Browsing by Title

Tutkimuskysymyksenä on selvittää lain ja evankeliumin distinktiota Lutherin kirkkopostilloissa Galatalaiskirjeen selityksen valossa. Lähtökohtana tutkimukselle on Galatalaiskirjeen selityksestä nouseva analyysi lain ja evankeliumin distinktiosta, jonka pohjalta tutkimus etenee Lutherin saarnoissa ilmenevään lain ja evankeliumin väliseen erotukseen. Tutkimuksen päälähteet ovat Lutherin kirkkopostillat sekä hänen Galatalaiskirjeen selitys. Tutkimuksen menetelmänä on systemaattinen analyysi. Galatalaiskirjeen selityksen analyysista nousi kuusi teemaa lain ja evankeliumin distinktiolle: Mooses ja Kristus sekä heidän alkuperä, lain ja evankeliumin sisällöllinen ero, laki ja evankeliumi lupaavat erilaisia asioita, lain ja evankeliumin erilaiset tehtävät, lain ja evankeliumin ero lähteiden välillä sekä Kristuksen esikuva. Tutkimuskysymyksen keskeisimmät tutkimustulokset: Lain ja evankeliumin välinen erotus ilmeni alkuperän suhteen siinä, että Jumala antoi lain Mooseksen kautta ja evankeliumin Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta. Sisällöllinen ero ilmeni lain ja evankeliumin välillä siten, että laki vaatii ihmiseltä täydellisyyttä ja evankeliumi annetaan yksin armosta. Lain ja evankeliumin lupausten ero näkyi siinä, että lain lupaukset ovat ehdollisia ja evankeliumin lupaukset ovat ehdottomia. Tehtävien eroavaisuus lain ja evankeliumin välillä näkyi siten, että laki osoittaa ihmiselle hänen syntisyyden, kuoleman ja Perkeleen vallanalaisuuden ja evankeliumi puolestaan tuo ihmiselle pelastuksen Kristuksen kautta laista, synnistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta. Lain ja evankeliumin ero lähteiden välillä ilmeni, sillä syntiin langennut ihminen tuntee lain luonnostaan, mutta evankeliumin ihminen oppii tuntemaan yksin Raamatun sanan kautta. Kristuksen esikuvan kautta ilmenevä lain ja evankeliumin distinktio tulee esille siten, että Kristuksen teot esikuvana toimivat ihmiselle lakina ja vastaavasti evankeliumina Kristus sekä hänen esikuva aukeaa lahjana ja aarteena. Tutkimuksen keskeisin johtopäätös: Luther osoittaa lain ja evankeliumin välisen distinktion kautta, että ihmisen vanhurskauttamisen ainut mahdollisuus on yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen kautta.

Tarkastelen tässä tutkielmassa filosofi Mary Midgleyn (1919–2018) käsitystä eläinten moraalisesta asemasta. Ensimmäisessä pääluvussa määrittelen Midgleyn käsityksen ihmisen moraalista, joka nousee ihmisluonnon pohjalta. Toinen pääluku keskittyy Midgleyn käsitykseen ihmisen ja eläimen suhteesta, ja moraalin soveltamisesta eläimiin. Midgleyn käsitys moraalista perustuu ihmisluontoon. Midgley uskoo, että vain ihmisluonnon perusteella voidaan määrittää, millainen ihminen pohjimmiltaan on, ja mikä on ihmiselle hyvää tai vahingollista. Midgley katsoo, että evolutiivinen näkökulma ja ihmisen vertaaminen muihin eläimiin auttavat ymmärtämään ihmisluontoa paremmin, ja auttavat siten myös moraalikäsitysten arvioimisessa. Midgleyn näkemystä ihmisluonnosta määrittää Charles Darwinin käsitys ihmisen sosiaalisesta luonteesta ja moraalin kehityksestä. Darwin katsoi, että moraali on kehittynyt ihmisen luonnollisten sosiaalisten tunteiden pohjalta, kun niiden välisiä ristiriitoja on pyritty ratkaisemaan. Midgleyn käsityksessä ihmisluonnosta on keskeisessä asemassa relationaalisuus, joka nousee ihmisen sosiaalisesta luonteesta. Ihmisen elämää määrittävät merkitykselliset suhteet ja siteet toisiin ihmisiin, mutta myös laajemmassa kontekstissa suhteet muihin eläimiin ja koko ulkopuoliseen maailmaan. Midgley kritisoi vahvasti individualismia ja sosiaalista atomismia, ja kiistää ihmisluonnon olevan pohjimmiltaan egoistinen ja atomistinen. Midgleyn käsitystä ihmisluonnosta määrittää holistinen näkemys, jossa ihmisluonto koostuu monista eri puolista, jotka ovat keskenään usein ristiriitaisia. Ihmistä on kuitenkin aina tarkasteltava