Browsing by Title

Kansallisvaltiolaki – liberaalin demokratian loppu? –tutkielma selvittää Israelin demokratian tilaa ja sitä, miten yhdenvertaisuus toteutuu heinäkuussa 2018 hyväksytyn Israel – juutalaisen kansan kansallisvaltio -lain kautta tulkittuna. Tutkielma pyrkii vastaamaan kysymykseen, minkälainen demokratia Israel on ja millainen Israelin demokratia kehitys on kansallisvaltiolain myötä. Tutkielman tutkimusaineisto on Israel - juutalaisen kansan kansallisvaltio -laki. Tutkimuksen tutkimusmenetelmänä on käytetty laadullista sisällönanalyysia, jonka luoman viitekehyksen kautta tutkija on tulkinnut tutkimusaineistoa. Tutkimukseni analyysiluvuissa, tutkimusaineisto on jaettu pienempiin kokonaisuuksiin artikloiden perusteella. Jaottelun jälkeen tutkija on tulkinnut ja verrannut lain artikloita erilaisiin demokratioiden viitekehyksiin ja muodostanut analyysin. Lain osien analysoinnin jälkeen, tutkijan on ollut mahdollista tehdä laajempi tulkinta lain sisällöstä kokonaisuudessaan ja siitä, miten laki vaikuttaa Israelin demokratiakehitykseen ja yhdenvertaisuuden toteutumiseen valtaväestön ja vähemmistöjen välillä. Tutkimuksen tulos on, että Israel – juutalaisen kansan kansallisvaltio -laki etäännyttää Israelia liberaalin demokratian viitekehyksestä. Israel sopii lain sisältä nousevien teemojen kautta tulkittuna etnisen demokratian viitekehyksen sisälle. Tutkimustulosta tutkija on perustellut sillä, että Israel – juutalaisen kansan kansallisvaltio -laki nostaa yhden etnisuskonnollisen ryhmän oikeudet vähemmistöjen oikeuksia suuremmiksi. Liberaalista demokratiasta etäännytään, sillä vähemmistöjen edustajat eivät voi etnisyytensä takia tulla täyttä itsemääräämisoikeutta nauttiviksi kansalaisiksi Israelissa. Lisäksi laki laskee yhdenvertaisuuden toteutumista Israelissa, sillä lain myötä vain juutalaisilla on täysi itsemääräämisoikeus ja vähemmistöillä vain kollektiiviset oikeudet. Kansallisvaltiolain myötä Israel on ennen kaikkea yhden etnisuskonnollisen ryhmän valtio, jonka toimintoihin juutalainen uskonto linkittyy.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee valistusajan yhden merkittävimmän filosofin saksalaisen Immanuel Kantin (1724---1804) näkemystä uskonnosta. Kant syntyi Königsbergissä, nykyisessä Venäjän Kaliningradissa, pietistiseen kotiin. Ennen kaikkea äidillä oli tärkeä vaikutus Kantin uskonnolliseen kehitykseen. Kant ei kuitenkaan pitäytynyt vanhempiensa uskoon, vaikka hän arvosti vanhempiaan ja pietistejä ihmisinä. Kant ei lapsuus- ja nuoruusajan jälkeen enää käynyt säännöllisesti jumalanpalveluksissa. Ylipiston rehtorinakaan ollessaan hän ei osallistunut jumalanpalveluksiin. Tutkielmani alkupuolella analysoin Kantin filosofian pääkohtia, mikä onkin välttämätöntä hänen uskonnollisen ajattelunsa ymmärtämiseksi. Kant esittää filosofisessa pääteoksessaan Puhtaan järjen kritiikki (Kritik der reinen Vernunft 1781, 1787) näkemyksensä kolmesta perinteisestä jumala-argumentista, siis ontologisesta, kosmologisesta ja fysikoteologisesta. Kantin mukaan mikään näistä kolmesta Jumalan olemassaolotodistuksesta ei kykene todistamaan Jumalan olemassaoloa. Kantin mukaan on niin, ettei teoreettisen järjen avulla voida todistaa myöskään Jumalan olemattomuutta. Kant väittää, että Jumalan käsite ei ole ristiriitainen kuten pyöreän neliön käsite. Jumala voi siis olla olemassa. Kant esittää, että Jumalan olemassaolo, sielun kuolemattomuus ja vapaa tahto eivät ole teoreettisen, vaan käytännöllisen järjen postulaatteja eli vaatimuksia. Emme voi tietää, että Jumala on olemassa, mutta meidän on järkevää ajatella ja toivoa sitä, koska jos hyveellisesti eläneen ihmisen elämä olisi surkea ilman toivoa paremmasta elämästä, se olisi epäoikeudenmukaista ja ihmiselle sietämätöntä. Näin ollen moraalinen ihminen ei voisi olla onnellinen ilman oletusta maailmanhallitsijasta, Jumalasta. Kantin suhtautuminen uskontoon, jota hän käsittelee laajasti uskonnonfilosofisessa pääteoksessaan Uskonto pelkän järjen rajoissa (Religion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft, 1793), on ambivalenttinen. Yhtäältä hän arvostaa uskonnossa ilmenevää moraalista toimintaa, toisaalta hän suhtautuu kielteisesti erilaisiin uskonnollisiin rituaaleihin. Kant pitää niitä taikauskoina ja epäjumalanpalveluksina. Näin