Browsing by Title

Suomalaisten koulujen kulttuuri-, katsomus- ja kielikentät moninaistuvat vauhdilla, ja kulttuuri-, katsomus- ja kielitietoisuuden (kukaki-tietoisuus) tutkimus on lisääntynyt peruskoulujen kontekstissa nopeasti. Tässä maisterintutkielmassa tutkin sitä, miten lukiokoulutuksen kontekstissa katsomusaineiden oppikirjat ilmentävät kukaki-tietoisuutta ja miten ne ohjaavat kukaki-tietoiseen opetukseen ja oppimiseen. Tutkimuksen teoreettisen katsauksen pohjalta olen luonut kukaki-tietoisuudesta kolme synteesikehikkoa, joita peilaan oppikirja-analyysistä nouseviin empiirisiin havaintoihin. Tutkimuksen metodi on siis teoriaohjaava sisällönanalyysi. Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu viidestä lukiokoulutuksen katsomusaineiden oppikirjasta: kolmesta evankelisluterilaisen uskonnon ja kahdesta elämänkatsomustiedon oppikirjasta. Tutkimustulokset osoittavat, että kulttuuri-, katsomus- ja kielitietoisuuteen ohjaavat ja niihin liittyvien tietojen ja taitojen oppimista haittaavat tekijät ilmenevät oppikirjoissa neljän yhtenevän pääteeman kautta. Nämä neljä teemaa ovat (1) käsitteiden määrittely, (2) monikulttuurinen osaaminen ja katsomuslukutaito, (3) oppikirjan oletettu lukija ja (4) esitystavat ja representaatiot. Tämä tutkimus valottaa laajasti ja syväluotaavasti tutkittujen katsomusaineiden oppikirjojen vahvuuksia ja kehityksen kohteita kukaki-tietoisuuden saralla. Tutkimuksen yhtenä vahvuutena onkin sen anti oppikirjojen kehitystyölle. Tämän tutkimuksen tuloksista ei voi kuitenkaan tehdä päätelmiä oppikirjoja käyttävien lukioiden tai opettajien opetuksen kukaki-tietoisuudesta. Jatkotutkimukselle onkin tarvetta ja tärkeää olisi tutkia esimerkiksi lukion opettajien ja opiskelijoiden näkemyksiä oppikirjojen koetusta kukaki-tietoisuudesta.

Tutkielman tehtävänä on ollut tutkia kuluttajakansalaisen vapautta ja suotuisaa käytöstä suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Vapautta on tarkasteltu lähinnä yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Lähdemateriaalina ovat olleet Perusoikeudet, Vanhasen hallitusohjelma sekä Kuluttajapoliittinen ohjelma. Tutkimuskysymyksiä oli kolme: 1) Minkälainen ihmiskäsitys on muotoiltavissa lähdeaineistosta? 2) Mistä muodostuu kuluttajakansalaisen tosiasiallinen vapaus markkinoilla, sekä miten talouskasvu ja sen tukeminen vaikuttavat tämän vapauden toteutumiseen? 3) Minkälaisia suotuisan kulutuskäyttäytymisen ideoita kuluttajakansalaiselle lähteissä asetetaan kestävän talouskasvun ja tosiasiallisen vapauden tukemiseksi? Lähteistä hahmottui talouselämän ja toimivien markkinoiden tärkeys suomalaisessa yhteiskunnassa, kuluttajakansalaisen aktiivinen ja vastuullinen rooli yhteiskunnassa sekä perusarvojemme heijastuminen myös markkinoille. Kuluttajakansalaisen vastuullisuus liittyi sekä vastuuseen omasta hyvinvoinnista että kestävästä kehityksestä. Talouselämälähtöisyys korostui kuitenkin lähteissä ihmislähtöisyyden kustannuksella. Syntyi vaikutelma, että kuluttajakansalaisina olemme ensisijaisesti systeemin osia, rationaalisesti ja vastuullisesti toimivia objekteja, joilla on materialistiset arvot. Kuluttajakansalaisen tosiasiallisen vapauden kannalta tärkeiksi oikeuksiksi osoittautuivat tässä tutkimuksessa Perusoikeuksien omaisuudensuoja (15§), valinnan vapauteen liittyvä oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen (7§) sekä kuluttajalle rahallisia resursseja ja peruspalveluita turvaavat oikeudet, joita ovat oikeus työhön ja elinkeinovapaus (18§), oikeus sosiaaliturvaan (19§) ja