Browsing by Issue Date

Psykologisella turvallisuudella tarkoitetaan ryhmän jaettua kokemusta siitä, että vuorovaikutuksellisten riskien ottaminen on turvallista. Tällaisia riskejä ovat esimerkiksi avun pyytäminen, uusien ideoiden esittäminen ja vaikeiden asioiden nostaminen keskusteluun. Psykologinen turvallisuus edistää tiimin ja organisaation oppimista ja sen on tutkittu olevan keskeinen menestykseen ja tuloksellisuuteen vaikuttava tekijä. Se lisää myös innovatiivisuutta ja työhön sitoutumista. Johtajien ja esihenkilöiden toiminta vaikuttaa merkittävästi psykologisen turvallisuuden muodostumiseen. Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella psykologisen turvallisuuden ilmenemistä seurakunnan työyhteisössä erityisesti esihenkilöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Millaisena seurakunnan esihenkilöt kokevat työyhteisönsä psykologisen turvallisuuden? ja 2. Mitkä tekijät vahvistavat ja heikentävät psykologista turvallisuutta seurakunnan työyhteisössä? Tutkielman aineisto on kerätty puolistrukturoiduilla teemahaastatteluilla yhden Suomen evankelis-luterilaisen kirkkoon kuuluvan seurakunnan työntekijöiltä. Informantteina on seitsemän seurakunnan johtoryhmään kuuluvaa henkilöä. Aineiston analysointiin käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Kokonaisuudessaan psykologinen turvallisuus on tutkimusseurakunnassa hyvällä, joskaan ei erinomaisella, tasolla ja sen suunta on kehittyvä. Psykologisen turvallisuuden korkeaa tasoa ilmentävät erityisesti rakentava suhtautuminen virheisiin, kokeilukulttuuriin kannustaminen, valmentava johtamistapa sekä työssä koettu merkityksellisyys. Psykologisen turvallisuuden kannalta haastavia tekijöitä ovat vaikeus nostaa hankalia asioita keskusteluun sekä seurakunnan siiloutuminen työaloihin. Lisäksi koronapandemia haastoi psykologista turvallisuutta. Tutkielma valottaa psykologisen turvallisuuden ilmiötä seurakuntakontekstissa yleisellä tasolla. Seurakuntia toisiinsa vertailevat tutkimukset tai tutkimukset, joissa aineistoa kerätään organisaation eri tasoilta, voisivat selittää ilmiötä monipuolisemmin ja syvällisemmin.

Tässä Pro Gradu –tutkielmassa tehdään kvalitatiivinen sisällönanalyysi siihen, kuinka viimeaikaisessa kognitiivisessa uskontotieteellisessa tutkimuksessa uskonnollinen kokemus on määritelty. Tuloksia verrataan uskonnonfilosofian aikaisempaan kirjallisuuteen. Tarkoituksena on saada selville, ovatko määritelmät yhteneviä relevantin neuroteologian piirissä, ja toisaalta ovatko ne yhteneviä suhteessa uskonnonfilosofiseen kirjallisuusperinteeseen. Tutkimukset ovat osa uskontotieteen alaa, mutta uskonnollisen kokemuksen kysymys on uskonnonfilosofinen. Tutkielmaa voidaan pitää pyrkimyksenä sitoa käytännön tutkimus teoriaan. Aineistoon on valikoitunut tutkimuksia, joissa on joko tyypillisiä kognitiivisen uskontotieteen tutkimuksia suurempi otanta, jotka ovat olleet tyypillisiä tutkimuksia pitkäkestoisempia, tai joissa on muuten alan kannalta merkittävää sisältöä. Tutkielman tulokset osoittavat, että uskonnollista kokemusta määritellään vaihtelevasti niin tutkimuksissa kuin kirjallisuusperinteessäkin. Määritelmän vaihtelevuus tuo esiin tiettyjä metodologisia ongelmia, joita tutkielmassa nostetaan esiin. Määrittelyongelma liittyy suurempaan kokonaisuuteen. Uskontoa ja siihen liittyviä ilmiöitä on yleisesti ottaen hyvin vaikea määritellä. Tutkielman keskiössä kulkee mukana tämä yleinen haaste. Tutkielman alussa esitellään analyysimenetelmä ja aikaisempi kirjallisuus. Aikaisemman kirjallisuuden tulokset tiivistetään analyysivaihetta varten. Kirjallisuukatsauksen jälkeen tehdään pieni katsaus kognitiiviseen uskontotieteeseen, minkä yhteydessä esitellään tutkimukset. Tutkimusten esittelyä seuraa varsinainen analyysiosuus. Lopuksi esitetään johtopäätökset ja omaa pohdintaa.

