Browsing by Title

Tutkin Taizé -yhteisöön liittyvää lehtikirjoittelua Helsingin sanomissa, Kotimaa-lehdessä ja Kirkko ja kaupunki lehdessä. Löysin kahdeksan teemaa, jotka nousivat pintaan lehtiartikkeleista. Tutkimukseni on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Niitä olivat: Taizén syntytarina, veli Rogerin kuolema, uusi priori veli Alois, Taizé -yhteisöön matkustaminen, elämä Taizéssa, Taizén periaatteet, Taizén toimijat ja osallistujat. Lähdin tutkimaan minkälaisen kuvan lehdet antavat Taizésta. Tutkimukseni on hyvin pitkälle Taizé -yhteisöön liittyvää kuvailevaa lehdistö tutkimusta. Vertailen lehtijuttuja myös kirjallisuuteen, joka liittyy käsiteltävään teemaan. Seuraavat asiat tulivat esille: Taizé perustettiin vuonna 1940, jolloin veli Roger piilotteli talossaan Taizén kylässä sotapakolaisia, joiden joukossa oli myös juutalaisia. Yhteisö syntyi kun Ranska vapautui Saksan miehityksestä vuonna 1944 ja veli Rogerin unelma miesten ekumeenisesta yhteisöstä toteutui. 1950-luvulta lähtien Taizé -veljet ovat vastaanottaneet nuoria viikon kerrallaan kestäviin vierailuihin yhteisössä. Nuoret ja veljet rukoilevat kolme kertaa päivässä Sovituksen kirkossa ja keskustelevat pienryhmissä Raamatun teksteistä. Yhteisö toimii vapaaehtoistyön voimin ja vieraat auttavat veljiä käytännön töissä. Yhteisöön voi jäädä jopa vuodeksi vapaa-ehtoistyöhön ja jotkut jäävät tämän jälkeen pysyviksi veljiksi yhteisöön. Taizé- veljet järjestävät myös Taizé -kokouksia ympäri maailmaa suurkaupungeissa. Suomessa oli Taizé- kokous Helsingissä vuonna 2012 syksyllä. Taizé- yhteisö pyrkii edistämään ekumeniaa kirkkojen välillä. Kirkot eivät ole enää ehtoollis-yhteydessä toisiinsa ja Taizé- veljet pyrkivät siihen, että kirkot voisivat erimielisyyksistä huolimatta elää sovussa keskenään eikä oppiriitojen tulisi erottaa kristittyjä toisistaan. Taizéssa nuoret saavat kaikki ehtoollisen kirkkokuntaan katsomatta. Taizé on myös rauhan liike, joka pyrkii edistämään ihmisten rauhanomaista rinnakkaiseloa, jotta sodat voitaisiin ehkäistä maailmassa. Taizé- laulujen rauhoittavat sävelmät luovat Taizéssa ystävällisen ilmapiirin vierailijoiden kesken. Yhdessä rukoileminen tuo ihmiset lähemmäs toisiaan ja mahdollistaa sovussa elämisen vierailijoiden keskuudessa. Suomessa Anna-Maija Raittila on tuonut Taizén ihanteita suomeen 1970-luvulta lähtien. Hänen perustamansa Omenapuukylä, jota seurasi Morbacka ja Ukinranta ovat yhteisöjä, jotka ovat viljelleet Taizé-henkistä elämäntapaa.