sivistykselliset oikeudet (16§). Talouskasvu kerrannaisvaikutuksineen osoitettiin olevan keskeinen resurssi tosiasiallisen vapauden turvaamiseksi, mutta myös asia, jonka edistämisellä julkisin toimenpitein on negatiivisia vaikutuksia tosiasialliseen vapauteen. Tutkielmassa osoitettiin kuluttajien olevan keskeinen tosiasiallisen vapauden ja oikeudenmukaisuuden resurssi talouskasvun tukemisen ja oikeanlaisten kulutusvalintojen kautta. Kuluttajakansalaisen suotuisa ostokäyttäytyminen kiteytettiin tutkielmassa seuraavasti: yksityisiin tuotteisiin ja palveluihin kohdistuva runsas kulutushalu, julkisiin palveluihin kohdistuva niukka kulutustarve sekä kyky ja halu tehdä kestävän talouskasvun ja tosiasiallisen vapauden kannalta suotuisia kulutusvalintoja. Toimiessaan tällä tavoin kuluttajakansalaisen todettiin toteuttavan laajaa perusoikeusnäkemystä, jonka mukaan perusoikeuksista huolehtiminen kuuluu kaikille yhteiskunnan jäsenille. Johtopäätöksenä todettiin, että toive kuluttajakansalaisesta, joka tekee vastuullisia päätöksiä koko yhteiskunnan hyvinvoinnin turvaamiseksi, on hyvin perusteltavissa. Oikeanlaisen kulutuskäyttäytymisen ansiosta talous saadaan toimimaan hyvinvointia ja tosiasiallista vapautta edistävällä tavalla. Yhteiskunnan taholta tapahtuvaa kuluttamiseen kannustamista taas voidaan perustella yhteisellä hyvällä. Koska hyvinvointiyhteiskuntamme ylläpitäminen perustuu vahvaan talouskasvuun, on ilmeisenä vaarana kuitenkin se, että talous ja teknologian kehitys muuttuvat hyvinvointiyhteiskunnan välineistä itseisarvoksi. Samalla saatetaan unohtaa, että talouskasvuun liittyvä yksityisen kulutuksen lisääntyminen ei välttämättä enää lisää ihmisten hyvinvointia. Siksi yhteiskunnassamme tulisikin edistää myös sellaisten sosiaalisten innovaatioiden syntyä, jotka muuttavat elämäntapaamme suuntaan, jossa hyvinvoinnin tuottaminen ei ole niin sidoksissa hyödykkeisiin. Tällaisten innovaatioiden myötä saattaisi ihmisten tosiasiallinen vapaus yhteiskunnassa hyvinkin kasvaa.

Tässä pro gradu-tutkielmassa tarkastellaan kummilasten käsityksiä kummiuden olemuksesta sekä heidän kokemuksiaan suhteista omiin kummeihinsa. Tutkimuskysymykset ovat seuraavanlaisia: 1. Mitä kummilapset ajattelevat kummiuden yleisesti tarkoittavan ja sisältävän 2. Millaisena kummilapset kokevat oman kummisuhteensa 3. Mitä odotuksia ja toiveita kummilapsilla on mahdollisesti kummeilleen. Tutkielman aineistona ovat toimineet haastattelut, jotka on tehty kahdelle eri haastatteluryhmälle. Haastatelluista rippikoululaisista suurin osa on 14–15-vuotiaita, mutta joukossa ovat myös 21-vuotiaat ja 25-vuotiaat rippikoululaiset. Haastatellut teologian opiskelijat olivat 22–27-vuotiaita. Haastatteluja on tehty yhteensä 24, molemmista ryhmistä 12. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina ja ne tehtiin talvella ja keväällä 2013. Tutkimusmenetelmä on kvalitatiivinen ja aineiston analyysimetodi sisällönanalyysi. Tutkielman mukaan rippikoululaisten käsitys kummiudesta on varsin suppea. He määrittävät kummiuden läsnäoloksi ja kummin tehtäviksi huolenpidon ja yhteydenpidon kummilapseen. Uskontokasvatustehtävää ei tunnisteta. Opiskelijat määrittävät kummiutta runsaammin termein, muun muassa varavanhemmuutena, erityishuomiona ja kristillisenä kasvatuksena. Kummin tehtävinä he pitävät muun muassa kasvatusta, perheen apuna olemista ja yhteyttä kummilapseen. Molemmilla haastatteluryhmillä on ajatus kummi-informaation vähyydestä. Sekä rippikoululaiset että opiskelijat pitävät kummien valintaa ja olemassaoloa kuitenkin