Browsing by Title

Tämän pro gradu – tutkielman tarkoituksena on tutkia psykoterapian asiakkaiden kokemuksia hengellisten kysymysten käsittelystä psykoterapiassa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia ovat hengelliset kysymykset psykoterapiassa, kuinka niitä käsitellään osana psykoterapiaprosessia ja millainen on terapeutin rooli hengellisten kysymysten käsittelyssä. Tutkimus on otteeltaan laadullinen ja analyysimenetelmänä on käytetty sisällönanalyysia. Tutkielman aineisto on kerätty kirjoituspyynnöllä, joka julkaistiin kolmessa pääkaupunkiseudulla ilmestyvässä seurakuntalehdessä (Kirkko ja kaupunki, Esse ja Vantaan Lauri) keväällä 2011. Analyysiin hyväksyttyjä kirjoitelmia saapui 13. Kirjoitelmien lisäksi tutkimusta varten haastateltiin viittä kirjoitelman lähettänyttä. Haastattelumetodina on käytetty teemahaastattelua ja aineisto on analysoitu aineistolähtöisesti. Tutkimuksen mukaan hengelliset kysymykset muodostuivat hyvin yksilöllisistä ja henkilöhistoriaan sidotuista lähteistä. Hengelliset kysymykset, joita käsiteltiin psykoterapiassa liittyivät tämän tutkimuksen aineiston perusteella syntiin ja syyllisyyden kokemuksiin, hengellisen identiteetin muodostumiseen sekä oman hengellisen yhteisön etsintään, ahtaasta uskonnollisesta yhteisöstä irtaantumiseen, tuomitsevuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin, ankaraan jumalakuvaan ja Jumalalle kelpaamattomuuden tunteisiin, armon ja anteeksiannon kysymyksiin, oman paikan löytymiseen maailmassa, turvallisuudentunteen vahvistamiseen sekä seurakuntaelämään. Lähes kaikki tutkimukseen osallistuneet kokivat, että hengellisten kysymysten käsittely oli tai olisi ollut heille psykoterapiassa tärkeää ja merkityksellistä, sillä hengellisyys koettiin vahvasti osana identiteettiä ja omaa minuutta. Myös tarkoituksen ja elämän merkityksellisyyden koettiin liittyvän hengellisyyteen. Aloite hengellisten kysymysten käsittelyyn tuli aina asiakkaalta ja joskus hengellisten kysymysten esille tuomiseen liittyi pelko psykoterapeutin suhtautumisen muuttumisesta asiakkaaseen. Hengelliset kysymykset koettiin asiakkaiden mielestä erityisen tärkeiksi psykoterapiassa, jos ne nähtiin osana mielenterveydellistä ongelmaa. Tutkimuksessa havaittiin psykoterapeuttien osalta kahdenlaista suhtautumista hengellisten kysymysten käsittelyssä. Toisaalta terapeutit omasivat avoimen ja myönteisen asenteen asiakkaan hengellistä pohdintaa kohtaan, toisaalta psykoterapeutit saattoivat ohittaa tai olla kykenemättömiä asiakkaan esille nostamien hengellisten kysymysten käsittelyyn. Psykoterapeuttien tukeva ja voimavaralähtöinen näkökulma asiakkaan hengellisyyteen koettiin hyvin myönteisenä ja asiakkaat olivat siitä terapeutille usein hyvin kiitollisia. Välttelevän orientaation hengellisyyttä kohtaan omaavien terapeuttien asiakkaat kokivat toisaalta, että hengellisyyden psykoterapeuttisesta käsittelystä olisi ollut heille hyötyä, mutta toisaalta, jos hengelliset kysymykset eivät liittyneet psykoterapiaan hakeutumisen syihin, niitä koettiin voivan käsitellä myös muissa yhteyksissä.