kokonaisuutena. Eläinten moraalinen asema perustuu Midgleyn eläinetiikassa ihmisen relationaaliseen suhteeseen eläinten kanssa. Midgley katsoo, että eläimet ovat ihmisen kanssaeläjiä, joiden kanssa ihminen jakaa sosiaalisen ja ekologisen kontekstin maapallolla. Ihmiset ja eläimet jakavat myös yhteisen evolutiivisen historian, ja ovat siten samaa jatkumoa. Yhdessä ihmiset ja eläimet muodostavat yhteisön, jota Midgley kutsuu sekayhteisöksi (mixed community). Lajiraja (species barrier) on keskeinen käsite Midgleyn eläinetiikassa. Länsimaisessa ajattelussa on yleisesti korostettu ihmisen ja muiden eläinten välistä eroa. Yleensä ihmisen ja muiden eläinten välinen lajiraja on merkinnyt myös moraalin rajaa, ja eläimet on jätetty kokonaan moraalin piirin ulkopuolelle. Tätä rajaa on historiassa perusteltu ja vahvistettu monilla erilaisilla tavoilla. Midgley kritisoi näistä erityisesti kristinuskosta ja rationalismista nousevaa hengen ja materian dualismia, joka rajasi sielun ja järjen ainoastaan ihmisille kuuluviksi ominaisuuksiksi. Midgley katsoo, että ihmisen eläinkäsitykseen on vaikuttanut vahingollisesti myös evoluutioon liittyvän luonnonvalinnan tulkinta raadollisena yksilöiden välisenä kamppailuna, joka määrittää kaikkea elämää maapallolla. Midgley määrittelee lajirajan todelliseksi ja merkitykselliseksi asiaksi. Hänen mukaansa eläimen lajilla ja sille kuuluvilla ominaisuuksilla on oleellista merkitystä. Jokaisen eläinlajin jäseniä sitoo yhteen vahva biologinen side, joka muodostaa luonnollisen perustan oman lajin suosimiselle. Tämä ei kuitenkaan merkitse täyttä eksklusiivisuutta. Lajiraja ei ole niin ehdoton, että ihminen voisi sen perusteella sulkea kaikki muut eläimet moraalin ulkopuolelle. Midgley katsoo, että ihmisellä on moraalivaatimuksia sekä eläimiä että muuta luontoa kohtaan. Hän määrittelee kaksi erilaista moraalivaatimusten ryhmää: sosiaaliset ja ekologiset vaatimukset.

The arrival of the Mongols in Europe and the Middle East in the mid-13th century opened the until then unknown Asia to Western Christendom. The contacts between Europeans and Mongols eventually developed and led to increasing numbers of Latin Christians visiting Mongol-dominated China. Among the travellers were several Franciscan missionaries. So far, little research has been done on the medieval mission to China, and therefore the reasons for the success and decline of the mission have not been explained with sufficient accuracy. Particularly the decline of the mission has often been explained with external factors such as the collapse of the Mongol Empire or the Black Death, and since such external factors have dominated previous scholarship, the internal factors that can be found in the primary sources have received insufficient attention. The purpose of this thesis is to explore the reasons for the slow beginning, the rapid success, and the surprisingly undocumented end of the mission. Most sources pertaining to the mission are eyewitness accounts by the missionaries and papal bulls. I also use a number of travelogues relevant for the European-Mongol encounters of the period (John of Plano Carpini, William of Rubruck, Marco Polo, Rabban Sauma) as well as Chinese sources (Yuanshi). I begin by discussing the contacts between Europeans and Mongols since these form the background and wider context of the mission to China. Next, I devote three chapters to the three periods I have chosen to divide the history of the mission into. Between 1271 and 1294, the Western Church received and reacted to several pieces of information from Asia about the opportunities to do missionary work in the East, and eventually the first Western missionary to China, John of Montecorvino, arrived at his destination. Between 1294 and 1306, Friar John handled the mission alone, the Papacy being unaware of his work. During this time he experienced both success and setbacks