tärkeänä. Kummin ja kummilapsen välisen yhteyden määrä näyttäisi vähentyvän rippikoululaisten edustaman iän ja opiskelijoiden iän välillä. Rippikoululaiset ovat melko tiiviisti yhteydessä kummeihinsa, kun taas opiskelijat kertovat yhteyden vähentyneen. Myös maantieteellisellä välimatkalla on merkitystä asiaan. Kummin ja kummilapsen välinen yhteydenpito ilman muita osapuolia osoittautuu harvinaiseksi molempien haastateltavien ryhmien kohdalla. Uskontokasvatustehtävän toteutuminen on varsin harvinaista molempien haastateltujen ryhmien kohdalla. Vain murto-osa kaikista haastatelluista on saanut aktiivista uskontokasvatusta kummeiltaan. Tapauksissa, joissa uskontokasvatusta kummeilta on tullut, on haastateltujen suhtautuminen siihen ollut varsin positiivista. Opiskelijoilta löytyy myös toiveita, että kummit olisivat aktiivisemmin toteuttaneet uskontokasvatusta. Sekä rippikoululaisten että opiskelijoiden toiveet keskittyvät kummisuhteen tiivistymiseen, yhteydenpidon lisääntymiseen ja suhteen läheisyyteen. Rippikoululaisilta löytyy toiveita myös yhteisestä tekemisestä kummien kanssa. Rippikoululaiset kokevat suhteen kummeihinsa läheisemmäksi kuin opiskelijat.

Daavid itkee, Jaakob itkee, Maria itkee ja moni muu itkee. Raamatun teksteistä löytyy joitakin kuvauksia kuollutta itkevistä ja surevista henkilöhahmoista. Nämä tekstit ovat olleet antiikin ajalla käytössä ja ihmisten kuultavissa. Kuolemaan liittyvää surua ja itkua on performoitu antiikissa myös fyysisesti hautajaisrituaaleissa. Tutkin tässä työssä surun ja itkun merkitystä ja sukupuolisuutta antiikin ajan kontekstissa – sekä Raamatun tekstien että ajan hautausrituaalien kautta. Raamatun teksteissä miehet ja naiset itkevät kuolleita läheisiään. Surua kuvataan näissä teksteissä kuitenkin hyvin eri tavoin. Selvitän löytyykö tekstien surijakuvauksista erilaisia sukupuolisia piirteitä ja miten sururituaalien sukupuolisuus mahdollisesti vaikutti yhteisöönsä. Tarkastelen tekstien sururituaalia ja itkun merkitystä antiikin kontekstissa, jolloin vertaan sitä antiikin hautajaisrituaalien suruun ja itkuun. Antiikissa sururituaalien ja itkemisen on pitänyt tapahtua yhteisön kannalta hyvin säädellysti noudattaen rituaalista oletusarvoa. Selvitän sururituaalien merkitystä ja sukupuolisuutta antiikin yhteisölle ja vertaan sitä teksteistä saamaani käsitykseen surun merkityksestä ja sukupuolisuudesta. Erityisesti mielenkiintoa herättää naisten mahdollinen vahva vaikutus yhteisöönsä sururituaalien sukupuolisuuden kautta, sillä Kathleen Corley ja Nicola Denzey argumentoivat naisten surun vaikutuksesta varhaiskristillisyyden muotoutumisessa. Tekstejä käsittelen sellaisinaan narraatiokritiikin keinoin. Surun ja itkun ilmiötä teksteissä ja antiikin kontekstissa lähestyn rituaalitutkimuksen-, sosiaalisen identiteetin- ja sukupuolisuuden näkökulmista unohtamatta siirtymäriittiteoriaa, joka on aina vahvasti esillä tutkittaessa hautajaisrituaaleja. Tutkimuksen lopulla totean surun ja itkun olleen sukupuolista, feminiinistä tai maskuliinista. Tällä ei aina ollut yhteyttä surijan biologiseen sukupuoleen. Suru ja itku oli rituaalista ja tarkoin määriteltyä ja sitä kautta antoi mahdollisuuden performoijalleen nousta yhteisössä vahvaan asemaan mutta samalla rajoitti performoijaa. Surun ja itkun rituaaleilla ja niiden performoijalla on voinut olla merkitystä yhteisön kultin muotoutumisessa. Surulla ja itkulla oli merkitystä yhteisön sosiaalisen identiteetin vahvistumisessa ja yhteisön uudelleen muotoutumisessa vainajan siirryttyä yhteisöstä tuonpuoleiseen.