Tämän Pro gradu -tutkielman tarkoituksena on ollut selvittää se, miten Martti Luther tulkitsee Jumalan olemuksen ja toiminnan lain ja evankeliumin näkökulmasta. Tutkimuksen lähteinä on käytetty Lutherin ensimmäisessä ja toisessa antinomistiväittelyissä syntyneitä tekstejä, joita on lähestytty systemaattisen analyysin näkökulmasta. Tutkimuksessa taustaoletuksena on ollut, että Lutherin näkemys Jumalasta rakentui yhä niille samoille ristin teologian perusoletuksille kuin reformaattorin varhaisemmissa kirjoituksissa, siitäkin huolimatta, että antinomistiväittelyt syntyivät reformaation sisäisen kriisin takia. Tutkimus on osoittanut, ettei Luther myöhemminkään luopunut ristin teologiaan sisältyvistä oivalluksistaan, vaikka toisinaan aiemmassa tutkimuksessa on näin esitetty. Päinvastoin tutkimus on osoittanut, että edelleen reformaation sisäisessä kriisissä antinomistiväittelyiden lakitematiikan konstituoivana lähtökohtana oli Lutherin perinteinen jumalaoppi ja tätä oppia vahvasti määrittävä ristin teologia. Antinomistiväittelyissäkin Luther tulkitsi armon hyvin samalla tavalla kuin reformatorisen ajattelunsa alkupuolella kiistäessään ansioajattelulle rakentuvat näkemykset. Laki tuli Lutherin mielestä täytetyksi yksin armosta, josta uskovat tulivat osalliseksi Kristuksessa. Lutherin näkemystä rakkaudesta ohjasi myös edelleen ristin teologia. Siksi Luther teki antinomistiväittelyissäkin distinktion ihmisen valheellisen ja Jumalan totuudellisen rakkauden välille. Lutherin mielestä ihminen ei koskaan kyennyt täyttämään Jumalan ehdotonta rakkaudenvaatimusta, sillä hän itse jollakin tavoin pyrki hyötymään rakastettavasta kohteestaan. Siksi Luther tulkitsi lain tarkoituksen siten, että sen tarkoitus oli ristin teologian mukaisesti herättää ihmisessä pelko ja karkoittaa ihminen vääränlaisesta rakkaudestaan kohti Jumalaa. Vasta Jumalassa ihminen saattoi tulla osalliseksi Jumalan omasta totuudellisesta rakkaudesta, joka samalla ajoi ihmisen väärää rakkautta pois. Ristin teologiaan liittyen Luther myös painotti Jumalan kätkettyä luontoa. Tämän takia ihminen ei voi koskaan kohdata Jumalaa sellaisenaan tämän omassa luonnossa, majesteettisuudessa tai verhoamattomana. Näissä ilmaisuissa Luther korosti erityisesti Jumalan vihaa ja vapaata tahtoa. Pikemminkin Jumala oli kohdattavissa ainoastaan lihaksi tulleessa Kristuksessa. Uutena Jumalan kätkeytyneisyyteen liittyvänä näkökulmana Luther toi väittelyissä esille Pyhän Hengen kaksinaisen roolin sekä lain antajana, joka syyttää ihmistä synnistä että lahjana, eläväksitekijänä ja pyhittäjänä. Väittelyiden erityislaatuisen tematiikan huomioon ottanut analyysi on osoittanut, että Luther ymmärsi Jumalan ihmiseen kohdistuneen päämääräsuuntautuneen työn kaksijakoisena. Ensinnäkin Jumala aluksi tyhjentää lain avulla syntisen ihmisen tämän valheellisista kuvitelmistaan ja vääränlaisesta rakkaudesta. Kaiken tarkoituksena kuitenkin on se, että ihminen kärsimyksissään ja peloissaan pakenisi kohti päämääräänsä, eli Kristusta. Varsinaista työtään Jumala tekee evankeliumin avulla. Itsessään evankeliumi on vasta lupaus Kristuksesta, mutta Jumalan työn kautta ihminen uskossa tulee osalliseksi tästä lupauksesta. Uskossa läsnäolevan Kristuksen kautta ihminen saavuttaa Lutherin mielestä vanhurskauden. Tämä vanhurskauttaminen tapahtuu Lutherin mielestä kuitenkin kahdella tavalla. Jumala sekä lukee ihmisen vanhurskaaksi että alkaa myös puhdistaa ihmistä niin, että tämä alkaa toimia lain mukaan. Tutkimus on osoittanut, että kaikki Lutherin argumentaatio tähtää silti ajatukseen siitä, että Jumala on aktiivinen tekijä. Tämä siitäkin huolimatta, että Jumala ottaa ihmisen osalliseksi toimintaansa näissä pelastumisen päämäärään tähtäävissä vaiheissa.