Tutkielmassa tarkastelen Pietarin ilmestyksen 14. luvun intertekstuaalisuutta. Tekstijaksossa Jeesus antaa kutsutuilleen ja valituilleen oikeuden pelastaa rangaistuksessa olevia syntisiä ihmisiä. Tämän jälkeen Jeesus kertoo kastavansa rangaistuksesta pelastetut Akerusianjärvessä ja he saavat jäädä Elysionin kentälle, mutta Jeesus lähtee valittujensa ja patriarkkojen kanssa ikuiseen valtakuntaan. Aiempi tutkimus on huomioinut tekstijakson sisältävän intertekstuaalisia kytkentöjä Platonin Faidonin myyttiin (113d–114b). Pietarin ilmestyksen 14. luku on koko teoksen merkityksen kannalta keskeisin, sillä sen tulkinta vaikuttaa siihen, millaista tuonpuoleiskuvastoa ja soteriologiaa tekstin katsotaan edustavan. Tutkimuksessa on esitetty useita erilaisia tulkintoja tekstijakson merkityksestä ja soteriologiasta. Yhtenä suosittuna tulkintana tekstin käsitetään edustavan universalismia, eli pelastusopillista näkemystä, jossa kaikki lopulta pelastuvat. Tutkielma koostuu kahdesta keskeisestä analyysiosiosta: tekstikriittisestä ja intertekstuaalisesta analyysista. Pietarin ilmestyksen 14. luku on säilynyt kahdessa ge’ezinkielisessä käsikirjoituksessa ja yhdessä kreikankielisessä fragmentissa, jota kutsutaan Rainer-fragmentiksi. Tekstikriittisessä osiossa perustelen Rainer-fragmentin edustavan tekstin varhaisempaa lukutapaa ja tarkastelen fragmentin rekonstruktiosta käytyä keskustelua. Lisäksi huomioin tutkielman aiheen kannalta tekstin olennaisia redaktiokriittisiä huomioita. Intertekstuaalisessa analyysiosiossa sovellan intertekstuaalisuuden teoriaa ja metodia. Keskeisinä tutkimuskysymyksinä on selvittää, missä määrin Pietarin ilmestyksen kirjoittaja on tuntenut Faidonin myytin, ja voidaanko sitä hyödyntää Rainer-fragmentin epäselvien kohtien tulkinnassa. Intertekstuaalisuuden teorian mukaan intertekstuaaliset kytkennät mahdollistavat lähdetekstin hyödyntämisen osana tekstin tulkintaa, sillä ne ikään kuin aktivoivat lähdetekstin sisällön tekstissä. Tekstien väliset kytkennät avaavat laajempia näkökulmia Pietarin ilmestyksen tuonpuoleiskuvaston ja soteriologian tulkintaan. Argumentoin Rainer-fragmentin tekstin kytkeytyvän kahteen lähteeseen, evankeliumitraditioon ja Faidoniin. Molemmat lähteet on otettava huomioon tekstin tulkinnassa, sillä niiden avulla pystytään selittämään tekstin epäselvyyksiä. Tutkielmassa ehdotan, että Faidonin myytti avaa Pietarin ilmestyksen tulkintaan näkökulmia, jotka haastavat tekstin universalistisia tulkintoja. Tekstien useiden temaattisten ja kerronnallisten vastaavuuksien sekä Faidonin laajan levinneisyyden valossa, on perusteltua olettaa Pietarin ilmestyksen kirjoittajan tunteneen Faidonin myös kirjallisena.

