Browsing by Title

Tämä tutkimus keskittyy valtakunnalliseen Virsivisaan ja siihen, miten visa toteuttaa perusopetuksen uskontokasvatuksen opetustehtävää. Virsivisa on Nuori Kirkko ry:n joka toisena lukuvuotena järjestämä virsiaiheinen kilpailu, johon ilmoittautuu 3.–4. -vuosiluokkien oppilasryhmiä maanlaajuisesti. Virsivisa on sikäli relevantti tutkimuskohde, että viimeisimpinä visavuosina sen järjestäminen peruskouluissa on huomioitu valtakunnan mediassa. Yksittäiset tahot ovat kritisoineet visaa ja tehneet siitä kanteluitakin vedoten muun muassa virsien laulamisen ongelmallisuuteen yleissivistävässä opetuksessa. Taustaluvuissa perehdytään peruskoulun uskontokasvatuksen kenttään. Peruskouluissa otettiin 1.8.2016 käyttöön uusi perusopetuksen opetussuunnitelma, mikä vaatii keskitetyn huomion tutkimustehtävään nähden. Taustassa pyritään luomaan katsaus koulun uskonnonopetuksen reunaehtoihin ja tarkastelemaan myös muun muassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tekemää yhteistyötä koulujen kanssa. Virsien käyttö yleissivistävässä opetuksessa vaatii huomion kiinnittämistä myös uskonnonvapausnäkökulmaan ja tunnustuksettoman opetuksen luonteeseen. Musiikkikasvatuksen teema on myös lähellä tutkimuksen kohdetta. Tutkimuskohteena on yksi Tampereen hiippakunnan alueella toimiva peruskoulu ja sen neljännen vuosiluokan oppilaat. Tutkimuksessa on perehdytty Virsivisaan ja siihen miten se toteuttaa perusopetuksen uskontokasvatuksen tehtävää tämän luokan Virsivisaan osallistumisen kautta. Tutkimuskohteena ollut luokka osallistui Virsivisaan lukuvuonna 2016–2017. Tutkimusaineisto on kerätty havainnoimalla Virsivisaan osallistuneen luokan harjoittelua visaan varten, kysymällä oppilailta visakokemuksia Virsivisan jälkeen ja haastattelemalla luokan opettajaa sekä Virsivisan järjestäjätahon Nuori Kirkko ry:n työntekijää. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: Miten Virsivisa toteuttaa peruskoulun uskontokasvatuksen opetustehtävää ja millaisia kokemuksia visaan osallistuneet oppilaat visaprojektista saivat? Aineistonkeruun avulla saadut haastattelut, havainnointipäiväkirjat ja vastaukset kysymyslomakkeeseen on analysoitu aineistolähtöisen sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimustulokset nousevat erilaisilla metodeilla kerätystä aineistosta ja sen analyysistä. Tutkimustulokset osoittavat, että Virsivisa sisältää monia tekijöitä, jotka ovat samansuuntaisia opetusta linjaavan opetussuunnitelman ja muun taustateorian kanssa. Virsivisaa ohjaa ajatus virren kuulumisesta osaksi suomalaista kulttuuritraditiota, minkä paikan myös opetussuunnitelma ja lain puitteet virrelle antavat. Virsivisa oli tutkimuskohteena olleille oppilaille pääsääntöisesti mielekäs projekti. Suurin osa osallistuneista koki visan olleen vähintään ”jonkin verran hyvä kokemus”. Näyttäisi siltä, että Virsivisasta piirtyy monin paikoin positiivisempi kuva sen sisältä katseltuna, kuin siitä julkaistua uutisointia lukiessa. Oppilaiden ja luokan opettajan pääosin positiiviset kokemukset Virsivisaan osallistumisesta osoittavat, että Virsivisan kaltaiselle projektille on paikkansa koulumaailmassa. Visan järjestäjät ovat huomioineet koulumaailmassa toimimisen reunaehdot. Virsivisassa olisi kuitenkin myös potentiaalia kehittää sitä vielä enemmän yhteneväksi esimerkiksi uudistuneen perusopetuksen opetussuunnitelman kanssa.

