Browsing by discipline "Practical Theology"

Tutkielmani käsittelee suomalaisen hiljaisuuden liikkeen teologiaa kontemplaation ja toiminnan näkökulmasta. Aineistonani on Hiljaisuuden Ystävät -lehti vuosilta 1989–2016. Sen julkaisijayhteisö Hiljaisuuden ystävät ry on vuonna 1986 perustettu yhdistys, jonka tavoitteena on edistää ja tehdä tunnetuksi hiljaisuuden viljelyä ja retriittitoimintaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta. Hiljaisuuden liike on kasvanut Suomessa 1970-luvulta alkaen yhdeksi merkittävimmäksi kirkon sisällä vaikuttavaksi hengelliseksi liikkeeksi. Suomalaista hiljaisuuden liikettä ja retriittitoimintaa on toistaiseksi tutkittu pääasiassa yksityisen ihmisen retriittikokemuksen näkökulmasta. Sen sijaan hiljaisuuden liikkeen teologiaa on tutkittu vähemmän. Merkittävänä kirkon työntekijöiden taustayhteisönä tällaiselle tutkimukselle on olemassa selkeä tarve. Kontemplaation ja toiminnan suhde on ollut kautta vuosisatojen keskeinen kristillisen kirkon spiritualiteettiin liittyvä kysymys. Hengelliseen elämään keskittyminen (kontemplaatio) ja vaikuttaminen tässä maailmassa (toiminta) on nähty välillä kilpailevina, välillä toisiaan tukevina kristityn elämän puolina. Yleensä niiden on kuitenkin nähty liittyvän tavalla tai toisella yhteen. Käsittelen kontemplaatiota ja toimintaa Werner G. Jeanrondin kristityn rakkauden suhteiden mukaan, jolloin suhde Jumalaan ja itseen liittyvät kontemplaatioon ja suhde lähimmäiseen ja luomakuntaan liittyvät toimintaan. Kontemplaation ja toiminnan käsittelyssä näkyvät suomalaisen hiljaisuuden liikkeen syntyhistorian monipuoliset ekumeeniset vaikutteet. Erilaisten vaikutteiden mahdolliset jännitteet on ratkaistu sallimalla erilaisten näkemysten rinnakkain olo. Katolinen vaikutus näkyy vahvana erityisesti kontemplaatioon liittyvissä kirjoituksissa. Kontemplaatio esitetään 1900-luvulla tapahtuneen demokratisaation mukaisesti kaikille mahdollisena tapana olla yhteydessä Jumalan kanssa. Toimintaan liittyvät kirjoitukset perustuvat pääasiassa luterilaiseen perinteeseen. Niissä on nähtävissä myös modernin teologian vaikutteita, joissa kontemplaatio ja toiminta yhdistyvät. Huolimatta siitä, että toiminnan oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan puolesta nähdään liittyvän vahvasti hiljaisuuden viljelyyn, se ei näy konkreettisina tekoina toisin kuin monissa ulkomaisissa liikkeissä, joissa aktiivinen rukouselämä ja toiminta on yhdistetty. Hiljaisuuden liikkeen nousu on liittynyt postmoderniin yksilöllistä ja hyvää elämää etsivään uskonnollisuuteen. Se liittyy siihen kokemuksellisuuden myötä, mutta on sille samalla vastavoima korostaessaan kristillisen mystiikan perinteen mukaisesti Jumalan suvereenia auktoriteettia ja yhteisöllisyyttä.