Tässä työssä tarkastellaan eri kristillisiä suuntauksia edustavien pappien kokemuksia ja käsityksiä Jumalan rakkaudesta ja sitä, miten kokemukset ilmenevät ja mitä ne merkitsevät heidän jokapäiväisessä elämässä. Lähestyn tutkittavaa aihetta kahden erilaisen tietoteoreettisen näkökulman kautta. Aineisto on kerätty, luokiteltu ja kuvattu fenomenologis-hermenuttisella ymmärtävällä otteella, mutta varsinainen analyysi perustuu kognitiivisen psykologian selittävään otteeseen. Työn alussa käsitellään uskontotieteen sisäistä ymmärtävän ja selittävän perinteen välistä dialogia. Aineisto koostuu kahdeksasta noin tunnin pituisesta teemahaastattelusta. Haastatteluihin osallistui kolme luterilaista, kaksi ortodoksista, yksi katolinen, yksi helluntailainen ja yksi tunnustuskuntiin sitoutumaton pappi. Käytän aineiston käsittelyssä teoriasidonnaista sisällönanalyysia. Analyysissa redusointi ja klusterointi sekä aineiston koko kuvaus on tehty fenomenologis-hermeneuttisen perinteen mukaisesti, mutta teoreettiset käsitteet tuodaan analyysiin kognitiivisesta psykologiasta. Analyysiluvut jakautuivat seuraaviin luokkiin. Ensin perehdytään pappien käsitykseen Jumalan rakkaudesta, jonka jälkeen siirrytään varsinaisiin Jumalan rakkauden kokemuksiin, jotka jakautuvat useampaan eri luokkaan, kuten toistuviin, elämää muuttaneisiin yksittäisiin, sekä ihmissuhteisiin liittyviin kokemuksiin. Pappien kokemukset Jumalan rakkaudesta liittyivät aina jollain tavalla myös toisiin ihmisiin, ja ihmissuhteisiin liittyvät asenteet ja muutokset olivat kokemusten keskeisin ilmenemismuoto, koska niillä oli hyvin pitkälle kantavat vaikutukset pappien elämässä. Myös mystisiksi koettuja yksittäisiä tilanteita esiintyi, mutta ne eivät olleet asioita, joita yritettiin tavoitella, vaan ne olivat osia tapahtumaketjussa, joka johti syvempään ymmärrykseen itsestä ja muista. Jumalan rakkauden kokemuksissa pappien omalla uskolla ja vakaumusella oli hyvin keskeinen asema. Se ilmeni tutkittaessa muistiin, uskomusjärjestelmään ja emootioihin liittyviä kognitiivisen psykologian teorioita. Pitkäkestoiseen muistiin tallentuneet ideat ja käsitteet vaikuttavat uskomusten muodostumiseen ja uskomukset vaikuttavat siihen, millaisia emootioita tietyissä tilanteissa syntyy, ja emootiot voivat puolestaan motivoida uskomusjärjestelmän mukaiseen toimintaan. Analyysissa ymmärtävän ja selittävän otteen merkittävin ristiriita liittyi kysymyksenasetteluun. Ymmärtävä ote pyrkii kuvaamaan, miten ihminen ajattelee ja hahmottaa maailmaansa, ja se keskittyy tutkimaan yksilöllisiä ja uniikkeja ilmiöitä. Selittävä ote taas tutkii ihmisen käyttäytymisen ja toiminnan taustalla vaikuttavia syitä, ja se etsii kaikille yhteistä ja yleistä tekijää.

Tämän Pro gradu -tutkielman tavoitteena on tutkia Paavi Franciscuksen apostolista kehotuskirjettä Amoris laetitia. Amoris laetitia kehotuskirjeen taustalla ovat kaksi perhettä käsittelevää kokousta, III ylimääräinen yleiskokous (Relatio Synodi), joka pidettiin 5.–19.10.2014 ja XVI varsinainen yleiskokous (Relatio finalis), joka pidettiin 4.–25.10.2015. Relatio Synodin aihe oli: Perheen pastoraaliset haasteet evankelioimisen kontekstissa. Relatio finalis käsitteli aihepiiriä: Perheen kutsumus ja tehtävä kirkossa ja tämän päivän maailmassa. Amoris laetitian keskiössä on perhe ja sen rakkaus ja perheen tilanne nykyaikana. Pro gradu -tutkielmani selvittää Amoris laetitia kehotuskirjeessä annettua kuvaa rakkaudesta. Tutkimuskysymys hakee vastausta kysymykseen onko Jumalan rakkaus ihmisrakkauden lähteenä. Katolisessa kirkon opin mukaan Jumala on rakkaus ja Kolminaisuus on rakkauden lähde. Jeesuksen ristintyö mahdollisti liiton ihmisten kanssa, jonka johdosta kristitty voi kääntyä Jumalan puoleen ja saada tältä rakkautta. Rakkautta annetaan sakramenttien kautta. Jumalan rakkauden johdosta ihminen voi kehittyä rakkaudessa ja rakastaa syvemmin kuin luontaisesti omasta itsestään. Rakkaus on tällöin itsensä antavaa, epäitsekästä ja anteeksiantavaa. Kristus täydellistää ihmisrakkauden. Avioliiton sakramentissa Kristus tulee avioliiton