Tutkielmassa analysoidaan kognitiivisen uskontotieteen (KU) ympärillä vuosina 2009–2014 käytyä uskonnonfilosofista keskustelua jumalauskon tiedollisesta oikeutuksesta. KU on 1990-luvun alussa kehittynyt poikkitieteellinen tutkimussuuntaus, joka selittää uskonnollisia uskomuksia ja uskonnollista käyttäytymistä ihmismielen luonnollisilla kognitiivisilla mekanismeilla. Osa teorioista selittää taipumusta uskoa Jumalaan/jumaliin. KU:n pohjalta on kritisoitu jumalauskon rationaalisuutta. Episteeminen kumoaja-argumentti esittää, että jumalausko ei ole tiedollisesti oikeutettua, sillä se on seurausta kognitiivisesta prosessista, joka ei jäljitä totuutta eli tähtää tuottamaan tietoa jumalista. Kristillisen jumalauskon rationaalisuutta on kuitenkin puolustettu eri tietoteoreettisista näkökulmista. Reliabilistinen strategia pyrkii puolustamaan jumalauskoa synnyttävien kognitiivisten prosessien luotettavuutta. Evidenssistrategian mukaan jumalauskon oikeutus ei riipu syntyprosessista, vaan siitä, onko uskovalla hyviä syitä eli perusteita uskoa Jumalaan. Tarkastelen keskustelua systemaattisen analyysin avulla. Varsinainen tutkimuskysymys on seuraava: (1) Millaisia seurauksia kognitiivisen uskontotieteen teorioilla on jumalauskon tiedolliselle oikeutukselle? Tämä pääkysymys jakautuu kahteen osaan: (2) Millaisia jumalauskon tiedollisen oikeutuksen kyseenalaistavia argumentteja KU:n teorioista on johdettu, ja kuinka pätevinä näitä argumentteja voidaan pitää? (3) Millä tavoilla jumalauskon tiedollista oikeutusta on puolustettu sen rationaalisuuden kyseenalaistavia argumentteja vastaan ja kuinka pätevinä puolustavia argumentteja voidaan pitää? Analyysistä käy ilmi, että jumalauskon tiedollista oikeutusta kritisoivat argumentit ovat puutteellisia. Toisaalta myös teismin rationaalisuutta puolustavilla argumenteilla on vahvuuksia ja heikkouksia. Esimerkiksi evidenssistrategia on puolustuksena tehokas, mutta vaatii uskovalta ihmiseltä kykyä esittää perusteita omalle uskolleen, kun taas reliabilistinen strategia ei tätä vaadi. KU voi myös tehdä kyseenalaista osasta evidenssiä, jolla ihmiset usein perustelevat uskoaan Jumalaan. Reliabilistisen strategian edustajista osa pyrkii yhdistämään KU:n teoriat jumalauskon kehittymisestä reformoidun epistemologian ideaan “jumala-aistista” (sensus divinitatis). Yhdistäminen tarjoaa empiiristä tukea tälle teologiselle idealle, mutta herättää myös teologisia ongelmia.

Tässä tutkimuksessa tutkittiin kirkon työntekijöitä seurakuntalaisen jäsenyyden vahvistajina, asiakkuusajattelun näkökulmasta katsottuna. Tutkimukseen valitut työntekijäryhmät olivat kirkkoherrat, papit, kanttorit, sihteerit, nuoriso- ja diakoniatyöntekijät sekä suntio/vahtimestarit. Tutkimusaineisto (N= 137) kerättiin tammikuussa 2014. Tutkimusmenetelmä oli kvantitatiivinen. Työntekijöiden asiakaslähtöisyyttä selvitettiin pääosin asenneväittämien (65 kpl) avulla. Kyselylomakkeessa oli myös kaksi avointa kysymystä. Kyselyn vastausprosentti oli 26. Saatuja tuloksia tarkasteltiin kirkon toimintaa vuoteen 2020 luotsaavaan Kohtaamisen kirkko -asiakirjan ydinkohtien pohjalta. Faktorianalyysin perusteella syntyi seitsemän ulottuvuutta. Neljä ulottuvuuksista kuvasi jäsenyyden vahvistamisen ydinkeinoja. Näitä olivat yleinen jäsentietoisuuden lisääminen, henkilökohtaisen työpanoksen tuomat mahdollisuudet, hyvin organisoidun työyhteisön sekä tietotekniikan keinojen mahdollisuudet. Muita faktoreita olivat asiakasajattelun eli asiakaslähtöisyyden faktori, seurakunnan palvelut sekä muuttuva jäsenyys -nimellä nimetty faktori. Tutkimustulosten mukaan kirkon työntekijät kautta linjan pitävät erittäin tärkeänä jäsentietoisuuden yleistä lisäämistä. Painotuserojen avulla työntekijät voidaan jakaa neljään eri jäsenyydenvahvistajatyyppiin. Näitä ovat organisoidun työyhteisön