Tutkimuksen tarkoitus oli analysoida vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suviseuroissa pidettyjä radiosaarnoja. Tutkimus kiinnittyi kahteen tutkimukselliseen pääkohtaan saarnojen sisältöön ja retoriikkaan. Tutkimustehtävänä oli tutkia miten puhujat argumentoivat puheitaan sekä millaisia teemoja ja retorisia tehokeinoja he käyttivät radiosaarnoissa, jotka Yleisradio lähetti suviseuroista vuosina 1959–1961. Ajankohta valikoitui sen mielenkiintoisten historiallisten tapahtumien vuoksi. Vanhoillislestadiolainen herätysliike kamppaili opillisissa ristiriidoissa, jotka johtivat hajaannukseen vuonna 1961. Suomalainen yhteiskunta eli murroksessa, joka näkyi vahvana muuttoliikkeenä maalta kaupunkiin. Samoihin aikoihin syntyi opiskelijoiden ja vasemmiston keskuudessa radikalismiin pyrkivää liikehdintää. Tutkimuksessa haluttiin myös tarkastella vaikuttivatko nämä tapahtumat saarnojen sisältöön. Tutkimuksen aineistona käytettiin kuutta Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry:n arkiston vuosikokouspöytäkirjoista kopioitua saarnaa. Saarnojen sisällön tutkimus tehtiin argumenttianalyysin menetelmällä ja retoriikkaa tutkittiin retorisen analyysin keinoin. Metodit perustuivat pääsääntöisesti Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttilan ja Chalm Perelmanin kirjallisuuteen. Muita viitekehyksiä olivat Heikki-Tapio Niemisen, Voitto Huotarin, Markku Heikkilän, Martin Lönnebon sekä Jukka-Pekka Puron tutkimukset. Tutkimuksen kulku eteni siten, että ensin kysymyksenasettelulla määriteltiin pääargumentti ja siitä johdettuna pääteema sekä sivuteemat, joita peilattiin Raamatun tekstiin. Määrittelyä auttoi aiheen esiintymistiheys saarnassa, mutta lopullinen valinta argumenteista ja teemoista perustui tutkijan näkemykseen. Radiosaarna tutkimuskohteena oli mielenkiintoinen sen retorisen tilanteen monimuotoisuuden johdosta. Suviseuroissa paikalla olevien ihmisten lisäksi kuulijakunnan muodostivat radion kuuntelijat, joista suurimman osan oletettavasti muodostivat liikkeen ulkopuoliset. Saarna täytyi kohdistaa sekä ulkopuolisille, että sisäryhmälle. Puheen lajit muodostuivat tämän johdosta parannussaarnoiksi, että opetus-ja lohdutuspuheiksi. Saarnojen retorisista tehokeinoista painottuivat Kaanaan kieli, kielikuvat, kysymykset, antiteesit. Toistojen painopiste kohdistui erityisesti synninpäästön julistukseen. Retorisen kokonaisuuden tarkastelu tiivisti tutkimustuloksen saarnojen sisällön osalta niin, että esiin nousi niiden merkittävin funktio, joka oli: Saarnata parannusta ja julistaa evankeliumia, sekä liikkeen ulkopuolisille, että sisäryhmälle. Tässä näkymässä aikaan liittyvät historialliset tapahtumat jäivät vain joihinkin yksittäisiin mainintoihin. Saarnat välittyivät retorisesti rikkaina kuulijoilleen. Jatkotutkimusaiheina merkittävintä olisi tutkia muutosta vanhoillislestadiolaisessa saarnassa

Tutkimuksessa selvitetään psykoanalyytikko Pirkko Siltalan käsitystä kuolevan luovuudesta. Tutkimuksen kohteena ovat luovuuden edellytykset sekä ilmenemistavat. Lisäksi selvitetään hengellisyyden/uskonnollisuuden osuutta Siltalan kuolemaa koskevassa ajattelussa. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään Donald Winnicottin näkemystä luovuudesta. Siinä luovuus nähdään hyvään varhaiseen vuorovaikutukseen pohjautuvana ilmiönä ja kaikille ihmisille ominaisena potentiaalisena ulottuvuutena. Aineistona on 12 kappaletta Siltalan kirjoituksia, jotka käsittelevät kuolemaa. Kirjoitukset kattavat Siltalan kuolemaa koskevan ajattelun 1970-luvulta 2010-luvulle asti. Tutkimusmenetelmänä on teoriaohjaava sisällönanalyysi. Tutkimuksesta selvisi, että luovuus edellyttää kehityksellisestä näkökulmasta symbolisaatio-kyvyn kehittymistä, jonka