keskelle ja auttaa paria rakastamaan toisiaan. Avioparin seksuaalisuuden kautta he muuttuvat yhdeksi. Pyhä Henki pyhittää aviorakkauden. Aviopari ilmentää Jumalan rakkautta edelleen lapsilleen. Tästä kasvaa perherakkaus, jonka piirissä opitaan sisarusrakkautta ja sitä kautta myös maailma oppii veljesrakkautta. Perherakkaus leviää yhteiskuntaan, sillä se ei jää avioliiton sisäiseksi vaan laajenee. Kirkon tehtävä on tukea perhettä sen kasvun tiellä ja osoittaa sille Kristuksen rakkautta sekä integraatiota. Ihminen voi myös ilmentää Jumalan rakkautta lähimmäisen rakkaudessa. Tämä rakkaus on voimakasta veljesrakkautta, jonka avulla ihminen nähdään Jumalalle rakkaana ja hänen kuvana. Tähän rakkauteen kristittyä kutsutaan, lähimmäisen rakkaus auttaa meitä rakastamaan vihollistammekin. Ihminen ei ole valmis rakkaudessa vaikka ilmentääkin Jumalan rakkautta. Kristityn tie on elämänmittaista opettelemista yhä suurempaan rakkauteen. Tällä tiellä kohtaamme haasteita ja ilman Jumalan armoa muuntuminen Kristuksen kaltaiseen rakkauteen ei olisi ihmiselle mahdollista. Tutkielmassa käydään läpi Amoris laetitiassa esiintyviä lauseita, määreitä ja käytettyjä sanoja rakkaudesta tutkimuskirjallisuuden kanssa. Tutkielman teoriataustana käytetään Katolisen kirkon kristillistä oppia uskosta ja rakkaudesta. Käytetty aineisto on Amoris laetitian ohella mm. Katolisen kirkon katekismus, paavien tuottamat tekstit, Katolisen kirkon opettajien tekstit tai näiden ajatukset tutkijoiden esittäminä sekä teologien ja tutkijoiden tekstit. Menetelmänä tässä Pro gradu -tutkielmassa on käytetty systemaattista analyysia.

Tässä tutkielmassa paneudutaan Martti Simojoen Päivän sana -hartauskirjaan. Tutkimuksen päähuomio keskittyy hartauskirjan viittauksiin Raamattuun ja siinä esiintyneisiin auktoriteetteihin. Simojoki kokosi Päivän sana -hartauskirjan hartauksistaan, joita hän oli kirjoittanut vuosina 1939–1951 Kotimaa -lehteen. Jokainen teksti perustui Simojoen itsensä valitsemaan Raamatun jakeeseen. Hartaustekstiensä sisällä Simojoki viittasi usein Raamattuun. Selvitän tutkimuksessa olevien taulukoiden avulla, mitä Raamatun kirjoja Simojoki käytti sekä hartauskirjoitustensa pohjana että hartaustekstiensä sisällä. Simojoen Raamatun käyttö Päivän sanan hartausteksteissä oli monimuotoista. Hartaustekstien teemojen noustessa Raamatusta Simojoki usein haki vahvistusta ajatuksilleen viitaten eri Raamatun kohtiin hartaustekstin sisällä. Voidaan hyvin todeta, että hartausteksteissänsä hän selitti Raamattua Raamatulla. Raamatun lisäksi Simojoki viittasi hartausteksteissään erilaisiin kirkkohistoriallisiin vaikuttajiin tai traditioihin. Päivän sana -hartauskirjasta löytyi viittauksia 31 kirkkohistoriassa vaikuttaneeseen henkilöön. Ylivoimaisesti eniten viittauksia oli Martti Lutheriin. Tutkin tässä tutkimuksessa, millaisissa tilanteissa Simojoki viittaa Lutheriin. Selvitän myös, keitä olivat ne kuusi muuta kirkkohistorian vaikuttajaa Lutherin lisäksi, jotka Päivän sanassa on mainittu useamman kuin kerran. Heidät voidaan katsoa Lutherin kanssa olleen tärkeitä uskonnollisia auktoriteetteja Martti Simojoelle. Näiden henkilöiden ajatuksista hän haki vahvistusta omalle sanomalleen hartausteksteissään. Kirkkohistorian vaikuttajien lisäksi kirjasta löytyi yhdeksän enemmän tai vähemmän tuntemattomaksi jäänyttä henkilöä tai ryhmää. Tuon tässä tutkimuksessa esille, miten Simojoki viittasi näihin hartausteksteissään. Tutkielmassa luodaan katsaus Martti Simojoen elämään. Tahdon tutkimuksessani valottaa Päivän sana -hartauskirjan kirjoittajan taustaa. Simojoen uskonnollinen tausta näkyi hänen hartausteksteissään. Kodin perintönä saatu beckiläinen raamatullisuus selittää Simojoen runsasta Raamatun käyttöä hartauksissaan. Lapsuuden herännäisyyden uskonnollisuus ja opiskeluaikojen hallesbyläinen pietismi heijastuu hartausteksteistä henkilökohtaisen uskonnollisuuden merkityksen korostamisessa. Tutkimus on kirkkohistorian tutkimus, jossa on käytetty kirjahistorian metodia. Tutkimuksen päälähteenä on Martti Simojoen Päivän sana -hartauskirja.