Tutkielmassani käyn läpi lehtimajajuhlaa koskevia Toisen temppelin ajalla ja heti sen jälkeen kirjoitettuja tekstejä, jotka jollakin tavalla avaavat näkökulmia Toisen temppelin ajan Lehtimajajuhlaan. Tekstien perusteella tarkastelen miten Heprealaisen Raamatun juhla kehittyi Mishnassa kuvatuksi juhlaksi ja millaisia rituaaleja ja merkityksiä lehtimajajuhlaan yhdistettiin ja miten sen merkitystä tulkittiin. Tutkimuksessani käy tekstiaineiston pohjalta ilmi, että juhla sai kolme pääasiallista merkitystä. Osassa tekstejä lehtimajajuhlaan assosioitui poliittisen ja uskonnollisen vallan vaihtuminen, mikä messiaaniseen odotukseen liitettynä synnytti juhlan aikana ilmapiirin, joka usein johti väkivaltaisuuksiin. Toisessa ryhmässä tekstejä esiin nousi pappiskeskeinen tulkinta juhlasta. Siinä juhla on temppelijuhla, jossa juhlan pyhyys varmistetaan oikein tehdyin rituaalein. Kolmannessa ryhmässä teksteille keskeistä oli eskatologinen tulkinta. Lehtimajajuhla oli aikaa, jolloin katsottiin tulevaisuuteen ja ikävöitiin Israelin tulevaa lunastusta. Mishnan kuvaama lehtimajajuhla osoittautui neljänneksi tulkinnaksi, farisealaisten juhlaksi, jossa tavalliset ihmiset Jumalan pyhänä kansana kokoontuivat viettämään pyhiinvaellusjuhlaa temppeliin ja osallistumaan sen rituaaleihin. Yhteistä jokaiselle tulkinnalle oli luottamus Jumalan lupaukseen ja liittoon. Kaikki kokoontuivat Jumalan eteen juhlimaan liiton kansana, odottaen lunastusta. Lehtimajajuhlan juhlijan ymmärrys siitä, miten Jumalan lupaus täyttyisi, vaihteli. Siksi myös odotukset ja juhlan ilmiasu vaihtelivat.

Katolisen kirkon johto kiinnitti huomionsa vuonna 1984 brasilialaiseen teologiin Leonardo Boffiin, joka oli julkaissut kirjan ”Church: Charism and Power”, jossa hän arvosteli avoimesti kirkon johtoa ja hierarkisuutta. Uskonopin kongregaation prefekti kardinaali Joseph Ratzinger kutsui Boffin kuulusteltavaksi kirjansa kirjoituksista Vatikaaniin. Boff edusti Latinalaisessa Amerikassa syntynyttä vapautuksen teologia -liikettä, johon myös hänen kirjansa liittyi. Vapautuksen teologia oli katolisen kirkon johdon näkökulmasta ongelmallinen sen marxilaisten taustojen takia. Pro gradu -tutkielmassani tutkin, miten yhdysvaltalainen lehdistö uutisoi Boffin kuulusteluun, tuomitsemiseen ja lopulta vapauttamiseen liittyviä tapahtumia vuosien 1984, 1985 ja 1986 aikana. Näiden tapahtumien aikaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa keskeisessä roolissa oli marxilaisuuden kukistaminen. Päälähteinäni tutkimuksessani käytän kahta laajalevikkistä yhdysvaltalaista sanomalehteä, The New York Timesia ja The Washington Postia. Tutkimuksessani keskeisenä kysymyksenä on lehtien suhtautuminen latinalaisamerikkalaiseen marxilaissävytteiseen vapautuksen teologiaan ja tämän edustajaan Leonardo Boffiin. Lisäksi tarkastelen tutkimuksessani, millaisia eroja lehtien uutisoinnissa voidaan havaita. Käytän tutkimuksessani lehdistöhistorian tutkimusmenetelmää. Analysoin kvalitattiivisesti uutisten sisältöä ja niiden tarjoamia näkökulmia. Pyrin selvittämään eroja lehtien uutisoinnissa. Tarkastelen julkaistujen uutisten määrää ja esimerkiksi niissä käytettyä kuvitusta. Tutkimukseni osoitti, että The New York Times uutisoi Boffiin liittyvistä tapahtumista enemmän kuin The Washington Post. The New York Times suhtautui uutisoinnissaan myönteisemmin Leonardo Boffiin ja vapautuksen teologiaan. The New York Timesin uutisoinnissa Boffin työ, sen perusteet, hänen mielipiteensä ja hänen kannattajiensa lausunnot tuotiin selkeämmin esiin, kun taas The Washington Post keskittyi katolisen kirkon johdon näkökulmaan. The Washington Post esitti uutisoinnissaan Leonardo Boffin selkeämmin kirkon toiminnan kriitikoksi ja keskittyi uutisoinnissaan hänen rikkeisiinsä. The Washington Post liitti Leonardo Boffin ja hänen edustamansa vapautuksen teologian uutisoinnissaan tiiviimmin marxilaisuuteen kuin The New York Times.