voimaan luottavat tasaisesti kaikkiin keinoihin luottavat sekä heikosti työyhteisön voimaan uskovat. Lisäksi löytyi pieni vastarannankiiskien -ryhmä, joka suhtautuu jäsenyyden vahvistamisen mahdollisuuksiin epäillen. Jotta Kohtaamisen kirkko toiminnan ohjauksen tavoitteet toteutuisivat, asiakkuusajattelun näkökulmasta katsottuna, kirkon jäsenyyden vahvistamisessa tulisi keskittyä tämän tutkimuksen tulosten mukaan erityisesti kolmen asiaan. Näitä ovat seurakuntalaisten tarpeitten ja toiveiden systemaattinen kuuleminen palaute- ja jäsenkuulemistyökalujen avulla. Samoin henkilökunnan tavoitteisiin ja palkitsemisjärjestelmiin tulisi sisällyttää osuus, jossa huomioidaan jäsenyyden vahvistamisen osa-alue. Koska seurakuntalaiset eivät löydä tietään kirkonmäelle, tulee seurakunnissa kiinnittää huomiota jalkautumiseen sinne, missä ihmiset jo ovat ja luonnollisesti liikkuvat. Olla lähellä ja kohdata asiakkaita eli seurakuntalaisia.

Pyhiinvaellustutkimuksen tavoitteena on kuvata, analysoida ja ymmärtää pyhiinvaeltajien kokemuksia ja erityisesti spirituaalisia tai sellaisiksi tulkittuja kokemuksia. Tutkimuskysymys voidaan muotoilla myös kysymällä, missä on vaeltajien mahdollisesti kokema pyhiinvaelluksen pyhä . Pyhiinvaellus suuntautuu Santiago de Compostelan kaupunkiin. Kuvattu pyhiinvaellusreitti alkaa Ranskan ja Espanjan rajalta ja kulkee Espanjan luoteiskulmassa noin 800 kilometrin päässä olevaan määränpäähän. Tutkimuksen aineistona on sähköpostikyselyn vastaukset, jotka on saatu kahdeltakymmeneltäkahdelta keväällä 2006 Santiagoon jalkaisin vaeltaneilta pyhiinvaeltajilta. Tutkimusaineistona ovat myös tutkijan omat havainnot ko. pyhiinvaellukselta. Tutkijan havainnoista on kirjoitettu kuvaus Santiagon tien pyhiinvaelluksesta ja matkan arkisista käytännöistä. Sähköpostikyselyn vastaukset, vaeltajien spirituaaliset kokemukset, on analysoitu laadullista sisällön analysointia käyttäen. Kuudesta vastauksesta on kirjoitettu myös pyhiinvaeltajan henkilökohtainen tarina. Narratiivisuus, kerronnallisuus, on tässä tutkimuksessa yksi tapa esittää, kuvata ja ymmärtää tutkimustuloksia. Tutkimus on liitetty fenomenologiseen viitekehykseen. Spirituaalisia kokemuksia on lähestytty mm. pyhiinvaellustradition, pyhän käsitteen ja uskonnollisten kokemusten näkökulmasta. Spiritualiteetin käsitettä ja spirituaalisen kokemuksen kuvaamisen mahdollisuuksia on myös pohdittu tutkimuksessa. Pyhiinvaelluksen spirituaaliset kokemukset on tutkimusraportissa jaoteltu seitsemään ryhmään: kävely, ihmiset, vapaus, luonto, rukous, kirkot ja Santiago. Lisäksi on esitetty matkaan lähdön motiiveja sekä pyhiinvaelluksen vaikutuksia elämässä. Käveleminen oli pyhiinvaelluksen ydinkokemus. Käveleminen mahdollisti meditaation tai rukoilemisen. Se aiheutti myös kärsimystä ja oli keskeinen ihmisiä yhdistävä teema. Pyhiinvaellus irrotti ihmiset erittäin hyvin arjen rutiineista ja jokapäiväisestä normaalista elämästä. Pyhiinvaelluksella vapauden tunne olikin merkittävä spirituaalinen kokemus ja ajan käsitys saattoi saa uuden ulottuvuuden. Luonto näyttäytyi merkittävänä spirituaalisen innoituksen lähteenä ja usein myös yksinolon paikkana. Kaikki pyhiinvaeltajat vierailivat kirkoissa ja katedraaleissa ja useimmat myös messuissa ja pyhiinvaeltajille järjestetyissä rukoushetkissä. Pyhiinvaelluksen uskonnollinen ulottuvuus oli kaikille läsnä myös Santiagon messussa. Kristillinen tulkintakehys kokemuksille oli koko ajan pyhiinvaeltajalle tarjolla. Kuitenkaan Santiagon vaellukseen ei välttämättä liittynyt mitään omaa spirituaalista kokemusta. Pyhiinvaelluksen merkittävät spirituaaliset kokemukset liittyivät yhteisöllisyyteen ja jaettuihin kokemuksiin. Tyypillinen moderni pyhiinvaeltaja etsi itseään pyhiinvaelluksella. Yllätyksekseen hän saattoi löytää jotain silloin kun hän antautui