Tutkimus käsittelee katolisen sisterssiläismunkin Thomas Keatingin kehittämää Jumalan terapiaa tunteiden näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkastellaan, mitä Jumalan terapialla tarkoitetaan, miten siinä käsitellään ihmiselle vaikeita tunteita ja mikä rooli myönteisillä tunteilla on. Tutkimusaineistona käytettiin Thomas Keatingin kahta kirjaa. Toinen kirja: Sisäinen eheytyminen. Ihmisen hengellinen matka, sisältää Jumalan terapian keskeisen käsitteistön. Kirja on kirjoitettu vuonna 1992 ja käännetty suomeksi vuonna 1999. Toinen aineistokirja on 20. painos vuonna 1986 julkaistusta kirjasta Open mind, open heart. Se on käytännöllinen opaskirja keskeistävään rukoukseen, joka on yksi kontemplatiivisen rukouksen muoto. Käytin aineiston analysointiin aineistolähtöistä laadullista sisällönanalyysimenetelmää, jonka avulla ryhmittelin aineistoa luomalla ala- ja yläkategoriota, joista tutkimuskysymyksieni kannalta päättelin loogiset neljä pääkategoriaa. Niistä muodostin tuloslukujen keskeiset otsikot. Tutkimustulosten mukaan Jumalan terapia muodostuu paranemisprosessista, jonka lähtökohta on Jumalan terapiaa tarvitsevan ihmisen sisäinen sairaus. Se määritellään Jumalan terapiassa haavoittuneisuudeksi, jolla on kaksi tasoa. Haavoittuneisuuden oireet vaikuttavat tarpeiden, tunteiden, ajatusten ja käyttäytymisen tasoilla. Toiseksi Jumalan terapiaan liittyy Jumalan toiminta terapeuttina, parantamismenetelmä ja käsitys paranemisen tavasta. Kolmanneksi paranemisprosessiin liittyy ihmisen vastuu ja terapiaan sitoutuminen. Neljänneksi paranemisen alkumerkit ja sisäinen tervehtyminen kertovat terapian onnistumisesta. Peilasin näitä paranemisprosessin keskeisiä aiheita erityisesti tunteiden näkökulmasta Jumalan terapian taustalla oleviin kirjoihin kuten Tietämättömyyden pilveen. Lisäksi pohdin tutkimustuloksia sielunhoidon ja hengellisen ohjauksen näkökulmista. Johtopäätöksinä todetaan, että tunteet muodostavat paranemisprosessin keskeisimmän ja dynaamisimman osa-alueen. Tuskallisia tunteita käsitellään Jumalan terapiassa keskeistävässä rukouksessa pehmeillä tavoilla sietäen, irti päästäen ja hyväksyen. Myönteisillä tunteilla on moninainen rooli. Jumalan terapiassa erotellaan tarkasti, mitkä myönteiset tunteet palvelevat todellista hyvää ja mitkä ovat ihmisen suojautumismeknismeihin perustuvan valeminän toiminnan aiheuttamia. Myönteisiin tunteisiin suhtautumisessa etsitään vapautta olla pyrkimättä hyvien tunteiden kokemiseen. Jumalan antamat hengellisestä lähteestä peräisin olevat tunteet ovat voimakkaita hyvän olon kokemuksia ja ne ovat on Jumalan terapian erityispiirre. Niiden tunteiden saamiseen ihminen ei voi vaikuttaa. Arkielämään Jumalan terapia tarjoaa konkreettisia tunnetyökaluja kuten selkeän toimintastrategian omien ”valeminän onnenohjelmointien” purkamiseen. Jumalan terapian ajattelutapaa, tunteiden käsittelytapoja ja keskeistävän rukouksen menetelmää voi soveltaa sielunhoitoon ja hengelliseen ohjaukseen tutustumalla tutkimuksen kirjoihin.

