Browsing by discipline "Finnish and Scandinavian Church History"

Pro gradussani tarkastelen herännäispappi Elias Simojoen (vuoteen 1926 Simelius, 1899–1940) poliittisluontoista raamatunkäyttöä vuosina 1922–1940. Simojoki oli paitsi körttiläinen kirkonmies myös äärioikeistolainen aktivisti, joka oli vuonna 1922 mukana perustamassa Akateemista Karjala-Seuraa (AKS) Suur-Suomi-ideologian ja heimoaatteen kattojärjestöksi. Vuosina 1933–1939 hän vaikutti Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kansanedustajana sekä nuorisojohtajana puolueen alaisissa Sinimusta- ja Mustapaita-järjestöissä. Tutkielmassani teen selkoa siihen, kuinka Elias Simojoki tulkitsi ja hyödynsi Raamatun kertomussisältöä poliittisluontoisissa puheissaan ja kirjoituksissaan. Tarkoitukseni on selvittää, mihin tulkinnallisiin suuntiin Raamattu taipui Simojoen käsittelyssä ja millaisia muutoksia hänen käsityksissään tapahtui tutkimusajanjakson vaihtelevissa asiayhteyksissä. Tutkielmani lähdeaineistona käytän Elias Simojoen vuosina 1922–1940 laatimia poliittisluontoisia puheita sekä lehtikirjoituksia ja muita julkisia kannanottoja. Vilho Helasen toimittama Palava pensas -niminen kokoelma Simojoen puheista on keskeinen teos osana tutkielmani lähteistöä. Palavan pensaan ohella hyödynnän pro gradussani Simojoen julkisia kirjoituksia vuosilta 1922–1940. Tutkimukseni kannalta keskiössä ovat Akateemisen Karjala-Seuran äänenkannattaja Suomen Heimo, Sinimusta-järjestön Sinimusta-lehti sekä Mustapaitojen Luo lippujen! -järjestöjulkaisu. Lisäksi viittaan pääasiassa AKS:n toimesta julkaistuun muuhun lähdeaineistoon, jossa Simojoen ääni tulee kuuluville poliittisluontoisen raamatunkäytön merkeissä. Elias Simojoki hyödynsi poliittisluontoisessa raamatunkäytössään tasapuolisesti sekä Vanhaa että Uutta testamenttia. Paavalin Ensimmäisen korinttilaiskirjeen muotoilua heijasteleva rakkauskäsitys oli vallitsevasti esillä hänen julistuksessaan etenkin tarkastelujakson alusta 1930-luvun taitteeseen. Simojoen dualistisessa maailmanselityksessä sinivalkoinen isänmaanrakkaus sai vastinparikseen mustanpuhuvan ryssävihan, joka täydensi kokonaisuuden. Suomi näyttäytyi Simojoelle Jesajan kirjaa heijastelevana Herran pohjoisena viinitarhana ja Jumalan uusina valittuina. Suomensukuisten kansojen verinen tuska itärajan takana kytki niiden kohtalon kärsivään Kristukseen. Neuvostoliitto taas näyttäytyi Simojoelle suoranaisena helvetin esikartanona maan päällä johtajanaan Jumalan vihan ruoska Josif Stalin. Henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen elämän suhdannemuutoksilla oli vaikutusta Simojoen poliittisluontoisen raamatunkäytön vaihteluun tarkasteltavalla ajanjaksolla. Lisäksi hänen jo lapsuudessaan omaksuma dualistinen maailmankuvansa sekä kokemuksensa sodasta vaikuttivat hänen tapaansa tarkastella ympärillään olevia pelastus- ja maailmanhistoriallisia ilmiöitä.