puolestaan edellyttää riittävän hyvää varhaista vuorovaikutussuhdetta lapsen ja tämän hoitajan välillä. Omaan lähestyvään kuolemaan suhtautumisen näkökulmasta luovuuden ilmeneminen edellyttää ainakin jossain määrin kuoleman hyväksymistä ja siihen kytkeytyvään suruprosessiin antautumista. Luovuus liittyy kiinteästi merkityksen löytämiseen. Luovuuden ja eheytymisen suhde voidaan nähdä dynaamisena, jolloin luovuuden tavoittaminen johtaa eheytymiseen ja eheytyminen puolestaan edellyttää luovuuden tavoittamista. Edelleen tuloksina todetaan, että luovuus ilmenee useilla eri tavoilla: 1) Terapeuttisesti sävyttyneessä vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa luovuus ilmenee kehittyvänä kykynä sanoittaa omia tunteitaan, mielikuviaan ja ajatuksiaan. Vuorovaikutussuhteessa luovuus ilmenee myös kuolevan ruumiillisuuden kautta niin ruumiin muistiin tallentuneiden kokemusten työstämisen kautta kuin varhaislapsuutta muistuttavien regressiivisten tarpeiden heräämisenä suhteessa toiseen ihmiseen. 2) Myös unet ilmentävät kuolevan luovuutta: toisaalta auttaen työstämään erilaisia yksilölle tärkeitä asioita ja toisaalta auttaen kuoleman hyväksymisessä. 3) Luovuus ilmenee myös kuolevan pyrkimyksenä kuolemattomuuteen. Kuolemattomuuden tunnetta tavoitellaan sekä elämänjälkien että kuolemanjälkeisestä muodostettujen mielikuvien kautta. Hengellisyyden ja uskonnollisuuden eksplisiittinen käsittely on Siltalan kuolemaa koskevassa ajattelussa marginaalissa, mutta ei-uskonnollisena mielletty hengellisyys sisältyy Siltalan ajatteluun implisiittisesti esimerkiksi näkemyksessä toisen ihmisen ja merkityksen etsimisen tärkeydestä kuolevalle. Siltalan luovuutta koskevan ajattelun voidaan nähdä tulevan lähelle hengellisyydestä esitettyjä määritelmiä. Siltalan käsitys subliimista paljastaa, että pyhän kokemus ilman suoranaista kytkentää transsendenttiin nähdään luonnollisena osana ihmisen kokemusmaailmaa oman kuolemansa läheisyydessä.

Tutkimuksessa tarkastellaan lapsen vammadiagnoosin vaikutuksia äidin tunteisiin ja spiritualiteettiin sekä heidän kokemuksia erilaisista tuenmuodoista. Tunteita ja spiritualiteettia tutkimuksessa tarkastellaan Cullbergin kriisiteorian pohjalta selvittäen, minkälaisena äitien kriisi näyttäytyi lapsen vammadiagnoosin selvittyä sekä vaikuttiko koettu kriisi heidän spiritualiteettinsa. Tuenteorioita hyödynnetään tarkasteltaessa äitien tarvitsemaa ja haluamaa tukea lähipiirin sekä yhteiskunnan taholta. Tutkimuksen aineisto kerättiin e-lomakkeella Leijonaemot ry:n sekä Jaatinen ry:n vertaistukiryhmiin kuuluvilta äideiltä. Aineiston analysointimenetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Lapsen vammadiagnoosi on traumaattinen kokemus äidille. Kriisiteorian mukaan traumaattinenkriisi alkaa sokkivaiheella, jonka äitit kokivat jokainen eri tavalla ja eripituisena. Sokki ilmenee myös äitien elämässä hyvin erivaiheessa, koska osa heistä oli saanut tietää lapsen vammaisuudesta jo ennen tämän syntymää, mutta osalle tieto tuli hyvinkin yllätten lapsen synnyttyä. Sokkivaiheessa äidit kokevat tarvitsevansa lähipiiriltään henkistätukea, jota osan oli hyvin vaikea saada, koska lähipiiri käy samanaikaisesti omaa kriisiään läpi. Sokkivaiheen jälkeen siirtyminen reaktiovaiheeseen tarkoittaa asioiden kohtaamista, jolloin lapsen vammaisuus alkaa näyttäytymään osalla äideistä oman elämän menetyksenä ja liian suurena rasituksena jaksaa. Reaktiovaiheessa äidit olisivat kaivanneet tukea myös sairaalalta, mutta lähipiirin tuen merkitys kasvaa tässä kriisin vaiheessa hyvin suureksi. Kriisiteorian mukaan korjaamisvaiheessa asia on vielä tuore, mutta sen kanssa kyetään jo elämään. Tutkimukseni äideille tällainen eteenpäin meneminen on toisille pakon