ollen pappien toimintaan Kant suhtautuu pääasiassa kielteisesti. Kant sanoo uskonnon kuitenkin olevan kaikkien velvollisuuksiemme keskeinen sisältö, ymmärrettynä velvollisuudet jumalallisiksi käskyiksi. Kutsun Kantin näkemystä moraaliseksi järjenuskonnoksi, koska hän korostaa moraalin keskeistä merkitystä uskonnossa ja sitä, että uskonnon idea pitää olla saavutettavissa järjen avulla. Moraalilaki käskee ihmistä tekemään niin, että hän edistää korkeimman hyvän toteutumista maailmassa. Mutta korkeimman hyvän ihminen voi toivoa toteuttavansa ainoastaan silloin, kun hänen tahtonsa on sopusoinnussa pyhän ja hyvän maailmanluojan kanssa. Kant pitää ainoastaan kristinuskoa kaikista maailman uskonnoista sellaisena, jonka perustalta ihanteellista uskontoa voidaan kehittää. Hänen mukaansa ihmisen uskonnollisen pyrkimyksen päämääränä tulisi olla se, että toteutuisi maanpäällinen eettinen valtakunta, joka olisi taivaallisen Jumalan valtakunnan maanpäällinen vastine. Kant käsittelee teoksessaan Uskonto pelkän järjen rajoissa laajasti myös pahaa ja radikaalia pahaa. Kant ei tarkoita radikaalilla pahalla järkyttäviä Hitlerin ja Stalinin kaameuksia tai muita niiden kaltaisia pahoja tekoja. Radikaali paha on teoreettinen konstruktio, jonka avulla selitetään, miksi ja miten paha on maailmassa ylipäätään mahdollista. Kant tarkoittaa pahalla sitä, että ihminen valitsee moraalilain eli kategorisen imperatiivin vastaisia toimintaohjeita. Radikaali paha on ’’subjektiivinen perusta’’, joka tekee tällaisen toimintaohjeen valitsemisen mahdolliseksi. Kantin käsitys radikaalista pahasta eroaa kristillisestä perisyntiopista, mutta sitä voidaan pitää augustinolaisen perisyntiopin filosofisena vastineena. Kantin perisynnin tulkinnassa korostuu ihmisen turmeltuneisuuden perustavanlaatuisuus. Jos syyllisyys on synnynnäistä, syyllisyys johtuu ihmisen omasta turmeltuneisuudesta eikä toisen ihmisen pahoista teoista. Tässä Kantin näkemys eroaa augustinolaisesta perinteestä, mutta ei kuitenkaan radikaalisti. Kantin näkemys eroaa kristillisestä traditiosta siinä, että hän väittää, että jopa taipumus pahaan tulee ymmärtää moraaliseksi pahaksi. Kant selittää pahan alkuperän olevan ajan ulkopuolella vapaasti valittavassa teossa. Hän erottaa sanan ’’teko’’ (Tat) kaksi erilaista merkitystä. Teon empiirisellä merkityksellä hän tarkoittaa sitä, että teko tehdään ajassa ja noumenaalisella merkityksellä sitä, että teko tehdään vapaasti ja vapaaehtoisesti ajan ulkopuolella. Kaikkien perustavimpien moraalisten taipumustemme alkuperä on noumenaalinen. Kant tarkoittaa taipumuksen pahaan olevan teko noumenaalisessa merkityksessä. Ajan ulkopuolista valintaa on vaikeaa ymmärtää. Se jää selittämättömäksi. Kantin mukaan sen täytyykin jäädä selittämättömäksi. Kantin suhtautuminen Jumalan olemassaoloon on moni-ilmeistä. Mutta varmaa on se, että hän ei ole ateisti, koska niin kielteisiä hänen näkemyksensä ovat ateismista. Kant väittää, että ateismi saattaa johtaa kannattajansa moraaliseen epätoivoon, koska ateisti ei usko, että Jumala palkitsee, rankaisee ja on korkeimman hyvän toteutumisen ehtona. Ateistilta puuttuu myös usko sielun kuolemattomuuteen, siksi hän voi turvautua toiminnassaan vain moraaliseen motiiviin. Kant ei ole myöskään teisti, panteisti eikä agnostikko, vaan lähinnä deisti, vaikka esimerkiksi Frederick C. Beiserin mukaan Kant on aito teisti. Kaiken kaikkiaan Kant esittää Jumalan olemassaoloa koskevat väitteensä filosofina eikä sen takia voida sanoa mitään täysin varmaa siitä, mitä Kant henkilökohtaisesti ajattelee Jumalan olemassaolosta. Kantin uskonnonfilosofian vaikutus myöhemmälle uskonnolliselle ajattelulle on ollut varsin merkittävä. Hänen ajattelunsa perillisiä ovat pragmaattiset, fideistiset ja eksistentialistiset teologit ja filosofit kuten Sören Kierkegaard, William James ja Ludwig Wittgenstein. Kantin monipuolinen uskonnollinen ajattelu inspiroi nykyajankin uskonnonfilosofeja, koska hänen ajattelustaan voi ammentaa yhä uusia näkökulmia sekä uskonnon ja uskonnollisuuden sekä sekulaarin maailman filosofiseen tutkimukseen ja tulkintaan. Kant onnistuu osoittamaan vakuuttavasti sen, että uskonnolliset kysymykset ja Jumalan olemassaolon pohtiminen pahan ongelmineen eivät vanhene tieteen edistymisen myötä.