Tämän maisterintutkielman otsikko on: ”Ihmisten yliluonnolliset kokemukset Ouija-laudalla pelaamisesta.” Tutkielman tutkimuskysymys on: ”Mitä yliluonnollisia kokemuksia ihmisillä on ollut, kun Ouija-laudalla on pelattu?” Tutkimuksen tavoite ja tutkimustehtävä on tutkia mainittua aihetta, sekä saada vastauksia tutkimuskysymykseen. Tutkimuksen tarkoituksena on nimenomaan keskittyä ihmisten yliluonnollisiin kokemuksiin Ouija-laudalla pelaamisesta. Tutkielman taustaluvussa (2) käydään läpi taustatietoa ja aikaisempaa tutkimusta Ouija-lauta ilmiöstä. Tähän liittyy Yhdysvalloissa 1800-luvulla syntynyt spiritualistinen liike, minkä sisällä myös Ouija-lauta on kehitetty. Toisaalta koko ihmiskunnan historian vaiheet erilaisten henkisten uskomusten ja käytäntöjen parissa ovat olleet luomassa pohjaa myös Ouija-laudalle. Tutkielmassa on mukana myös psykologinen näkökulma siitä, mitä psykologisia selityksiä Ouija-lautaan on yleensä liitetty. Tutkielman taustaluku avaa monenlaisia tieteellisessä kirjallisuudessa mainittuja ihmisten yliluonnollisia kokemuksia Ouija-laudalla pelaamisesta. Tutkielmassa haastateltiin seitsemää ihmistä heidän yliluonnollisista kokemuksistaan Ouija-laudalla pelaamisesta. Tutkielman aineistonanalyysimenetelmänä oli laadullinen sisällönanalyysimenetelmä. Tämän tutkielman kautta sain vastauksia tutkimuskysymykseen. Haastateltavien mukaan, kun Ouija-laudalla on pelattu lasi tai osoitin on todella liikkunut itsestään ja tämä on tulkittu yliluonnolliseksi. Peli on myös antanut ihmisille yliluonnollisia vastauksia kysymyksiin, jopa sellaisia vastauksia, jota kukaan muu ei ole voinut tietää. Lisäksi peli on ihmisten mukaan onnistunut ennustamaan tulevaisuutta oikein ja vastauksien mukaiset asiat ovat tapahtuneet myöhemmin. Automaattikirjoitusta on tapahtunut pelin aikana ihmisen käden kautta paperille. Pelin yhteydessä tai sen jälkeen tavarat ovat saattaneet liikkua ja lennellä itsestään ja esimerkiksi musiikkilaitteet on menneet itsestään päälle. Pelin tulkittu henki on myös voinut jollain yliluonnollisella tavalla ilmaista paikalla olonsa pelissä tai pelin jälkeen. Ihmiset ovat myös nähneet näkyjä pelin yhteydessä ja jopa ihmisten ulkonäkö on voinut muuttua. Monenlaista yliluonnollisen olennon läsnäoloa ja ilmestymistä on koettu eri muodoissa, kun peliä on pelattu.