Tutkimukseni käsittelee Keskustan, Kokoomuksen ja Sosialidemokraattisen puolueen puolueohjelmien kertomuksia vapaudesta. Tutkimuksen metodi ja teoreettinen viitekehys on narratiivinen. Tutkimuksen lähtökohtana on käsitellä puolueiden periaateohjelmia itsenäisinä kertomuksina maailmasta. Pro Gradu –tutkielmassa etsin vastauksia kysymyksiin: • Millainen rooli vapaudella on puolueohjelmien kertomuksissa? • Onko puolueiden kertomuksilla vapaudesta eroja? Vapauden rooli puolueiden kertomuksissa vaihtelee. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että vapaus on niin keskeinen periaate modernissa demokratiassa, ettei yksikään puolueohjelmista voi olla ottamatta siihen kantaa. Puolueohjelmien kertomusta vapaudesta muokkaa voimakkaimmin ohjelman edustama ihmiskuva. Kokoomuksen ja Keskustan kertomus ihmisestä on huomattavasti positiivisempi kuin SDP:n. Vapauden kertomuksessa se näkyy siten, että vapauksien yhteentörmäyksiä ei juurikaan käsitellä. Kertomukset eivät esitä ratkaisuja tilanteisiin, joissa yksilöiden vapaudet rajoittavat toisten yksilöiden vapauksia.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa (SELK) on vuosien saatossa käyty lukuisia keskusteluja avioliittoteologiasta. Esimerkkejä tällaisesta keskusteluista ovat keskustelut avioerosta, perhesuunnittelusta sekä 2000-luvulla samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Keskusteluun ovat ottaneet osaa myös SELK:n herätysliikkeet. Yksi näistä on vanhoillislestadiolainen liike. Vanhoillislestadiolaisen liike on järjestäytynyt kansallisella tasolla Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) alle. Vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluu liikkeelle tyypillinen käsitys avioliitosta. Avioliittoteologialla on erityistä merkitystä vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, missä määrin vanhoillislestadiolaista avioliittokäsitystä voidaan pitää sakramentaalisena. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää systemaattisen analyysin keinoin tätä mahdollista sakramentaalisuutta vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen virallisessa opetuksessa avioliitosta. Tämän metodin avulla pyritään analysoimaan käsitteitä ja argumentteja sekä niiden välisiä suhteita. Lähteinä tässä työssä käytetään Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) vuosikirjoja sekä yhtä Elämänpolulla–sarjan kirjaa, joissa käsitellään parisuhdetta, avioliittoa sekä sakramentteja. Tutkimuksessa on syytä ottaa huomioon, että käytetyt lähteet eivät ole kaikki teologisia analyyseja, vaan niissä on myös teologisesti kouluttamattomien maallikoiden tekstejä. Tutkimuksessa on käytetty analyysin tueksi kirjallisuutta luterilaisesta sakramenttiteologiasta ja avioliittoteologiasta. Näiden pohjalta tarkastelen vanhoillislestadiolaista avioliittoteologiaa. Tutkimuksen rakenne on seuraava: Johdannon jälkeinen luku avaa yleisesti vanhoillislestadiolaista sakramenttiteologiaa sekä sakramentaalisuuden käsitettä luterilaisuudessa ja edelleen vanhoillislestadiolaisuudessa. Kolmannessa luvussa selvitetään vanhoillislestadiolaisen liikkeen näkemyksiä parisuhteesta ja avioliitosta. Neljännessä luvussa puolestaan selvitetään näkemyksiä avioliiton elinikäisyydestä sekä avioerosta. Tutkimuksessa kävi ilmi, että sakramentaalisuuden käsitteen soveltaminen vanhoillislestadiolaiseen avioliitto-opetukseen on haastavaa. Vanhoillislestadiolaisessa perinteessä ei yleisesti käytetä termiä sakramentaalisuus. Sakramentaalisuuden sijaan puhutaan Jumalan ja Kristuksen armosta ja anteeksiantamuksesta. Tämä määritelmä muistuttaa sisällöllisesti yleistä luterilaista tapaa kuvata sakramenttien merkitystä. Tämän perusteella vanhoillislestadiolaisessa teologiassa sakramentaalista on sakramenttien lisäksi sanan saarna ja syntien anteeksiantamus. Vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan anteeksiantamus saadaan tosiasiallisesti Jumalan seurakunnan kautta. Kristuksen armo vastaanotetaan yhteisöllisesti. Armon ja anteeksiantamuksen vastaanottamisella on ekklesiologinen ulottuvuus. Samoin sakramenttien sakramentaalisuudella on ekklesiologinen