Tutkielmassani käsittelen shiiamuslimien uskonnollisten juhlien vuodenkiertoon kuuluvan imaami Husainin suru- ja muistojuhlan merkitystä pääkaupunkiseudulla asuville ensimmäisen sukupolven shiianaisille. Imaami Husainin ja hänen perheensä ja seurueensa kohtaama kärsimys ja uhraukset taistelussa Karbalan aavikolla Irakissa vuonna 680 on shiiaislamin ytimeen kuuluva traaginen ja myyttisiä piirteitä saanut tapahtuma, jota shiiat muistavat ja surevat eri puolilla maailmaa vuosittain järjestettävissä suru- ja muistojuhlissa. Tutkimukseni tehtävänä on selvittää, mitä merkityksiä shiianaiset antavat Muharramin aikaan vietettävälle imaami Husainin suru- ja muistojuhlalle. Halusin selvittää, mitä ovat kohderyhmäni antamat uskonnolliset merkitykset, yhteydet nykyisyyteen ja omaan elämään sekä merkitykset oman identiteetin ja yhteisöllisyyden näkökulmasta. Lähestyn tutkimusaihettani etnografisen tutkimusotteen menetelmin ja käytän tutkielmani ajatuspohjana kollektiivisen muistamisen teoriaa. Tutkimusaineistoani varten haastattelin viittä pääkaupunkiseudulla asuvaa shiianaista ja osallistuin kolme kertaa Resalatin shiiamoskeijassa järjestettyihin suru- ja muistojuhlailtoihin. Kollektiivisen muistamisen teoriaan kuuluvaa yhteisön jakamaa narratiivia edustaa myyttinen kertomus Karbalan tapahtumista, josta eri ryhmiä edustavat shiiat luovat tulkinnallaan sub-narratiiveja erilaisin kulttuurisin välinein ja yksilöt omien lähtökohtiensa ja elämänkokemustensa pohjalta. Narratiivia tulkitaan ja uusinnetaan shiiayhteisön yhteen kokoavissa suru- ja muistojuhlailloissa. Kollektiiviseen muistamiseen liitetään aina myös ilmiö, jossa nykyisyys ja yksilön omat elämänkokemukset yhdistyvät menneisyyteen myyttisten narratiivien tai keskeisten henkilöhahmojen välityksellä. Tutkimusaineistoni osoittaa, että uskonnollisen ulottuvuuden keskeisimmät merkitykset liittyvät vastaajien uskonnollisuuden vahvistumiseen, rukouksen erityisyyteen suru- ja muistojuhlailloissa, opillisiin merkityksiin ja shiiaislamin mukaisiin hyveisiin sekä uskontoperinteen siirtämiseen lapsille. Nykyisyys sekä oman elämän yhteys Karbalan myyttisiin tapahtumiin koetaan niin ikään usealla eri tavalla. Omassa elämässä kohdattuja vaikeuksia ja tapahtumia tulkitaan ja selitetään Karbalan narratiivin avulla ja esimerkkiä oman elämän haasteiden kohtaamiseen haetaan Karbalassa kärsineiden toiminnasta. Suru- ja muistojuhlailloissa merkittäväksi nähdään myös mahdollisuus rituaalien ja muistamisen avulla ottaa osaa ja jakaa menneisyyden keskeisten henkilöhahmojen kärsimys, lausua rukouksia ja tehdä hyviä tekoja heidän puolestaan ja nimissään. Sureminen ja vuodatetut kyyneleet nähdään ansioksi ei vain tässä elämässä, vaan myös eskatologisessa mielessä. Karbalan tragediaa todistaneiden naisten roolimallia voimakkaina ja rohkeina sekä perheistään vastuuta kantavina vaimoina ja äiteinä halutaan noudattaa omassa elämässä. Laajemmassa kuvassa nykyisyys yhdistyy menneisyyteen analogialla sorron, väkivallan ja terrorismin sekä Karbalan tapahtumien välillä. Identiteetin ja yhteisöllisyyden ulottuvuuden näkökulmasta suru- ja muistojuhlaillat vahvistavat vastaajan identiteettiä ja ryhmään kuuluvuutta ei ainoastaan jaetun shiialaisuuden, vaan myös esimerkiksi kulttuurisen ja kansallisen taustan viitekehyksessä. Muharramin suru- ja muistojuhlailtojen vietto koskettaa haastattelemiani shiianaisia monella eri tavalla ja monella heidän elämänsä alueella. Kokoontuminen muistojuhlaan ja Karbalan narratiivin uusintaminen ja tulkitseminen vahvistaa kokemusta omasta identiteetistä ja moninaisesta ryhmään kuuluvuudesta, mutta myös voimaannuttaa naisia sekä yksityisessä että julkisessa tilassa. Muistojuhlassa oman elämän traumaattiset kokemukset saavat selityksen narratiivin tulkinnan avulla ja itkeminen ja sureminen sururituaalin aikana toimii siten tärkeänä terapeuttisena välineenä. Muistojuhlassa imaami Husainin kärsimyksen ja uhrausten merkityksen syvällinen ymmärtäminen koetaan koko ihmiskuntaa koskettavana ja yhdistävänä sekä keskinäistä ymmärrystä ja rauhaa lisäävänä voimana nykyisyydessä.