Tutkielmani käsittelee Anna-Maija Ylimaulan (s. 1950) vuonna 1976 ilmestyneen esikoisromaanin Papintytön vastaanottoa. Vanhoillislestadiolaista herätysliikettä sisältäpäin kuvaava Papintyttö arvioitiin useissa sanoma- ja aikakauslehdissä ympäri Suomen, ja siitä otettiin nopeasti kaksi uutta painosta. Kiinnostusta herättänyt kirja synnytti laajan keskustelun. Analysoimani kirja-arvostelut ovat ilmestyneet heti kirjan julkaisemisen jälkeen vuosina 1976 ja 1977. Kirja-arvosteluissa liikuttiin sekä kirjan sisällön ja juonen ympärillä että pohdittiin lestadiolaisen liikkeen tilaa ja suhdetta yhteiskuntaan. Papintyttö on omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävä tarina vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvaneesta papin tyttärestä. Minämuodossa elämänvaiheitaan kirjassa esittelevä päähenkilö kyseenalaistaa herätysliikkeen opit ja lopulta erkaantuu liikkeestä. Päähenkilön elämässä on monia yhtäläisyyksiä kirjan kirjoittaneen Anna-Maija Ylimaulan elämään, minkä vuoksi kirja-arvosteluissa toistuvasti kysyttiin, oliko Papintyttö elämäkerta vai fiktiivinen tarina. Lestadiolaisuus kohtasi 1970-luvulla muutostilassa olleessa yhteiskunnassa monenlaisia haasteita. Paineita uudistumiseen tuli sekä liikkeen sisä- että ulkopuolelta. Papintytön arvosteluissa toistui elämäkerta-kysymyksen lisäksi pohdintaa siitä, tarkoittiko Ylimaula kirjansa paljastavaksi syytökseksi lestadiolaisuutta kohtaan, vai oliko kirjoitus sovinnainen kertomus. Kirja-arvostelijat olivat usein kannanotoissaan erimielisiä, sillä kirjan keskeinen teema, lestadiolaisuus, oli useimmille kirja-arvostelijoille vieras. Lisäksi kaunokirjallisuuden tulkitseminen on aina omakohtaista. Tutkimuksessani pohdin, millaisia mahdollisuuksia kaunokirjallisuudella on nostaa keskustelunaiheeksi arkoja, vaiettuja aiheita. Huomioni kiinnittyy siihen, millä tavalla Papintyttö rohkaisi kirja-arvostelijoita pohtimaan uskonnollisuuteen, yhteisöllisyyteen ja kasvuun liittyviä kysymyksiä, ja millainen kuva lestadiolaisuudesta kirja-arvostelujen perusteella muodostui.

Tutkimuksen tavoitteena on vastata siihen, miten Martti Lutherin jumalanpalveluksen teologia ilmentää hänen vanhurskauttamisoppiaan. Tätä varten muodostetaan ensin käsitys Lutherin vanhurskauttamisopista, toiseksi hänen jumalanpalveluksen teologiastaan ja kolmanneksi vastataan tutkimuskysymykseen yhdistämällä nämä. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi: tutkimuskysymykseen pyritään vastaamaan Lutherin omia tekstejä ja niiden sisäisiä suhteita tutkimalla. Jumalanpalvelusta käsittelevät tekstit on rajattu vuosiin 1520–1526, joihin sijoittuvat esimerkiksi Lutherin tekemät messukaavat. Analyysissä ja sen taustana hyödynnetään myös aiempaa tutkimuskirjallisuutta. Vanhurskauttamisopin osalta keskeisiä tutkimustuloksia ovat ristin teologian merkitys vanhurskauttamisopin ja Lutherin muunkin teologisen ajattelun taustalla, uskon ja rakkauden merkitys Lutherin vanhurskauttamisopin prinsiippeinä sekä ajatus osallisuudesta Kristukseen Lutherin vanhurskauttamisopin perustana. Jumalanpalveluksen teologian osalta paljastuu uskon ja rakkauden merkitys myös sen prinsiippeinä. Lutherin messukaavoista havaitaan puolestaan halu puhdistaa messu reformatorisen opin vastaisista asioista, mutta pitää se muuten pääosin ennallaan. Vastauksena tutkimuskysymykseen voidaan ensinnäkin todeta, että uskon ja rakkauden dialektiikka muodostaa keskeisen yhtymäkohdan Lutherin vanhurskauttamisopin ja jumalanpalveluksen teologian välille: vanhurskauttamisoppinsa pohjalta Luther näkee, että usko vapauttaa kristityn ulkoisista jumalanpalvelusjärjestyksistä, mutta rakkaus kuitenkin sitoo yhteiseen hyvään ja yhtenäisiin järjestyksiin. Myös Lutherin messukaavat ilmentävät hänen vanhurskauttamisoppiaan. Niiden perusrakenne, johon kuuluu katabaattinen ja anabaattinen ulottuvuus, vastaa Lutherin vanhurskauttamisopin perusrakennetta uskosta ja siitä seuraavasta rakkaudesta. Lisäksi vanhurskauttamisoppi toimii keskeisenä kriteerinä, jolla Luther uudistaa messua: esimerkiksi ehtoollisrukouksen poistaminen johtui sen viittauksista messu-uhriin, joka puolestaan oli vääränlaisen vanhurskauttamisopin ilmentymä.

