Browsing by department "Kirkkohistorian laitos"

Tämä työ käsittelee hämäläistä Lammin pitäjää ja seurakuntaa vuoden 1918 sisällissodassa. Se kuvaa arkistolähteiden avulla sisällissodan tapahtumia ja niiden tulkintaa Lammilla. Tutkimus katsoo punaiselle puolelle jääneen maalaispitäjän ja -seurakunnan näkökulmasta, miksi sisällissota syttyi, mitä sen aikana tapahtui, miten se vaikutti ja miten sisällissotaa kuvataan muisteluissa. Tämä tieto linkitetään yleiseen historialliseen ja osin myös folkloristiseen tietoon sisällissodasta. Keskeiseksi teemaksi nousee paikallisyhteisön jatkuvuus ja lammilaisten tulkinta muiden aiheuttamasta sodasta. Sisällissodan sytyttyä Lammi jäi rintaman punaiselle puolelle, kun punaiset joukot etenivät Lammin läpi kohti pohjoista. Lammin suojeluskunnan onnistui riisua paikalliset punaiset aseista sodan aluksi, ja näin Lammi jäi valkoisten haltuun. Kuitenkin pian muualta tulleet punaiset marssivat pitäjään. Punaisen vallan aika Lammilla oli varsin maltillinen ja välikohtauksia oli vähän. Lammin tilanne eli pitkälti rintamatapahtumien mukaan. Huhtikuussa saksalaiset valloittivat pitäjän taistelun jälkeen. Punaisten vetäytymisvaiheessa Lammilla tapahtui joitakin murhia ja väkivaltaisuuksia. Saksalaiset polttivat Lammin kirkon tuhotessaan punaisten asevarastoja. Valkoisten tultua alkoivat teloitukset, joissa surmattiin toistakymmentä punaista. Moni lammilainen punainen teloitettiin muualla. Sota näyttäytyi lammilaisille ulkopuolisten aiheuttamana sotana, koska oman paikkakunnan sisäiset tapahtumat eivät yksinään johtaneet vallankumoukseen, vaan siihen tarvittiin ulkopuolisten apua. Keskeisiin sotatapahtumiin liittyivät aina ulkopuoliset. Ulkopuolisuuden korostaminen näkyy myös sodan tulkinnoissa. Esimerkiksi teloittajat tulkittiin usein jälkikäteen ulkopuolisiksi, ja näin paha ulkoistettiin oman pitäjän yhtenäisyyden nimissä. Myös saksalaisten toimet loivat vaikutelman, että paha tuli pitäjän ulkopuolelta. Lammi säilytti yhteisöllisen jatkuvuutensa sisällissodan aikana, sillä koulut ja rippikoulu pysyivät toiminnassa sekä kirkollisia toimituksia järjestettiin normaalisti. Jumalanpalveluksia ei voitu järjestää kirkon ollessa punaisten asevarastona. Seurakunnan pappi sai muutamaa häirintätapausta lukuun ottamatta työskennellä rauhassa. Myös kunnallishallinnossa jatkoivat vanhat valkoiset kunnallismiehet. Tutkimus osoittaa, ettei sisällissota aiheuttanut Lammille syvää murrosta, vaan pitäjä palasi jatkuvuuteen sodan jälkeen varsin nopeasti. Sota oli vain murtuma jatkuvuudessa, ja sen konkreettiset jäljet, kuten kirkko, korjattiin pian. Silti vielä tänäkin päivänä sisällissota näkyy lammilaisessa maisemassa muistomerkkeinä ja joukkohautoina.

