Browsing by Title

Tutkielman tavoitteena on selvittää Jarl Hemmerin teoksessa ilmeneviä pappiskuvia kahden pappishahmon kautta. Selvitän, mitä teemoja teos pitää sisällään eli miten Hemmer pappiskuvaansa rakensi. Tutkin myös, miten kirjailijan pappiskuvaukset vastaavat tutkimuskirjallisuuden esille tuomaa kuvaa. Tutkimusmetodinani on teoksen toistuva lähiluku, jolla pyrin havaitsemaan ne seikat, joista Hemmer pappiskuvaansa rakentaa. Vertaan esiin nousseita teemoja muihin lähteisiin sekä kirjallisuuteen. Keskeisenä lähteenä on Hennalan punavankileirin kasvatusjohtajan Yrjö Alasen kirje kasvatuspäällikkö Hannes Sjöblomille vuodelta 1918. Marianne Nordmanin tutkimus Stil och struktur i Jarl Hemmers En man och hans samvete tuo tutkimukselleni olennaista biografista tietoa kirjailijasta. Muusta tutkimuskirjallisuudesta nostan esille Eva Fjellanderin tutkimuksen Myndighetsperson, själasörjare eller driftkucku – En studie av prästgestalter i svenska romaner 1809–2009 sekä Thomas Ekin tutkimuksen Ljuset har djup – Jarl Hemmer och idyllen. Jarmo Nieminen on toimittanut teoksen Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – sotasurmat 1917–1918. Kyseinen teos antaa tutkimukseni kannalta olennaista tietoa Suomenlinnan punavankileiristä. Tutkimuksen ensimmäisessä pääluvussa käsittelen Hemmerin pappishahmojen Samuelin ja Hastigin tietä papiksi. Äidittömäksi jäänyt Samuel on talonpoika Pohjanmaan rannikolta, äkkipikainen ja negatiivisella itsetunnolla varustettu. Samuelin nuoruuden ystävä ja säätypappiperheestä tuleva Hastig on jo päättänyt omasta pappisurastaan ja näkee tehtäväkseen Jumalan löytämisen. Valmistuttuaan Samuel sijoittuu papiksi Uudenmaan rannikkoseudulle, kun taas Hastig työskentelee Helsingissä. Samuel ajautuu pitämänsä saarnan takia vaikeuksiin, koska hän intoutuu siinä epäkristillisiin näkemyksiin. Tuomiokapituli asettaa hänet virantoimituskieltoon ja hänestä tulee vapaa saarnaaja. Saarnatessaan sairaalassa Samuel tutustuu Essiin, yhteen prostituoiduista. Heidän välilleen kehittyy seksisuhde ja lopulta Samuel ajautuu Essin vuoksi väkivallan tekoon, josta hän saa vankeustuomion. Toisessa pääluvussa tarkastelen kirjailijan pappishahmoja työssään sodan ja rauhan aikana. Samuel vapautuu vankilasta, vaihtaa nimensä Broksi ja työskentelee Hastigin apupappina. Suomen sisällissodan lopussa Hastig toimii Suomenlinnan punavankileirin pappina ja Samuelista tulee hänen apulaisensa. Keskeisinä tutkimustuloksina Hemmerin pappiskuvauksessa voidaan havaita Samuelin edustavan talonpoikaiskulttuurista noussutta pappia, kun taas Hastig edustaa säätypapiston perintöä. Samuel on aluksi uskossaan epävarma, kun taas Hastigille se on heti itsestään selvä asia. Samuelin usko vahvistuu vähitellen, etenkin silloin, kun hän toimii sielunhoitajana heikompiosaisten parissa. Hän on pappi ja sielunhoitaja, jonka tie pappeuteen sekä oman uskonsa vahvistumiseen kulkee syvän itsereflektion ja ulkopuolisten auttajien, kuten Mathilda Wreden antaman avun kautta. Kirjailija sijoittaa hahmonsa erilaisiin papin tehtäviin: Samuelin langenneena pappina vankilan kautta punavankileirille ja Hastigin nuorkirkollisuuden edustajan tehtävistä samalle leirille kasvatusjohtajaksi. Se, miten kirjailijan hahmot reagoivat vankileirin tapahtumiin, näyttäytyy tutkimuskirjallisuuden ja -lähteiden valossa totuudenmukaiselta. Suomen sisällissodan syttyessä Hastig suree kansan vihanpitoa – hän ymmärtää sodan kumpaakin osapuolta. Samuelista taas nousee esille vahva pohjalaisuus, joka ilmenee vihana kapinaan noussutta osapuolta kohtaan. Näin kirjailija piirtää kuvaa oikeistolaisesta Samuelista ja vasemmistolaisesta Hastigista, vaikka hänen päähenkilöidensä poliittinen ulottuvuus jää melko ohueksi. Hemmer kuvaa sitä, miten Hastigin ja Samuelin alkuajan roolit kääntyvät päinvastaisiksi vankileirin olosuhteiden vaikutuksesta. Molemmat kieltäytyvät suorittamasta heille kuuluvia papin tehtäviä, ja Hastig pakenee leiriltä. Samuel jää leirille tekeytyen itse vangiksi ja toimii vankien keskuudessa sielunhoitajana. Hemmerin kuvauksen perusteella Samuelin usko vahvistuu ulkoisten tekijöiden paineessa, kun taas Hastigin ei. Kirjailijan pappishahmo Samuel on teoksen lopussa sinut omantuntonsa kanssa – hän on löytänyt uskonsa ja tehtävänsä pappina heikompiosaisten parista. Hän on hyvä paimen, oman inhimillisyytensä tiedostava ja hyväksyvä sielunhoitaja.