ulottuvuus. Sakramenttien tulkitaan vahvistavan ihmisen uskoa, anteeksiantamusta sekä yhteyttä Jumalaan ja Jumalan seurakuntaan. Myös avioliiton, ja parisuhteen, sakramentaalisuus voidaan ymmärtää ekklesiologisesta näkökulmasta. Aviopuolison olisi hyvä olla samalla tavalla uskova, jotta avioliitossa olisi mahdollisuus oikeaan anteeksiantamukseen ja hyvän omantunnon säilyttämiseen. Aviopuolisoiden välinen uskonyhteys nähdäänkin tämän vuoksi tärkeänä, sillä se mahdollistaa myös yhteyden Jumalan seurakuntaan. Mikäli puolisoa ei saada liikkeen sisältä, tulkitaan Jumalan tarkoittaneen ihmisen elämään naimattomana. Liikkeen opetuksen mukaan perhe perustetaan avioliiton kautta eli seksuaalisuus ja mahdollisten lasten saaminen kuuluu avioliittoon. Vanhoillislestadiolainen opetus ymmärtää lapset Jumalan lahjaksi. Tästä syystä myös lasten saaminen saa opetuksessa sakramentaalisen merkityksen. He ovat lähteiden perustella Jumalan lahjoja, ja heissä näkyy Jumalan läsnäolo sekä luomistyön ihme. Kaikki lapset tulee ottaa vastaan ja sen kautta tunnustaa myös omaa uskoaan. Lasten lukumäärä ei kuitenkaan tee avioliitosta pyhempää, sillä avioliiton tulkitaan olevan itsessään pyhä ja sakramentaalinen. Lähteiden mukaan vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa avioliitto rajataan heteroseksuaalisiin suhteisiin. Aviosuhdetta on tärkeää hoitaa keskustelemalla, Jumalan sanan kuulossa käymällä sekä mahdollisesti hyödyntämällä ammattiapua. Aviosuhteen hoito nähdään tärkeänä, koska avioliiton ajatellaan olevan elinikäinen. Naimaton ihminen voi myös olla osallinen sakramentaalisuudesta, sillä sakramentaalisuus on etenkin yhteyttä Jumalan seurakuntaan ja sieltä saarnattavaan syntien anteeksiantamukseen. Tästä syystä naimattoman osa on yhtä hyvä kuin naimisissa olevan, sillä uskon yhteys on avioliittoa tärkeämpi asia. Vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa avioliitto yhdistetään osaksi Jumalan seurakuntaa ja sen kautta saatavaa synninpäästöä. Sakramentaalisuuden ajatus saa merkityksensä tätä kautta. Sakramentaalisuus ei tämän perusteella ole täydellistä muutoin kuin Jumalan seurakunnan ja sieltä kuultavan syntien anteeksiantamuksen kautta.

Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjan Jumalan varjelus ja johdatus -alaosaston virsien uskonnollista mielikuvamaailmaa. Käytän työssäni Matti Hyrckin suhteessaolon perusmielikuvien teoriaa paljastamaan erilaisia virsiin sisältyviä jumalakuvan ja jumalasuhteen muotoja. Virret ovat kirkon jumalanpalvelusmusiikin päämuoto, mutta myös merkittävä osa suomalaista kulttuuria. Vuosina 2010–2014 toteutetun virsitutkimushankkeen tuloksena on kuluneen kymmenen vuoden aikana tuotettu runsaasti uutta suomalaista virsitutkimusta. Nykyisin käytössä oleva virsikirja hyväksyttiin kirkolliskokouksessa helmikuussa 1986 ja otettiin käyttöön seuraavana adventtina. Sen alaosasto Jumalan varjelus ja johdatus -sisältää 24 virttä. Hyrck esitti suhteessaolon perusmielikuvien teorian osana väitöskirjatutkimustaan Mielen kuvat Jumalasta. Sen teoreettisina taustavaikuttajina ovat Sigmund Freud, Melanie Klein, W.R.D. Fairbairn sekä W.R. Bion. Teoria on eräänlainen objektisuhdeteoreettinen tyyppiluokitus, jonka avulla voidaan tarkastella tapoja, joilla sisäinen subjekti ja objekti ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Teorian mukaan sisäisessä maailmassa on viisi objektia, Houkuttaja, Hallitsija, Vetäytyjä, Vaatija ja Parantaja, ja ne saavat useimmiten Jumalan roolin. Ihmisen roolin omaksuvat puolestaan sisäiset subjektit Riippuvainen ja Itseriittoinen. Sisäisen maailman objekti-subjekti -pari voi muodostaa keskenään hyvin erilaisia vuorovaikutussuhteita. Tutkimuksen perusteella virsistä oli löydettävissä kaikki Hyrckin esittämät jumalarepresentaatiot ja niiden edustamat jumalasuhteen muodot. Ne esiintyivät osin päällekkäisinä. Dominoivaksi jäi jumalakuva, johon oli integroitunut Hallitsijan ja Vaatijan hahmot. Virsikirjan alaosaston Jumalan varjelus ja johdatus jumalakuva ja jumalasuhde muodostuvat näin ollen Hyrckin määrittelemän mustavalkoisen mielentilan mielikuvista käsin.