Tutkielma tarkastelee vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen naispappeuspuhetta vuosina 1975 2010. Aihetta käsitellään julkisen puheen ja yksityisen kokemuspuheen näkökulmista. Tutkimuksen lähdeaineistona ovat vanhoillislestadiolaisen liikkeen julkaisut, erityisesti vuosikirjat ja Päivämies-lehti, vanhoillislestadiolaisten kirkolliskokousedustajien naisten pappeutta käsittelevät puheenvuorot vuosina 1976, 1984 ja 1986 sekä Kotimaan, Kalevan ja Helsingin Sanomien artikkelit, joissa tarkastellaan naispappeutta ja vanhoillislestadiolaista herätysliikettä tutkimusjakson aikana. Rinnakkaisen aineiston julkiselle puheelle tuovat kahdenkymmenen viiden vanhoillislestadiolaisen naisteologin haastattelut, jotka olivat opiskelleet tutkimusjakson aikana. Julkinen puhe ja yksityinen kokemuspuhe etenevät työssä kronologisesti niin, että esille nousevat kunkin vuosikymmenen ja sukupolven yhteiset kokemukset sekä historian tapahtumien ja yksilön kokemuksen yhteenkuuluvuus. Tutkielma on herätysliiketutkimusta, joka sijoittuu naishistoriantutkimuksen kenttään. Tutkielma osoittaa, että naispappeuskeskustelu määritteli vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen paikkaa kirkossa. 1970-luvulla herätysliike esitti vakavan huolen kirkossa esiintyvästä naispappeusmyönteisyydestä ja kirkolliskokouksissa lestadiolaiset edustajat esiintyivät kiivaina naispappeuden vastustajina. 1980-luvulla vanhoillislestadiolaiset sopeutuivat kirkon myönteiseksi muodostuneeseen naispappeuskantaan ja kiivaista vastustajista tuli kirkossa hyvän yhteistyön korostajia. Vanhoillislestadiolaiset eivät ryhmittyneet muiden naispappeutta vastustavien järjestöjen kanssa. Herätysliikkeen virallinen keskustelu ja julkinen puhe olivat miesten puhetta naisten pappeudesta. Niin SRK:n johtokunnassa, kirkolliskokouksessa kuin lehdistössä asiaa käsittelivät ja kommentoivat vain miehet. Myös yksityinen kokemuspuhe osoittaa, etteivät vanhoillislestadiolaiset naiset osallistuneet liikkeessä käytyyn naispappeuskeskusteluun. Vanhoillislestadiolaiset naiset eivät pohtineet omakohtaisesti pappeutta, eivätkä he keskustelleet aiheesta myöskään yliopistolla 1970 1990 luvuilla. Naispappeus nousi herätysliikkeessä keskusteluun 2000-luvulla, kun kielteisen opin ja hyvin toimivan käytännön ristiriita nosti esille liikkeen sisällä vaikuttaneet erilaiset virkakysymyskannat. Tutkielma tuo esille neljä erilaista tapaa suhtautua virkakysymykseen. Kaikille vuosikymmenille, 2000-lukua lukuun ottamatta, kuului haastateltuja, jotka olivat omaksuneet liikkeen virallisen linjan naispappeuskysymyksessä ja he vastustivat muutosta. He perustelivat kantaansa Raamatun muuttumattomalla opetuksella ja auktoriteetilla. Lisäksi he korostivat naisten ja miesten eroja sekä erilaisia tehtäviä. Toiseksi erityisesti vanhemman sukupolven naisissa oli monia, joita voi nimittää sopeutujiksi. Liikkeessä vallinnut perinne sekä kipeät kokemukset herätysliikkeen hajaannuksista olivat opettaneet tyytymään ja vaikenemaan. Jokaisen sukupolven naisissa oli haastateltuja, jotka seurasivat keskustelua tarkkailijoina, ja myös osallistuivat aktiivisesti naisen asemaa ja virkakysymystä käsittelevään keskusteluun. Nämä naiset pohtivat pappeutta myös henkilökohtaisesti. Tarkkailijat peräänkuuluttivat avoimen keskustelun merkitystä. 2000-luvulla opiskelleet eivät olleet omaksuneet liikkeen opetusta virkakäsityksestä ja he kaikki suhtautuivat myönteisesti naispappeuteen. Nämä naiset sekä julkisuudessa naispappeutta puolustaneet lestadiolaismiehet pyrkivät uudistamaan liikkeen virkakysymyskantaa. Uudistajat olivat tyytymättömiä liikkeessä vaikuttaviin sukupuolirooleihin eikä heidän ajatteluaan sitonut esimerkiksi 1970-luvun kriisiajan vaikutuksesta syntynyt avoimuuden pelko.