while working among the Eastern Christians. From 1307 onward, the Papacy, inspired by letters from Friar John, took a more active role, which led to the formation of a church province in the East. However, as the mission was growing in scope, it was also declining, and the last group of missionaries sent to China in 1370 disappeared during their journey. My research shows that changes in the external environment have been overstressed in past research. The most important reasons for the slow beginning, the rapid growth, and the gradual and undocumented decline are best identified from the primary sources. It is evident that the Western Church reacted too slowly to Khubilai Khan s request for missionaries to China, and this was caused by the fact that the popes and the Roman Curia were unable to assess the opportunities and challenges present. Such unawareness led to two failed attempts to send missionaries to China. It was only in the 1280s that Nestorian travellers from China inspired the Western Church to organise the first successful missionary effort. When John of Montecorvino arrived in China, he could not persuade the Nestorians to join him in his work, but instead he attracted large amounts of Eastern Christians whom the Mongols had brought to China from the Western parts of Asia. However, despite its rapid growth, the mission was limited to relatively small groups, and the missionary work could be expanded only after the arrival of more missionaries in 1313. The role of the leaders of the Western Church remained passive, and due to the death of the European bishops in China, the church province was twice left without proper leadership even though China was open to receiving more missionaries. The mission declined gradually, and by the time external factors such as the Black Death could affect it, it had already ended. However, the forgotten missionary effort would continue in the 16th century as Europeans, inspired by medieval travellers to Asia, discovered the sea route to China.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella Rachel Turnerin Parenting for Faith - menetelmän lapsen jumalasuhteen tukemiseen tarkoitettuja toimintamalleja. Parenting Faith on Iso-Britanniassa anglikaanisessa kirkon piirissä työskentelevän Rachel Turnerin kehittämä kodin uskontokasvatusmenetelmä, jonka keskeisenä tavoitteena on lapsen jumalasuhteen tukeminen. Menetelmä on suunnattu kristityille vanhemmille yli kirkkokuntarajojen. Tutkimuksessa analysoitiin Parenting Children for a Life of Faith: Helping children meet and know God -teoksen sisältämiä kasvatusohjeita aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Tutkimuksen taustassa tarkastellaan lapsen jumalasuhdetta, spiritualiteettia, kristillistä kasvatusta, kotikasvatusta, vanhemman roolia uskontokasvattajana sekä uskontokasvatuksen käytännön sovelluksia. Lisäksi esittelen tutkimusaiheen kannalta relevantteja tutkimuksia. Tutkimuksen analyyseissä Parenting for Faith -menetelmästä nousi esille neljä lapsen jumalasuhteen tukemista koskevaa kasvatuksellista pääteemaa: 1) uskon eläminen todeksi kodin arjessa 2) myönteisen keskustelu- ja tunneilmapiirin luominen 3) lapsen yksilöllinen tukeminen ja 4) opettaminen. Menetelmän toimintamalleissa korostui lapsilähtöinen kasvatustyyli, jossa vanhemmalla on keskeinen rooli lapsen jumalasuhteen mallintajana. Erityisesti perheen jaetulla rukouselämällä on keskeinen rooli uskonnollisten sisältöjen ja käytäntöjen välittämisessä. Lisäksi metodi kannustaa vanhempaa avoimen keskustelukulttuurin edistämiseen sekä luovien työtapojen käyttämiseen osana kodin uskontokasvatusta. Jatkotutkimuksen kannalta olisi hyödyllistä selvittää, miten Parenting for Faith -menetelmä on otettu vastaan suomalaisissa perheissä, miten sitä sovelletaan käytännössä ja millaisia vaikutuksia sillä on lasten uskonnollisuuteen ja hyvinvointiin pidemmällä aikavälillä.