sanelemaa, mutta toisille se tarkoittaa tavalliseen perhe- elämään sulautumista, joka on maustettu uusilla haasteilla. Tuen tarve näyttäytyy hyvin vahvana myös korjaamisvaiheessa, mutta nyt korostuu erityisesti yhteiskunnan vastuu tukimuotojen järjestämisessä. Uudelleen suuntautumisen vaiheessa elämää eletään äitien mukaan normaaliin tapaan, vaikka toiset äidit joutuvat tekemään elämässään suuria muutoksia, jotta vammaisen lapsen hoito saatiin järjestymään. Tukea tarvitaan edelleen lähipiiriltä sekä yhteiskunnalta, jotta jaksetaan arjen pyöritystä. Spiritualiteetin osuus tässä työssä näyttäytyy vähäisenä, koska osa äideistä kokee, ettei spiritualiteetti liity heidän elämäänsä. Jumala, luonto ja tavat koetaan voimaa ja rauhaa antaviksi voimiksi, jotka auttavat arjessa eteenpäin. Tämän tutkimuksen valossa näyttää siltä, että Cullbergin kriisiteoria on edelleen toimiva ja paikkansa pitävä teoria. Kriisin etenemistä voisi tulevaisuudessa tutkia myös resilienssin, ihmisen sisäisen luontaisen kyvyn selvitä kriiseistä, avulla. Lisäksi henkisen kriisin ja spiritualiteetin yhteys tarjoaa mielenkiintoisen näköalan jatkotutkimukselle.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää lastenohjaajien näkemyksiä ja kokemuksia lapsen hengellisyydestä ja sen ilmenemisestä Suomen evankelis-luteriaisen kirkon päiväkerhoissa. Aineisto kerättiin Stimulated recall-metodilla, jossa kuutta lastenohjaajaa videoitiin kahtena päiväkerhokertana ja haastateltiin videoista valittuja tilanteita virikkeinä käyttäen kahdesti. Tutkimusaineisto koostui siten vuonna 2013 pidetyistä kahdestatoista haastattelusta, joissa katsottiin yhteensä noin 60 lyhyttä tutkimusaiheeseen liittyvää videotilannetta. Stimulated recall-metodin avulla lastenohjaajat pystyivät tarkastelemaan lapsen hengellisyyttä hyvin monipuolisesti ja laajasti. Tutkimuksen alkuperäinen tutkimustehtävä oli tutkia lastenohjaajien tapoja vaalia lasten hengellisyyttä päiväkerhoissa. Tämä rajattiin tutkimuksesta pois tutkimusprosessin loppupuolella, sillä tähän liittyi monia haasteita. Ennen kaikkea aineiston huomattiin olevan liian runsas alkuperäisellä tutkimussuunnitelmalla. Tutkimusaineisto oli tarpeeksi kattava kuitenkin antamaan luotettavan kuvan lastenohjaajien näkemyksistä ja kokemuksista lapsen hengellisyydestä päiväkerhoissa. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus. Haastatteluaineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Haastatteluissa virikkeinä katsottuja videotilanteita ei analysoitu, vaan ne olivat analyysissa selventämässä haastatteluja ja sitä, miten tutkimustuloksiin päästiin. Analyysia tukemassa ovat tutkimuksen viitekehys etenkin lapsen spiritualiteetista ja uskonnollisesta kehityksestä. Tutkimustuloksia peilattiin aikaisemman tutkimuksen lisäksi myös kirkon varhaiskasvatuksen asiakirjoihin. Lapsen hengellisyyden ytimeksi muodostui kokonaisvaltaisuus, koska hengellisyys nähtiin osaksi lapsen koko elämää. Tämä ydin rakentui lastenohjaajien yksityiskohtaisemmista näkemyksistä ja kokemuksista siitä, mitä lapsen hengellisyys on ja, miten se päiväkerhoissa ilmenee. Näistä taas muodostui kaksi isompaa aihealuetta, lapsen tapa toimia ja käyttäytyä sekä tunteet ja kokemukset. Lisäksi aineistosta tarkasteltiin, mitä lastenohjaajat katsoivat lapsen hengellisyyden olevan. Lapsen hengellisyyden ominaisuuksiksi nousivat aineisosta kokonaisvaltaisuus, yksilöllisyys, luonnollisuus, lapsenkaltaisuus ja salaperäisyys. Tutkimusprosessin vaikutusta lapsen hengellisyysnäkemyksiin nostettiin hyvin vähän esille. Kuitenkin tutkimusprosessin katsottiin nostaneen lapsen hengellisyyden keskeiseksi huomion ja pohdinnan aiheeksi sekä antaneen uusia näkemyksiä sen luonteesta. Lapsen hengellisyyttä