Tässä tutkielmassa tarkastelen sosiaalisen identiteetin paradigmaan perustuvaa johtamistutkimusta. Tutkimustehtäväni on kuvata, analysoida ja arvioida sosiaalisen identiteetin paradigmassa kehitettyä johtamisteoriaa ja johtamisoppia. Käytän tutkimusmetodina käsiteanalyysiä. Tutkielmani päälähde on Haslamin, Reicherin ja Platow’n teos The New Psychology of Leaderhip. Identity, Influence and Power. Sen lisäksi käytän lähteinäni Haslamin organisaatiokäyttäytymisen oppikirjaa Psychology in Organizations. The Social Identity Approach, Hoggin artikkelia “A Social Identity Theory of Leadership”, Haslamin ja Ellemersin artikkelia ”More Than a Metaphor: Organizational Identity Makes Organizational Life Possible”, Hoggin ja Terryn artikkelia ”Social Identity and SelfCategorization Processes in Organizational Contexts”, van Knippenbergin ja Ellemersin artikkelia ”Social Identity and Group Performance: Identification as the Key to Group Oriented Effort” ja Ellemersin, Haslamin, Platow’n ja van Knippenbergin artikkelia “Social Identity at Work: Developments, Debates, Directions.” Ensimmäisessä luvussa tarkastelen sosiaalisen identiteetin ja organisaatioidentiteetin käsitteitä. Sosiaalinen identiteetti tarkoittaa ihmisen käsitystä itsestään tietyn ryhmän jäsenenä. Sosiaalinen identiteetti muodostuu depersonalisaatioksi kutsutussa prosessissa, jossa ihminen samastuu johonkin ryhmään. Ryhmään samastumisen vaikutuksesta ihminen motivoituu toimimaan yhteistyössä ryhmänsä jäsenien kanssa yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Näin ryhmästä tulee kiinteä yksikkö. Organisaatioidentiteetti tarkoittaa organisaation jäsenten jakamaa ymmärrystä siitä ”keitä me organisaationa olemme”. Organisaatioidentiteetti mahdollistaa organisaatiokäyttäytymisen. Toisessa luvussa käsittelen sosiaalisen identiteetin paradigmaan perustuvaa johtamisteoriaa ja -oppia. Johtaminen ymmärretään vaikuttamiseksi, jonka tarkoituksena on saada ryhmän jäsenet samastumaan yhteiseen ryhmään. Ihmisten samastumiseen voi vaikuttaa määrittelemällä ryhmän yhteistä identiteettiä. Tätä kutsutaan identiteettijohtamiseksi. Johtajuus on henkilön kyky vaikuttaa muiden ihmisten ajatteluun ja käyttäytymiseen. Johtajuus perustuu yksilön asemaan ryhmän prototyyppinä ”yhtenä meistä”. Johtaja voi pyrkiä vaikuttamaan myös oman prototyyppisyyteensä. Kolmannessa luvussa arvioin kriittisesti identiteettijohtamista. Johtaminen ei voi perustua yksistään identiteetin hallintaan ja suostutteluun, vaan johtajan on myös toisinaan käytettävä muita johtamiskeinoja, kuten sanktioiden ja kannusteiden asettamista. Liiallinen samastuminen työyhteisöön voi myös haitata yksilön perhe-elämää ja se voi tehdä irtisanomisesta erityisen traumaattista. Neljännessä luvussa selvitän, luoko identiteettijohtaminen yhdenmukaisuuden painetta ryhmissä ja organisaatioissa. Ryhmään samastumisen vaikutuksesta syntynyt kiinteä ryhmä ei automaattisesti estä ryhmän sisäistä kritisointia. Organisaatio voidaan järjestää niin, että sen sisällä on useita erillisiä identiteettejä ja vahvoja ryhmiä, jotka neuvottelevat yhteisestä organisaatioidentiteetistä. Näin järjestettyä organisaatiota kutsutaan pluralistiseksi organisaatioksi. Pluralistisessa organisaatiossa valta jakautuu usealle taholle. Loppukatsauksessa huomautan, että identiteettijohtamisen malli kuvaa paremmin poliittisen johtamisen prosesseja kuin taloudelliseen tuotantoon suuntautuvien liikeyritysten johtamista, sillä poliitikot haalivat kannatuksensa määrittelemällä kansakunnan identiteettiä.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Mohandas Gandhin vegetarismin syntyä ja kehitystä. Tarkastelen tutkimuksessani Gandhin omia kirjoituksia ja puheita peilaten niitä historialliseen kontekstiin ja Gandhin elämänvaiheisiin. Pyrkimyksenäni on tarkastella Gandhin vegetarismia eri näkökulmista. Tutkin sitä, mistä lähtökohdista hänen kasvissyöntinsä syntyi ja kehittyi, millaiset tekijät siihen vaikuttivat matkan varrella ja sitä, millaiseksi Gandhin vegetarismi lopulta muotoutui. Kiinnitän huomiota erityisesti uskonnollisiin tekijöihin. Selvitän samalla, miten Gandhi pyrki levittämään kasvissyöntiä ihmisten keskuudessa. Gandhi kirjoitti elämänsä aikana hyvin paljon. Päälähteitäni ovat puhe The Moral Basis of Vegetarianism vuodelta 1931, teos Key to Health vuodelta 1948 ja omaelämäkerta Autobiography. My Experiments with Truth vuodelta 1927. Kymmeniätuhansia sivuja sisältävä kokoelma The Collected Works of Mahatma Gandhi on apunani päälähteitäni tukemassa.Tutkimukseni alkaa vuodesta 1888, jolloin Gandhi muutti Englantiin ja päättyy hänen kuolemaansa vuonna 1948. Mohandas Gandhi oli kasvissyöjä jo taustansa takia. Hänen kasvissyöntinsä oli perua hänen vanhemmiltaan, joiden vegetarismi oli luonteeltaan uskonnollista. Hindulaisen perheen kasvissyöntiä väritti usko ahimsaan, jainalaiseen väkivallattomuuden periaatteeseen, joka nousi myöhemmin Gandhin elämän ja toiminnan prinsiipiksi. Muuttaessaan Englantiin 1888 Gandhi tutustui englantilaiseen vegetarismiin, joka painotti terveyttä ja etiikkaa. Englantilainen vegetarismi oli myös yhteiskunnallisesti kantaaottava vaihtoehtoliike, jonka piirissä eli voimakkaasti ajatus yhteiskunnan uudistamisesta kasvisruokavalion avulla. Gandhi sai vegetarismin filosofiaansa perusteet intialaisen uskonnollisuuden kentästä, mutta sen yhteiskunnallinen ulottuvuus oli perua englantilaisesta vegetarismista. Englantilaisista kasvissyöjistä Gandhia inspiroivat etenkin Henry S. Salt, Anna Kingsford ja Howard Williams. Henry S. Saltilta Gandhi sai kipinän vakaumukselliseen