Narrative view of person, suggested by MacIntyre and Ricoeur, represents a holistic and teleological perspective on moral personhood. It recognizes the historicity of human being that appears in the narratives that an individual tells about his or her life, and the ethical character connected to this historicity. Consciousness of staying the same in the past, in the present, and in the future implies that person can take moral responsibility of his or her actions in relation to the others. On the other hand, understanding human being as historical affects the ethical judgment: actions can never be judged separated from the motives of the agent and the prevailing circumstances. Balancing between teleology and deontology, contextuality and universality, the narrative perspective encourages to embrace the perspective of practical wisdom to ethical judgment. Both MacIntyre and Ricoeur content that moral rules are necessary to create a framework for what is right or wrong. However, in addition to rules, evaluation relates to the overall vision of good. Alasdair MacIntyre and Paul Ricoeur have different motivations to embrace the narrative approach on human being. MacIntyre thinks that the moral disorder reflected in emotivist tendency of the contemporary moral discussions results from rejecting the teleological view of ethics. Believing in the superiority of Aristotelian virtue ethics to provide a better basis for morality than the rational options presented by the Enlightenment authors, he builds his theory of narrative unity on concepts deriving from Aristotle: virtues, practices, traditions, and telos that expresses the aim of good life. Also Ricoeur’s view is teleological, appearing in his ethical aim of ”good life with and for others in just institutions,” despite that his starting point is different. On the one hand, based on his own analysis in Time and Narrative, Ricoeur thinks that narrative helps an individual understand himself both on historical and ethical level: in addition to collecting the separate events as a discordant concordance, narrative provides a place for ethical deliberation. On the other hand Ricoeur is aware of the ability of narratives to transform one’s character: encountering of narratives of religions, similarly as encountering narratives of others, affects person’s identity. From the perspective of theology, understanding human being as a narrative self encourages both to connect to one’s own tradition, and to take the others into account in their singularity. Connecting to one’s religious tradition, becoming conscious of one’s roots by encounter with the narratives of one’s religious tradition or others representing the same tradition may result in a positive, ethical transformation that makes one open up towards the others and to function for the sake of the others: either in one’s personal life or on the level of institution. To take the others into account in their singularity from theological point of view could mean acknowledging the varying life-situations of individuals, their motives and social circumstances, instead of judging persons by their actions based on predefined religious principles. Also, taking into account that the other does not necessarily share the same religious conviction, for example by undressing one’s speech from religious symbols and arguments while discussing common affairs, can be one way to respect the other as narrative self.