Tutkielmassa tarkastellaan 38 suomalaisen tuon- ja tämänpuoleisuuden kokemuksia läheisten ja osin hoidettavien ihmisten kuolemien äärellä noin 70 vuoden ajalta. Teoreettisena taustana esitetään erityisesti uskontososiologi Tony Walterin näkemykset kuoleman kolmesta ideaalityypistä ja aikakaudesta. Tutkimusaineistona käytettiin Kuolema, menetys ja muisto -nimistä kirjoitusaineistoa, joka analysoitiin ja tulkittiin pääosin narratiivisen ja osin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimusaineistosta muodostettiin neljä kokemuksellisesti toisistaan poikkeavaa kategoriaa. Traditionaalisen uskonnollisuuden piiriin kuuluvat informantit sitoutuvat pääosin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon perinteisiin käsityksiin uskosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, ja kuolema on monille heistä tuttu vieras jo lapsuudesta alkaen. Kokemuksissa painottuu ehtoollisen nauttimisen ja anteeksiannon merkitys kuoleman edessä, ja useat informantit kokivat kuolinhetkellä tai vainajaa katsottaessa pyhyyden kokemuksia ja antoivat ruumiille hengellisiä merkityksiä. He painottavat, että spiritismiä tulee karttaa. Uskonnollisten kokemusten rinnalla kulkevat kansanuskoa kuvastavat kokemukset erityisesti linnuista kuoleman enteinä ja viestintuojina vainajilta. Ekstrateistisen spirituaalisuuden keskeisenä piirteenä on koettu yhteys vainajien ja henkimaailman kanssa. Kokemusulottuvuus sisältää kuolemaan yhdistettyjä valoilmiöitä, intensiivisiä unia, enkelien läsnäolon kokemuksia, telepaattisen yhteyden tuntemista sekä monimuotoisia ennekokemuksia, joihin saattaa liittyä mystisiä piirteitä ajan pysähtymisestä ja varmasta tietämisestä. Voimakkaimmillaan kokemukset ilmenevät spiritisminkaltaisena vuorovaikutuksena vainajien kanssa. Sekulaarissa spirituaalisuudessa painottuu elämän spiritualiteetti, jossa kuolemaa peilataan suhteessa vainajan tai omaan elämään, kuten antamalla sille henkisen rikastumisen merkityksiä. Kirjoituksista tulee esille omia, ekspressiivisiä kuolemanrituaaleja, joista merkittävimpiä ovat eroottisen laulun laulaminen ruumiille, maalliset kuoleman juhlat ja kuolemasta puhdistautumisen rituaali. Kokemukset ilmaistaan usein runojen, kirjallisuuden ja populaarimusiikin avulla, ja kuolleen hengen katsotaan kulkevan yksilön, perheen, suvun ja työyhteisön muistoissa mukana. Sekulaarissa naturalismissa läheisen kuolema näyttäytyy karuna ja osin pelottavana ruumiillisena ja biologisena tapahtumana, jonka jälkeen ei katsota olevan mitään. Tunneilmaisu on niukkaa ja osin keskitytään ainoastaan läheisen sairaanhoitoon. Kuolevaa ihmistä ja ruumista kuvataan osin inhorealistisin ilmauksin. Kuolleiden muistelu saa jossain määrin sekulaariin spirituaalisuuteen yhdistyviä piirteitä. Tutkitut suhtautuvat uskontoon kielteisesti tai sillä ei ole heille merkitystä. Traditionaalinen uskonnollisuus muistuttaa vanhoja kansanuskomuksia lukuun ottamatta Walterin näkemyksiä traditionaalisen kuoleman ideaalityypistä, kun taas ekstrateistisen ja sekulaarin spirituaalisuuden kokemukset osoittavat postmodernin kuoleman aikakauden uushenkisiä ja osin esoteerisia elementtejä. Sekulaari naturalismi ilmentää kuoleman modernia aikakautta kärjistetyllä tavalla. Traditionaalisen uskonnollisuuden mukaiset kristilliset kokemukset näyttävät kokonaisvaltaisesti toteutuvan 1960-luvun yhteiskunnallisten muutosten jälkeen enää konservatiivisilla kristityillä, kun taas postmodernit kokemukset vaikuttavat sijoittuvan 2000-2010 -luvuille. Tulokset osoittavat, että kokija tarkastelee maailmankatsomuksensa kehyksen läpi kuolevaa ihmistä, ruumista sekä kaikkia kuoleman tapahtumia, ja antaa kokemuksilleen merkityksiä ympäröivästä kulttuurista käsin. Poikkeuksena ovat läheisten vainajien läsnäolokokemukset, joita sisältyy kaikkiin kokemuskategorioihin. Tämä vahvistaa aiempaa tutkimustietoa siitä, etteivät kokemukset yhteydestä kuolleisiin läheisiin liity kokijoittensa maailmankatsomukseen ja muihin taustatekijöihin.