Tämän opinnäytetyön tarkoituksena oli tutkia, millaisia ovat polut lähetystyöntekijäksi, ja miten kutsumus niissä ilmenee. Viime vuosien aikana suomalaisten lähetystyöntekijöiden määrä on ollut tasaisessa laskussa, ja uusien lähetystyöntekijöiden rekrytoinnista on myös kannettu huolta. Tästä syystä on mielenkiintoista ja tärkeää tutkia sitä, miten nykyiset lähetystyöntekijät ovat päätyneet lähtemään lähetystyöhön. Kutsumus puolestaan on viimeisen vuosikymmenen aikana noussut työelämän tutkimuksessa suosituksi tutkimusaiheeksi, mutta sen määritelmästä ei olla päästy yksimielisyyteen, ja lisäksi kutsumuksen muodostumisen prosessi on jäänyt vähälle huomiolle. Kutsumusajattelulla on kristilliset juuret, ja tänäkin päivänä lähetystyöhön liitetään vahvasti ajatus kutsumuksesta. Tästä syystä on mielenkiintoista tarkastella juuri lähetystyöntekijöiden kokemuksia kutsumuksesta. Tutkimuksen aineisto on kerätty kirjoituspyynnöllä, joka lähetettiin viiden Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virallisen lähetysjärjestön nykyisille sekä viiden vuoden sisällä kotimaahan palanneille lähetystyöntekijöille. Aineisto koostuu 36 kirjoitelmasta, ja se analysoitiin narratiivisella otteella aineistolähtöistä sisällönanalyysia hyödyntäen. Analyysin tuloksena lähetystyöntekijäksi vievistä poluista löytyi neljä vaihetta: ensimmäinen ajatus, kutsumuksen vahvistuminen ja lopullinen päätös, haasteet ja epäilyt sekä valmistautuminen ja työhön lähteminen. Lähetystyöntekijöiden kutsumus muodostui useimmiten pitkän ajan kuluessa, mutta ensimmäinen ajatus sijoittui useimmiten jo lapsuuteen tai nuoruuteen. Keskeisessä roolissa kutsumuksen muodostumisessa oli lähetysaiheiseen toimintaan osallistuminen sekä toisten ihmisten esimerkki ja rohkaisu. Lähetystyöntekijöiden kutsumuksesta analyysin tuloksena syntyi neljä kutsumuksen eri ulottuvuuksia kuvaavaa luokkaa: kutsumuksen lähde, kutsumuksen kohde, sisäinen kokemus kutsumuksesta sekä kutsumuksen universaalius. Näiden ulottuvuuksien kautta tarkasteltiin sitä, miten lähetystyöntekijät ymmärsivät kutsumuksen, sekä miten kirjoittajien omakohtaiset kutsumuksen kokemukset ilmenivät poluissa. Yleisimmin kirjoittajat ymmärsivät kutsumuksen Jumalalta tulevaksi kutsuksi johonkin tiettyyn tehtävään, ja poluissa kirjoittajien kutsumus ilmeni useimmiten juuri tähän Jumalan kutsuun ja tahtoon nojautumisena. Kutsumuksen kuvattiin myös ilmenevän muun muassa mielekkyyden kokemuksena, sisäisenä haluna, sitoutumisena sekä syvänä tietoisuutena siitä, että on itselle tarkoitetulla paikalla. Tämän tutkielman tulokset vahvistivat monia aiemmin lähetystyöhön hakeutumisesta ja kutsumuksen muodostumisesta saatuja tutkimustuloksia. Keskeisimpiä yhtymäkohtia olivat lyhytaikaisen lähetystyön merkitys, toisten ihmisten vaikutus sekä ylipäätään yhteys kutsumuksen alaan, tässä tapauksessa lähetystyöhön. Kirjoittajien kutsumuksen kokemukset sopivat hyvin tutkimuksissa paljon käytettyyn kutsumuksen kristillisestä taustasta kumpuavaan uusklassiseen määritelmään, jossa kutsumuksen katsotaan tulevan ihmisen ulkopuolelta ja kohdistuvan työhön, joka heijastaa yksilön maailmankuvaa. Tuloksien perusteella seurakuntien ja lähetysjärjestöjen tulisi panostaa erityisesti lasten ja nuorten lähetyskasvatukseen. Erityisen tärkeä rooli on myös nykyisillä lähetystyöntekijöillä, ja heidän tulisi jatkossakin vierailla eri ikäisille suunnatuissa tilaisuuksissa kertomassa työstään. Lähetystyöstä puhuttaessa olisi myös tärkeää tuoda esiin, ettei lähetystyöhön lähteminen vaadi yliluonnollista kutsumuskokemusta. Lähetysjärjestöjen on myös tärkeää edelleen tarjota monipuolisesti mahdollisuuksia lähteä lyhytaikaiseen lähetystyöhön.