Kristillisen Kirkon hajaannus eri kirkkoihin on Raamatun mukaan väärin. Kirkkojen Maailmanneuvosto on pyrkinyt löytämään koko olemassa olonsa ajan ykseyttä eri kirkkokuntien välille. Yhtenä tällaisena suurena saavutuksena on Limassa vuonna 1982 hyväksytty asiakirja (BEM-dokumentti). BEM-dokumentti saavutti eri kirkkojen parissa erittäin suuren huomion. Vaikka anglikaanisella ja luterilaisella kirkkoperheillä on ollut aina läheinen yhteys, ei virkojen suhteen ole löytynyt ennen BEM-dokumentin laatimista yhteistä näkemystä. Englannin kirkolla ja Pohjoismaiden luterilaisille kirkoilla on ollut 1900-luvulla sopimuksia kasteesta ja ehtoollisyhteydestä, mutta sopimukset ovat olleet suppeita vailla laajempia teologisia perusteluita. Suurin erottava kysymys on ollut virkateologia. Anglikaanit ovat aina painottaneet historiallisen piispuuden merkitystä, kun luterilaiset ovat puhuneet sanasta ja sakramenteista. Apostolisuuden käsitteen laajentaminen BEM-dokumentin mukaisesti mahdollisti vuonna 1987 Niagarassa pidetyn neuvottelun, jossa saatiin laadittua yhteinen näkemys apostolisesta seuraannosta ja kaitsennan virasta tätä toteuttamassa kummassakin kirkossa. Välittömästi Niagaran raportin julkistamisen jälkeen alkoivat Britannian ja Irlannin anglikaaniset kirkot ja Pohjoismaiden ja Baltian luterilaiset kirkot konsultaatiot lähemmästä ykseydestä Näiden neuvotteluiden tuloksena syntyi Porvoon yhteinen julkilausuma. Siinä sopimusosapuolet hyväksyvät toistensa kasteen päteväksi, sallivat ehtoollisvierailut ja virkojen vaihdon kirkkojen välillä. Julkilausuma on merkittävin Suomen evankelisluterilaisen kirkon kannalta hyväksytty ekumeeninen asiakirja. Pro gradu -työssäni keskityn apostolisuuden käsitteeseen. Vaikka yleensä kaikki kristilliset kirkot yhtyvä Nikean uskontunnustukseen, ei apostolinen traditio tarkoita kaikkialla samaa. Käytän lähteinä kolmea eri asiakirjaa (BEM-dokumentti, The Niagara Report ja Porvoon yhteinen julkilausuma). Tarkastelen niiden välisiä yhteyksiä ja lainauksia. Systemaattisen metodin avulla selvitän, miten apostolisuuden käsitettä on tulkittu näissä asiakirjoissa. Luvussa kaksi esittelen anglikaanista kirkkoa. Luvut kolme, neljä ja viisi käsittelevät lähdeaineistoa. Luvussa kuusi on analyysi apostolisuudesta, apostolisesta traditiosta ja piispan virasta. Vastauksena tutkimuskysymykseen on, että ilman apostolisuuden laajempaa ymmärtämistä ei ykseys olisi ollut mahdollista anglikaanien ja luterilaisten välillä.

Tässä maisterintutkielmassani tarkastelen, millaisiin moraalisiin ja opillisiin argumentteihin katolinen kirkko vetoaa perustellessaan kantansa perhesuunnitteluun. Olen rajannut tarkasteluni keinotekoisen syntyvyyden sääntelyn kieltoon ja luonnolliseen perhesuunnitteluun. Perhesuunnittelulla tarkoitetaan parien ja yksilöiden toimintaa, jolla he pyrkivät tietoisesti ja tavoitteellisesti vaikuttamaan syntyvien lasten lukumäärään ja ajoitukseen. Ainoa katolisen kirkon moraalisesti hyväksymä perhesuunnittelun menetelmä on luonnollinen perhesuunnittelu. Se torjuu keinotekoisen syntyvyyden sääntelyn, jolla se tarkoittaa kaikkia nykyaikaisia ehkäisymenetelmiä. Lähteinäni käytän katolisen kirkon virallisia ja sitovia perhesuunnittelua koskevia kannanottoja Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–1965) jälkeen. Keinotekoisen syntyvyyden sääntelyn kiellon taustalla on katolinen ihmis- ja avioliittokäsitys, joiden perusta on luomisteologinen. Katolisen kirkon mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen mieheksi ja naiseksi. Hän asetti avioliiton heidän välilleen ja antoi heille lisääntymiskäskyn. Avioliiton luonnollinen päämäärä on suvun jatkaminen, jolloin jokaisen avioliitossa tapahtuvan yhdynnän tulee olla avoin uuden elämän alkamiselle. Avioliitossa tapahtuva suojaamaton yhdyntä on siis ainoa kirkon hyväksymä seksuaalisuuden toteuttamisen tapa. Kaikki muut tavat ovat kirkon mukaan luonnonvastaisia eli luonnollisen moraalilain vastaisia. Kirkon moraaliopetus avioliitosta perustuu luonnolliseen moraalilakiin, jolla se tarkoittaa muuttumatonta ja objektiivista eettistä normistoa, jonka jokainen ihminen kykenee tuntemaan järkensä avulla. Vaikka luonnollisen lain sisällön pitäisi