Tutkielma käsittelee åkerblomilaisen liikkeen johtohahmojen Maria Åkerblomin ja Eino Vartiovaaran vuosina 1920 1926 julkaisemaa kirjallisuutta. Tämä kirjallisuus muodostaa tutkielman lähdepohjan, ja lisäksi lähteinä on käytetty aikakauden sanomalehdistöä. Tutkielmassa selvitetään liikkeen johtohahmojen pyrkimyksiä kontrolloida liikkeen julkisuuskuvaa. Huomio kiinnittyy liikkeen kirjallisuudessa käytettyyn kieleen ja keinoihin, joilla lukija pyrittiin vakuuttamaan. Siten pyritään selvittämään minkälaisen julkisuuskuvan liikkeen johto pyrki luomaan ja millainen tämä kuva oli suhteessa lehdistön ja tutkimuskirjallisuuden luomaan julkisuuskuvaan. Tutkielmassa käsitellään teoksia kolmessa osassa. Ensimmäinen osa keskittyy liikkeen ensimmäisiin kirjoihin, jotka julkaistiin puolustuspuheenvuoroiksi julkisuudessa esitettyihin syytöksiin. Toinen osa käsittelee Maria Åkerblomin omaelämäkertaa ja hänen muita kirjoituksiaan, joista nousee mielikuva Åkerblomista pyhimysmäisenä profeettana. Kolmas osa tarkastelee liikkeen viimeisiä kirjoja. Eino Vartiovaara julkaisi teologista tietämystään esittelevän teoksen Pyhän Hengen armolahjat saadakseen yleisön vakuutettua siitä, että hän oli pätevä tunnistamaan aidon profeetan. Lisäksi tässä osassa tarkastellaan Maria Åkerblomin kirje- ja kirjoituskokoelmaa sekä Vartiovaaran viimeistä puolustuspuheenvuoroa, Onko Maria Åkerblom ja hänen ystävänsä enää saapa oikeutta synnyinmaassaan? Viimeiset teokset julkaistiin tilanteessa, jossa useita åkerblomilaisia oli syytettyinä raskaista rikoksista, kuten väärästä valasta ja murhayrityksestä. Tutkielman kolmannessa pääluvussa selvitetään, millaista argumentaatiota teoksissa käytettiin ja oliko teoksissa keskenään erilaista argumentaatiota. Tutkielma on keskittynyt tarkastelemaan sitä kuvaa, jonka Eino Vartiovaara ja Maria Åkerblom halusivat antaa itsestään ja åkerblomilaisesta liikkeestä. Siksi tutkielma tuo esille aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta poikkeavan kuvan Eino Vartiovaarasta åkerblomilaisuuden varsinaisena vallankäyttäjänä. Tutkielmassa käy ilmi, että Vartiovaara ja Åkerblom pyrkivät yhteistyössä rakentamaan mielikuvaa Vartiovaarasta teologisesti pätevänä rippi-isänä ja Åkerblomista pyhimysmäisenä, herkkänä ja heikkona Jumalan aseena.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Kauhajoen, eteläpohjalaisen maalaisseurakunnan, rippikoulutyötä 1950- ja 1960-luvuilla. Tutkimukseni on ensimmäinen laatuaan, sillä yhdenkään yksittäisen seurakunnan rippikoulutoiminnan historiaa ei ole tähän mennessä tutkittu. Keskeisin tutkimuskysymykseni on, millaisia rippikoulun toteutustapoja 1950- ja 1960-luvun Kauhajoella esiintyi. Aineistoni avulla on myös mahdollista selvittää rippikoulunuorten määrää ja annetun opetuksen koostumusta. Kolmas kiinnostava seikka on, millainen kuri rippikouluissa oli. Haluan vielä valottaa, oliko rippikoululla nuorille jokin erityinen merkitys ja pitivätkö he sitä tärkeänä vaiheena elämässään. Päälähteenäni ovat Kauhajoen seurakunnan arkistomateriaalit, joiden käyttöön olen saanut kirkkoherra Jouko Ala-Prinkkilän luvan. Aineistoa on olemassa jokaiselta tutkimaltani vuodelta, vaikkakin vaihtelevasti. Käyttämääni materiaaliin kuuluvat rippikouluista pidetyt päiväkirjat, rippilasten luettelot ja nuorisotyön vuosikertomukset. Lisäksi olen tutustunut piispainkokouksen tuottamiin ja hyväksymiin rippikoulua käsitteleviin julkaisuihin. Olen tehnyt myös useita haastatteluja. Seurakunnan arkistomateriaalien hajanaisuus ja ajoittainen puutteellisuus on hankaloittanut tutkimustyötäni. Tutkimukseni osoittaa, että seurakunta järjesti vuosittain yleisen päivärippikoulun erikseen tytöille ja pojille. Oppikoululaiset opiskelivat omissa ryhmissään, ja 1960-luku toi mukanaan ammatti- ja kauppakoululaisten sekä kansalaiskoululaisten ryhmät. Näissä ryhmissä oli sekä tyttöjä että poikia. Myös leirimuotoisten rippikoulujen järjestäminen alkoi 1960-luvulla. Molemmilla vuosikymmenillä rippilasten määrä aaltoili jonkin verran, eikä selvää kehityssuuntaa ole havaittavissa. Kauhajoen rippikoululaisista poikia oli hieman suurempi osa kuin tyttöjä. Rippikoulun oppiaineita olivat kristinoppi, raamatunhistoria, laulu, kirkko- ja seurakuntatieto sekä perhekasvatus. Raamattutuntejakin pidettiin. Kristinoppi oli aineista tärkein, muu opetus rakentui sen ympärille. Rippikoulun käyminen oli molemmilla vuosikymmenillä itsestään selvä osa kauhajokelaisnuorten elämää, sillä vain hyvin harvat jättivät sen väliin. Kauhajoen rippikouluissa ei dokumenttien ja haastattelujen perusteella ollut kurinpito-ongelmia. Opettajat käyttivät järjestyksen ylläpitämiseen paljolti samoja keinoja, joihin nuoret olivat koulussa tottuneet. Fyysistä kuritusta ei ollut.

Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, miten valitsemissani kahdessa kirkollisessa lehdessä, Sanassa ja Kotimaassa, kuvattiin suomalaista ja virolaista luterilaisuutta vuosina 1988–1991. Lisäksi tavoitteenani on selittää, miksi näiden lehtien luterilaisuuden kuvaukset erosivat toisistaan. Tutkimuksessani tarkastelen virolaisten uskonnollisuuden muutoksia ja sitä, ketkä pääsivät kertomaan virolaisten uskonnollisuudesta. Tarkastelen tutkimuksessani myös luterilaisen kirkon aseman muutoksia virolaisessa yhteiskunnassa. Neuvostoliiton uskontopolitiikan löyhentyminen vuodesta 1988 alkaen mahdollisti Viron luterilaiselle kirkolle aikaisempaa paremmat mahdollisuudet toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa. Samanaikaisesti Neuvosto-Virossa yhteiskunnan vapautuminen johti poliittiseen aktiivisuuteen virolaisten keskuudessa ja maan itsenäisyyden ajamiseen. Viron vapautumiskehitys johti osalla virolaisista haluun palata luterilaisen kirkon ja kristillisten arvojen äärelle. Kotimaa ja Sana kirjoittivat laajasti luterilaisen kirkon aseman muutoksista virolaisessa yhteiskunnassa ja siitä, miten virolaiset suhtautuivat luterilaiseen kirkkoon. Lehtien kirjoittelusta heijastuivat Suomen luterilaisen kirkon sisäiset muutokset ja julkisessa keskustelussa käydyt keskustelut kirkon tilasta. Näistä teemoista mainittakoon esimerkiksi maallistuminen, uskonnon privatisoituminen sekä valtion ja kirkon suhteet. Tutkimusajankohtana virolaiset osoittivat lisääntyvää kiinnostusta ja myötämielisyyttä Viron luterilaista kirkkoa kohtaan. Osa virolaisista etsi luterilaisesta kirkosta vahvistusta omalle kansalliselle identiteetilleen. Erityisesti Sana-lehden Viron uskonnollisuuden -kirjoittelussa verrattiin suomalaista ja virolaista luterilaisuutta toisiinsa, ja se tarkasteli kriittisesti Suomen luterilaista kirkkoa ja tapakristillisyyttä. Kotimaassa tunnistettiin Suomen luterilaisen kirkon haasteet, mutta virolaisten luterilaisuudesta kirjoitettaessa suomalaista ja virolaista luterilaisuutta ei asetettu vastakkain. Kotimaan ja Sanan edellä mainitut käsittelytavat ovat selitettävissä niiden omista hengellisistä lähtökohdistaan ja suhteistaan valtakirkkoon. Kotimaan kuvaukset virolaisten käytännön uskonnollisuudesta olivat kokonaisuudessaan Sana-lehteä monipuolisempia. Virolaisten asenteet kirkkoa ja luterilaisuutta kohtaan olivat lehtien mukaan pääosin myönteiset, ja erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet tekivät yhteistyötä kirkon kanssa. Kirkon odotettiin tarjoavan henkistä tukea virolaisille ja antavan moraalikasvatusta virolaisväestölle. Uskontoa pidettiin yleisesti yksityisenä asiana, ja valtiolta toivottiin tunnustuksettomuutta.