Tutkimus käsittelee 1100-luvun ritareille asetettuja ihanteita, velvollisuuksia, hengellisen ritariuden kehittymistä ja yleistä ritari- ja mieskuvaa, joka tutkielman lähteistä nousee. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, millainen vastapari 1100-luvun alussa kehittymässä ollut hengellisen ritarin ideaali muodosti maalliseen ritariuteen.Tutkielman lähteinä ovat ranskalaisen munkin Bernhard Clairvauxlaisen temppeliherrain ritarikunnan ensimmäisille ritareille kirjoittama kirje Uuden ritariuden ylistys ja ranskalainen eeppinen runo Rolandin laulu. Lähteissä on nähtävissä monia samoja teemoja, jotka liittyvät ihanteellisen ritarin ominaisuuksiin ja luonteenpiirteisiin, mutta ne tulkitaan paikoittain hyvinkin eri tavalla. Tutkielman lähteet muodostavatkin monilta osin toisistaan poikkeavat kuvaukset 1100-luvun ritariudesta, mutta jakavat myös yhteisiä käsityksiä ja teemoja. Lähteistä muodostuu erilaisten ritariuteen liitettyjen ihanteiden osalta jatkumon, jonka toisessa päässä on Bernhard Clairvauxlaisen kirjeessään muodostama ihanne hengellisestä ritarista ja toisessa päässä Rolandin laulun nimihahmo ja päähenkilö Roland. Bernhardille oikeata ritariutta edustivat hengelliseen ritarikuntaan kuuluneet temppeliherrat, jotka yhdistivät elämäntavassaan sotilaallisen ja luostarimaisen elämäntavan. Temppeliherroille ritarina toimiminen merkitsi elämän pyhittämistä Jumalan palvelukseen ja heidät nähtiin sekä munkkeina että sotilaina. Bernhard rakensi kirjeessään uutta käsitystä ritariudesta ja yleisemminkin miehekkäästä miehestä. Bernhard joutuikin tasapainoilemaan erilaisten vaatimusten ristipaineessa kirjoittaessaan kirjettään, sillä ihanne maailmasta kieltäytyvästä, mutta siinä edelleen toimivasta ritarista oli kehittymässä ja nousemassa esille, mutta perinteisempi ritarin malli piti edelleen pintansa 1100-luvun alkupuolella. Rolandin laulun ritarit edustavat puolestaan maallisia ritareita, jotka eivät toimineet kirkon alaisuudessa. Rolandin laulun ritarit olivat voimakkaita, kunniallisia, ylpeitä, rohkeita, uskollisia, hurskaita ja pelkäsivät epäonnistumisia. Heille uskollisuuteen asetovereita kohtaan ja kunniallisuuden säilyttämiseen kuului myös verikoston järjestäminen viholliselle. Bernhard halusi tehdä eroa maallisten ritarien ja temppeliherrojen välille nimenomaan temppeliherrojen hyväksi ja Roland kumppaneineen edustivatkin monessa suhteessa niitä ritareita, joita vastaan Bernhard hyökkäsi kirjeessään. Nöyryys, uskollisuus, rohkeus, sankaruus ja oikeanlainen käyttäytyminen sekä eläessä että kuollessa ovat teemoja, jotka nousevat molemmista teksteistä vahvasti esille. Ritarin ylin tavoite ja ihanne oli kuuliaisuus johtajaansa kohtaan eli sekä maallista johtajaansa että erityisesti Jumalaa kohtaan. Tähän kuuliaisuuteen liittyi kiinteästi nöyryys ja oman tahdon alistaminen ritarin johtajan tahdolle. Rolandin laulun ritarit edustavat Rolandin laulussa puhtaasti maallisia ammattisotilaita, temppeliherrojen edustaessa Bernhardille pikemminkin uudenlaista reittiä uskonnolliseen yhteiskuntaluokkaan ja mahdollisuutta palvella Jumalaa sotilaallisen ammatin kautta.