periaatteessa olla kaikille ihmisille selvä, käytännössä niin ei ole, vaan kirkko joutuu vetoamaan omaan auktoriteettiinsa. Kirkon mukaan se on erehtymätön luonnollisen lain käskyjen tulkinnassa. Katolinen kirkko hyväksyy luonnollisen perhesuunnittelun, mikäli siihen on pätevä syy. Luonnollinen perhesuunnittelu perustuu naisen kierron tarkkailuun ja pidättäytymiseen kierron hedelmällisinä päivinä. Pätevän syyn vaatimus on seurausta katolisesta avioliittokäsityksestä, jonka valossa lisääntyminen on lähtökohta, josta poikkeamiseen tulee olla peruste. Kirkon mukaan luonnollisen perhesuunnittelun käyttäminen on moraalisesti hyväksyttävää, koska siinä yhdyntä säilyy avoimena uuden elämän alkamiselle. Toiseksi luonnollinen perhesuunnittelu vaatii seksuaalista itsehillintää, joka on kirkossa korkealle arvostettu hyve. Kirkolla on suuri huoli siitä, että ehkäisyn käyttäminen johtaa seksuaalimoraalin rapautumiseen. Perhesuunnittelu on ihmisoikeus, jonka myös katolinen kirkko tunnustaa, mutta se tulkitsee sen omista lähtökohdistaan käsin. Tämä näkyy siinä, että kirkko rajaa oikeuden perhesuunnitteluun ainoastaan aviopareihin. Kansainvälisessä ihmisoikeuspolitiikassa perhesuunnittelua pidetään tärkeänä erityisesti naisten oikeuksien toteutumisen näkökulmasta, minkä vuoksi kirkon ehkäisykieltoa on kritisoitu naisten oikeuksien polkemisesta. Kirkko näkee asian toisin, koska se tarkastelee naisten oikeuksia omasta naiskäsityksestään käsin. Lisäksi katolinen kirkko vetoaa ehkäisyn torjuessaan siihen, että jotkin ehkäisymenetelmät loukkaavat lapsen oikeutta elämään, sillä kirkon opin mukaan ihmisoikeudet koskevat myös syntymättömiä lapsia.

Markku Kuorilehto Lithovius-pappissuvun palkkaus ja pappilat Limingan pitäjässä 1575 1730 Pohjois-Pohjanmaan Limingan keskiaikainen pitäjä syntyi maankohoamisen seurauksena muodostuneelle niittylaakiolle. Pitäjä levittäytyi pohjoisessa ja idässä Oulujokilaaksosta Oulujärven latvavesille asti. Laajat ja hyvätuottoiset niityt mahdollistivat karjatalouden lisääntymisen sekä peltoviljelyn paremmin kuin monissa muissa lähipitäjissä. Limingan pitäjä oli myös kalavesiltään runsas. Luonnonolosuhteiden ja hyvin kehittyneen elinkeinorakenteen vuoksi Limingasta kehittyi talopoikaisasutukseltaan vauras ja suurin pitäjä Pohjois- Pohjanmaalla. Talonpoikien tulokehitys heijastui myös suurempana papiston palkkauksena. Limingan kirkkoherraksi määrättiin Henrik Laurinpoika vuonna 1575. Hänestä polveutui laaja Lithovius-pappissuku. Suvun mieskantaisia jäseniä Limingan kirkkoherroina oli yhteensä seitsemän. Yhteensä sukuun kuuluvia pappeja Limingassa oli lähes kaksikymmentä. Lithovius-suvun ajan palkkauskehityksen vaikutuksesta pitäjään halusi hakeutua useita erittäin ansioituneita hakijoita, kun suvun valtakausi päättyi 1720-luvun lopulla. Tässä pro gradu -tutkielmassa on tarkasteltu papiston palkkauksen rakennetta: kymmenyksiä, muita maksuja sekä virkataloetuutena pappiloita. Kymmenykset jakaantuivat päälinjoiltaan vilja-, karja-, voi- ja kalakymmenyksiin. Kymmenyksiä on pidetty usein vuosittain vaihtelevana palkkauksena, mutta tutkimukseni osoittaa, että papistolle määrättiin välillä kiinteä palkkaus. Lisäksi papisto sai erinäisiä maksuja pitäjänsä kierroista juhlapyhien aikana. Limingan pappilaa ylläpidettiin ja rakennettiin seurakuntalaisten kanssa hyvässä yhteishengessä ja pappilan asema korostui etenkin 1670-luvulta lähtien. Palkkaus ja edut paranivat, ja niistä tuli suvulle merkittävä tulonlähde. Eri hallitsijat pyrkivät uudistamaan papiston palkkausta useampaan kertaan. Pohjalaiset papit ja pitäjäläiset eivät usein suostuneet näihin uudistuksiin, vaan pysyivät entisissä toteutustavoissa. Uudistaminen liittyi Ruotsin ja kirkon yhtenäistämispolitiikkaan, joka epäonnistui papiston palkkauksessa 1600-luvulla Pohjanmaalla. Limingassa papisto ja seurakuntalaiset noudattivat vahvaa keskinäistä yhteistyötä. Lähteiden perusteella Limingassa ei ole havaittavissa kuin vähäisiä palkkaukseen ja pappiloihin liittyviä riitoja. Tämä kuvastaa Limingan pitäjän vahvaa sopimus- ja tapaoikeudellista yhteishenkeä yli kruunun tavoitteiden. Tämä yhteishenki turvasi myös Lithoviuksien pitkäaikaisen valta-aseman Limingassa.