avoimeen vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa. Lähes kaikki tutkimuksen osallistuneet pyhiinvaeltajat pitivät hyvin tärkeänä toisia pyhiinvaeltajia ja sitä, mitä he saivat toisilta ihmisiltä. Pyhiinvaellusta leimaa poikkeuksellisen avoin vuorovaikutus ja elämän jakaminen. Pyhiinvaellukseen liittyy monia individualistisia piirteitä. Spirituaalisten kokemusten näkökulmasta individualismi ei kuitenkaan saa tukea tutkimuksesta, koska yhteisöllisyys näyttää niin merkittävältä spirituaalisten kokemusten kannalta. Pyhiinvaelluksen yhteisöllisyys on avointa, vapaaehtoista ja usein myös hetkellistä. Moderni pyhiinvaeltaja näyttää uskovan enemmän omiin kokemuksiinsa ja myös toisten kokemuksiin kuin minkään kirkon opilliseen auktoriteettiin.

Tämä tutkimus käsittelee Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöiden näkökulmia nuorten aikuisten kohtaamiseen. Näiden näkökulmien kautta avataan Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja myöhäismodernin yhteiskunnan suhdetta. Analyysin näkökulma on laadullinen, mutta tutkimustuloksia alustetaan ja niitä peilataan ajankohtaiseen ja klassiseen sosiologiseen tutkimukseen. Aiheen ymmärtämisen kannalta on tärkeää hahmottaa kirkon muuttuva yhteiskunnallinen asema ja sen taustalla vaikuttavat tekijät. Historian vaikutus on selkesäti nähtävissä 2010-luvun uskonnollisuudessa. Reformaatiosta alkanut individualismikehitys sekä samanaikaisesti tapahtunut teollistuminen ja myöhemmin informaatioyhteiskunnan kehitys ovat muokanneet kirkon asemaa ja uskonnollista maisemaa. Suomessa uskonnollista kenttää määrittävät erityisesti kirkon autoritatiivisen roolin väheneminen ja yksilöllisen uskonnollisen valinnan lisääntyminen. Tämä näkyy muun muassa kirkosta eroamisen yleistymisenä. Tutkimuksen aiheen kannalta huomionarvoista on se, että suurin kirkosta eroava ikäryhmä ovat juuri nuoret aikuiset. Tutkimuksessa käytettävä aineisto on kerätty Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöiltä e-lomakkeella, joka välitettiin heille sähköpostitse. Vastaaminen oli mahdollista kaikille, joilla oli tutkimushetkellä käytössään seurakuntayhtymän sähköposti. Vastauksia kertyi noin 70 kappaletta ja niitä tuli sekä paikallisseurakunnista että yhteisistä työmuodoista. Aineiston pohjalta voidaan todeta, että Helsingin seurakuntayhtymän työntekijät pitävät nuorten aikuisten kohtaamista kirkossa tärkeänä. Nuorten aikuisten vähäinen osallistuminen kirkon toimintaaan ja toisaalta heidän roolinsa uskonnollisen perinteen eteenpäin välittäjinä tiedostetaan. Monet tutkimuskyselyyn vastanneista toivoivat kirkolta nuorten aikuisten parissa tehtävän työn merkittävää kehittämistä sekä sisällön että toteutustapojen suhteen. Toisaalta monet tiedostivat myös sen, että aiempien vuosikymmenten kaltaista kansankirkkoa tuskin tullaan enää näkemään. Aineiston analyysi paljastaa, että työntekijät uskovat kirkon työn olevan merkittävää yhä 2010-luvullakin. He ajattalevat, että kirkolla on annettavaa myös nuorille aikuisille. Tämä kokemus on syntynyt erityisesti kohtaamisissa elämän kriiseissä ja taitekohdissa. Toisaalta vastaajat toivat esiin huolen nuorten aikuisten toiminnan riittämättömyydestä ja sen puutteellisesta tavoittavuudesta vastaamisajankohtana. Ohjenuorana nuorten aikuisten parissa tehtävän työn kehittämiselle voidaan aineiston pohjalta pitää pyrkimystä tasavertaiseen ja nuorten aikuisten arkielämässä tapahtuvaan kohtaamiseen. Työntekijät uskovat, että kuuntelevuudella ja molemminpuolisella arvostuksella voidaan päästä kohti horisontaalista yhteyttä. Tämä vaatii kirkolta oman hengellisen identiteetin vahvaa ymmärrystä. Työntekijät kaipaavatkin kirkolta autenttisuutta; kirkon hengellistä pohjaa ei tulisi heidän mielestään unohtaa, vaan sen tulisi edelleen toimia pohjana toiminnan kehittämiselle.