tarkasteltiin niin spiritualiteetin inhimillisen ominaisuuden kuin kristillisen spiritualiteetin näkökulmista käsin. Aineistosta oli kuitenkin huomattavissa, että tutkittavien näkemyksiä ohjasi hyvin vahvasti kristillinen ajattelutapa. Tämä myös rajoitti tutkimusaiheen tarkastelua. Tutkimuksen tulokset olivat selkeässä linjassa niin aikaisemman tutkimuksen kuin kirkon asiakirjojen linjausten kanssa. Kuitenkin muutama merkittävä ero aikaisempaan tutkimukseen verrattaessa oli havaittavissa. Etenkin aineistosta jäi puuttumaan eksistentiaalisten kysymysten, monikulttuurisuuden ja kuoleman mysteerin merkitys osana lapsen hengellisyyttä. Lisäksi lapsen hengellisyyttä tarkasteltiin vain uskonnon etenkin kristinuskon yhteydessä. Tarkastelua ohjasi myös vahvasti myönteinen näkemys lapsen hengellisyydestä ja sen kehittymisestä. Lastenohjaajat kokivat tutkimuksen antaneen hyvän tilaisuuden lapsen hengellisyyden tarkasteluun ja pohtimiseen. Tämän katsottiin usein jäävän päiväkerhoarjessa vähälle. Tutkimuksen perusteella lapsen hengellisyys kuuluu merkittäväksi osaksi päiväkerhojen arkea. Lapsella on olemassa rikas hengellinen elämä, jolla on päiväkerhossa tilaa ja aikaa kasvaa, kehittyä ja tulla esille. Lapsi saa päiväkerhossa poimia luonnollisesti omalla painollaan kristillisiä eväitä omaan hengelliseen elämäänsä. Päiväkerhossa lapsen annetaan olla hengellinen kuitenkin vapaasti, luonnollisella omalla tavallaan.

Tutkielmassa on tarkasteltu esirukouspyyntöviesteissä ilmenevää uskonnollista elämänhallintaa. Tutkimusaineistona käytettiin Tuomasmessun nettialttarin kautta vuonna 2013 tammikuu-huhtikuu -välillä lähetettyjä esirukouspyyntöjä. Aineisto koostui 450 esirukouspyyntöviestistä, joita analysoitiin aluksi määrällisin menetelmin tarkastelemalla viesteissä käytettyä kieltä, viestin muotoa, luonnetta, osoitetta, kohdetta ja aihetta käyttäen apuna SPSS-ohjelmaa. Määrällisen analyysin perusteella yleisimmäksi esirukouspyyntöviesteissä mainituksi rukousaiheeksi osoittautui terveys ja sairaus, joka esiintyi kaikkiaan 152 esirukouspyyntöviestissä. Tutkimuksen pääasiallinen analyysi syventyi näihin terveyttä ja sairautta käsitteleviin esirukouspyyntöihin tarkastellen niitä elämänhallinnan ja uskonnollisen elämänhallinnan teoreettisessa viitekehyksessä laadullisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimuksen lähestymistapa oli osittain aineistolähtöinen, osittain teoriasidonnainen. Pääasiallisena teoriasta nousevana analyysin apuvälineenä käytettiin Pargamentin, Koenigin & Perezin viidestä uskonnon avainfunktiosta soveltamaa uskonnollisen elämänhallinnan analysoimiseen kehitettyä mallia. Esirukouspyynnöissä esiintyvää uskonnollista elämänhallintaa analysoitiin myös suhteessa Pargamentin, Kennelin, Hathawayn, Grevengoedin, Newmanin & Jonesin laatimiin kuvauksiin kolmesta elämänhallinnan vastuuta ja kontrollia kuvaavasta menettelytavasta. Esirukouspyyntöviesteissä esiintyneet aiheet olivat luonteeltaan sellaisia, joiden hallinnan ihmiset kokivat itselleen joko vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Terveyden ja sairauden ohella muita aineistossa usein esiintyneitä aiheita olivat ihmissuhteet, työ, opiskelu ja toimeentulo. Suurin osa esirukouspyyntöviesteistä kohdistui kirjoittajaan itseensä sekä hänen läheisiinsä. Uskonnon yleisimpinä funktioina esirukouspyynnöissä korostuivat kontrollin etsiminen, Jumalan läheisyyden ja lohdutuksen etsiminen sekä läheisyyden etsiminen toisiin ihmisiin. Esirukouspyyntöviestien kautta kirjoittajat pyrkivät tyypillisimmin hakemaan ratkaisua johonkin ongelmatilanteeseen, kuten sairaudesta paranemiseen, mutta myös tunteiden hallinnan välineenä esirukouspyyntöviesteillä oli keskeinen funktio elämänhallinnassa.