Tutkielmassa tarkastellaan ikonimaalareiden antamia merkityksiä ikonin katseelle ja heidän kokemuksiaan nähdyksi tulemisesta. Empiirinen aineisto on kerätty tammi- toukokuussa 2014 kahdelta eri ikonimaalauskurssilta. Aineisto koostuu 15 ikonimaalauksen harrastajan vastauksesta, yhdestä asiantuntijahaastattelusta sekä osallistuvan havainnoinnin yhteydessä laaditusta kenttäpäiväkirjasta. Puolet vastauksista on teemakirjoituksia ja puolet teemahaastatteluja. Tutkittavista 14/ 16 ei ole ortodokseja. Aineiston analyysissä on hyödynnetty teemakirjoituksen runkoa. Tutkittavien antamia vastauksia peilataan uskontotieteilijä David Morganin näkemyksiin katseesta ja uskonnollisen kuvataiteen tehtävistä sekä psykoanalyytikko Erik Eriksonin kehityspsykologisen teorian käsitykseen vastavuoroisen katseen merkityksestä yksilönkehitykselle. Myös ortodoksinen ikoniteologia kulkee mukana analyysissa. Analyysi jakautuu kolmeen osaan. Tutkimuksen ensimmäisessä analyysiluvussa käsitellään ikonin ja ikonimaalauksen merkitystä tutkittaville. Aineiston perusteella merkitykset jaetaan uskonnolliseen, henkilökohtaiseen ja sosiaaliseen merkitykseen. Ikonin uskonnollinen merkitys rakentuu tutkittavien kuvauksissa suurelta osin ortodoksisen teologian varaan. Suhde ortodoksisuuteen on ajoittain kuitenkin ristiriitainen; tutkittavat ovat hyvin perehtyneitä ortodoksiseen teologiaan, mutta kokevat joissakin tilanteissa tarpeelliseksi ortodoksisesta perinteestä erottautumisen. Oman itsen ilmaiseminen värien ja aiheen valinnan kautta on tärkeää, samoin kuin jatkuva kehittyminen paremmaksi maalariksi. Ikonimaalauksen sosiaalinen merkitys ilmenee tutkittavien kertomuksissa läheisille maalatuista ja lahjoitetuista ikoneista. Toisen luvun teemana on ikoni ja katse. Ensin pohditaan ikonia katseen kohteena, minkä jälkeen siirrytään tarkastelemaan ikonin katsetta ja kokemusta nähdyksi tulemisesta. Kaikki tutkittavat kuvaavat ikonin katselua hyvin postiiviseksi kokemukseksi; ikonin katsominen merkitsee rauhaa, levollisuutta, hartautta ja iloa. Myös ikonin katse määritellään tärkeäksi. Tutkittavien mukaan tärkeintä ikonin katseesa on lempeys, hyväksyntä ja lohduttavuus. Ikonin katse on tutkittavien mukaan vuorovaikutteinen mahdollistaen yhteyden luomisen ja kommunikoinnin ikonissa kuvatun pyhän kanssa. Tutkittavistani 10/16 liittää ikoniin kokemuksen nähdyksi tulemisesta. Tätä kokemusta kuvataan erittäin merkitykselliseksi. Suosikki- ikoneikseen tutkittavat nimeävät erityisesti Jumalanäidin ja Kristuksen ikonit. Molemmissa ikoneissa tulee olla lempeä ja hyväksyvä katse. Kolmannen luvun keskiössä on ajatus ikonimaalauksen voimauttavasta vaikutuksesta. Tutkittavien kertomuksissa korostuvat ikonimaalauksen yhteydessä koetut positiiviset kokemukset ja mielikuvat. Ikonimaalauksen voimauttavuutta tarkastellaan Eriksonin teorian pohjalta sekä Miina Savolaisen Voimauttavan valokuvan menetelmän keskeisiä ajatuksia hyödyntäen. Tutkielmassa käytetyn teoreettisen viitekehyksen pohjalta esitetään, että ikonimaalaus on voimauttavaa, koska ikonin katseessa kehollistuu kristinuskon keskeinen sanoma anteeksiannosta ja hyväksynnästä, jonka lisäksi se palvelee yksilönkehitykseen pohjautuvaa tarvetta nähdyksi tulemisesta ja rakastavan katseen kohteena olemisesta.