Tiivistelmä: Tutkimukseni käsittelee Vello Saloa, joka oli virolainen katolinen pappo, teologi, historioitsija, kirjailija ja kustantaja. Vello Salo, (vuoteen 1945 asti Endel Vaher) syntyi 5. Marraskuuta vuonna 1925 Lalsin kylässä Võisikun kunnassa Viljandin maalla opettajaperheeseen. Kävi koulu Lalsin ja Odisten alakouluissa sekä Põltsamaan yhteislyseossa. Vuoden 1943 marraskuussa Salo siirtyi koulutoveriensa kanssa salaa Suomeen ja astui vapaaehtoisesti Suomen armeijaan. Vuoden 1944 elokuussa hän palalsi Suomen-poikana Viroon, mutta Saksan armeijan perräntymisvaiheessa hänet vangittiin ja vietiin Saksaan. Vuonna 1945 Salo osallistui Ylä-Sleesiassa taisteluihin. Salo onnistui pääsemään Italiaan, mutta suojellakseen Viroon jääneitä omaisiaan otti käyttöön nimen Vello Salo. Roomassa suomenruotsalainen Göran Stenius auttoi Vello Salon Casa di Santa Brigidaan, missä birgittalaissisaret pitivät hänestä huolta. Vello Salo otettiin katolisen kirkon yhteyteen ja hän hiukan myöhemmin aloitti teologian opinnot. Vello Salo vihittiin papiksi Münsterissä vuonna 1957. Opintojen rinnalla Vello Salo toimitti Vatikaanin radion vironkielisiä uutisia vuosina 1948 – 1953 ja 1961 – 1965. Kanadassa Vello Salo asui vuosina 1975 – 1993 kunnes palasi jälleen itsenäistyneeseen Viroon 1993. Tutkimuskysymykseni on selvittää mikä sai nuoren Vello Salon lähtemään vapaaehtosena Suomen armeijaan jatkosodan aikan ja miten hän toimi Suomen-poikien hyväksi myöhemmin. Toisena tutkimuskysymyksenä on analysoida, miksi Vello Salo liittyi katoliseen kirkkoon Roomassa ja kolmanneksi selvitän mikä merkitys Vello Salolla on ollut virolaisille katolilaisille. Tärkeimpinä tuloksina tutkimuksessa ilmeni virolaisten halua auttaa Suomea ja toimia Viron kunniaksi. Vello Salo tunsi äiti Elisabethin esirukousten johdattaneen hänet katoliseksi ja antaneen pappiskutsumuksen. Vello Salon vironkieliset uutiset Vatikaanin radiossa olivat erittäin merkittäviä virolaisille miehitys vuosina. Uudelleen itsenäistyneessä Virossa Piritan birgittalaisluostarilla on ollut merkittävä asema sekä Viron katolilaisille että myös ekumenialle. Isä Vello Salon tärkein tehtävä on ollut uuden raamatunkäännöstyön tekeminen. Mutta hänellä on ollut suuri vaikutus viron katolilaisiin papin työn kautta. Hänet tunnetaan laajasti myös Suomen-poikana. Päälähteinä työssö on ollut Vello Salon omat tekstit, kuten omaelmänkerta “Tällä Vatikaanin radio! Vello Salon elämäntarina, sekä hänen Vatikaanin radiossa julkaisemat tekstit “Jumalale on kõil võimalik. Radio Vaticana-Estone”

I research the official censorship of print by the Catholic Church and its connection to the censorship of 16th century Italian satire. From the perspective of church history, I consider how the bulla Inter sollicitudines declared in 1515 regarding the pre-emptive censorship of printed literature affected authors of satire, and how it changed the way these authors discussed politics and theology. My starting point is the Church's desire to censor the printing press pre-emptively. We can see from the papal bulls how the Church is afraid of the threat of heresy; they feel that the printing press has to me censored so that lay people would not stray to the wrong path. Even if this censorship was not specifically pointed at erotic satire, the regulations led to the observation of every piece of printed art and literature. I claim that the authors wanted to censor their works beforehand if the works were meant for public consumption. I compare two erotic satires of the 1520s to each other. I present Cazzaria by Antonio Vignali as an example of an uncensored work and Il Marescalco by Pietro Aretino as contrast as an example of a play meant for the public. I refer to the Index Librorum Prohibitorum -catalogue started in 1557, in which the Church placed the works, authors, and prints it condemned. With it I compare the Church's reception of Cazzaria and Il Marescalco. For this I will go through the three first printed editions of the Index from 1559, 1564, and 1589 respectively; we have digital versions of these editions provided by the Bavarian State Library. In these editions I search for the names of Aretino and Vignali as well as their works. I then find out that all of Aretino's works (opera omnia) were placed in the Index on its first year in print, whereas Vignali nor his work never ended up in these editions. I ponder the reason as to why this might be. I conclude the research by stating that the infamy of the author or their work affected their placement into the Index. Il Marescalco ended up into the Index due to Aretino's fame and not because to the contents of the play since all his works ended up in the Index immediately in 1559 — even if my research points out that Il Marescalco did not contain any especially scandalous or explicit content. In contrast, Vignali and his work did not end up in the Index at least during this first century, even if Cazzaria was purposefully degrading, heretical, and provocative — meaning it meets the requirements to be put into the Index.