Tutkielmassa selvitetään katolisen teologin Hans Urs von Balthasarin käsitys ristin teologiasta teoksessa Theologie der Drei Tage. Ristin teologian käsitettä tarkastellaan ensiksikin suhteessa kohdehenkilön muuhun teologiseen ajatteluun. Tärkeämpi näkökulma on ristin merkitys osana pelastushistoriallista ilmoitusprosessia eli Kristuksen inkarnaatiota, ristinkuolemaa ja ylösnousemusta. Tähän liittyy ristin suhde Jumalaan ja kirkkoon. Tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi, jossa painottuu käsiteanalyysi. Lähdeaineistona on Balthasarin ristin teologian perusteos, joka muodostaa pohjan monille muillekin tämän käsittelemille teemoille. Tukena käytetään laajasti uutta tutkimuskirjallisuutta Balthasarin teologiasta. Ristin teologiasta ei ole merkittävää edeltävää tutkimusta. Ristin teologian käsite sisältää kaikki Kristus-tapahtuman osat inkarnaatiosta kirkon syntyyn. Risti on keskipiste ilmoitustapahtumassa, jonka tarkoitus on yhdistää ihmiskunta Jumalan elämään. Muu dogmaattinen teologia on ymmärrettävissä ainoastaan Kristus-tapahtumassa paljastuvan jumalallisen rakkauden valossa. Jumalallinen rakkaus on Kolminaisuudessa oleva itsensä lahjoittamisen tapahtuma, kenosis. Tämän ikuisen rakkauden tapahtuman perusteella Jumala voi lahjoittaa itsensä myös historiassa kuolemaan syntisten puolesta. Kristuksen tehtävä on siis toteuttaa Jumalan kenosis historiassa. Tämä tarkoittaa elämistä tavallisena ihmisenä ja Jumalan muodosta luopumista. Lisäksi se tarkoittaa jatkuvaa rakkaudellista itsensä antamista muiden ihmisten puolesta kuuliaisena Pyhän Hengen ohjaukselle. Tällä tavoin Kristuksen elämä on jatkuvasti inhimillistä ja jumalallista. Ristin ilmoituksen ydin on inhimillisen ja jumalallisen yhdistäminen. Abstraktilla tasolla voidaan sanoa, että jumalallinen todellisuus täydellistää inhimillisen todellisuuden ja ylittää sen. Siksi ihmisen on mahdotonta täysin selittää Jumalan toimintaa ristillä oman ymmärryksensä mukaan. Jumala lisää ristillä jotain ihmisen todellisuuteen ja syntiseen elämään, joka päättyy kuolemaan. Konkreettisella tasolla tämä tarkoittaa pelastusta Kristuksessa, kun hän nousee ylös kuolleista ylittäen inhimillisen kuoleman ja synnin muurin. Perusta tälle on Kristuksen jatkuva ihmisyys ja jumalallinen rakkaus. Niiden vuoksi hän on solidaarinen ihmisten kanssa ja kuitenkin ylittää ihmisen todellisuuden rakkaudessa. Pelastus perustuu siis solidaarisuuden ja itsensä ylittävyyden rajapintaan, jossa ihmisyys yhdistetään Jumalaan. Kristuksen ylösnousemus on inhimillisen elämän ja kuoleman rajojen jättämistä taakse ja siirtymistä eskatologiseen Hengen todellisuuteen, mikä on objektiivinen perusta kirkon uskolle. Usko syntyy ylösnousseen kohtaamisessa, kun ihminen tempautuu osalliseksi Kristuksen kenosiksesta rakastamaan ja kärsimään muiden puolesta. Siten kirkko on Kristuksen ruumis sakramentaalisesti. Risti on inhimillisen ja jumalallisen yhdistämistä. Siksi se liittyy Jumalan ja maailman suhteeseen ja on trinitaarista. Se liittyy myös Balthasarin ymmärrykseen armon ja luonnon suhteesta ja siitä, miten luomakunta heijastaa Jumalan kauneutta. Samalla risti on kristologinen, koska inhimillinen yhdistetään Jumalaan Jeesuksessa. Ristin ensisijainen merkitys on lisäksi eksistentiaalinen ja soteriologinen. Se ei ole abstrakti käsitys Jumalasta tai synnistä vaan selvitys siitä, miten Jumala käytännössä pelastaa ihmisen pahasta ja yhdistää tämän todelliseen elämäänsä rakkaudessa.