Tämä tutkielma tarkastelee Life.Church nimisen online-kirkon julkaisemaa online-uskonnollisuutta käsittelevää videoaineistoa ja sen autenttisuuspuhetta. Tutkielman tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, millä lailla Life.Church rakentaa autenttisuuden tunnetta ja missä teemoissa autenttisuuspuhetta ilmenee. Tutkimuksen keskiössä ovat autenttisuuden, digitaalisen uskonnollisuuden ja internet-ympäristön teemat. Tutkielma edustaa laadullista, eli kvalitatiivista tutkimusta. Sen aineistona toimivat 73 Life.Church Open Network -palvelussa julkaistua opetusvideota, joiden aiheena ovat johtajuus ja online-seurakunnat. Aineiston analyysimenetelmänä käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysia, jonka ohessa hyödynnetään kvalitatiiviseen tutkimukseen suunnattua analyysiohjelmistoa. Videomateriaalista tehdyn analyysin perusteella autenttisuuspuhe läpäisee koko aineiston. Life.Church pyrkii videoissaan luomaan itsestään kuvaa autenttisena kristillisenä yhteisönä, jonka ytimessä ovat yhteisöllisyys ja kristinuskon sanoma. Yhteisön työvälineenä nähdään olevan Jumalan lahjaksi antama online-maailma. Koska online-maailma on transendenttia alkuperää, siellä toimivat uskonnolliset tahot ovat autenttisia kristillisiä toimijoita.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee yhdysvaltalaisen George E. Tinkerin jälkikoloniaalista intiaaniteologiaa. Tinker on vuonna 1983 teologian tohtoriksi väitellyt osage-intiaani, luterilainen pappi ja teologian professori. Tutkielman tavoitteena on analysoida Tinkerin teologian paradigmaattiset rakenteet ja keskeiset korostukset. Tutkimuskysymyksiä ovat (1) millainen käsitys alkuperäiskansojen teologiasta Tinkerin tuotannossa ilmenee, (2) mitä paradigmaattisia rakenteita aineistossa esiintyy ja kuinka niitä voi systemaattisesti luokitella, ja (3) millaisia yhteyksiä Tinkerin teologialla on tutkimusteeman näkökulmasta relevantteihin teologioihin. Tutkielman primaarinen aineisto koostuu Tinkerin tuotannon niistä teksteistä, joissa on systemaattisteologinen painopiste (= kaksi kirjaa ja yhdeksän artikkelia). Tutkielman metodi on immanenttisesti painottunut systemaattinen analyysi. Sen rinnalla korostuu edellytysten analyysi: aineistoa suhteutetaan Tinkerin teologisteoreettiseen viitekehykseen, aiempaan tutkimukseen jälkikoloniaalisista teologioista sekä mahdollisimman perusteelliseen tutkimustietoon Pohjois-Amerikan intiaanien sosiaalisesta kontekstista ja kolonialistisesta todellisuudesta. Keskeinen teoreettinen viitekehys on tätä tutkielmaa varten muotoiltu kriittisten identiteettiteologioiden käsite, jonka avulla havainnollistetaan Tinkerin sijoittumista globaaliin teologiseen keskusteluun. Analyysista käy ilmi, että Tinkerin teologia on jaettavissa kahteen keskeiseen lähestymistapaan: dekonstruktioon (joka jälkikoloniaalisessa teologiassa ilmenee dekolonisaationa) ja rekonstruktioon. Dekonstruktio kohdistuu Tinkerin ajattelussa erityisesti uskontoteologiaan, missiologiaan, kristologiaan ja raamattuhermeneutiikkaan. Uskontoteologisesti Tinker edustaa pragmaattista jälkikoloniaalista lähestymistapaa. Hän torjuu eksklusivismin postmodernissa todellisuudessa kestämättömänä ja kritisoi inklusivismia sekä pluralismia hiipiväksi imperialismiksi . Hän esittää kuitenkin toisinaan pluralistisia (ja jopa inklusivistisia) ratkaisuja, jotka sijoittuvat ruohonjuuritason kohtaamisiin. Teologis-teoreettisesti hän nojautuu voimakkaimmin relativismiin. Tästä uskontoteologisesta orientaatiosta seuraa aineistossa pragmaattisia missiologisia sovelluksia. Tinkerin dekolonisoitu kristologia sisältää hänen kristomonismiksi nimeämänsä triniteettiopin vinoutuman voimakasta kritiikkiä. Kristologiassa painottuvat soteriologia ja kolminaisuuden toisen persoonan suhde muihin persooniin. Sekä uskontoteologisten että kristologisten painopisteiden muutosaltis luonne osoittaa, että Tinkerin teologian tavoite on tarjota vaihtoehtoisia malleja kolonisaation eri tavoin kokevien subjektien eheytymiseen. Hänen konstruktionistinen ajattelunsa edustaa teologista nonrealismia, jossa korostuu uskonnollisen kielen subjektiivinen luonne. Tinker ei pidä uskonnollisia ilmaisuja tiedollisina väitteinä ulkoisesta todellisuudesta, vaan uskonyhteisön jakamana merkitysrakenteiden joukkona, jolla ilmaistaan tunteita, kokemuksia ja elämänasenteita. Tinkerin ajattelussa ilmenee myös habermasilainen emansipatorinen tiedonintressi. Raamattuhermeneuttisesti Tinker soveltaa