kasvissyöntiin. Gandhin ajatus kasvissyönnistä yhteiskunnallisena uudistusliikkeenä oli myös Saltilta lähtöisin, kuten myös ajatus vegetarismin ekonomisista mahdollisuuksista. Anna Kingsford tuki kasvissyönnin ekonomisuutta ja yhteiskunnallisuutta ja toi Gandhin filosofiaan painotuksen kasvissyönnin terveydellisistä hyödyistä. Howard Williamsilta Gandhin voidaan havaita saaneen idean ihmisen ja ihmiskunnan positiivisesta kehityksestä. Gandhin vegetarismi kehittyi koko hänen elämänsä ajan. Siirtyessään Englannista Etelä-Afrikkaan vuonna 1891 Gandhin tärkein motiivi kasvissyönnille oli terveys. Etelä-Afrikassa hän kuitenkin koki uskonnollisen heräämisen, jonka ansiosta uskonnosta tuli pääsyy hänen vegetaristiselle elämäntavalleen. Gandhin usko väkivallattomuuteen kasvoi ja se ilmeni sekä hänen yhteiskunnallisessa toiminnassaan että vegetarismin filosofiassaan. Intiaan siirryttyään 1915 Gandhin vegetarismi sai vielä uuden ulottuvuuden, kun hän pyrki käyttämään sitä yhteiskunnallisen muutoksen työkaluna. Hänen tavoitteenaan oli auttaa Intian väestöä niin terveydellisesti, moraalisesti kuin uskonnollisesti unohtamatta yhteiskunnallista aspektia. Gandhi levitti kasvissyönnin aatetta lehtiartikkeileilla, puheilla, keskusteluilla, kirjeillä ja kirjoituksilla. Gandhin kasvissyönnin filosofian voi nähdä olleen symbioosi intialaisesta kasvissyönnistä ja viktoriaanisen Englannin vegetarismista. Se muotoutui näiden vaikuttimien sisällöistä jakehittyi Gandhin omien ruokavaliokokeilujen myötä. Vegetaristinen ruokavalio oli Gandhin työkalu hänen pyrkimyksessään yhteiskunnan uudistamiseen. Gandhi uskoi, että oli ihmisen moraalinen ja uskonnollinen velvollisuus pitää huolta terveydestään ja pitäytyä väkivallattomassa ruokavaliossa. Se oli hänelle jumalanpalvelusta, joka auttoi ihmistä tämän matkalla kohti mokshaa, vapautumista. Samalla se kehitti ihmistä ja yhteiskuntaa paremmiksi – Gandhi pyrki uudistamaan myös yhteiskunnan moraalia.

Tutkielmassa selvitetään, miten Luther käyttää kategoriaoppia oppaana Jumalan olemuksen ilmaisuun. Päälähteenä on Genesis-kommentaari (1535-1545) mutta muitakin Lutherin tekstejä käytetään soveltuvin osin käsitteiden ja ajatusrakenteiden selventäjinä. Tutkielma jakautuu johdannon jälkeen taustalukuun ja kolmeen analyysilukuun ja loppukatsaukseen, jossa esitetään tutkimuksen tulokset. Taustaluvussa luodaan katsaus filosofisen kategoriaopin sisältöön ja historiaan uskonpuhdistukseen saakka. Aristoteleen luoma olemista määrittävä kategoriaoppi substansseista ja niiden satunnaisista ominaispiirteistä, aksidensseista, tulkitaan aina uudelleen jokaisessa filosofianhistoriallisessa kontekstissa. Länsimaisen teologian ja Lutherin ajattelun kannalta merkittävimmät kategoriaopin tulkisijat ovat Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Luvussa kolme selvitetään Lutherin suhdetta filosofiaan yleensä ja hänen kategoriaopin käyttöään. Luther yhtyy Augustinukseen siinä, että Jumalaa olemuksessaan ei voida tavoittaa kategorioiden avulla, mutta niitä voidaan käyttää oppaana sen ilmaisussa. Lutherin kritisoi skolastista kategoriaoppia, jossa kaikki muut kategoriat predikoidaan ensimmäisistä substansseista, ja käyttää itse Quintilianuksen tapaa, jossa mikä tahansa asia voidaan ottaa tarkasteluun kaikissa siihen soveltuvissa kategorioissa sen ymmärtämiseksi paremmin kokonaisuutena. Neljännessä luvussa analysoidaan substanssi-käsitettä ja substanssin kategoriaa ja viidennessä relaatiota ja relaation kategoriaa Lutherin jumalakäsityksessä ottaen huomioon myös skolastinen tausta. Substanssin Luther ymmärtää sekä raamatullisesti, että filosofisesti. Kategoriaopissa on kysymys filosofisesta substanssi-käsitteestä kokonaisyhteyden ollessa kuitenkin teologinen. Jumala substanssin kategoriassa on tavoittamaton ja absoluuttinen filosofian Jumala, johon ei liity Jumalan ristinteologista ja vastakohtiinsa kätkeytyvää ilmoitusta itsestään.Tällä tavalla ymmärretty Jumala ei ole tekemisissä ihmisten kanssa ja hänen tuntemisensa tavoitteleminen tällaisena on ihmisen omista lähtökohdista tapahtuvaa kunnian teologiaa. Relaation käsitteessä Luther liittyy Aristoteleen määritelmään: Relatiivit ovat subjektissaan ja suhteessa toisiinsa. Relationaalisuus kuuluu Lutherin teologiaan, sekä luotuisuuden että uskon relaationa. Jumalan ja ihmisen suhteessa on kaksi reaalista relaatiota, Jumalan relaatio ihmiseen ja ihmisen relaatio Jumalaan. Edellistä Luther kutsuu ilmoitukseksi ja jälkimmäistä uskoksi tai jumalanpalvelukseksi. Luther hyödyntää myös relatiivien käänteisyyttä ja yhtä aikaa olemassa olemista teologiassaan: Ihmisen käänteisjäsenenä voi olla vain hänelle ilmoitettu Jumala, joka antaa osallisuuden omasta ikuisesta elämästään ja itsestään tässä relaatiossa. Näin relaatiolla on myös ontologinen sisältö. Se tulee näkyviin myös jumalanpalveluksen nimityksessä ”Herran nimen avuksi huutamisena”, sillä Jumalan on nimessään olemuksellisesti läsnä. Tutkielman johdannossa esitetty hypoteesi filosofisen terminologian käytöstä teologisesti osoittautuu oikeaksi: Luther pysyy alkuperäisissä Aristoteleen kategorioiden määritelmissä ja merkityksissä ja käyttää niitä teologiansa ilmaisuvälineenä viittaussuhteenaan teologinen totuus. Kategoriaoppiaan esittäessään Lutherin varsinainen vastustaja ei ole Aristoteles vaan skolastinen teologia, jossa aristoteelinen filosofia on saanut ylivallan ja sivuuttanut Jumalan oman ilmoituksen itsestään. Summa summarum: Luther asettaa Jumalan relaation kategoriaan ilmaistakseen Jumalan olemuksen ristinteologisen itseilmoituksen ihmisille.