Transhumanismi on filosofinen ajatussuuntaus, joka pyrkii edistämään ihmisten teknologista ja lääketieteellistä parantelua. Transhumanistisen ajattelun mukaan ihmisyyden ei tarvitse perustua staattiselle ihmiskäsitykselle, vaan ihmiskunta voi parantelun avulla edetä kohti potentiaaliaan eli postihmisyyttä. Postihminen on teknologisen parantelun ansiosta esimerkiksi kyvykkäämpi, pitkäikäisempi ja älykkäämpi kuin nykyihminen. Transhumanismiiin liittyy syviä pelkoja ja uhkakuvia. Esimerkiksi filosofi Francis Fukuyama on kutsunut transhumanismia ”maailman vaarallisimmaksi ideaksi”, sillä humanistisen ihmiskuvan menetys uhkaa länsimaisen demokratian perustaa. Historijoitsija Yuval Noah Hararin mukaan postihmisyyteen siirtyminen uhkaa jakaa ihmiskunnan biologisiin kasteihin, jolloin globaali epätasa-arvo lisääntyy. Tarkastelin maisterintutkielmassani, millaisia eettisiä käsityksiä transhumanististen ajattelijoiden kirjoittamaan transhumanistiseen julistukseen sisältyy. Analysoin julistuksessa käytettyjä argumentteja ja käsitteitä. Käytin apunani Jaana Hallamaan Yhdessä toimimisen etiikassa (2017) esiteltyä yhteistoiminnan etiikan käsitteistöä. Oletukseni ennen tutkimukseen ryhtymistä oli, että transhumanistisen tulevaisuuden vision ja siihen liittyvän arvopuheen välillä olisi jonkinlainen jännite. Tutkimukseni perusteella transhumanismi välittää myös humanistisesta taustastaan, ja ihmisarvon turvaaminen on transhumanistisen julistuksen keskeinen tavoite. Julistus kuitenkin sisältää epäjohdonmukaisuuksia liittyen esimerkiksi siihen, miten julistuksessa esitettyjen periaatteiden valossa vapaus kieltäytyä parantelusta säilytetään.