Santalan kartano, Sandö gård, Hankoniemellä tuli vapaakirkollisen liikehdinnän tukipaikaksi 1900-luvun alkuvuosista lähtien. Saarnaaja Hjalmar Braxén avioitui kartanon tyttären Hulda Sjöblomin kanssa 1897. He asettuivat Tampereen jälkeen asumaan Santalaan, josta tuli samalla 1903 perustetun Rakennusosuuskunta Bethelin taloudellinen tuki. Kun Braxén vuonna 1909 kuoli vuosi appivanhempiensa jälkeen, päättivät lapsettomaksi jäänyt leski ja sisarensa Tilda myydä kartanon Bethelille. Sen kautta rahoitettiin silloista Suomen Vapaan Lähetyksen toimintaa mm. rakentamalla ja omistamalla rukoushuoneita, tukemalla sisä- ja ulkolähetystyötä sekä hallituksen projekteja. Uskonnonvapauslain myötä muodostettiin Suomen Vapaakirkko 1923. Seitsemän vuotta myöhemmin se sai kartanon lahjoituksena Betheliltä. Kirkon toinen merkittävä oma rahoituslähde oli Helsingissä sijaitseva hotelli Lähetys Hospiz, joka myös oli pääosin Bethelin rahoilla rakennettu. Santalan kartanosta oli muodostunut vapaakirkollisen toiminnan ”pankki”. Sen varallisuus perustui pääosin vajaan 2000 hehtaarin metsäomaisuuteen sekä myytäviin rantapalstoihin. 1930-luvulta lähtien alkoivat suomalaiset rakentaa kesähuviloita ja merenrantatontit olivat haluttuja kohteita. Rahoituksen lisäksi kartano tarjosi mahdollisuuden jatkuvaan koulutukseen, koska kouluneuvos S.S. Salmensaari oli rakentanut pihapiiriin ison talon asuin- ja kurssikäyttöön. 1920-luvulta lähtien sitä käyttivät ensin naisevankelistat ja myöhemmin saarnaajamiehet, senkin jälkeen kun Lähetysopiston toiminta Helsingin keskustalossa oli alkanut 1925. Kartano tarjosi myös erinomaiset puitteet kesäisin sekä lomailijoille täysihoitolassaan että kristillisille nuorisokursseille. Viimeksi mainitusta kehittyi 1920-luvulla seurakuntakoulu, vapaakirkollinen vastine evankelis-luterilaisen kirkon rippikoululle. Telttaleirit aloitettiin mittavasti vasta toisen maailmansodan jälkeen. Toinen maailmansota (1939–1945) merkitsi Santalan kartanon joutumista talvisodan jälkeen Neuvostoliiton vuokra-alueelle. Metsät ja rakennukset kärsivät mittaamattomat vahingot linnoitusten ja tykistötulen seurauksena. 45 kartanon omistamaa rakennusta tuhoutui tai vaurioitui. Jälleenrakennus vaati Vapaakirkolta suuria ponnistuksia. Sodan jälkeen oli vaarana, että koko kartanon alue menetettäisiin evakkojen asutustoimintaan, ellei sille voitaisi osoittaa merkittävää käyttöä kuten jatkuvaa koulutustoimintaa. 1943 vakavasti alkanut tavoite oman kansanopiston suhteen realisoitiin vajaassa kolmessa vuodessa: marraskuun ensimmäisenä päivänä 1946 aloitti toimintansa Santalan kristillinen kansanopisto. Aluksi oli käytössä vain uudistettu ja laajennettu kartano sekä sauna. Opiskelijat ottivat vastuuta opetusmielessä myös keittiöstä, navetasta, hevosista ja erilaisista puutöistä. Santalan kartanosta muodostui vapaakirkollisen perinteen vaalija, nuoren sukupolven kasvattaja sekä kansalaiskuntoon että vapaakirkolliseen uskonnäkemykseen. Samalla sen alueet edelleen tuottivat puuna, tontteina ja muina hyödykkeinä merkittävää taloudellista tukea Suomen Vapaakirkon toimintaan.

Seitsemän veljestä on Aleksis Kiven kirjoittama romaani, joka ilmestyi vuonna 1870. Se kertoo seitsemän veljeksen seikkailuntäyteisestä elämästä eteläisessä Hämeessä. Veljekset elivät villeinä ja vapaina metsänkulkijoina omien mielihalujensa mukaan, metsästellen, toisilleen tarinoita kertoillen ja ajautuen tuon tuostakin rajuun tappeluun naapurikylän poikajoukon kanssa. Kun veljekset molempien vanhempien kuoltua joutuivat ottamaan vastuun itsestään ja kotitalonsa hoidosta, he havahtuivat toteamaan, että talonpidossa on tarpeen olla emäntä. Avioliittoon ei kuitenkaan päässyt ennen ripillä käyntiä eikä ripille päässyt ilman lukutaitoa. Veljekset hankkivat Hämeenlinnasta seitsemän aapiskirjaa ja aikoivat opetella lukutaidon lukkarilan laiskankoulussa. Siitä alkoi veljesten rippikoulu, äidin antamilla opetuksilla pohjustettu. Tutkimustehtävänä oli selvittää, mitä Kivi teoksessaan kertoo Seitsemän veljeksen rippikoulun suorittamisesta. Luin kirjaa lähiluvun metodilla ja poimin siitä kaikki tutkimustehtäväni aiheeseen liittyvät kohdat. Vertasin