This study researches the construction of masculinity among the Murle pastoralist tribe, an ethnic minority inhabiting the southeastern part of South Sudan. It focuses on the Murle men who belong to the Laŋo age-set, a social group in the tribe, which includes individuals of 25-35 years old. Drawing on masculinity studies the research investigates how Murle Laŋo men enact traditional hegemonic masculinity through the practices of warring for the tribe and marriage, both of which are centrally related to herding and raiding cattle. The study also examines how traditional Murle norms and practices of masculinity are being tested and changed by the political and economic marginalization that the Murle community has been confronting historically during British colonialism and more recently since 2011 after the independence of South Sudan. The thesis sheds light on the Murle religio-cultural worldview underlying the tribe’s social norms and practices, and specifically men and their masculine roles. Religion in this study is understood through the lens of Murle cultural system where particular beliefs, rituals, and ethical values contribute to the formation of shared identity among Laŋo age-set youth. The study adopts Linda Woodhead’s (2011) multidimensional approach to religion and shows that religion is intertwined with culture, social structures, power relations, and identity. This study is informed by ethnographic research in which data was collected through participant observation in 2016–17 among the Murle in Boma State; life story interviews with the Laŋo age-set leader; and semi-structured interviews and informal discussions with numerous Murle interlocutors in Pibor and Juba, South Sudan. The study also draws on a collection of Murle songs which are sung in pre-fighting and reconciliation meetings. The songs are analyzed as a mode of expression through which Murle norms and identity are affirmed whilst also revealing the tensions and on-going changes in this tradition. The findings of the study show that the Murle is a community in transition. While the age-set structure and men’s role as warriors still remain important for the protection of the tribe, some significant changes are taking place. Joining armed rebel groups and becoming entangled in political conflicts against the government is also becoming part of the life path of Murle Laŋo men. Also, community leaders and chiefs (who are seen as enabling the corruption of the government) are being increasingly challenged by the age-set youth; and new alliances are being formed between Laŋo age-sets of different tribes. The idiom ‘locking horns’ in the title of this thesis, evokes the imagery of the Laŋo mascot animal, kob. The idiom, which means fighting, refers to Laŋo’s challenge of traditional authority structures. Another notable change is guns replacing sticks as the weapon of choice among the Murle age-sets as they become more involved in armed conflicts against the government, leading to more blood shed. For some men, opting out all together from the age-set structure and downplaying their Murle identity and tradition is the way to deal with the challenges confronted by the tribe. This study illuminates how masculinity in the Murle context is constructed through particular religio-cultural meanings, narratives, and practices that have their inherent tensions. On the one hand, warring, stick-fighting, and cattle raiding are integral to the desirable and normative Murle masculinity. On the other hand, peace-making and ethical values that affirm sharing and nobility with the vulnerable and the enemies are also part of this hegemonic masculinity. The study highlights that Murle masculinity norms and practices are not static but are shaped and impacted by multidimensional contextual factors such as armed conflict, poverty, economic and political marginalization, and displacement. The study disputes the assumed direct link between hegemonic masculinity and violence presented in some gender research and suggests instead that the relationship between the two is more complex. The study also sheds light on the all-encompassing framework that a tribal religion provides in the life of the Murle pastoralists. Last, the study elucidates the resilience and ability of the Murle to adapt to changing situations of uncertainty and instability.