Kirjailja Mauri Kunnaksen Koiramäki-sarjan teokset kuvaavat autonomian ajan Suomea. Kirjailija on määrittänyt teoksissaan niiden sijoittuvan 1800-luvun puoliväliin, mutta hänen kuviensa teeamoissa aikakaudet ovat limittäin ja ajoitus ei ole historiallisesti tarkka. Koiramäkisarjaan kuuluvat teokset: Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa, Koiramäen talvi, Koiramäen joulukirkko, Koiramäen Martta ja tiernapojat, Koiramäen Martta ja Ruuneperi sekä Koiramäen lapset ja näkki. Ne on kirjoittettu 28-vuoden aikana ja lajityypiltään ne ovat kuvakirjoja, joissa teoksen teksti ja kuva luovat symbiosiinja jossa kumpikin osa täydentää tarinaa, eikä se toimisi ilman toista. Tutkimustehtävänäni oli selvittää millaisia näkökulmia Koiramäki-sarjan teokset antavat suomalaisuudesta, kansallisesta historiasta, talonpoikaiskulttuurista ja kaupunkilaisuudesta 1800-luvun keskivaiheilla. Tarkastelen kirjoja myös kansalaisuskonnon teorian kautta, jolla pyrin avaamaan Kunnaksen kirjojen erityislaatuista uskonnollisuutta. Tutkielmassani käytin temaattista analyysia, jossa nostin esiin edellä mainitsemiani aikakaudelle tyypillisiä teemoja kirjojen sisällöistä sekä vertasin niiden kuvausta kansalliseen historiankirjoitukseen. Tässä työssä en pyrinyt sarjan kaikkien teosten systemaattiseen tutkimukseen ja tulkintaan kuva kuvalta, vaan pyrin tekemään nostoja aikauden kansallisesta historiasta niistä. Analyysissä löysin lastenkirjan kuvista sekä Suomen kansallisesta historiasta yhtymäkohtia ja eroavaisuuksia. Erityisesti nationalismi ja fennomaanien toiminta osoittautuivat kuvissa identisiksi kansallisen historiankertomusen kanssa. Fennomaanien talonpoikaissäädyn ihannointi ja sen pohjalta Suomen kansan rakentaminen tapahtui kansallisten suurmiesten tekstien kautta. Tämä on yksi tutkimukseni analyysin päälinjoista. Koiramäki teoksissa uskonnollisuus on läsnä, mutta sen sisältö ei ole kuvauksen ytimessä, vaan siinä ovatne sosiaaliset ja yhteiskunnalliset ilmiöt, mitkä liittyvät uskonnollisuuteeen.Tätä Kunnaksen tapaa kuvata uskonto ja kirkon toimintaa olen analysoinut kansalaisuskonnon teorioiden valossa ja löytänyt niistä yhtäläisyyksiä Kunnaksen tuotantoon.

Psykologisella turvallisuudella tarkoitetaan ryhmän jaettua kokemusta siitä, että vuorovaikutuksellisten riskien ottaminen on turvallista. Tällaisia riskejä ovat esimerkiksi avun pyytäminen, uusien ideoiden esittäminen ja vaikeiden asioiden nostaminen keskusteluun. Psykologinen turvallisuus edistää tiimin ja organisaation oppimista ja sen on tutkittu olevan keskeinen menestykseen ja tuloksellisuuteen vaikuttava tekijä. Se lisää myös innovatiivisuutta ja työhön sitoutumista. Johtajien ja esihenkilöiden toiminta vaikuttaa merkittävästi psykologisen turvallisuuden muodostumiseen. Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella psykologisen turvallisuuden ilmenemistä seurakunnan työyhteisössä erityisesti esihenkilöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Millaisena seurakunnan esihenkilöt kokevat työyhteisönsä psykologisen turvallisuuden? ja 2. Mitkä tekijät vahvistavat ja heikentävät psykologista turvallisuutta seurakunnan työyhteisössä? Tutkielman aineisto on kerätty puolistrukturoiduilla teemahaastatteluilla yhden Suomen evankelis-luterilaisen kirkkoon kuuluvan seurakunnan työntekijöiltä. Informantteina on seitsemän seurakunnan johtoryhmään kuuluvaa henkilöä. Aineiston analysointiin käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Kokonaisuudessaan psykologinen turvallisuus on tutkimusseurakunnassa hyvällä, joskaan ei erinomaisella, tasolla ja sen suunta on kehittyvä. Psykologisen turvallisuuden korkeaa tasoa ilmentävät erityisesti rakentava suhtautuminen virheisiin, kokeilukulttuuriin kannustaminen, valmentava johtamistapa sekä työssä koettu merkityksellisyys. Psykologisen turvallisuuden kannalta haastavia tekijöitä ovat vaikeus nostaa hankalia asioita keskusteluun sekä seurakunnan siiloutuminen työaloihin. Lisäksi koronapandemia haastoi psykologista turvallisuutta. Tutkielma valottaa psykologisen turvallisuuden ilmiötä seurakuntakontekstissa yleisellä tasolla. Seurakuntia toisiinsa vertailevat tutkimukset tai tutkimukset, joissa aineistoa kerätään organisaation eri tasoilta, voisivat selittää ilmiötä monipuolisemmin ja syvällisemmin.