näitä kohtia Kiven kotipaikkakunnan Nurmijärven rippikouluun 1800-luvulla ja selvitin, missä määrin teos heijastaa aikakauden kansanopetuksen ja rippikoulun käytäntöjä. Tutkin myös, mistä Kivi oli saanut aineksia kertomukseensa ja miten kerrotut asiat liittyivät Kiven omiin kokemuksiin. Tutkimuksen päälähteinä olivat Kiven teos Seitsemän veljestä ja Nurmijärven seurakunnan rippikoulua koskeva arkistomateriaali. Tutkimuskirjallisuuden kautta perehdyin rippikoulun ja kansanopetuksen alkuvaiheisiin. Rippikoulun kehityspyrkimyksiä tarkastelin piispantarkastusten ja tuomiokapitulin kiertokirjeiden pohjalta. Kivi-tutkijoiden avulla selvitin Aleksis Kiven elämää ja teoksen yhtymäkohtia hänen kotiseutunsa henkilöihin ja tapahtumiin. Tulokset ja johtopäätökset: Kivi kuvasi teoksessaan hyvin realistisesti ja monipuolisesti 1800-luvun maalaiselämää ja sen kehitystä. Hän antoi todenmukaisen kuvan myös kirkollisesta kansanopetuksesta katekismuskuulusteluineen ja kinkerikäytäntöineen. Kiven teoksessa veljesten äiti yritti kasvattaa poikiaan kristinopissa ja laittaa heidät Männistön muorin luokse lukutaito-oppiin, äiti itse kun oli lukutaidoton. Sellaista lasten kasvatus oli Kiven aikakaudella. Lasten alkeisopetus oli vanhempien vastuulla, mutta maassa oli paljon lukutaidottomia vanhempia, joiden piti hankkia lapsilleen opetusta kylän lukutaitoisilta. Muut koulumuodot olivat vasta idullaan, mutta lukkarit oli velvoitettu antamaan opetusta köyhille lapsille ja lukutaidottomille aikuisille. Aleksis Kivi veljineen pääsi kylän ensimmäiseen kiertokouluun ja Johan Fredrik Berghin perustamaan pyhäkouluun, mutta veljeksille oli käytettävissä vain lukkarinkoulu. Kuri oli lukkarilassa kova kuten siihen aikaan muissakin koulumuodoissa. Kivi oli nähnyt ja kokenut sitä itse ja halusi ottaa kantaa kurin lieventämiseksi antamalla veljesten paeta lukkarilan ikkunasta ja muuttaa Impivaaran korpeen kauas yhteiskunnan vaatimuksista. Kannanotto lempeiden menetelmien puolesta oli myös se, kuinka veljekset rovastin ja nimismiehen hyväntahtoisuuden ansiosta alkoivat omaehtoisesti opetella aapistaan ja kovalla työllä ja ahkeruudella saivat rippikoulun suoritetuksi. Kiven teos osoittautui 1800-luvun historian tietolähteisiin vertailemalla faktaksi , niin todenmukaista kuvaa Kivi piirsi aikakautensa elämästä, kansanopetuksesta ja rippikoulusta.

Tässä tutkimuksessa selvitetään, millaista kirkollinen kansanopetus on ollut 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Etelä-Pohjanmaalla Ilmajoella. Kirkollista kansanopetusta ja sen eri muotoja eli pyhä-, kierto- ja rippikoulua sekä lukukinkereitä tutkitaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirkollisen kansanperinteen arkiston haastattelututkimuksen vastausten tarjoaman muistitietohistorian sekä Ilmajoen kirkonarkiston aineiston avulla. Tutkimus esittelee haastatelluille jääneitä muistoja ja mielikuvia kansanopetuksesta peilaten näitä kokemuskertomuksia kirkonarkiston aineistoon sekä aiempaan tutkimukseen. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirkkohistorian laitos järjesti kirkollisen kansanperinteen kyselyn 1960- ja 1970-luvuilla tarkoituksenaan kerätä talteen muistitietohistoriallista aineistoa menneiden vuosikymmenten kirkollisista oloista ja perinteistä. Yksi haastattelututkimuksen kysymysryhmistä käsittelee kirkollista kansanopetusta ja sen muotoja. Kun muistitietohistoriallista materiaalia vertaa Ilmajoen kirkonarkistosta löytyvien alkuopetuksesta, rippikoulusta tai lukukinkereistä kertovien lähdeaineistojen kanssa, saa kirkollisesta kansanopetuksesta Ilmajoella vuosina 1900–1935 hyvän kokonaiskuvan. Erityisesti kirkolliseen alkeisopetukseen eli pyhä- ja kiertokouluun panostettiin Ilmajoella. Vaikka muualla Suomessa pyhäkoulutoiminta ei kasvanut ensimmäisen maailmansodan jälkeen kymmeneen vuoteen, Ilmajoen pyhäkoulut säilyttivät suosionsa – ja jopa kasvattivat sitä. Lapsia kävi pyhäkoulussa Ilmajoella poikkeuksellisen paljon Turun hiippakunnan muihin alueisiin verrattuna, vaikka välimatkat kodin ja pyhäkoulun välillä olivat usein pitkiä. Muun Etelä-Pohjanmaan tilanteesta poiketen ilmajokelaiset kiertokoulunopettajat