Tässä tutkielmassa tutkitaan lukion ensimmäisen luokan islamin opiskelijoiden tietoja kristinuskosta ja asenteita tätä uskontoa kohtaan sekä uskontolukutaitoa. Tutkimus suoritettiin lukuvuonna 2022–2023 kahden helsinkiläisen lukion islamin ensimmäisellä kurssilla UE1 Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä sekä kurssin alussa että lopussa. Kyselyyn vastasi koulussa 1 kurssin alussa 26 ja kurssin lopussa 14 opiskelijaa. Koulussa 2 tutkimukseen osallistui kurssin alussa 31 ja kurssin lopussa 30 opiskelijaa. Tutkimus oli tarkoitus suorittaa myös kahdessa etäopetusryhmässä Vantaalla, mutta vastauksia tuli niin vähän, että nämä ryhmät jouduttiin jättämään tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa selvitetään, miten uskontolukutaito kehittyy kurssin käymisen myötä ja tapahtuuko tiedoissa ja asenteissa muutoksia. Tutkimus suoritettiin kyselylomakkeen avulla. Tietoja selvitettiin kymmenellä monivalinta- ja yhdellä avokysymyksellä. Asenteiden tutkimisessa menetelmänä on laadullinen asennetutkimus. Vastaajia pyydettiin kommentoimaan yhdeksää lauseväittämää, esimerkiksi Arvostan kristinuskoa. Avovastaukset luokiteltiin ryhmiin samaa mieltä, osittain samaa mieltä, ei osaa sanoa, eri mieltä ja epäselvä vastaus tai väärinymmärretty kysymys sekä mielipiteiden perustelujen mukaan alaryhmiin. Tämän jaottelun avulla on mahdollista tutkia myös numeerisesti muutosta asenteissa ja uskontolukutaidossa. Tutkimuksessa selvitetään myös kahden taustamuuttujan vaikutusta: onko opiskelijan uskonnollisuudella tai sillä, mistä hän on saanut tietoa kristinuskosta, vaikutusta tietoihin ja asenteisiin? Opiskelijoiden tiedot kristinuskosta vaihtelivat paljon vastaajien kesken. Parhaiten vastaajat tiesivät, että Jeesus on kristinuskossa Jumalan Poika ja että Neitsyt Maria synnytti hänet. Vastaajien tiedot lisääntyivät kurssin myötä koulussa 1. Koulussa 2 opiskelijoiden tiedot nousivat joissakin kysymyksissä ja laskivat toisissa kysymyksissä ja tulosten keskiarvo laski. Tilannetekijät, tunnin myöhäinen ajankohta ja meneillään oleva paasto, saattoivat vaikuttaa tulosten laskuun. Opiskelijan oma uskonnollisuus ei vaikuttanut tietoihin kristinuskosta. Monet testissä hyvin menestyneet opiskelijat ilmoittivat saaneensa kristinuskosta tietoa mediasta. Opiskelijat suhtautuvat kristinuskoon pääosin positiivisesti, huomattavasti positiivisemmin kuin suomalaiset islamiin tutkimusten mukaan. Valtaosa vastaajista arvostaa kristinuskoa, on mielellään kristittyjen ystävä ja pitää tärkeänä tulla toimeen eri uskontojen edustajien kanssa. Suurin osa opiskelijoista pitää kuitenkin muslimien moraalia korkeampana kuin kristityillä, sillä heidän mielestään muslimit ovat sitoutuneempia uskontoonsa. Osa opiskelijoista oli uskontolukutaitoisia, esimerkiksi havaitsi väitelauseissa olevat väärät yleistykset, osa teki vääriä yleistyksiä uskonnon perusteella. Hyvin negatiivisia asenteita oli vain parissa vastauksessa. Koulun 1 opiskelijat suhtautuivat kristinuskoon keskimäärin positiivisemmin kuin koulun 2 opiskelijat. Negatiiviset asenteet vähenivät joissakin kysymyksissä ja lisääntyivät toisissa. Kokonaisuudessaan asenteissa ja uskontolukutaidossa ei tapahtunut suuria muutoksia kurssin suorittamisen myötä. Tosin valtaosa opiskelijoista oli hyvin suvaitsevaisia jo kurssin alussa, joten suurta muutosta ei ollut odotettavissa. Opiskelijan uskonnollisuudella ei ollut vaikutusta asenteisiin. Niillä vastaajilla, jotka ilmoittivat saaneensa tietoa kristinuskosta myös koraanikoulusta, vanhemmiltaan tai “tarkkailemalla suomalaisia”, esiintyi keskimääräistä enemmän negatiivisia asenteita. Uskontolukutaidon kehityksestä ja eikä muslimien asenteista kristinuskoa kohtaan ei ole tehty Suomessa paljon tutkimusta, joten tämä tutkimus tuo uutta tietoa vähän tutkitusta aihepiiristä.