Joulukuussa 1987 Israelin miehittämillä Gazan kaistaleella ja Länsirannalla puhkesi intifada (arab. vavahtelu, järistys), eli palestiinalaisten kansannousu. Kivin ja polttopulloin aseistautuneet palestiinalaiset osoittivat mieltään vaatien Israelin miehityksen lopettamista. Mellakat yltyivät verisiksi yhteenotoiksi palestiinalaisten sekä aseistettujen israelilaissotilaiden ja -poliisien välillä, mikä aiheutti kansainvälistä paheksuntaa Israelin voimankäyttöä ja miehityspolitiikkaa kohtaan. Selvitän tutkimuksessa, millaisia olivat suomalaisten päivälehtien ensireaktiot palestiinalaisten kansannousuun. Tutkin erityisesti sitä, kumman konfliktin osapuolen kannalle lehdet asettuivat uutisoinnissaan. Havainnoin samalla lehtien uutisoinnin mahdollisia puoluepoliittisia sidonnaisuuksia, suurvaltapolitiikan ja -suhteiden merkitystä uutisointiin sekä sitä, miten lehdet huomioivat konfliktin uskonnollis-poliittisen ulottuvuuden. Ensireaktioita tutkiessani rajaan tutkimukseni kuukauden päähän kansannousun alkamisesta, eli ajanjaksolle 8.12.1987–8.1.1988. Käytän lähteenä tutkimusajankohtana Suomessa ilmestyneitä sanomalehtiä. Aineisto käsittää Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladetin, Kansan Uutiset, Tiedonantajan sekä Uuden Suomen. Tarkastelemalla viittä keskenään erilaisen puoluesidonnaisen historian omaavaa lehteä, rakentuu kattava kuva siitä, millaista palestiinalaisten kansannoususta uutisointi oli suomalaisissa päivälehdissä. Ensimmäisinä palestiinalaisten kansannoususta uutisoivat Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet. Kaikki muut lehdet paitsi Uusi Suomi uutisoivat levottomuuksista lähes päivittäin. Lehdet käyttivät lähteinään samoja kansainvälisiä uutistoimistoja. Lisäksi Helsingin Sanomilla ja Hufvudstadsbladetilla oli omia toimittajia raportoimassa paikan päältä. Helsingin Sanomat, Kansan Uutiset sekä Tiedonantaja asettuivat uutisoinnissaan tarkastelemaan tapahtumia palestiinalaisnäkökulmasta. Palestiinalaisten puolelle asettuminen näkyi lehtien käyttämässä uutiskielessä sekä -kuvissa. Lehdet korostivat palestiinalaismielenosoittajien nuorta ikää sekä sorrettua ja alisteista asemaa. Lehdet pitivät kansannousu-tematiikkaa näkyvästi esillä uutisoinnissaan. Varauksettomimmin palestiinalaisten puolelle asettuivat Kansan Uutiset ja Tiedonantaja, joiden vasemmistolaisen poliittisen taustan huomioiden puolenvalinta oli luonnollinen. Helsingin Sanomien puolenvalinta oli puolestaan poikkeuksellisempi ja siinä oli nähtävissä suomettumisen vaikutus. Hufvudstadsbladet pyrki lehdistä puolueettomimpaan uutisointiin tarkastelemalla levottomuuksia molempien osapuolten näkökulmasta asiallisesti sekä monipuolisesti. Pyrkimys puolueettomuuteen näkyi siinä, ettei lehti käyttänyt levottomuuksista kansannousu-termiä, eikä pyrkinyt kielellisin tai kuvallisin keinoin vaikuttamaan lukijoihin kuten Helsingin Sanomat, Kansan Uutiset tai Tiedonantaja. Uusi Suomi uutisoi kansannoususta vähiten ja pintapuolisimmin, eikä valinnut puolta tai puolueettomuutta yhtä selkeästi kuin muut lehdet. Suomettumisella sekä tutkimusajankohtana vallinneilla sisä- ja ulkopoliittisilla muutoksilla oli vaikutusta myös Uuden Suomen puolenvalintaan. Suomalaisissa päivälehdissä käsiteltiin laajasti kansannousun taustoja sekä spekuloitiin tilanteen ratkaisumahdollisuuksia. Lisäksi lehdet seurasivat tiiviisti Israelin osakseen saamaa kansainvälistä arvostelua sekä miehityspolitiikan kritisointia. Lehtien valitsema kanta vaikutti siihen, miten näitä teemoja lähestyttiin. Valittu kanta vaikutti myös siihen, kuinka PLO:n kannanotoista uutisoitiin. Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet sekä Kansan Uutiset huomioivat konfliktin uskonnollis-poliittisen ulottuvuuden uutisoinnissaan. Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet katsoivat, että islamilainen fundamentalismi vaikutti kurjuudessa eläneiden palestiinalaisten radikalisoitumiseen. Kansan Uutisten mukaan levottomuuksilla ei ollut mitään tekemistä islamilaisen fundamentalismin kanssa. Suurvaltapolitiikka ja -suhteet vaikuttivat sekä lehtien uutisointiin että siihen, millaisessa ilmapiirissä uutiset julkaistiin. Sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltojen uutisoitiin arvostelleen Israelia ja Yhdysvalloilla nähtiin keskeinen rooli konfliktin ratkaisun kannalta. Suomen suhde Neuvostoliittoon vaikutti suomalaisten päivälehtien suurvaltapoliittisesta konfliktista uutisointiin.