Tämä tutkimus on pienten lasten uskonnollista ajattelua kartoittavaa ja se lisää aikuisten käsitystä, siitä miten lapsi pohtii teologisia asioita. Tapaustutkimuksen viitekehyksenä on evankelis-luterilaisen seurakunnan varhaiskasvatus, joka on luonteeltaan tunnustuksellista kastekasvatusta. Varhaiskasvatusikäisellä tarkoitetaan tutkimuksessa 3–5-vuotiasta lasta. Tutkimuksen teoria muodostuu teologian ja varhaiskasvatuksen tieteenalojen rajapinnassa. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu tunnustuksellisen varhaiskasvatuksen uskontokasvatuksen viimeaikaiseen muotoutumiseen Suomessa, berrymanilaiseen Godly Play -ohjaukseen ja saksalaisen lapsiteologian ajatteluun, jossa lapsi kohdataan vakavasti otettavana oman uskonnon subjektina. Laadullisen tutkimuksen aineiston hankinta toteutettiin syksyllä 2015. Tutkimuksen aineistot on koottu yhtä lapsiryhmää havainnoimalla autenttisessa evankelis-luterilaisen seurakunnan kerhotilanteessa. Tutkimukseen tiedonatajina on yhteensä seitsemän tyttöä ja poikaa, joita tutkitaan ryhmänä ja neljää heistä haastatellaan yksilöinä. Tutkimuksen metodiksi valikoitui tieteidenvälinen vuorovaikutusanalyysi, joka huomioi lasten ryhmässä tapahtuvaa vuorovaikutusta ja sanatonta viestintää videointia apuna käyttäen. Tutkimustilanne ja yksilöhaastattelut dokumentoitiin videoimalla, valokuvaamalla ja osallistuvalla havainnoinnilla. Tutkimustilanteen lapsiryhmää ohjasi kirkon lastenohjaaja. Vuorovaikutusanalyysi mahdollisti aikuisen toiminnan, Godly Play -esineistön käytön ja lasten viestinnän kuvaamisen yhdessä. Suuri leikki -kerhon toiminnallisesta osuudesta kerättiin aineistoa vuorovaikutusta havainnoiden. Videoista koottiin havainnolliset aineistoesitykset, jotka sisältävät nonverbaalista viestintää ja lasten kerrontaa heidän teologisesta merkityksenmuodostamisen tavoistaan. Tutkimuskysymyksiä on kolme: 1. Millaisia merkityksiä varhaiskasvatusikäinen lapsi muodostaa Suuri leikki -kertomustilanteessa kuulemastaan yhteisessä ihmettelyosuudessa? 2. Miten lapsi vastaa kuulemaansa ja näkemäänsä Raamatun kertomukseen omalla spirituaalisella toiminallaan, joko taidetta luomalla tai leikkimällä Godly Play -materiaaleilla? 3. Millaisena Suuri leikki -kerhon toiminta näyttäytyy lapsiteologian näkökulmasta? Tutkimuksen tuloksissa todetaan, että Godly Play -kerrontametodi kehittää lapsen muistia ja vahvistaa kykyä yhdistellä aiemmin kuultuja Raamatun kertomuksia luovilla tavoilla. Lapsi pohtii kertomuksen erilaisia olosuhteita ja rakentaa omaa kertomusta aikuisen ja vertaisten kanssa käytävän keskustelun ja oman mielikuvituksen kautta. Lapsen ajattelu on kokonaisvaltaista ja omassa vertaisryhmässä lasten pohdiskelu on dialogista. Lapsen kontemplaatio toteutuu hänen osallisuudessa yhteisessä ihmettelyssä ja omissa vapaavalintaisissa puuhissa. Leikeissä ja taidepuuhissa lapsi työstää henkilökohtaista elämänkysymystään. Lapsiteologian valossa tapaustutkimuksen aineistossa on runsaasti esimerkkejä teologiasta lapsen kanssa, jossa aikuinen pohtii yhdessä lasten kanssa hengellisiä kysymyksiä. Toisaalta lapsi vahvistaa omaa spiritualiteettiaan omissa leikeissä ja taidepuuhissa. Aineistossa on esimerkkejä myös aikuisjohtoisesta teologiasta, joka haastaa lapsen kielellisen kehitystasoisen ajattelun. Tutkimus vahvistaa käsitystä varhaiskasvatusikäisen hengellisestä kompetenssista. Se lisää ymmärrystä näkökulmista pienen lapsen hengelliseen ohjaukseen ja uuteen lapsilähtöiseen teologiseen ajatteluun.