Tutkielmassa tarkastellaan yhteisöllistä ihmiskäsitystä, jota haastattelun kautta kerätty empiirinen aineisto havainnollistaa. Durkheimilainen rituaalinäkökulma, relationaalinen näkökulma sekä Michel Maffesolin uusheimo-näkökulma toimivat analyysin teoreettisina kiintopisteinä. Tutkielman uusdurkheimilaisen teorian lähtökohtana on ajatus siitä, että kollektiiviset rituaalit, jaetut symbolit ja kokemukset, identiteetti sekä merkityksellisyys kytkeytyvät toisiinsa ja tätä tarkastellaan aineiston kautta. Tutkimuskysymys tiivistyy siihen, mitä kollektiiviset rituaalit merkitsevät osallistujilleen. Haastattelin ihmisiä kahdesta helsinkiläisestä yhteisöstä. Toinen on maahanmuuttajien jalkapalloyhteisö, joka järjestää turnauksia, joihin saapuu samasta kansallistaustasta olevia ihmisiä ympäri Suomea. Toinen on epäkaupallinen ja inklusiivinen elektronisen tanssimusiikin tapahtumia järjestävä kollektiivi. Kontekstit on valittu sillä perusteella, että ne edustaisivat teoreettisessa kehyksessä samankaltaisen ilmiön eri variaatioita, joita yhdistävät aktiivisuus ja omaehtoisuus. Haastateltaville yhteisö ja niiden rituaalit näyttäytyvät merkittävinä tavalla, joka alleviivaa durkheimilaista ihmiskäsitystä. Aineisto ilmentää sitä, että nykyään yksilöt synnyttävät relationaalisesti subjektiivisten kokemusten pohjalta yhteisöjä, joissa jaetaan yhteisiä symboleita. Aineisto havainnollistaa myös sitä miten Maffesolin teoria onnistuu kiteyttämään yhteisöllisyydelle ajankohtaisesti keskeisiä affektiivisuuden piirteitä. Maffesolin näkökulmasta poiketen yhteenkuuluvuus ja vaikuttamisen kohde eivät kohdistuneet lähtökohtaisesti vain lähiryhmään, vaan osallisuutta koettiin myös laajempaan kenttään tai aatteeseen. Molempien yhteisöjen toimintaa voidaan niihin liitettyjen merkitysten valossa kehystää omannäköisen tilan luomiseksi ja laajempiin inhimillisiin tarpeisiin vastaamiseksi. Yhteisöllisyys tulkitaan mahdollisuudeksi kehittyä ja vaikuttaa.

Tutkielman tarkoituksena oli analysoida Johanneksen evankeliumin kirkastamisteemaa ja sitä, miten tuo kirkastamisteema tulisi ymmärtää jaksossa Joh. 13:31–38 ja miten sanaa δοξάζω siinä käytetään. Tutkimuksen hypoteesina oli, että Johannes hyödyntää kirkastamisteemassaan Jesajan kirjan pohjalta nousevaa metanarratiivia Herran kärsivän palvelijan korottamisesta ja kirkastamisesta. Tähän pyrittiin Timo Eskolan diskursiivisen resistanssin hermeneutiikan avulla. Eskolan lähestymistavassa pyritään määrittämään semiotiikan ja semantiikan kautta sitä, millaisia merkityksiä kirjoittaja on koodannut tekstiinsä valitsemillaan ilmaisuilla ja millainen konteksti ja millaiset metanarratiivit ovat ohjanneet tätä kirjoittajan työskentelyä. Metanarratiivit ja kontekstuaaliset ilmaukset jäävät tekstiin ja rajoittavat sen tulkintaa ja siksi taustakontekstin ja metanarratiivien tunnistaminen on merkittävää. Tutkielmassa tehtiinkin laaja tausta-analyysi Septuaginta ja varhaisen juutalaisuuden kirkkauskäsitteistöstä. Sen pohjalta pystyttiin osoittamaan, että varhaisessa juutalaisuudessa on Herran kärsivään palvelijaan liittyvä tulkintatraditio, joka korostaa hurskaan kärsimysten jumalattomien käsissä ja tässä lopulta Jumalan tekemää käännettä, jossa