Tutkielma käsittelee vuoden 1918 punaisia muistelmakertomuksia. Aineistona on käytetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ”1918”- kokoelman kertomuksia jotka liittyvät valkoisiin päälliköihin ja teloitettujen hautaamiseen. Tutkielmassa kartoitetaan tapoja, joilla punaisissa muistelmakertomuksissa käsitellään vihaa, surua ja katkeruutta sekä moraalista tuomiota. Lisäksi tarkastellaan, millaisia keinoja mustelmakertomukset tarjoavat traumasta selviytymiseen. Kertomukset tarjoavat muistelijalle mahdollisuuden käsitellä koettuja negatiivisia tunteita osana omaa viiteryhmää ja perinneympäristöä. Kertomuksissa ilmaistaan myös uskoa korkeampaan näkymättömään voimaan, jonka kosto tavoittaa väärintekijät joita vastaan sorretuilla itsellään ei ole mitään mahdollisuutta kostaa. Toisaalta kosto pahantekijälle tulee myös itse muistamisesta ja muistamalla häpäisyn kautta. Punaisen muistelman todistajaprojekti korostaa vastapuolen epäinhimilllisyyttä, julmuutta ja moraalittomuutta. Samalla se vahvistaa käsitystä oman ryhmän identiteetistä ja korkeammasta moraalista. Valkoisista päälliköistä kertovissa muistelmissa halutaan nimetä ja häpäistä terroritekoihin syyllistyneet nimenomaan paikallisella tasolla.Yliluonnollinen kosto saavuttaa muistelmakertomuksissa pahantekijät jonkin kauhean kohtalon iskun kautta. Punaisia ampunut ”lahtari”saattaa joutua kärsimään sairaudesta, hulluudesta tai köyhyydestä. Äärimmäisessä tapauksessa hän kuolee joko tapaturmaisesti tai oman käden kautta. Hautaamiseen liittyvät kertomukset kuvaavat paitsi surua, voimattomuutta ja kauhua, myös epäinhimilliseksi koettua tapaa, jolla punaisia vainajia kohdeltiin. Vainajien kunnioituksen puute korostaa todistusta moraalittomuudesta. Vainajien huono kohtelu on perinteisen ajattelun mukainen tabu-rikkomus, josta seuraa rangaistus. Muistelmakertomuksissa vainajat kummittelevat ja heistä tarttuu tabun rikkojaan saastuttavaa väkeä. Vainajakertomukset ovat hyvä esimerkki vanhan perinteen aktualisoitumisesta kriisitilanteessa. Kirkko ja hautausmaa toimivat monien kertomusten näyttämöinä. Papistoa muistelmakertomukset kuvaavat usein poissaolevina ja piittaamattomina. He eivät kuulu varsinaisiin pahantekijöihin, mutta heidän sympatiansa ovat valkoisten puolella. Papistoa arvostellaan muunmuassa siitä, että he kieltäytyvät siunaamasta punaisia vainajia. Käsitys korkeamman oikeudenmukaisuuden olemassaolosta, moraalista ja toisaalta hautaaamiseen liittyvät käsitykset liittävät tutkielman kirkkohistorian piiriin. Tutkielmassa on mukana myös perinteentutkimuksellinen ja folkloristinen näkökulma.

Muuttoliikkeen seurauksena yhä useampi yhteiskunta on monikulttuurinen. Globalisaatiosta aiheutuvat taloudelliset, poliittiset ja ekologiset muutokset lisääntyvät tulevaisuudessa entisestään. Eettinen vastuu on siirtynyt koskemaan kaikkia yhteiskuntia ja talouden muutokset ovat entistä kompleksisempia. Ongelmia on haastavampaa hoitaa ainoastaan lokaalisti. Yhteiskuntien kietoutuessa yhä tiiviimmin yhteen on vaikea ajatella tulevaisuutta, jossa olisi vain yhtä uskontoa, kulttuuria ja ajattelutapaa. Ensisijaisen tärkeää on varautua ennalta muutoksiin sekä yhteiskunnan väestölliseen integraatioon. Integraatio liittyy kiinteästi yhteiskunnalliseen kotouttamistyöhön, jota ohjataan osittain poliittisin päätöksin. Kotouttamistyö on kompleksinen ja monivaiheinen prosessi, jonka onnistumiseen vaaditaan useiden tahojen yhteistyötä. Oma tutkielmani käsittelee yhtä kotouttavaa toimintaa, kohtaamiskahviloita. Kohtaamiskahviloiden tarkoitus on lieventää ennakkoluuloja sekä tarjota tila erilaisten väestöryhmien kohtaamiselle. Ne ovat avoimia tiloja alueen asukkaille ja tarkoitus on, että paikalliset ihmiset voivat matalalla kynnyksellä tavata läheisen vastaanottokeskuksen asukkaita ja muita maahan muuttaneita. Tutkimukseni tavoite on selvittää, voiko kohtaamiskahvilatoiminta luoda pohjaa positiiviselle asennemuutokselle sekä miten toiminta lisää turvapaikanhakijoiden mahdollisuuksia sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan. Tutkielmani on teorialähtöinen hyödyntäen metodologisina apuvälineinä sosiaalipsykologian teorioita ja kirjallisuutta. Tutkimustuloksieni perusteella kohtaamiskahviloilla on potentiaalinen mahdollisuus luoda uusi yhteinen yläsisäryhmä ja vähentää sitä kautta ennakkoluuloja puolin ja toisin. Tavoitteilla, joita yhteiskunta asettaa sen jäsenille, on merkitystä hyväksytyksi tulemisen tunteelle. Onnistuneen kotouttamisen kannalta uskontoa on pidetty yhtenä tärkeänä elementtinä identiteetin vahvistamisessa. Uskontodialogin rooli jäi kuitenkin vähäiseksi kohtaamiskahviloiden arjessa. Kyselytutkimukseni mukaan moni koki olevansa uskonnollinen, mutta uskonnollista keskustelua ei juurikaan käyty. Kyselytutkimukseni sekä etnografisen päiväkirjani tulokset antoivat kuitenkin viitteitä siitä, että kontaktin onnistunut laajeneminen koski myös muita kuin omaa väestöryhmää. Epäselväksi kuitenkin jäi, olisiko toiminnalla mahdollisuus vähentää uskonnollista diskriminaatiota laajemmalla tasolla. Sekä kyselytutkimus että etnografinen päiväkirja osittivat, että kohtaamiskahviloiden positiivinen ilmapiiri antoi maahanmuuttajille sekä paikalliselle väestölle voimavaroja. He kävivät kahviloissa mielellään ja monet kokivat saaneensa ystävyyssuhteita sekä kosketusta muihin kulttuureihin. Tällä voi olla vaikutusta siihen, kuinka hyvin ihminen sopeutuu omaan sosiaaliseen ympäristöönsä sekä hyväksytyksi tulemisen kokemukseen, jolla taas on positiivinen vaikutus identiteettiä voimistavana tekijänä.