Tämä pro gradu –tutkielma käsittelee kristillisen uskon avulla päihderiippuvuudesta toipuneita. Tutkimuksen tavoitteena oli hahmottaa päihteistä toipumisen prosessia kokonaisvaltaisesti ja tutkimuksen tehtävänä oli tarkastella miten usko on haastateltavilla ollut osana toipumisprosessissa ja mitä henkilöiden usko ja teologia on. Lisäksi tarkastelen toipuneiden uskoa ja teologiaa muutoksen näkökulmasta. Olen peilannut aineistoani olemassa olevaan teoriaan ja aiempaan tutkimukseen ja erityisesti Rom Harrèn ”psykologisen avaruuden” malliin. Aineisto on kerätty haastattelemalla 12 entistä päihteiden käyttäjää. Teemahaastattelun lisäksi pyysin haastateltavia kertomaan toipumistarinansa haastattelujen alussa. Aineiston analysointi on tehty sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimuksen tuloksina voidaan todeta, että usko on ollut osana toipumisprosessia monin eri tavoin. Kristillinen usko ja uskonnolliset yhteisöt ovat olleet osana uudenlaisen identiteetin rakentumisessa ja lisäksi uskon myötä toipuneet ovat löytäneet uusia merkityksiä, sosiaalisia verkostoja ja tukea elämäänsä. Toipuneen usko ja teologia näytti muuttuneen toipumisprosessin aikana ja sen jälkeen. Tutkimuksessani tarkastelen tätä muutosta. Näiden päihteistä toipuneiden uskossa ja teologiassa näkyy eri uskonnollisista yhteisöistä omaksuttu sosiaalinen perimä sekä toiminta- ja ajattelumallien muunnos henkilöiden omalla persoonallisella tavalla.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää koivistolaisten kokemuksia vuosina 1939- 1944 poikkeavissa olosuhteissa ja niiden merkitystä selviytymiselle. Tutkimus rajautuu Koivistolta evakkoon lähteneiden menetyksiin, ja miten he ovat niistä selvinneet. Tutkimusaineisto koostuu haastatteluista ja niiden avulla saaduista tiedoista. Haetaan esille tekijöitä, joilla voidaan määritellä menetyksen ja menetyksestä selviämisen kokemista pohjautuen Hammarlundin teorioihin. Tutkimus jakautuu kolmeen alakysymykseen. Ensiksi tarkastellaan, miten selviytyminen on heikentynyt vaikeiden kokemusten myötä. Toiseksi selvitetään, miten menetyksen kokeminen on samanikäisillä samankaltainen. Kolmanneksi pohditaan, miten kokemukset välittyvät seuraaville sukupolville. Tutkimuksen teoreettisena pohjana käytetään Claes-Otto Hammarlundin menetysteoriaa, jota hän kuvaa teoksessaan: Kriisituki, jälkipuinti, stressin ja konfliktin käsittely. Tutkimuksessa käytetään apuna menetystekijöiden ja menetyksistä selviämisen tekijöiden taulukointia. Tällöin sovelletaan fenomenograafista viitekehitystä. Haastattelujen tiedot ja kokemukset jaetaan kategorioihin. Aluksi ylä - ja alakategorioihin ja myöhemmin niiden alle tehdään tarkempia luokituksia. Luokiteltujen asioiden välisiä suhteita ja keskinäisiä yhteyksiä selvitetään. Tutkimuksessa käytetään laadullista menetelmää, jotta saadaan mahdollisimman syvällistä tietoa yksilön mahdollisesta menetyksen kokemisesta. Haastatteluihin tuo lisävaikutusta taustalla oleva ilmiöt; sota, sosiaaliset kontaktit ja ikä koetun menetyksen hetkellä. Pyritään löytämään ymmärrystä, mistä