Tutkimuksessa selvitetään psykoanalyytikko Pirkko Siltalan käsitystä kuolevan luovuudesta. Tutkimuksen kohteena ovat luovuuden edellytykset sekä ilmenemistavat. Lisäksi selvitetään hengellisyyden/uskonnollisuuden osuutta Siltalan kuolemaa koskevassa ajattelussa. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään Donald Winnicottin näkemystä luovuudesta. Siinä luovuus nähdään hyvään varhaiseen vuorovaikutukseen pohjautuvana ilmiönä ja kaikille ihmisille ominaisena potentiaalisena ulottuvuutena. Aineistona on 12 kappaletta Siltalan kirjoituksia, jotka käsittelevät kuolemaa. Kirjoitukset kattavat Siltalan kuolemaa koskevan ajattelun 1970-luvulta 2010-luvulle asti. Tutkimusmenetelmänä on teoriaohjaava sisällönanalyysi. Tutkimuksesta selvisi, että luovuus edellyttää kehityksellisestä näkökulmasta symbolisaatio-kyvyn kehittymistä, jonka puolestaan edellyttää riittävän hyvää varhaista vuorovaikutussuhdetta lapsen ja tämän hoitajan välillä. Omaan lähestyvään kuolemaan suhtautumisen näkökulmasta luovuuden ilmeneminen edellyttää ainakin jossain määrin kuoleman hyväksymistä ja siihen kytkeytyvään suruprosessiin antautumista. Luovuus liittyy kiinteästi merkityksen löytämiseen. Luovuuden ja eheytymisen suhde voidaan nähdä dynaamisena, jolloin luovuuden tavoittaminen johtaa eheytymiseen ja eheytyminen puolestaan edellyttää luovuuden tavoittamista. Edelleen tuloksina todetaan, että luovuus ilmenee useilla eri tavoilla: 1) Terapeuttisesti sävyttyneessä vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa luovuus ilmenee kehittyvänä kykynä sanoittaa omia tunteitaan, mielikuviaan ja ajatuksiaan. Vuorovaikutussuhteessa luovuus ilmenee myös kuolevan ruumiillisuuden kautta niin ruumiin muistiin tallentuneiden kokemusten työstämisen kautta kuin varhaislapsuutta muistuttavien regressiivisten tarpeiden heräämisenä suhteessa toiseen ihmiseen. 2) Myös unet ilmentävät kuolevan luovuutta: toisaalta auttaen työstämään erilaisia yksilölle tärkeitä asioita ja toisaalta auttaen kuoleman hyväksymisessä. 3) Luovuus ilmenee myös kuolevan pyrkimyksenä kuolemattomuuteen. Kuolemattomuuden tunnetta tavoitellaan sekä elämänjälkien että kuolemanjälkeisestä muodostettujen mielikuvien kautta. Hengellisyyden ja uskonnollisuuden eksplisiittinen käsittely on Siltalan kuolemaa koskevassa ajattelussa marginaalissa, mutta ei-uskonnollisena mielletty hengellisyys sisältyy Siltalan ajatteluun implisiittisesti esimerkiksi näkemyksessä toisen ihmisen ja merkityksen etsimisen tärkeydestä kuolevalle. Siltalan luovuutta koskevan ajattelun voidaan nähdä tulevan lähelle hengellisyydestä esitettyjä määritelmiä. Siltalan käsitys subliimista paljastaa, että pyhän kokemus ilman suoranaista kytkentää transsendenttiin nähdään luonnollisena osana ihmisen kokemusmaailmaa oman kuolemansa läheisyydessä.