Tiivistelmä Referat Vuonna 1940 kustannusyhtiö Otava julkaisi kirjailija Eino Hosian (1905–1941) sotaromaanin Tuliholvin alla. Teos perustui Hosian omiin sotakokemuksiin Karjalankannaksen Taipaleella ja Vuosalmella. Sotatapahtumia, sekä niissä mukana olleita henkilöitä, luontoa ja eläinkunnan edustajia kuvatessaan, Hosia elävöitti kertomustaan käyttämällä varsin runsaasti Raama¬tun teksteihin perustuvia metaforia. Tarkastelen tässä tutkielmassani kyseisiä metaforia, jakamalla ne ryhmiin tyyppiensä perusteella ja rakentamalla niiden pohjalta raamattuteologista analyysia. Tutkin myös millaisia tunnelmia ja merkityksiä käytetyt metaforat Hosian kertomukseen luovat, sekä millais¬ten tilanteiden kuvauksissa mainittuja metaforia esiintyy. Selvitän myös mahdollisia syitä varsin mittavaan raamatullis¬ten ainesten käyttöön täysin maallisessa sotaromaanissa. Jaottelen Hosian romaanissa esiintyvät metaforat viiteen kategoriaan, jotka ovat: Kristukseen ja ristiin, ylösnouse¬mukseen, Ilmestyskirjaan, Vanhaan Testamenttiin, sekä manalaan ja helvettiin liittyvät metaforat. Edellä olevista kategori¬oista suurimman, Kristukseen ja ristiin liittyvien metaforien ryhmän, olen jakanut edelleen neljään kategoriaan: Tulevien tapah¬tumien enteilyyn ja odotukseen, odotuksen päättymiseen, kärsivää Kristusta kohden katsomiseen, sekä koettujen mene¬tysten jälkeisiin hetkiin liittyviin metaforiin. Lähestyn aihettani historiatieteen näkökulmasta, tutkielmani on kirkko- ja kirjallisuushistoriallinen selvitys, joka sivuaa myös sotahistoriaa, sekä poliittista historiaa. Systemaattisen teologian alaan kuuluvan raamattuteologian näkökulmat saavat tutkimuksessani merkittävän ja näkyvän osan. Tutkimusmenetelmäni on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Hosian kertomuksessa Suomen kansan talvisodassa kokemat kärsimykset rinnastuivat vahvasti Kristuksen pit¬käperjantaina kulkemaan tuskien tiehen, sekä Golgatan tapahtumiin. Sodan eturintaman olosuhteita sotilaiden näkökulmista käsin kuvates¬saan, Hosia käytti pääosin Ilmestyskirjaan ja Vanhaan Testamenttiin perustuvia metaforia. Kuvatessaan erityisen rajuja ja sekasortoisia eturintaman tapahtumia, kirjailija rinnasti olosuhteita myös Raamatusta löytyviin helvetin ja tuonelan kuvauksiin. Tuliholvin alla -romaania tarkastellessa syntyy vaikutelma, että Raamatulla on ollut kirjailija Hosialle omakohtainen, vahvoja tunnekokemuksia ja muistikuvia sisältänyt merkitys. Kirjailijan lapsuuden¬kodin kirjahyllystä löytyi Gustave Dorén kuvittama perheraamattu, jonka nuori Hosia oli jo kymmenen vuoden ikäisenä lukenut kannesta kanteen. Dorén dramaattisissa, valojen ja varjojen sävyttämissä Raamatun kuvituksissa, ja Hosian raamatullisessa symboliikassa on nähtävissä monia yhteisiä piirteitä. Hosia oli lahjakas sanankäyttäjä, lisäksi hänellä oli kuvataiteellista taustaa lapsuus ja nuoruusvuosiltaan. Hän oli mies, jota ei ollut mahdollista irrottaa satakuntalaisesta taustastaan. Lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat ja kotiseudun maisemat, seurasivat hänen mukanaan koko hänen elämänsä ajan, ja tulivat näkyviin myös hänen kirjallisessa tuotannossaan. Hosian lupaava kirjailijan ura jäi kesken hänen kaaduttuaan jatkosodan alkuvaiheessa Joutsenossa. Lyhyeksi jääneen, mutta eheän kirjailijan uransa aikana Hosia kirjoitti viiden vuoden aikana kaikkiaan viisi romaania.