jokin asia johtuu ja mikä tekee sen ymmärrettäväksi. Tätä varten tutkija rakentaa menetysmallin ja menetyksistä selviämisen mallin analyysin pohjaksi. Menetykset ja niistä selviytyminen, Haastattelututkimus Koivistolta vuosina 1939 - 1942 evakkoon lähteneiden kokemuksista tuo esille, että vaikeat aineelliset menetykset selvästi heikensivät kaikkien haastateltujen selviytymistä. Henkisten menetysten kohdalla suojaavina tekijöinä korostuvat hengellisyys ja vanhemman antama turva poikkeusoloissa. Kaikenlainen selviytyminen oli tutkimuksen mukaan kiistatta heikentynyt sodan ja evakkovaiheen oloissa vuosina 1939- 1944.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan sote-johtajien uskonnollista taustaa ja hengellisyyttä; miten hengellisyys mahdollisesti toimii sote-johtajan sisäisenä työvälineenä maassamme käynnissä olevan sote- ja maakuntauudistuksen yhteydessä. Hengellisyys tarkoittaa tässä yhteydessä sote-johtajan olemassa olon ja johtamistyön läpäisevää hiljaista, tiedostettua tai tiedostamatonta alustaa ja toimintaa. Tutkielman viitekehyksenä toimii työelämän hengellisyys, jota koskevasta kirjallisuudesta on laadittu sisällönanalyysin menetelmää käyttäen teoreettinen malli, johtamisen hengellisyyttä kuvaava luokittelu, jonka ohjaamana on toteutettu teemahaastattelu kuudelle lähinnä terveydenhuollossa toimivalle johtajalle sekä yksityisen että julkisen sektorin organisaatioissa. Haastatteluaineiston analyysi tapahtuu sisällön analyysillä. Johtamisen osalta tutkielmassa hyödynnetään transformationaalista johtamista koskevaa teoriaa. Tulokset vahvistavat teoriaa. Sote-johtajien hengellisyys on osin tiedostamatonta ja se koostuu useista elementeistä. Sote-johtajat ovat avomielisiä suhteessa hengellisyyteen, mutta pitävät terveydenhuollon ammateille yhteisiä arvoja; ihmisen kunnioittamista ja itsemääräämisoikeutta ensisijaisen tärkeänä yhteyksissä, joissa hengellisyyttä työyhteisöissä käsitellään. Evankelis-luterilaisen kulttuurin ja kasvatuksen vaikutus johtamisessa tunnistetaan, mutta lapsuudenkodin hengellisyyden merkitys on vähäistä. Suhde muutosjohtamiseen rakentuu vahvan ammatti-identiteetin ja henkilökohtaisten ominaisuuksien kautta. Hengellisyys muodostuu työ- ja elämänkokemuksen, kommunikaation ja työn vastapainona toimivien voimavarojen muodostamasta kokonaisuudesta, ja se tarkoittaa sote-johtajille yhteyttä omaan sisimpäänsä, sisäistä vuoropuhelua oman itsensä, korkeamman voiman ja/tai Jumalan kanssa. Yhteistyö hengellisten tahojen kanssa on yleistä, ja etenkin sairaalapapin kanssa tehtävää yhteistyötä arvostetaan, mutta yhteistyöltä edellytetään toimialan professionaalisten ja universaalien arvojen kunnioittamista. Sote-johtajien toiminnan taustalla vaikuttavat periaatteet, joiden teologisella tieteenalalla käsitetään kuuluvan työelämän hengellisyyteen, ja sote-johtajat käyttävät näitä elementtejä työvälineinään muutostilanteessa. Hengellisyyden voidaan todeta myös olevan eräänlaista sote-johtajan sisäistä transformaatiota; ihmisenä ja johtajana kasvamista, kehittymistä ja muuttumista.