Tämä pro gradu -tutkielma on kvalitatiivinen tutkimus, jonka tutkimustehtävänä oli selvittää, miten ennakkoluulot näkyvät hätämajoitustyössä ja mitkä asiat voisivat työntekijöiden mukaan vähentää niitä. Tutkimuskysymyksiä olivat 1. Millaisia ennakkoluuloja hätämajoituskeskuksissa ilmenee ja millaisissa tilanteissa? 2. Millaisia ennakkoluuloja työntekijät ovat havainneet hätämajoitustyötä kohtaan ympäristöltä? 3. Onko työntekijä pyrkinyt omalla toiminnallaan vähentämään ja ehkäisemään ennakkoluuloja työssään ja millaiset asiat työntekijän mielestä voivat ehkäistä ja vähentää niitä? Tutkimusaineisto koostuu neljästä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta, jotka suoritettiin Helsingissä vuonna 2018 toimineiden hätämajoituskeskusten työntekijöille. Tutkimusaineiston analyysi suoritettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia mukaillen. Teoriaohjaavuus nousi tarpeesta yhdistellä tutkimustuloksia sosiaalipsykologian tunnettuja ennakkoluuloja määritteleviin, ja niitä vähentäviin teorioihin. Ryhmien välisten positiivisten kontaktien on havaittu olevan merkittävä tekijä ennakkoluulojen vähentämisessä, joten näitä havaintoja haluttiin pitää myös tämän tutkimuksen tulosten teemoittamisen ja analysoinnin taustalla sekä tutkimustulosten tarkastelun rinnalla. Tuloksissa selvisi, että hätämajoituksissa esiintyy eri ryhmien välisiä, ja erityisesti vähemmistöryhmien välisiä ennakkoluuloja. Näkyvimmiksi ennakkoluulojen ilmenemismuodoiksi tutkimustuloksissa osoittautuivat kulttuurien yhteentörmäykset ja ulkopuolelta tulevat negatiiviset asenteet hätämajoituskohteita ja niiden majoittujia kohtaan. Ennakkoluulot toivat siis erilaisia haasteita hätämajoitustoimintaan ja ne tulivat tutkimustuloksissa useimmiten esiin resurssien ollessa vähäisiä, eli kun ruokaa tai nukkumapaikkoja oli liian vähän. Työntekijöiden mielestä parhaat tavat ehkäistä ja vähentää ennakkoluuloja työssään ja sen ulkopuolella olivat majoittujien tasa-arvoinen kohtelu ja luottamuksen synnyttäminen, omasta työstä kertominen ulkopuolisille ja majoittujien puolustaminen keskusteluissa. Jotkut työntekijät olivat havainneet eri ryhmien välisten ja myös omien ennakkoluulojen vähentyneen sitä myötä, mitä kauemmin hätämajoitus oli ollut toiminnassa. Näin ollen voidaan tutkimustuloksista olettaa, että kontakti ja erityisesti välillisen kontakti ovat myös työntekijöiden mielestä tärkeä osa ennakkoluulojen vähentämisestä. Tutkimuksessa saavutetut tulokset avaavat näkökulmia hätämajoitustyön kehittämisen sekä ennakkoluuloja ja ryhmien välisiä suhteita ja kohtaamista tarkastelevan tutkimuksen kannalta. Tutkimustulosten abstraktista ja teologista tasoa nostetaan tutkimuksen lopun Pohdinta-luvussa ”kohtaamisen” käsitteellä, sillä se nousi esiin työntekijöiden tavasta tehdä työtään majoittujien parissa. Kohtaamisen käsite nivoo yhteen tutkimustuloksissa tulleita ilmiöitä ja sen avulla ne yhdistetään myös yhteiskunnan tämänhetkiseen tilanteeseen.