osapuolten todelliset asemat paljastuvat. Johanneksen osoitettiin myös melko vakuuttavasti käyttävän havaittua metanarratiivia evankeliuminsa kirkastamisteeman rakentamiseen ja Jeesuksen kuvaamiseen. Pääperusteina tälle olivat Johanneksen narratiivin rakentaminen kirkastamisen ja korottamisen ympärille ja Jesajan kirjan kirkkauteen liittyvä kaksoislainaus, jossa on viittaus Herran kärsivän palvelijan jakeeseen ja joka ohjaa lukijaa lukemaan kohtien tarkempia konteksteja. Näin tutkielmassa saavutettiin uutta tietoa siitä, miten Johannes käyttää Jesajan kirjaa kirkastamisteemassaan ja miten metanarratiiviin liittyvä paljastamisen ajatus ohjaa osaltaan δοξάζω-sanan merkityksen muodostumista evankeliumissa. Tätä sovellettiin jaksoon Joh. 13:31–38 ja esitettiin Nielsenin pohjalta kirkastamisen moninaisuuteen ja kokonaisnarratiiviin perustuva ratkaisu jakeiden tulkintaan.

Martin Heidegger (1889–1976) luetaan menneen vuosisatamme merkittävimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin filosofeihin. Omintakeisen filosofisen tyylinsä vuoksi Heideggeria on pidetty myös yhtenä länsimaisen filosofian ristiriitaisimmista ajattelijoista. Heidegger työsti urallaan erityisesti olemisen kysymystä, mutta pyrki selvittämään myös muun muassa kielen olemusta sekä taiteen ja tekniikan teemoja. Heidgeggerilta ammentavien ajattelijoiden kirjo on laaja. Hänen filosofiansa on vaikuttanut vahvasti muun muassa moderniin ranskalaiseen filosofiaan, sekä useisiin hermeneutiikan ja dekonstruktion teoreetikoihin. Heideggerilta ovat ammentaneet myös lukuisat teologit ja hänen vaikutuksensa on ulottunut aina rakennustaiteeseen, kirjallisuustieteeseen, sekä taiteen - ja musiikin tutkimukseen asti. Filosofisessa työssään Heidegger keskittyi ensisijaisesti työstämään pääteoksessaan Sein und Zeit, (Aika ja Oleminen), 1927, erityiseksi fenomenologiseksi tutkimuskohteeksi asettamaansa olemisen kysymystä. Sen hän väitti unohtuneen kysymisen kohteena filosofian traditiossa. Pääteoksessa Heidegger toteutti olemiskysymyksen työstöä eksistentiaalianalytiikkana . 1930-luvulta eteenpäin Heidegger alkoi pohtimaan olemisen kysymystä taiteen ja kielen teemojen sisällä. Hän piti luentosarjan Der Underspruch zur Kunst, (Taideteoksen alkuperä), 1935–1936, jossa työsti eteenpäin olemisen kysymystä. Hän esitti ajatuksen olemisen kätkeytyvästä luonteesta sekä taideteoksen liikkeellisyydestä ja totesi teoksessa ilmenevän totuuden tapahtuman. Samaisella vuosikymmenellä hän alkoi tarkas-telemaan kielen olemusta runoilijoiden runouden kautta. Kieli ja runous kielen erityisenä muotona vahvistuivatkin Heideggerin filosofisen ajattelun edetessä yhä kiinteämmin osaksi olemiskysymyksen työstöä. Kielen teeman sisällä hän rakensi eteenpäin myös Taideteoksen alkuperässä löytämäänsä tapahtuman teemaa. Vastaan tutkimuksessani seuraaviin kysymyksiin; 1.) miten Heideggerin olemisen kysymys muuttui hänen ajattelu-urallaan varhaisfilosofiasta myöhäisfilosofiaan, 2.) miten vuoden 1935–1936 Taideteoksen alkuperässä esitelty tapahtuman teema vastasi olemisen kysymykseen hänen myöhemmässä ajattelussaan, sekä 3.) miten Heideggerin olemisen kysymys tuli ratkaistuksi kielen teeman sisällä. Tutkimuksen kulku etenee