Puolustusvoimien kirkollinen työ on ideologisesti kirkon työtä, jonka puolustusvoimat toteuttaa organisaatiossaan. Tässä tutkielmassa on selvitetty, mikä on sotilaspapin rooli kolmen kirkollista työtä ohjaavan opaskirjasen kokonaisuudessa. Roolina on ymmärretty oppaiden määrittämät odotukset. Opaskirjaset ovat Kirkollisen työn opas I 1991 (Rauhan ajan kirkollinen työ), Kirkollisen työn opas II 2000 (Poikkeusolojen kirkollinen työ) ja Kaatuneiden huollon opas 1990. Työote on ollut kartoittava. Opaskirjasista on tehty aineistolähtöinen sisällönanalyysi kysymyksellä: ”Mikä on sotilaspappi?”. Näin on saatu neljä pääluokkaa, joiden nimet ovat ”Sotilaspappi henkilökohtaisin ominaisuuksin määritettynä”, ”Sotilaspappi itsensä ulkopuolelta määritettynä”, ”Sotilaspappi toimijana” ja ”Sotilaspappi toimivallalla varustettuna toimijana”. Sisällönanalyysin yhdistäväksi luokaksi on abstrahoitu Sotilaallisilla velvoitteilla ja rajoitetulla toimivallalla varustettu hengellisen työn toimija, joka on läpäissyt sisäisten ominaisuuksien ja ulkoisten vaatimusten seulan. Analyysi on heijastettu tutkimuskirjallisuuteen, joista tärkeimmät ovat pappeuden osalta Eero Huovisen kirja Pappi? ja sotilaspappitoiminnan osalta Seppo Kankaan väitöskirja Rauhanturvaseurakunta puolustusvoimien vuosina 1918‒1998 tekemän kirkollisen työn konstruktiona. Kirjallisuuspeilauksen jälkeen tutkimustuloksiksi on saatu 13 papin rooliin kuuluvaa löytöä sekä kolme tutkimuskysymyksen ulkopuolista merkittävää havaintoa. Henkilökohtaisten ominaisuuksin määriteltynä sotilaspapin asiantuntijuusrooli painottuu sotilaallisen toimintaympäristön tuntemiseen, ei erityisesti teologiseen osaamiseen. Sotilaspapin kirkkoon sitoutumisen rooli myötäilee Eero Huovisen pappia ja pappeutta koskevia pohdintoja syvällisestä sitoutumisesta. Itsensä ulkopuolelta määritettynä sotilaspapin päällystöön kuulumisen rooli antaa hänelle toimintavapautta verrattuna siihen, että hän sijoittuisi alipäällystöön tai miehistöön. Sotilaspapilla on myös yhä pieni rooli yhteiskunnan kasvatustoimessa, vaikka varsinaisesta valistusupseerin tehtävästä onkin luovuttu jo sodan aikana. Toimijana sotilaspappi sijoittuu kokonaisuudessaan roolilliseen ristiriitaan, jossa hän mukautuu puolustusvoimien suorituskeskeiseen ihmiskuvaan, mutta toimii toisenlaisen ihmiskäsityksen puolesta, siis: kamppailee suorituskeskeisen ihmiskäsityksen haittoja vastaa suorituskeskeisesti. Sekä toimijana että toimivallalla varustettuna toimijana sotilaspapin roolissa on runsaasti sekä sellaista, mikä ei edellytä pappisoikeuksia ollenkaan, että sellaista, mikä ei sinänsä edellytä pappeutta, mutta synergia-edun saamiseksi tällainen ”sivurooli” on liitetty pappeutta edellyttävään ”päärooliin”. Toimivallalla varustettuna toimijana sotilaspappi on myös sotilaallisen ja hallinnollisen toimivallan käyttäjä, erityisesti ylemmissä sotilaspapin tehtävissä ja kaatuneiden huollossa sekä kirkollisen alan kertausharjoituksen johtajana, jolloin pappi voi olla myös kurinpitovallan käyttäjä.