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli vastata tutkimuskysymykseen, millaiseen liturgiajumalanpalvelukseen osallistumiseen Helsingin ortodoksisen seurakunnan katekumeenikurssin 2018–2019 luento-opetus kasvattaa. Tutkimusaineiston muodostivat Helsingin ortodoksisen seurakunnan Sound Cloud -nimisessä musiikin suoratoistopalvelussa julkaisemista luentonauhoitteista poimitut liturgiajumalanpalvelukseen liittyvät sisällöt. Tutkimus toteutettiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Nostin analyysiyksiköistä neljä liturgiajumalanpalvelukseen osallistumisen ulottuvuutta. Liitin teemoittelemiini analyysiyksiköihin ortodoksisesta jumalanpalveluskirjallisuudesta ammentamiani lisäselityksiä ja omia pohdintoja. Lopuksi muodostin tulkinnoistani synteesin. Tutkimuksen taustaluvuissa esitellään katekumeeniopetuksen tavoitteita ja sisältöjä sekä varhaisessa kirkossa että osana itsenäisen Suomen vapaata sivistystyötä. Katekumeeniopetuksen historian kuvaaminen on edellytys 2000-luvun Suomen opetussuunnitelman ohjaaman, viime vuosina kehitetyn katekumeenikurssin hahmottamiselle. Tutkimuksen analyysi luonnehtii liturgiajumalanpalvelukseen osallistumisen ulottuvuuksia. Osallistumisen perustan muodostaa läsnäoleminen, joka on luonteeltaan passiivista. Se on muuttunut osallistumisen toisessa ulottuvuudessa aktiiviseksi tutkimiseksi ja ihastelemiseksi. Kolmannessa ulottuvuudessa seuraaminen on kehittynyt toimijuudeksi. Osallistumisen neljän ulottuvuus käsittää nähdyn, kuullun, seuratun ja tehdyn merkitykset. Nämä ulottuvuudet ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa: ymmärtäminen edellyttää toimimista, toimiminen havainnoimista ja havainnoiminen läsnäolemista. Valtaosan katekumeenikurssin luento-opetuksen liturgiajumalanpalvelukseen liittyvistä sisällöistä muodostavat havainnoiminen ja ymmärtäminen. Näin liturgiajumalanpalveluksesta luodaan tiedollinen osallistumiskokemus, jota sitten selitetään. Läsnäoleminen näyttäytyy osallistumiskokemuksen itsestään selvänä edellytyksenä. Siitä puuttuvan toimijuuden ymmärretään kehittyvän vain liturgiajumalanpalveluksiin osallistumalla ja muilta osallistujilta mallioppimalla. Olen käyttänyt tutkimuksessani osallisuuden sijaan osallistumisen käsitettä liittääkseni sen muiden aloittamaan tieteelliseen keskusteluun. Myös hahmottelemani osallistumisen ulottuvuudet vahvistavat, ettei liturgiajumalanpalveluksissa toteudu poliittinen osallisuus: Esimerkiksi hymnien valitseminen sekä rukousten ja saarnan muotoileminen seurakuntalaisista koostuvissa jumalanpalvelusryhmissä ovat mahdottomia liturgiajumalanpalvelukseen osallistumisen muotoja. Luento-opetuksessa osallistumisen edellytyksinä näyttäytyvät ennen muuta ortodoksisen toimintakulttuurin omaksuminen ja sen merkityksien sisäistäminen. Osallistujien vaikuttamista tavoiteltavampaa on siis liturgiajumalanpalveluksen vaikutus osallistujiin. Samalla väitän, että läsnäolemisen päälle rakentuva osallistuminen sisältää ulottuvuus ulottuvuudelta enemmän ja enemmän sosiaaliseksi osallisuudeksi ymmärrettyjä piirteitä. Tämä haastaa osallistumisen ja osallisuuden käsitteiden arvottavan erottelun. Käsitteiden määrittelyssä ja arvottamisessa tulisi siis huomioida entistä paremmin kulttuurilliset erityispiirteet, tutkimukseni tapauksessa ortodoksisen kirkon liturgisen elämän konteksti.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää lastenohjaajien näkemyksiä ja kokemuksia lapsen hengellisyydestä ja sen ilmenemisestä Suomen evankelis-luteriaisen kirkon päiväkerhoissa. Aineisto kerättiin Stimulated recall-metodilla, jossa kuutta lastenohjaajaa videoitiin kahtena päiväkerhokertana ja haastateltiin videoista valittuja tilanteita virikkeinä käyttäen kahdesti. Tutkimusaineisto koostui siten vuonna 2013 pidetyistä kahdestatoista haastattelusta, joissa katsottiin yhteensä noin 60 lyhyttä tutkimusaiheeseen liittyvää videotilannetta. Stimulated recall-metodin avulla lastenohjaajat pystyivät tarkastelemaan lapsen hengellisyyttä hyvin monipuolisesti ja laajasti. Tutkimuksen alkuperäinen tutkimustehtävä oli tutkia lastenohjaajien tapoja vaalia lasten hengellisyyttä päiväkerhoissa. Tämä rajattiin tutkimuksesta pois tutkimusprosessin loppupuolella, sillä tähän liittyi monia haasteita. Ennen kaikkea aineiston huomattiin olevan liian runsas alkuperäisellä tutkimussuunnitelmalla. Tutkimusaineisto oli tarpeeksi kattava kuitenkin antamaan luotettavan kuvan lastenohjaajien näkemyksistä ja kokemuksista lapsen hengellisyydestä päiväkerhoissa. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus. Haastatteluaineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Haastatteluissa virikkeinä katsottuja videotilanteita ei analysoitu, vaan ne olivat analyysissa selventämässä haastatteluja ja sitä, miten tutkimustuloksiin päästiin. Analyysia tukemassa ovat tutkimuksen viitekehys etenkin lapsen spiritualiteetista ja uskonnollisesta kehityksestä. Tutkimustuloksia peilattiin aikaisemman tutkimuksen lisäksi myös kirkon varhaiskasvatuksen asiakirjoihin. Lapsen hengellisyyden ytimeksi muodostui kokonaisvaltaisuus, koska hengellisyys nähtiin osaksi lapsen koko elämää. Tämä ydin rakentui lastenohjaajien yksityiskohtaisemmista näkemyksistä ja kokemuksista siitä, mitä lapsen hengellisyys on ja, miten se päiväkerhoissa ilmenee. Näistä taas muodostui kaksi isompaa aihealuetta, lapsen tapa toimia ja käyttäytyä sekä tunteet ja kokemukset. Lisäksi aineistosta tarkasteltiin, mitä lastenohjaajat katsoivat lapsen hengellisyyden olevan. Lapsen hengellisyyden ominaisuuksiksi nousivat aineisosta kokonaisvaltaisuus, yksilöllisyys, luonnollisuus, lapsenkaltaisuus ja salaperäisyys. Tutkimusprosessin vaikutusta lapsen hengellisyysnäkemyksiin nostettiin hyvin vähän esille. Kuitenkin tutkimusprosessin katsottiin nostaneen lapsen hengellisyyden keskeiseksi huomion ja pohdinnan aiheeksi sekä antaneen uusia näkemyksiä sen luonteesta. Lapsen hengellisyyttä tarkasteltiin niin spiritualiteetin inhimillisen ominaisuuden kuin kristillisen spiritualiteetin näkökulmista käsin. Aineistosta oli kuitenkin huomattavissa, että tutkittavien näkemyksiä ohjasi hyvin vahvasti kristillinen ajattelutapa. Tämä myös rajoitti tutkimusaiheen tarkastelua. Tutkimuksen tulokset olivat selkeässä linjassa niin aikaisemman tutkimuksen kuin kirkon asiakirjojen linjausten kanssa. Kuitenkin muutama merkittävä ero aikaisempaan tutkimukseen verrattaessa oli havaittavissa. Etenkin aineistosta jäi puuttumaan eksistentiaalisten kysymysten, monikulttuurisuuden ja kuoleman mysteerin merkitys osana lapsen hengellisyyttä. Lisäksi lapsen hengellisyyttä tarkasteltiin vain uskonnon etenkin kristinuskon yhteydessä. Tarkastelua ohjasi myös vahvasti myönteinen näkemys lapsen hengellisyydestä ja sen kehittymisestä. Lastenohjaajat kokivat tutkimuksen antaneen hyvän tilaisuuden lapsen hengellisyyden tarkasteluun ja pohtimiseen. Tämän katsottiin usein jäävän päiväkerhoarjessa vähälle. Tutkimuksen perusteella lapsen hengellisyys kuuluu merkittäväksi osaksi päiväkerhojen arkea. Lapsella on olemassa rikas hengellinen elämä, jolla on päiväkerhossa tilaa ja aikaa kasvaa, kehittyä ja tulla esille. Lapsi saa päiväkerhossa poimia luonnollisesti omalla painollaan kristillisiä eväitä omaan hengelliseen elämäänsä. Päiväkerhossa lapsen annetaan olla hengellinen kuitenkin vapaasti, luonnollisella omalla tavallaan.

Tutkielma etsii vastauksia kysymyksiin mitä on lapsen vastaanottaminen, mitä on lapsenkaltaisuus ja miten tulla suureksi. Tutkielman lähdeteksteinä käytetään Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumitekstejä ”Kuka on suurin?” ja ”Jeesus siunaa lapsia” otsikoiden alta. Tutkielma jakautuu kahteen osaan: analyysiin ja synteesiin. Analyysissa lähdetekstejä on tarkasteltu erikseen. Jokaista synoptista evankeliumia on käsitelty kummankin kohdan osalta erikseen. Analyysiosasta nousseista synoptisten evankelistojen yhteisistä aiheista muodostuvat synteesiosan teemat. Teemoja käsitellään yksittäin peilaten niitä ympäristöönsä, josta käsin evankelistat kirjoittivat. Näitä teemoja ovat vastaanottaminen, valtakunta, lastenkaltaisuus ja suureksi tuleminen. Vastaanottaminen liittyy sekä lapsen että valtakunnan vastaanottamiseen. Vastaanottaa verbinä sisältää hyväksymistä, tervetulleeksi toivottamista ja vieraanvaraisuutta. Lasten vastaanottaminen vaatii näitä kolmea. Lapsen