta on näkökulmaltaan tulkintahistoriallinen: Miten Joonan kirjaan ja erityisesti sen satiirisiin elementteihin suhtaudutaan neljässä nykyaikana kirjoitetussa hengellisessä kommentaarimaisessa kirjoituksessa? Lähteitäni ovat suomalaisten luterilaisten teologien Per-Olof Malkin, Mailis Janatuisen ja Pekka Harnen kirjoittamat kirjat ja yhdysvaltalaisen juutalaisen rabbin Meir Levinin kirjoittama internetluentosarja. Tulkitsijani ovat tietoisia satiiriehdotuksesta Joonan kirjan alkuperäiseksi genreksi, mutta he tietoisesti torjuvat tämän ehdotuksen. Satiirigenre ei itsessään ole ongelma, vaan kaikki mahdolliset genre-ehdotukset, jotka sisältävät oletuksen Joonan kirjan fiktiivisyydestä, ovat heille lähtökohtaisesti vääriä. He lukevat Joonan kirjaa historiallisena dokumenttina vastoin kirjan kirjoittajan tarkoitusta. Satiiristen elementtien selittäminen järjellä teettää heille paljon lisätyötä. Esimerkiksi Niniven kaupungin koolle haetaan selitystä muinaisesta kuntaliitoksesta ja suuri kala on Jumalan jo luomiskertomuksessa tähän tehtävään luoma. Lisäksi tulkitsijat lieventävät Joonan ja pakanoiden välistä kontrastia ja Levin jopa kääntää kontrastin päälaelleen. Selitys tulkitsijoiden harjoittamalle lukutavalle löytyy Joonan kirjan sijainnista osana pyhien tekstien kokoelmaa, Raamattua. Heille Raamattu on totta vain, jos se on sitä kirjaimellisesti. Joonan kirja ei voi tehdä poikkeusta. Tärkeäksi syyksi tulkitsijoille nousevat myös heidän uskonnolliset auktoriteetit, jotka heidän mukaansa uskoivat kertomuksen historiallisuuteen. Suomalaisten ylin auktoriteetti on Uuden testamentin evankeliumeiden Jeesus ja Levinin auktoriteetteina ovat aikaisemmat juutalaiset rabbiiniset tekstit. Vaikka tutkielmani tulkitsijat eivät näe satiiria Joonan kirjan genrenä, on heidän toteama kertomuksen sanoma lähes sama kuin satiirianalyysin perusteella todettu: Jumalan armo on rajatonta.