olivat saaneet koulutuksen tehtäväänsä kiertokouluttajakursseilla tai pikkuseminaareissa. Myös rippikoulusta ja lukukinkereistä on ilmajokelaisille haastatelluille jäänyt pääasiassa positiivisia muistoja. Ilmajoen kirkonarkiston aineisto ja haastateltujen kokemuskertomukset osoittavat, että rippikoulunkäyntiä koskeneet ohjeistukset otettiin Ilmajoella käytäntöön heti, kun ohjeistus oli annettu – tai jopa ennen sitä. Lukukinkereistä kerrottaessa haastatellut muistavat parhaiten kinkereissä pullia myyneet nisuporvarit ja kinkereiden jälkeiset juhlat eli kalaassit. Haastateltujen kokemuskertomuksista ja Ilmajoen kirkonarkiston aineistosta saa kuvan siitä, että kirkolliseen kansanopetukseen suhtauduttiin arvostavasti. Kirkko ja uskonto olivat osa ihmisten elämää heidän lapsuudestaan alkaen.

Tutkielmassa tarkastelen Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) suhdetta uskonnollisiin ja kirkollisiin kysymyksiin, sekä sitä muuttuiko suhde vuosina 1977–1987. Aikaväli on rajattu yleisen poliittisen historian käännekohtiin. Alkupisteenä toimii Kalevi Sorsan II hallituksen nimittäminen ja päätepisteenä Holkerin hallituksen aloitus. Tutkielman kannalta tärkein lähde on ollut Työväen arkistossa säilytettävä SDP:n puoluearkisto. SDP:n kirkkopolitiikka alkoi Forssan kokouksesta 1903, jolloin puolue vaati kirkon ja valtion erottamista. Linja vaihteli jyrkästä lievään ja uusi kansallinen eheytyminen toisen maailman sodan jälkeen tuntui myös SDP:ssä. 1960- ja 1970-lukujen muutospaineiden myötä kirkko oli herännyt uudistamaan vaalikäytäntöjään. Kirkollisten vaalien muuttuminen suoriksi ja välittömiksi vaaleiksi sai puolueet suuntaamaan katseensa entistä tarkemmin kirkon hallintoon. Myös SDP osallistui vaaleihin ja Kalevi Sorsan puheenjohtajakaudella puolueeseen perustettiin vuonna 1978 seurakunta-asiain jaosto hoitamaan kirkollisia vaaleja. Sitä ennen toiminta oli ollut erillisjärjetön ja aktiivisten seurakuntalaisten käsissä. Osallistuminen kirkollisiin vaaleihin katsottiin siinä määrin tärkeäksi, ettei sitä voitu jättää puolueen suoran organisaation ulkopuolelle. Toiminta tapahtui jatkossakin samojen henkilöiden kautta ja on vaikea pitävästi sanoa, miten merkittävästi vastuu siirtyi pelkästään puolueelle. Vuoden 1978 seurakuntavaaleihin panostettiin mittavasti ja niissä kokeiltiin myös suoraa jäsenistöön vaikuttamista. Vaalit eivät muodostuneet SDP:lle riemuvoitoksi ja niihin osallistuminen oli hyvin vaihtelevaa. Uskonto oli puolueessa omantunnonasia ja jokainen sai toimia sen suhteen vakaumuksensa mukaisesti. Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaaleissa 1986 SDP oli voimakkaasti mukana. Silloin puolue otti erityisteemaksi naispappeuden. Vaalit tuottivatkin tulosta ja SDP sai tutkimusajan suurimman edustajamäärän. Ehdokkaat eivät tutkimusten mukaan mieltäneet kirkollisia vaaleja sinällään poliittisiksi, vaikka puolueet olivatkin mukana niissä. Vaaleissa ei myöskään saanut käyttää avoimia poliittisia tunnuksia. Rakennemuutoksen myötä ammattikerrostumat muuttuivat ja perinteinen työväenluokka alkoi pienentyä. Osin tästä johtuen SDP käynnisti periaateohjelman uudistamisen. Periaateohjelman uudistuksessa käsiteltiin maailmankatsomuksellisia asioita, perusarvoja ja kannattajapohjaa. Lopulta työskentelyssä päädyttiin erottamaan maailmankatsomukselliset asiat poliittisesta ideologiasta. Uuden periaateohjelman myötä SDP:stä tuli arvopuolue, jonka jäseneksi saattoi tulla erilaisista maailmankatsomuksellisista lähtökohdista käsin. Puolueella oli edelleen voimassa vuoden 1972 toimenpideohjelma valtion ja kirkon erottamiseksi. Ohjelmaa ei kuitenkaan pyritty määrätietoisesti toteuttamaan, ja se jäi horrosmaiseen hiljaiseloon. Sen säilyttäminen voidaan nähdä haluna pitäytyä vanhassa työväenliikkeen perinteessä. Gallup-tutkimusten mukaan SDP:n äänestäjäkunta ei kuitenkaan eronnut kirkollisuudessaan muista kansalaisista. Tämä on voitu huomata myös puolueessa, ja sen seurauksena liian kärkevää kritiikkiä kirkkoa kohtaan varottiin. Kyselyt antoivat SDP:lle aiheen korostaa myös kirkkomyönteistä puolta. SDP:n neutraali suhtautuminen kirkkoon muuttui osin kirkkomyönteiseksi.