dekonstruktiota sekä tekstien imperialistisiin sisältöihin että kolonialistiseen tulkintahistoriaan. Erityisesti hän pyrkii dekolonisoimaan valitun kansan ja luvatun maan ajatuksia sekä toisinajattelijoiden äänten vaientamista. Rekonstruktiivisia rakenteita Tinkerin teologiassa ovat erityisesti praksiksen ensisijainen asema metodologian taustoittajana ja identiteetti sekä itsemääräämisoikeus, joista tulee hänen ajattelussaan teologisia kategorioita. Argumentaatioanalyysin perusteella aineistossa korostuvat kokemusargumentit, joille muu argumentaatio ehdollistuu. Traditioargumentit ovat Tinkerin ajattelussa dekonstruktion ja dekolonisaation kohteita, eivät teologian rakentavia elementtejä. Holismi, kaiken yhteenkuuluvuus, harmonia ja yhteisöllisyys kietoutuvat voimakkaaseen luomisteologiseen lähtökohtaan, ja niistä seuraa eettisiä implikaatioita. Myös Tinkerin jumalakäsitys on luomiskorosteinen. Holismin myötä Tinkerin käsitys teologiasta pitää sisällään poliittista, yhteiskunnallista, taloudellista ja sosiokulttuurista reflektointia sekä jälkikoloniaalisille teologioille tyypillistä valta- ja ideologia-analyysia. Immanenttisen analyysin lisäksi aineistoa suhteutetaan tutkielmassa laajempaan kriittisiksi identiteettiteologioiksi nimettyjen lähestymistapojen kenttään. Tinker sijoittuu alkuperäiskansojen teologian, jälkikoloniaalisten teologioiden ja 2/3-maailman teologioiden joukkoon. Hänen ajattelussaan on omaleimaista ainesta, joka erottuu kolmannen maailman teologioista ja monin paikoin myös perinteisesti määritellystä vapautuksen teologiasta. Keskeisiä eroja ovat kolonialistisen nykytodellisuuden kontekstit, kosmologiset korostukset, itsemääräämisoikeuden painottuminen sekä alkuperäiskansojen teologioiden kriittinen suhde kristinuskon totuusväitteiden universaaliuteen ja esimerkiksi eksodusnarratiiviin. Aineiston analyysi ja graafinen esitys kriittisistä identiteettiteologioista osoittavat, että Tinkerin ajattelu on varsin intersektionaalista: hän korostaa toiseuden kategorioiden ja sorron kokemusten keskinäisiä eroja. Tinkerin intiaaniteologia haastaa siis paitsi länsimaisen normatiivisena pidetyn teologian konventioita, myös kriittisten identiteettiteologioiden liian homogenisoivia korostuksia.

Tässä tutkielmassa selvitetään hengellisen musiikin vaikutusta ihmiseen. Tutkimuskysymyksiä ovat, mitä merkityksiä ihmiset musiikille antavat ja kuinka se vaikuttaa heidän spiritualiteettiinsa. Erityisesti huomioidaan musiikin kietoutuminen Ninian Smartin uskonnon ulottuvuuksiin. Lisäksi taustalla on Rudolf Otton teoria numinoosista. Tutkimus on toteutettu havainnoimalla, kyselylomakkeella ja haastattelemalla pääkaupunkiseudulla toimivan kansainvälisen tunnustuskuntiin sitoutumattoman seurakunnan kävijöitä. Musiikki toteutuu vapaaehtoisista koostuvan musiikkitiimin soitosta sekä laulusta, johon seurakunta yhtyy. Soittimina on useimmiten kitara ja basso sekä muita instrumentteja, riippuen soittajista. Musiikki on yleensä contemporary Christian music-tyylisuuntaan kuuluvaa. Aineiston pohjalta voidaan musiikilla nähdä olevan vaikutusta kolmeen suuntaan. Ensinnäkin musiikki nähdään Jumalan tarkoituksenmukaisena lahjana ihmiselle. Sen kautta voi kokea Pyhän Hengen läsnäoloa. Jumalan läheisyyden kokemus vaikuttaa jumalasuhdetta vahvistaen. Lisäksi laulut auttavat seurakuntalaisia keskittymään Jumalaan, ja muistelemaan hänen tekojaan ja suunnitelmaansa heidän elämässään. Informantit kertovat myös saaneensa rukousvastauksia laulujen välityksellä. Toiseksi, laulut ovat jumalasuhteelle merkittäviä myös ihmisestä Jumalaan suuntautuvan kanssakäymisen kannalta. Ne ovat rukousta, joiden kautta voi myös ilmaista itseään ja tunteitaan Jumalalle. Kolmas tapa, jolla hengellinen musiikki vaikuttaa, on seurakuntataso. Uskonnon rituaalinen ja sosiaalinen ulottuvuus yhdistyvät tällä tasolla. Yhteislaulu yhdistää seurakuntalaisia toisiinsa ja auttaa ihmisiä juurtumaan seurakuntaan. Laulut ovat informanttien mukaan heitä rohkaisevia, voimaannuttavia ja mielialaa nostattavia. Niiden mystinen taika perustuu aineiston mukaan sanomaan Kaikkivaltiaasta ja armollisesta Kristuksesta. Sanoitusten tulee olla teologisesti oikeita eli Raamattuun pohjaavia. Siinä tapauksessa ne voivat toimia seurakunnan yhteisen uskon ja opin tunnustuksena. Musiikki on spiritualiteetin sekä jumalasuhteen hoitamisen kannalta merkittävä väline. Se nähdään rakastavan Jumalan lahjana, joka on luotu ihmisten lohduksi ja iloksi.