Katekismus on kuulunut Suomessa vuosisatojen ajan rippikouluopetuksen keskeisimpään oppiainekseen. Kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän -rukous ja kasteen ja ehtoollisen sakramentit ovat muodostaneet Martin Lutherin katekismuksista alkaen viiden pääkappaleen mallin, joka on vakiintunut rippikouluopetuksen ytimeksi. Lutherin opetusmenetelmän mukaisesti ulkoluku, ymmärtävä oppiminen ja tietojen syventäminen ovat toimineet rippikouluopetuksen esikuvina. Rippikoulun syntyhistoria perustuu olennaisesti katekismusopetuksen perinteelle, joka puolestaan ulottaa juurensa varhaiskirkon kasteopetukseen. Reformaation ihanteeseen kuulunut katekismusopetus ja siihen liittynyt lukutaito-opetus ovat vaikuttaneet merkittävästi myös Suomen kirkon kasvatustyöhön. Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon rippikoulusuunnitelmat 1950–1980 -luvuilta kuvaavat katekismusopetusta. Tutkimuksessa keskitytään siis rippikoulu-opetuksen ydinsisältöihin Martin Lutherin Vähän katekismuksen pääkappaleiden näkökulmasta. Lisäksi tutkimuksessa etsitään kehityslinjoja katekismuksen oppikirjakäytölle ja kulloinkin vallinneelle opetusmenetelmälle, jonka avulla katekismusainesta on jaettu sukupolvelta toiselle. Tutkimuksessa käytetään historian tutkimusotetta ja lähteinä ovat kirkon rippikoulusuunnitelmat vuosilta 1958–1980. Lisäksi lähteinä käytetään muun muassa vuoden 1948 Katekismusta, luterilaisen kirkon tunnustuskirjoja ja kirkkolakeja. Lähteiden tulkinnassa otetaan huomioon myös niiden syntyaikana vallinnut kirkollis-yhteiskunnallinen konteksti. Tutkimustulosten perusteella Lutherin katekismuksen pääkappaleisiin perustuva aineisto on tutkimusaikana säilynyt rippikouluopetuksen tärkeänä osana. Tosin opetusmenetelmät ovat muuttuneet, samoin etenkin Katekismuksen asema oppikirjana on kohdannut muutoksia. Oppikirjauudistukseen liittynyt keskustelu aloitettiin 1950-luvun lopun kirkolliskokouksessa ja sen lopputulemana 1970-luvulla tehtiin kirkkolakiin muutos, jossa rippikoulun oppikirjojen hyväksyminen määrättiin piispainkokouksen tehtäväksi. Vuoden 1958 rippikouluohjeissa puolustettiin Katekismuksen asemaa rippikoulussa, mutta kirjaa ei nimetty yhdeksi oppikirjoista. Opetuksessa painotettiin tiedollista tavoitetta ja ulkoluvun perinnettä pidettiin tärkeänä. Rippikoulun opetussuunnitelmassa vuodelta 1965 sen sijaan Katekismus nimetään oppikirjaksi. Opetussisällön runko perustettiin Lutherin katekismuksesta tuttuun uskontunnustuksen trinitaarisiin uskonkohtiin. Vuoden 1973 kokonaissuunnitelmassa painotettiin Lutherin uskonkohtien selitysten oppimista ja opetuksessa oltiin siirrytty oppilaskeskeisyyteen ja ongelmakeskeiseen opetukseen. Rippikoulusuunnitelmassa 1980 opetusmenetelmäksi oli hioutunut elämäntilanne-lähtöinen opetus ja Lutherin selitykset kehotettiin oppimisen sijaan tuntemaan. Katekismuksen tilalle toivottujen nykyaikaisten oppikirjojen käyttö mahdollistettiin kirkkolainmuutoksella. Kokonaisuutena katekismuksen perustekstit rippikouluopetuksessa ovat säilyneet tutkimusaikana, mutta opetusaines on tutkimusajan lopulla laajentunut huomattavasti muun muassa yhteiskunnallisilla aiheilla. Kirkon opetussuunnitelmissa näkyy myös oppivelvollisuuskoulun selkeä vaikutus. Näin ollen yhteiskunnallisilla muutoksilla voidaan todeta olevan vaikutuksensa rippikoulun kehityskulkuun.