Tutkimus käsittelee sitä, millaisen historiallisen kehityksen kautta Suomen Vapaakirkkoon on tullut naispastoreita ja miksi. Tutkimuksessa selvitetään sitä, miten asiat etenivät, mitkä tekijät, tapahtumat ja henkilöt muutokseen vaikuttivat. Historiallisen kehityksen rinnalla tutkimuksessa haetaan vastauksia myös siihen, millainen oli naisen asema ja rooli Vapaakirkossa, miten sukupuolirooleja, naisen asemaa ja naispastoriutta perusteltiin sekä mikä oli sukupuolen merkitys naispastorikysymyksessä. Ajallisesti tutkimus kattaa vuodet 1980–2003. Lähteinä työssä ovat Vapaakirkon kokousten ja hallituksen kokousten pöytäkirjat, Vapaakirkon pää-äänenkannattajan Suomen Viikkolehden julkaisut sekä Vapaakirkon ensimmäisten naispastoreiden Kyllikki Karvisen ja Eila Hämelinin haastattelut. Vapaakirkollisen liikkeen alkuaikoina naisten rooli oli merkittävä ja heille sallittiin laaja liikkumatila liikkeen toiminnassa. Toimintamahdollisuuksien kaventuminen tapahtui organisoitumisen edetessä. 1970–1980-luvuilla naisten toimintaa seurakuntien vanhimmistoissa pyrittiin rajoittamaan ja 1990-luvulla keskustelu naisen asemasta Vapaakirkossa kulminoitui kysymykseen naispastoriudesta. Ensimmäisen naistyöntekijän, Kyllikki Karvisen, pastorin valtakirja-anomus maaliskuussa 1995 toimi merkittävänä kimmokkeena Vapaakirkon naispastorikeskustelulle ja oli samalla myös ensimmäinen konkreettinen askel kohti naispastoriutta Vapaakirkossa. Hakemuksesta seurasi monivaiheinen prosessi, jossa naispastorikysymys eteni useiden hallituksen ja Vapaakirkon kokousten, julkisen keskustelun ja asenneilmapiirin muutoksen kautta naispastoriuden hyväksymiseen marraskuussa 2002. Ensimmäiset naiset saivat pastorin valtakirjat helmikuussa 2003. Suomen Vapaakirkon naispastorius oli pitkän sisäisen kypsyttelyn ja naisen asemasta käydyn keskustelun ja käsittelyn tulos. Yleinen yhteiskunnallinen ja kirkollinen mielipidemuutos, sekä sukupuolten välisen epätasa-arvon kyseenalaistamiseen ja purkamiseen tähtäävä kehitys, myötävaikuttivat asian eteenpäin viemisessä. Vapaakirkon naispastoriuden virallista käsittelyä leimasivat päättämättömyys ja kirkkokunnan yhtenäisyyden vaalimisella perusteltu uskalluksen puute, jotka olivat omiaan vaikuttamaan siihen, että naispastorikysymyksen ratkaisu venyi vuosia kestävän työskentelyn mittaiseksi. Lopullisen naispastoriuden toteutumisen ratkaisi, paitsi mielipiteiden ja asenneilmapiirin muutos, myös pastoriuden korostaminen ammattinimikkeenä. Vapaakirkossa naispastoriudelle ei ollut teologisia esteitä, vaan se kulminoitui kysymykseen auktoriteetista ja sukupuolesta ja ongelmaa ratkottiin häivyttämällä pastoriuteen liitettyä mielikuvaa miesjohtajuudesta. Pastori oli koulutukseen sidottu ammattinimike ja siten sukupuoleen katsomatta kaikki olivat siihen yhdenvertaisesti oikeutettuja. Sukupuolen merkitys naispastoriuden käsittelyssä oli keskeinen, sillä se määritteli naisen asemaa ja toiminnan rajoja. Sukupuolet nähtiin samanarvoisina, mutta erilaisina ja erilaisuudellaan toisiaan täydentävinä. Tästä seurasi myös erilaiset tehtävät niin kotona kuin seurakunnassakin. Naisen asema oli miehelle alisteinen ja määriteltiin miehen ensisijaisuudesta käsin. Toimintakentät rajattiin miesten julkisiin ja toimintavaltaa käyttäviin ja naisten yksityisiin ja avustaviin. Pastorin valtakirjan myöntäminen naisille oli konkreettinen muutos kohti vapaakirkollisuuden sukupuolia eriarvoistavien rakenteiden ja käytänteiden purkua.