Tutkimukseni tarkastelee uskontoa Akateemisen Karjala-Seuran julkaisemassa Suomen Heimo -aikakauslehdessä vuosina 1923-1937. Tutkimus alkaa lehden perustamisesta ja päättyy sen pitkäaikaisimman päätoimittajan, Yrjö Vuorjoen (Wegelius) virkakauden loppuun. Tarkastelussa ovat kaikki uskonnollisiin ilmiöihin ja uskonnon harjoittamiseen liittyvät teemat. Tutkin sitä, kuinka paljon Suomen Heimossa oli uskonnollista sisältöä, miten uskonto lehdessä näkyi, minkälaisissa asiayhteyksissä uskonto nousi esiin ja mihin sävyyn siitä ylipäätään kirjoitettiin. Akateeminen Karjala-Seura ei ollut uskonnollinen järjestö eikä Suomen Heimo uskonnollinen lehti, mutta aihepiiriin liittyvää kirjoittelua oli melko paljon koko tarkasteltuna aikana. Kriteerit täyttäviä artikkeleita ja kirjoitelmia löytyi yhteensä 82 kappaletta. Uskontoon liittyvä kirjoittelu yleistyi selvästi 1930-luvulle tultaessa ja oli tiheimmillään vuosina 1930-1932. Lehti oli moniääninen ja keskusteleva sekä uskonnon että muiden aiheiden suhteen. Valtaosa uskonnollisia teemoja sisältäneistä artikkeleista käsitteli jotain Akateemisen Karjala-Seuran poliittista tai yhteiskunnallista tavoitetta, kuten heimoaatetta tai suomen kielen aseman turvaamista. Niissä oli kuitenkin mukana jokin uskonnollisuuteen liittyvä tulokulma, jolloin uskonto nivoutui osaksi argumentaatiota. Moneen Suomeen Heimossa seurattuun ajankohtaisaiheeseen liittyi esimerkiksi kirkollinen puoli. Lehdessä oli myös sellaisia tekstejä, joissa oli selkeästi hengellinen kärki, kuten jouluhartauksia. Nekin tosin tyypillisesti sulautettiin ajankohtaiseen kontekstiin, jolloin teologisilla argumenteilla perusteltiin AKS:n tavoitteita. Määrällisesti eniten uskontoon liittyviä mainintoja oli Ruotsin Länsipohjassa ja Norjan Ruijassa asuvien suomalaisten kirkolliseen tilanteeseen liittyvissä artikkeleissa. Alueilla ilmeni kiistoja siitä, oliko suomenkielisillä oikeus harjoittaa uskontoa omalla äidinkielellään. Lestadiolaisuus nähtiin kansankielisyyden johdosta suomalaisuuden soihdunkantajana. Viron, Inkerin ja Itä-Karjalan tilannetta seurattiin tiiviisti, ja kahden viimeksi mainitun osalta neuvostohallinnon suorittamasta kirkkoterrorista raportoitiin väkevästi. Suomen Heimossa tarkasteltiin Suomen ortodoksisen kirkon syntyä, ilmaistiin tukea sen kansallistamisprojektille ja toisaalta myös kritisoitiin luterilaista valtakulttuuria ja ennakkoluuloja ortodoksisuutta kohtaan. Esikristillinen uskonnollisuus näyttäytyi kulttuurisen kiinnostuksen johdosta myönteisessä valossa, siinä missä vapaamuurareita ja esoteerisia seuroja kritisoitiin epäselvän kansallisen lojaliteetin johdosta. Hartausteksteistä välittyi herännäissävytteinen hengellisyys, mikä sopii körttiläisyyden tuolloiseen poliittis-yhteiskunnalliseen profiiliin ja AKS:n körttiläiskytköksiin.