Tutkielma käsittelee Kathryn Tannerin inkarnaatiokeskeistä konstruktiivista teologiaa. Metodina on systemaattinen analyysi. Lähteinä on käytetty kolmea Kathryn Tannerin teosta. Näistä kaksi muodostaa systemaattisen esityksen Tannerin inkarnaatiokeskeisestä teologista. Kolmas käsittelee kristinuskon suhdetta nykyiseen markkinavetoiseen kapitalismiin. Tannerin teologian lähtökohtana on dogmien uudelleenmuotoilu. Useassa kohdassa keskiajan jälkeinen teologia osoittautuu virheelliseksi, vajavaiseksi tai antroposentriseksi, joten se on hylättävä ja korvattava kirkkoisien ajattelusta ammentavalla inkarnaatiokeskeisyydellä. Inkarnaatiokeskeisyys tarkoittaa huomion kääntämistä ihmisestä kohti Jumalaa. Tanner korostaa ihmisen ja Jumalan suhteen unilateraalisuutta ja universaaliutta. Suhde perustuu Jumalan yksipuoliseen päätökseen ja toimintaan. Ihminen ei esimerkiksi pysty vastavuoroiseen lahjanvaihtoon Jumalan kanssa, sillä kaikki, mitä ihmisellä on, on lähtöisin Jumalasta. Jumala pyrkii lahjoittamaan omasta hyvyydestä rakkauden ja hyvinvoinnin kaltaisia lahjoja ihmisille. Ihmisen velvollisuus on Jumalan hyvyyden levittäminen esimerkiksi yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttumalla. Inkarnaation ottaminen pelastuksen ja sovituksen lähtökohdaksi puolestaan kääntää huomion pois ristin väkivaltaisista ja nöyryyttävistä tapahtumista. Muutos korjaa virheellisen käsityksen, jonka mukaan nöyryyttävä alistuminen olisi pelastuksen edellytys. Ristillä tapahtuva uhraus on kuitenkin kokonaan Jumalan tekemä. Todellinen pelastukseen johtava uhraus on kuitenkin tapahtunut jo inkarnaatiossa Jumalan ottaessa ihmisyyden osaksi itseään Inkarnaatio toimii ihmisen ja Jumalan erityisen suhteen, pelastuksen ja sovituksen sekä yhteiskunnallisen aktiivisuuden perustana. Tutkielmassa huomio kiinnittyy Tannerin moderniin markkinatalouteen, jolle ominaista on toimijuuden rajoittaminen velan avulla nykyhetkeen ilman toivoa paremmasta. Inkarnaatioon perustuva kristillinen toivo puolestaan avaa näkymän ikuiseen elämään Jumalan hyvyyden täyttämässä todellisuudessa.

Pro gradu -tutkielmassani havainnoin Japanin katolisen piispainkonferenssin suhtautumista japanilaiseen moderniin yhteiskuntaan erilaisten teemojen, kuten avioliitto, perhe, ikääntyvä väestö, eutanasia, kuolemanrangaistus sekä itsemurha, avulla. Tarkastelen myös Japanin katolisen kirkon arvoja sekä kirkon pyrkimystä sopeutua ympäröivään yhteiskuntaa. Tutkimuskohteeni rajasin 2000-luvulle. Päälähteinäni oli kaksi piispainkonferenssin julkaisemaa asiakirjaa, jotka oli julkaistu vuosina 2001 ja 2017. Lähdemateriaalissa otettiin laajasti kantaa yhteiskunnallisiin aiheisiin ja ongelmiin, ja asiakirjojen tarkoituksena oli muistuttaa ihmiselämän tärkeydestä. Piispat ottivat hyvin yhteiskuntakriittisesti kantaa japanilaiseen yhteiskuntaan, jonka prioriteetteinä oli taloudellinen kehitys ja tehokkuus. Japanin katolisen kirkon piispat pitivät avioliittoa Jumalan tahtona ja oleellisena Jumalan luomistyön jatkamisen kannalta, minkä takia he pitivät avioiän nousua, avioliittojen vähenemisestä sekä avioeroja ongelmina. Individualisaatio, taloudelliset prioriteetit ja asennemuutokset olivat heikentäneet käsitystä avioliitosta ja sen tarpeellisuudesta. Perhe oli piispojen mukaan yksi tärkeimmistä asioista ihmiselle ja perhe-elämän eroosio sekä ”muutaman lapsen trendi” huolestuttivat heitä. ”Pienen syntyvyyden, ikääntyvän väestön” -kriisi oli keskeinen huolenaihe julkisessa keskustelussa ja ilmiön oletettiin aiheuttavan demografisen kriisin. Väestön ikääntyessä nousi kysymys siitä, mitä vanhusten kanssa tulisi tehdä. Katoliset piispat pitivät eläkeläisiä tienä inhimillisyyteen epäinhimillisessä yhteiskunnassa ja kritisoivat japanilaista yhteiskuntaa vanhuksien sivuuttamisesta ”taakkoina”. Piispojen mukaan elämä oli Jumalan lahja, johon ei saanut puuttua, ja eutanasia, itsemurha, kuolemanrangaistus ja abortti olivat kiellettyjä. Japanissa oli kuitenkin käytössä kuolemantuomio, ja 2000-luvulla käytäntö oli yleistynyt nostaen kuolemaan tuomittujen lukua sekä teloitusten määrää. Piispat vastustivat kuolemanrangaistusta tarpeettomana perustuslaillisessa yhteiskunnassa, mutta tuomiolla oli kansansuosio Japanissa. Itsemurhat olivat myös vakava yhteiskunnallinen ongelma, ja piispat pitivät tekoa syntisenä. He kuitenkin katuivat katolisen kirkon tuomitsevaa kantaa ja pitivät sitä syrjivänä. Piispojen ajattelussa näkyi kahden ajattelutavan ristiriitaisuus. He pyrkivät pitämään kiinni katolisen kirkon traditioista ja arvoista, mutta samalla he yrittivät sopeutua ympäröivään moderniin yhteiskuntaan.