Tässä tutkimuksessa käsitellään Suomen ev.-lut. kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisiä teologisia oppineuvotteluja vuosilta 1970–1977, ja niiden uutisointia suomalaisessa kristilli-sessä lehdistössä. Tutkimuksen kohteena ovat neljät ensimmäiset oppineuvottelut. Histo-riatutkimuksen tarkoituksena on selvittää näiden oppineuvotteluiden taustaa, sisältöä ja uuti-sointia kristillisessä lehdistössä. Lähteinäni tutkielmassa käytetään viittä kristillisestä sanoma- ja aikakauslehteä. Lisäk-si käytetään Ulkoasianministeriön arkistosta löytyneitä kirjeitä. Lehdistä, etsittiin vastatauksia kysymyksiin: Mitä asioita oppineuvotteluissa käsitel-tiin? Miten eri lehdet niistä uutisoivat? Minkälaisessa kontekstissa oppineuvotteluita käytiin? Oppineuvottelun taustaa selvitetään lähteisiin ja kirjallisuuteen perustuen. Oppineuvotteluita kirkkojen välillä on tutkittu jokin verran, mutta ei kristillisen lehdis-tön näkökulmasta vuosilta 1970–1977. Oppineuvottelut olivat merkittävä avaus Suomen ev.-lut. kirkon ulkomaansuhteiden kehityksessä. Teologiset oppineuvottelut olivat lähtökohtaisesti kirkollinen hanke mutta niihin kietoutui vahvasti myös maallinen politiikka. Suomi oli kylmän sodan aikana tiiviissä suhtees-sa Neuvostoliittoon. Hyviä suhteet haluttiin muodostaa myös kirkollisella taholla. Suomen ev.-lut. kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon väliset oppineuvottelut aloitettiin vuonna 1970. Oppineuvotteluiden taustojen ja sisällön löydökset: Kaikkia neljää oppineuvottelua yhdisti rauhanteema. Neuvotteluissa painotettiin muun muassa kristityn velvollisuutta rauhaa kohtaan sekä ydinaseiden vähentämistä. Rauhanteema kulminoitui elokuussa 1975 kun Hel-singissä järjestettiin Ety-konferenssi, jota kirkot olivat oppineuvotteluissa kannattaneet. Kris-tillinen lehdistö suhtautui Ety-konferenssiin varovaisen optimisisesti. Romanialaisen pastori Rickhard Wurmbrandin tapauksessa Kotimaa-lehden uutisointi poikkesi sen muuten läheisestä suhteesta ev.-lut. kirkkoon. Wurmbrandin tapauksessa lehti arvosteli voimakkaasti piispoja näiden estettyä Wurmbrandia puhumasta kirkoissa. Lehdet painottivat uutisoinneissaan melko lailla samoja asioita. Lehdet nostivat esille oppineuvotteluissa käydyt teologiset teemat. Rauhateema oli muodostunut oppineuvottelui-den kattavaksi teemaksi, ja se näkyi myös lehtien uutisoinneissa. Usein toinen käsitellyistä teemoista jäi lehdiltä kokonaan huomioimatta. Kotimaa-lehti uutisoi oppineuvotteluista ja niiden taustoista selvästi eniten. Lehti oli tullut tunnetuksi ev.-lut. kirkon epävirallisena ää-nenkannattajana. Poikkeuksina lehdissä oli Suomen ortodoksisen seurakunnan lehti Aamun koitto, joka uutisoi vain ensimmäisistä oppineuvotteluista sekä Uusi tie, joka suhtautui kriitti-semmin uskonnon asemaan Neuvostoliitossa.