Tutkielmassa tarkastellaan uskonnon synnyn varhaista vaikutusta ihmisen tietoisuuteen ja ihmisen kehitykseen luonnossa. Tutkielmassa varhainen uskonto rinnastetaan muuhun kulttuuriin sisältyväksi ilmiöksi, kulttuurin yhdeksi perusrakenteeksi. Tarkastelun kohteeksi tarkentuu siten varhainen myöhäispaleoliittisen kivikauden ihminen ja hänen kulttuurinsa arkeologisten löydösten perusteella. Ihmisen tietoisuuden kehitystä kulttuurisessa ympäristössä kuvataan myös luonnontieteelliseltä kannalta. Uskonto mielletään tutkielmassa kulttuuri-ilmiönä tiedollisena kokonaisuutena, kulttuurisena tietovarantona. Uskonnollinen tieto siirtyy kulttuurista riippuen sen omaksumien sosiaalisten käytäntöjen kautta sosiaalisen oppimisen välityksellä yksilölle. Tiedon olemassaolon kannalta keskeinen säilymisen ja siirtymisen muoto on tällöin kulttuuriin sisältyvät erilaiset merkkijärjestelmät eli representaatiot. Ne välittyvät ihmisen tietoisuuden osaksi kielen ja rituaalien välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkielma lähestyy kyseistä ilmiötä myös antropologisen tiedon kannalta, missä kyse on ensisijaisesti ilmiöiden olemassaolosta osana varhaista kulttuurikehitystä. Tutkittavan aiheen olemuksen on katsottu mahdollistavan myös hyvin runsaan filosofisen lähestymistavan, jonka johdosta tutkielma sisältää jonkin verran tutkielman kirjoittajan käsityksiä tapahtuneesta silläkin varauksella, että se voi tarkoittaa samalla spekulatiivisen tiedon osuuden kasvua tutkielmassa. Tutkielman loppuun sisältyy ekskursiona tehty tarkastelu Etelä-Saksasta löydettyyn maailman vanhimpaan zoomorfiseen veistokseen Leijonamiehestä, joka on ihmisen ja aikoinaan eläneen luolaleijonan välinen hybridiolento. Tutkielmassa veistoksen symbolinen olento on mielletty Jumalan kaltaiseksi olennoksi varhaisen ihmisen tietoisuudessa, minkä vuoksi se on ilmaistu tutkielmassa myös persoonallisena olentona, isolla alkukirjaimella kirjoitettuna.

Tarkastelen tutkimuksessani lapsille suunnattujen kuolemaa ja surua käsittelevien kuvakirjojen välittämää kuvaa leikki-ikäisen lapsen kuolemakäsityksestä ja surusta hänen menettäessään läheisen ihmisen. Läheisellä ihmisellä tarkoitan tutkimuksessani lapsen omaa vanhempaa, sisarusta tai isovanhempaa. Tutkimusaineistoni koostuu yhdeksästä lasten kuvakirjasta. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on, millainen kuva lapsen kuolemakäsityksestä annetaan aihetta käsittelevissä lastenkirjoissa. Toisen tutkimuskysymykseni avulla selvitän, millainen kuva lapsen surusta ja sen ilmenemismuodoista annetaan aineistossa. Tutkimuksen taustaosiossa käsittelen muun muassa nykyistä kuolemakäsitystä, lapsen kuolemakäsityksiä ja surureaktioita. Kerron myös kuolema-aiheesta lastenkirjallisuudessa. Tutkimukseni on laadullinen ja aineiston analyysimenetelmänä käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Olen luonut analyysiosioon kaksi osiota, toisen kuolemasta ja toisen surusta. Tutkimustulokseni osoittavat, että analysoimissani lasten surukirjoissa kuvataan niitä piirteitä lasten kuolemakäsityksestä ja surusta, joita tutkimukseni taustaluvuissa käsitellään.