Tutkielmani päätarkoituksena on argumentoida väitettä, että Augustinuksen kokonaisvaltainen kuvakäsitys ihmisestä Jumalan kuvana (imago Dei) on ennen kaikkea vuorovaikutuksellinen, dynaaminen, jäljittelevä ja käytännöllinen. Lähtökohtana on oletus Sanan inkarnoitumisesta ihmisluontoon, joka on kuvaksi muuttumisen edellytys ihmisessä. Kolminaisuus -teoksen kirjoja 8–15 teemoittaa inkarnoitumisen konkreettisuus. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Metodina käytän käsite- argumentti- ja edellytysten analyysiä. Keskityn erityisesti käsiteanalyysin käsitteistä: kuva (imago), kaltaisuus (similitudo) ja ajatteleva näkökyky (visio cogitantis). Lähestyn aihetta kahdesta näkökulmasta – kuvakäsityksen ja näkemisen kautta. Näkeminen merkitsee Augustinukselle ihmisen älyn eli tietoisuuden kognitiivista ajattelutoimintaa, joka kurkottelee ihmisen psyyken yläpuolelle. Näkeminen tarkoittaa Jumalan tuntemista, joka vaatii ymmärrettävää tietoa Jumalasta. Augustinuksen tiedon teoria poikkeaa nykytieteen käsityksestä. Päätutkimuskysymykseni on se, miten ihminen katselemalla ja jäljittelemällä Kristusta, Jumalan Sanaa, muuttuu Jumalan kuvaksi inkarnoitumisen prosessissa? Analyysini perusteella väite pitää paikkansa. Augustinuksen kokonaisvaltainen kuvakäsitys kattaa koko ihmisyyden, sillä ihminen muotoutuu Jumalan kuvaksi ainoastaan hengellis-psykofyysisenä, moraalisena ja sosiaalisena kokonaisuutena. Dynaaminen muutos kaltaisuudesta kuvaksi etenee monimuotoisessa vuorovaikutusprosessissa maailman, ihmisen ja Jumalan välillä. Kuvakäsitys on käytännöllinen ja vaatii ihmisen aktiivisuutta edetäkseen. Useat argumentit perustelevat väitteen paikkansapitävyyttä. Muistin keskeisyys kuvan näkemisen paikkana ja heijastavana peilinä, jossa kaikki tallennettu tieto on sekoitettuna. Lisäksi näkemisen mekanismin, jäljittelevän vuorovaikutuksen ja inkarnoitumisen mekanismin analysointi argumentoivat väitteen puolesta. Ihminen muotoutuu näin ollen kuvaksi kokonaisvaltaisen elämän kontekstissa. Ihminen joko edistää muutosta tai estää kuvaksi muuttumisen toiminnallaan. Ihmisen matka dynaamisena kuvana on matka alkutekijöissä olevasta kuvasta vähittäisessä kasvun prosessissa kaltaisuudesta kuvaksi näkemisen kautta. Ihminen on todellisuudessa aina heikko kaltaisuus, sillä erinäköisyys katselun kohteeseen verrattuna on suuri. Ihmisen katselun subjektina tulisi olla lähellä katselun objektia, että samannäköisyys lisääntyisi ihmisluonnossa. Syynä on se, että ihminen muotoutuu kuvaksi ainoastaan heijastavana peilikuvana. Läheisyys on kuvaa oleellisesti muotoileva seikka ja seurauksena samankaltaisuus lisääntyy läheisyyden myötä ja etäisyydellä on kaltaisuutta heikentävä vaikutus. Ihminen heijastaa kuvaa muistiin siinä määrin, kun ajattelevan mielen silmän näkökyky parantuu katselun edetessä. Mielen silmän sairaus aiheuttaa ongelman näkemiselle, sillä muistiin tallentuu aina heikon ymmärryskyvyn tuottama kaltainen kopio tiedosta. Käsittämätön jumalallinen tieto ymmärretään vuorovaikutusprosessissa jäljittelemällä Kristusta ihmisenä ja katselemalla Jumalana. Katseleminen on kolmenlaista: ulkoista, sisäistä ja kontemplatiivista. Näkemisen kautta muistiin tallennettu tieto tulisi valjastaa palvelemaan Jumalan tuntemista ja rakastamista. Jäljittely sisäisesti ja ulkoisesti Kristuksen mallin mukaan harmonisoi ihmistä ja Jumalaa kahdesta yhdeksi, ja edistää jumalallisen tiedon ymmärtämistä. Edellytys on, että jumalallinen tieto inkarnoituu ihmisluontoon aktiivisen ja nöyrän käytännön kuuliaisuuden kautta. Nöyryys on Augustinuksen tiedon teorian ehto. Kuvan uudistuminen on samansisältöinen termi inkarnoituvan sanan tai tiedon kanssa. Jumalallinen tieto kasvaa pieninä tiedonmuruina muistissa kokonaisvaltaisen oppimisen kontekstissa. Tiedon lisääntyminen muistissa vaatii samanaikaisen rakastavan osallisuuden jumalalliseen Valoon ihmisluonnon yläpuolella. Näkeminen eli Jumalan muistava, ymmärtävä ja rakastava tunteminen uudelleenmuotoilee Jumalan kuvaa dynaamisesti ihmisluonnossa. Sekä fyysisellä että yhtäältä Jumalan näkemisellä on voima muotoilla ihmisen mieltä, sillä katselun objekti muovaa subjektia kaltaisekseen. Ihmisen identiteetti muotoutuu sen kuvaksi, mitä ihmisen mieli toistuvasti rakastaen ajattelee.