seuraavasti: Kappaleessa kaksi pohjustan varsinaista tutkimustani ja esittelen Heideggerin filosofian peruspiirteitä yleisellä tasolla. Ku-vaan muun muassa hänen varhaista elämänhistoriaa sekä teologisia vaikutteita. Kappaleessa kolme esittelen miten olemisen kysymys asettui Heideggerin fenomenologisen tutkimuksen kohteeksi. Lisäksi esittelen opettajansa Husserlin fenomenologiasta eriävän fenomenologisen metodin muotoilun. Kappaleessa neljä siirryn esittelemään olemisen kätkeytyvää luonnetta, jota Heidegger pohti limittäin olemisen totuuden ja teoksen tapahtumallisuuden kysymysten äärellä luentosarjassaan Taideteoksen alkuperä. Tätä seuraten kappaleessa viisi esittelen kattavasti Heideggerin kielen teeman alla toteuttamaa olemiskysymyksen työstöä, sillä keskustelut runouden kanssa jatkoivat olemisen kätkeyty-vän luonteen selvittämistä ja rakensivat eteenpäin myös olemisen tapahtumallisuuden teemaa. Kappaleessa kuusi esittelen Heideggerin ajallisen ja tapahtumallisen silmänräpäyksen teeman, sillä se toimii siltana paluulle pääteoksen ajan ja olemisen kysymykseen, jota esittelen vuoden 1962 luennon Zeit und Sein (Aika ja Oleminen) myötä. Luennossa vanha tapahtuman teema saa tarkennetun muodon. Lopuksi kappaleessa seitsemän, Heideggerin esityksien Logos, 1951 ja Alētheia, 1954 esiintyneiden kokoavien lauselmien myötä, kuljetan tutkielmani lopulta Heideggerin kuuluisaan lausahdukseen ”kieli olemisen kotina,” jossa olemisen kysymyksen ajallinen rakenne – tapahtuma – lopulta manifestoituu.

Tutkielma selvittää suomalaisessa helluntaiyhteisössä toimivien naispastoreiden kokemuksia heidän hengellisestä toimijuudestaan. Naisten mahdollisuus hengelliseen toimijuuteen, eli yhteisön keskuudessa tapahtuvaan hengelliseen toimintaan, on vaihdellut historian saatossa. Vuosituhannen taitteen jälkeen naisille on avautunut mahdollisuus toimia hengellisissä tehtävissä aiempaa laajemmin. Naisten hengellistä toimijuutta selvitän kysymällä, kuinka suomalaisissa helluntaiseurakunnissa toimivat naispastorit ovat kokeneet oman hengellisen toimijuutensa? Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii feministiteologia, erityisesti vapautuksen teologian näkökulmasta käsin. Tutkielmani osoittaa, että helluntailiike on yhteiskunnallisten muutosten myötä kyennyt muuttamaan raamatuntulkintaansa naismyönteisemmäksi, muuttamatta kuitenkaan varsinaisesti oppikäsityksiään. Tutkielma on kvalitatiivinen, eli laadullinen, ja se on toteutettu haastattelemalla seitsemää helluntaiseurakunnissa työskentelevää tai aiemmin työskennellyttä naispastoria. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina haastatteluina videoyhteyden avulla ja haastattelut on analysoitu hyödyntämällä sisällönanalyysiä. Tutkielma osoittaa, että haastateltavat ovat kokeneet oman hengellisen toimijuutensa positiivisena. Jokainen haastateltava oli työuransa aikana kokenut myös negatiivista palautetta omasta hengellisestä toimijuudestaan sukupuolestaan johtuen, mutta negatiiviset palautteet olivat marginaalisia. Tutkielmani mukaan feministiteologiasta kumpuavat positiiviset raamatulliset naistulkinnat ovat osaltaan saaneet aikaan helluntailiikkeessä positiivista suhtautumista naisten hengelliseen toimijuuteen.