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen neljän Intiassa vuosina 1794-1866 vaikuttaneen protestanttisen lähetystyöntekijän aikalaiselämäkertoja. He ovat William Carey (1791l–1834), Michael Wilkinson (1797–1848), Edward Lynch Cotton (1813–1866) ja Alexander Duff (1806–1878). Tutkitut elämäkerrat kuuluvat lähetystyökirjallisuuteen, jota erityisesti evankelikaaliset yhteisöt suosivat. Careyn elämäkerta ilmestyi vuonna 1837, Wilkinsonin vuonna 1858, Cottonin vuonna 1872 ja Duffin vuonna 1879. Menetelmäni oli kuvailla heidän elämänkaartaan ja sen tärkeimpiä tapahtumia kysyen, tuottiko lähetystyö Intiassa heille sellaista elämän tarkoituksellisuutta, josta Viktor Frankl teoriassaan puhuu ja joka on konkreettinen, havaittavissa oleva. Franklin mukaan elämän tarkoitus voi täyttyä luovien arvojen eli tekemisen, elämysarvojen tai asennearvojen kautta. Lisäksi pyrin selvittämään, oliko Raamattu puhutellut heitä nuorina johtaen Intiaan lähtöön ja toimintaan lähetystyössä. Lähetystyön metodit ja suhtautuminen maan kulttuuriin ovat myös tutkimuskysymyksiä. Tutkimani ajanjakso Intiassa alkoi Careyn saapumisesta vuonna 1794 silloin lähetystyökiellossa olevaan maahan ja päättyi Cottonin hukkumiseen Ganges-virtaan vuonna 1866. Careylle Intiasta tuli toinen kotimaa, hän vaikutti siellä 40 vuotta. Wilkinson oli Intiassa 25 vuotta ja Duff yli 30 vuotta. Näin pitkät ajanjaksot kertovat lähetystyön tärkeydestä ja merkityksestä heille. Tosin Duff ja Wilkinson palasivat terveydellisistä syistä välillä kotimaahan. Cotton ehti olla Intiassa vain kahdeksan vuotta. Vanhana Duff palasi Skotlantiin, mutta omisti loppuelämänsäkin Intian lähetystyölle. Lähetystyön metodeihin heistä kolme antoi oman erityispanoksensa, jonka rinnalla jokaisella oli perinteinen saarna ja julistus. Carey nosti kansankieliset Raamatut lähetystyön metodien keskiöön. Wilkinsonin erityispanos oli käännynnäisten taloudelliseen riippumattomuuteen pyrkivän yhteisön perustaminen ja Duffin kristillisen opetuksen lisääminen intialaisten koulutukseen ja englannin kielen sekä länsimaisen tiedon tuominen oleelliseksi osaksi sitä. Cotton tuki näitä pyrkimyksiä, mutta hän oli hallintomies, Kalkutan piispa. He kaikki hyväksyivät britti-imperiumin ja sen oikeutuksen muuttaa Intiaa. He myös brittien tapaan uskoivat suurten muutosten olevan mahdollisia. Varsinkin Carey ja Duff asettivat itselleen epärealistisen suuria velvoitteita, he lähtivät Intiaan pelastamaan miljoonia sieluja kadotukselta. Duff ja Cotton katsoivat, että englannin kielen taito toisi mukanaan brittien hyvät tavat ja moraalin. Carey ja Wilkinson hyväksyivät Intian kansankielet ja käänsivät sille uskonnollisia tekstejä. Careylle kääntämisestä tuli hänen kuolemattoman maineensa perusta, hän työtovereineen teki ja painoi Seramporessa raamatunkäännöksiä 25 kielelle. Intian ihmisiin, historiaan ja kulttuuriin tutkitut lähetystyöntekijät suhtautuivat hieman ristiriitaisesti, mutta paheksuivat näkemiään pakanallisia tapoja ja rituaaleja. Vain Cotton hyväksyi jossain määrin myös aasialaisperäisen sivistyksen. Vieraan kulttuurin kestäminen edellytti elämysarvojen ylläpitämistä. Careylle niitä tuotti botaniikan harrastus ja nuoruuden ammatin, suutarin, askareet, Duffille matkustelu ja tekniset askareet. Cottonia miellyttivät taide-elämykset ja arkkitehtuuri, myös itämainen. Wilkinsonin harrastuksena mainittiin urheilu. Heille kaikille perhepiiri oli tärkeä, vaikka sitä kovin vähän kuvailtiin. Asennearvo eli suhtautuminen kärsimykseen ja onnettomuuksiin, oli heillä aluksi muutokseen pyrkivä. Omaan kuolemaansa he suhtautuivat arvokkaasti ja näkivät itsensä uudessa todellisuudessa. Tutkielman pääkysymykseen Intian lähetystyöstä tarkoituksellisen elämän muotona voidaan vastata, että Careyn, Wilkinsonin ja Duffin elämässä Intian lähetystyö oli sisäistetty uusitestamentillisena lähetyseetoksena ja tuotti heidän elämäänsä vahvan tarkoituksellisuuden. He lähtivät Intiaan pelastamaan sieluja, tuomaan sinne evankeliumin sanomaa. Cottonin suhde lähetystyöhön oli erilainen, muut katsoivat hänen soveltuvan sen hallinnollisiin tehtäviin, Kalkutan piispanistuimelle. Cotton vain suostui tähän.

Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella niitä keinoja, joita Yhteisvastuukeräys on käyttänyt keräysesitteissään houkutellakseen ihmisiä osallistumaan keräykseen. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan käytettyjen keinojen yhteensopivuutta luterilaisen sosiaalietiikan kanssa. Tutkielman näkökulma on eettinen. Tutkittava aineisto on koottu Kirkkopalveluiden arkistosta ja se sisältää Yhteisvastuukeräyksestä vuosittain julkaistut keräysesitteet vuosilta 1959, 1960, 1974 sekä vuodesta 1979 vuoteen 2003. Luterilaisen sosiaalietiikan osalta tutkimuksessa tukeudutaan erityisesti suomalaiseen tutkimustraditioon, jota edustavat Antti Raunio, Tuomo Mannermaa sekä Jaana Hallamaa. Tutkimus on toteutettu referoimalla ja analysoimalla aineistoa sekä erilaisia tekstikokonaisuuksia ja pyrkimällä muodostamaan niiden pohjalta tutkimustehtävän kannalta mielekkäitä temaattisia kokonaisuuksia. Tutkielma sisältää neljä päälukua, joista ensimmäisessä käsitellään Yhteisvastuukeräyksen historiaa. Katsauksen tarkoituksena on esitellä keräyksen taitekohtia, jotka ovat vaikuttaneet sen toimintaan sekä keräysorganisaation diakonisen itseymmärryksen muodostumiseen. Seuraavat kolme päälukua käsittelevät aineiston pohjalta muodostettuja temaattisia kokonaisuuksia. Ensimmäinen kokonaisuus esittelee palkitsemisen yhtenä lahjoittamiseen rohkaisevana motivaatiotekijänä. Tutkimuksessa esitetään, että palkitseminen on osoitus pyrkimyksestä hyödyntää ihmisen luontaista itsekkyyttä. Käyttämällä hyväksi tätä ominaisuutta Yhteivastuukeräys jättää huomioimatta sen, että luterilaisesta näkökulmasta katsottuna sisäinen motivaatio on teon arvioinnin kannalta olennainen tekijä ja moraalin tehtävänä on pyrkiä paljastamaan väärät ja itsekkäät motiivit. Toisaalta palkitseminen näyttää olevan myös vastoin Antti Raunion esittämää tulkintaa kristillisen avustutyön perusteista. Kristillisen avustustyön tulisi pohjautua lahjan-ajatukseen eikä sillä tulisi pyrkiä tavoittelemaan ulkopuolisia päämääriä tai palkintoja. Toinen temaattinen kokonaisuus käsittelee lähimmäisyyttä ja lähimmäisen tarpeisiin vastaamista motivaatioon vaikuttavana tekijänä. Yhteisvastsuukeräyksen esitteissä lähimmäinen on kuvattu kahdella tavalla: avun tarvitsijana ja avun vastaanottajana. Esitystavoilla on pyritty vakuuttamaan lahjoittaja siitä, että apu on tarpeen ja että avun vastaanottaja kykenee hyödyntämään saamansa tuen. Lähimmäinen avun tarvitsijana ja lähimmäisen tarve näyttävät olevan laupiaaseen samarialaiseen liitetyn vertauksen ja Kultaisen säännön mukaan myös luterilaisen tarkestelutavan keskiössä. Toisaalta nykyinen hyvinvointiyhteikunnan malli, jota myös luterilainen sosiaalietiikka korostaa, edellyttää ihmisiltä taloudellista itsenäisyyttä sekä halua toimia tuottavalla tavalla yhteisön hyväksi. Nämä näkökulmat yhdessä näyttävät tukevan Yhteisvastuukeräyksen käyttämää esitystapaa. Kolmas temaattinen kokonaisuus esittelee auttamisen päämääriin ja tavoitteisiin viittavat tavat motivoida lahjoittajaa. Löydetyt keinot jakaantuvat kahteen ryhmään sen mukaan onko niissä pyritty viittaamaan auttamisella konkreettisesti saavutettuihin tuloksiin vai arvoihin. Molemmat lähestymistavat kutsuvat lahjoittajaa vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja köyhyyttä. Lutherin käsitys omaisuudesta, sen käytöstä sekä oppi pelatuksesta, joka on ihmisen omista teoista riippumaton, vaikuttivat yhdessä siihen, että luterilaiseen sosiaalieettiseen ajatteluun voitiin luontevasti yhdistää ajatus köyhyydestä yhteiskunnallisena epäkohtana. Toisaalta valtiolle siirtynyt päävastuu huolehtia köyhistä ja huonompiosaisista, on vaikuttanut kirkon mahdollisuuksiin toimia aktiivisena auttajana. Konkreettisen auttamistyön sijaan kirkon köyhyyden vastainen työ painottuu yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Yhteisvatuukeräyksen esitteissä kantaaottavuuden ja yhteiskunnallisen kritiikin sijaan on panostettu avustustyön konkreettisuuteen ja yksilön vastuuseen ja vaikutusmahdollisuuksiin.