vastaanottaminen ei ollut tavallista, sillä lapset kuuluivat alhaiseen sosiaaliluokkaan ja olivat yhteiskunnallisen arvojärjestyksen loppupäässä. Vastaanottamiseen lasten kanssa liittyy kiinteästi (taivasten/Jumalan) valtakunta. Lapsista tehtiin valtakuntaan astujien malleja. Kaikista yhteiskunnan sosiaaliluokan alhaisista juuri lapset valittiin tähän, ”sillä heidän kaltaistensa on (Jumalan) valtakunta.” Lapsilla oli tiettyjä ominaisuuksia, joita arvostettiin valtakunnassa. Näiksi ominaisuuksiksi on lueteltu riippuvuus, luottamus ja nöyryys. Lastenkaltaisilla oli myös mahdollisuus astua valtakuntaan. Lastenkaltaisiksi on evankeliumitutkimuksessa ehdotettu opetuslapsia ja Jeesuksen seuraajia. Jeesus liikkui syntisten ja halveksittujen parissa, mutta heitä ei huolittu valtakunnan malleiksi, vaikka heitä kuvasi riippuvuus. Lastenkaltaiset ymmärsivät valtakunnan luonteen lahjaksi annettuna ilman omia tekoja, ja että saivat nauttia siitä sellaisina kuin olivat. Suureksi tuleminen kuitenkin liittyy lapsiin, lastenkaltaisiin ja erityisesti syntisiin ja halveksittuihin. Nimittäin suureksi tullut on ensin ollut kaikkien palvelija, siis edellä mainittujen ihmisryhmien. Suureksi tulemiseen vaadittiin kunnian ja häpeän kulttuurin ylittämistä, sillä se oli oman kunnian kustannuksella häpeällisemmän ihmisen etusijalle asettamista. Suurin otti vastaan nämä syntiset ja heikot.

Käsittelen tässä tutkielmassa Ira David Sankeyn toimintaa ja merkitystä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian herätyskristillisessä kentässä 1870–1880. Rajaan aikakauden tähän kymmenen vuoden ajanjaksoon, koska katson sen olevan relevantti tutkimukseni osalta. Ajanjakso on kriittisen merkittävä Sankeyn toiminnassa. Keskityn työssäni erityisesti Sankeyn toimintaan evankelistana, jonka välineet evankeliumityöhön olivat musiikki ja lyhyet opetuspuheet sekä herätyskampanjoiden suunnittelu, järjestäminen ja toteutus. Tarkastelen toimintaa myös kaupunkievankelioimisen näkökulmasta ja sitä, millä tavalla suurimittainen teollistumisen ja kaupungistumisen aikakausi vaikutti herätystoimintaan. Sankey otti evankelistaparinsa Dwight Lyman Moodyn kanssa käyttöönsä uusia, tehokkaita keinoja kaupunkilaisten tavoittamiseksi. Aiemmassa tutkimuksessa on painotettu vahvasti Sankeyn muusikkoutta, kun taas hyvin vähälle huomiolle on jäänyt Sankeyn järjestöaktiivisuus ja Sankeyn osuus Moody ja Sankey –kampanjoiden suunnittelussa ja toteutuksessa. Vertailen Sankeytä muihin sanoittajiin ja säveltäjiin protestanttisessa herätyskristillisyydessä. On mielenkiintoista peilata Sankeyn tekstejä oman aikakautensa kuvina ja tutkia, pyrkikö Sankey ottamaan kantaa Yhdysvalloissa 1870-luvulla tapahtuneisiin suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin kuten taloudelliseen lamaan, suurtyöttömyyteen, sekä työläisten oikeuksiin. Tutkimustulosten perusteella on selkeästi todettava että Sankey ei ottanut esille tai käsitellyt missään yhteydessä edellämainittuja aiheita. Tulokset osoittavat myös, että Sankey ei ottanut kantaa vapautuneiden orjien asemaan ja olosuhteisiin tai ihmisoikeuskysymyksiin. Aiemmassa tutkimuksessa Sankey on jäänyt valitettavan taka-alalle ja häntä on käsitelty pääasiassa Dwight Lyman Moodyn muusikkokumppanina. Tarkastelen tässä tutkimuksessa Sankeyn toimintaa ja merkitystä laajemmin ja monipuolisemmin kuin aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa on tehty. Havaitsin, että Sankeyn monipuoliset lahjat olivat kriittisen tärkeitä Moody ja Sankey –kampanjoiden onnistumiselle. Tutkimukseni osoittaa Sankeyn ja Moodyn olleen tasavertaiset kumppanit, jotka jakoivat yhteisen vision ja mission. Sankey oli laulava evankelista, jonka toiminnalla oli huomattava merkitys erityisesti Yhdysvaltain, mutta myös Iso-Britannian ja Irlannin herätyskristillisessä kentässä. Hänen ansioistaan ihmiset lähtivät mukaan kirkko- ja tunnustuskunnat ylittävään toimintaan.