Tässä tutkielmassa perehdyn systemaattisesta teologiasta väitelleen Olavi Tarvaisen rakentamaan kuvaan Paavo Ruotsalaisesta. Luon silmäyksen Tarvaisen henkilöhistoriaan, mutta pääasiallisesti analysoin Tarvaisen tekemää tutkimusta Ruotsalaisen opista. Tarvainen tutki Paavo Ruotsalaisen oppia 1940-luvulta aina 1970-luvulle ja kirjoitti hänestä kirjoja ja tieteellisiä artikkeleita. Tässä tutkielmassa analysoin Tarvaisen rakentamaa kuvaa Paavo Ruotsalaisesta eri vuosikymmenillä. Tarvainen kuului herännäisyytenä tunnetun herätysliikkeen piiriin opiskeluajoistaan lähtien. Tästä syystä kiinnitän työssäni erityistä huomiota Tarvaisen herätysliiketaustaan ja miten se vaikutti hänen tekemäänsä tutkimukseen. Toiseksi tässä tutkielmassa pyrin asettamaan Olavi Tarvaisen hänen kirjoittamiensa tekstien perusteella osaksi teologian historiaa Suomessa. Tarvainen kirjoitti väitöskirjansa aikana, jolloin teologian tohtori oli harvinaisuus Helsingin yliopiston professorikunnan ulkopuolella. Lisäksi Tarvaisen tutkimukset ilmestyivät aikana, jolloin Suomessa käytiin suurta teologista debattia erityisesti Lundin yliopistossa tehdyn Luther-tulkinnan ja perinteisen pietistisen Luther-tulkinnan välillä. Tarvainen osallistui debattiin puolustamalla Antti J. Pietilän auktoriteettiin perustuvan yksilön pelastusta ja suomalaista kristillisyyttä koskevan pietistisen Luther-tulkinnan puolesta. Tarvaisen tutkimuksellinen ote kehittyi vuosikymmenien aikana. Jatkosodan ollessa käynnissä Tarvainen kuvasi Paavo Ruotsalaisen ja Martti Lutherin samankaltaisuuksia. 1950- ja 1960- luvuilla Tarvaisen kuva Paavo Ruotsalaisesta sai keskiöönsä Raamatun. Ruotsalainen oli yhä erittäin luterilainen, mutta vaihtunein perustein. Vielä vuonna 1977 Paavo Ruotsalaisen syntymän juhlavuoden juhlakirjaan Tarvainen kuvasi Paavo Ruotsalaista erityisesti luterilaisena sulauttaen yhteen piirteitä kaikista tutkimuksistaan.

Pro gradussani tutkin Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien uutisointia paavi Benedictus XVI:ta tämän paaviusvuosina 2005–2013. Tutkimuksen päähuomio on näkyvästi uutisoiduissa aiheissa. Selvitän niiden avulla, millaisista aiheista uutisoitiin ja miten. Tarkastelen myös kuvaa siitä, millaisena paavi ja paavius nähtiin lehdissä. Selvitän lisäksi, millaisia lähteitä uutisoinnissa käytettiin. Vertaan kahden lehden tapaa uutisoida selvittääkseni oliko sanomalehden ja iltapäivälehden välillä näkyvissä eroavaisuuksia. Tarkastelen myös sitä, näkyikö lehtien uutisoinnissa muutosta kahdeksan vuoden aikana. Paavi Benedictus XVI näkyi uutisissa erityisesti seitsemän aiheen kautta. Vuonna 2005 uutisoitiin paavin vaihtuminen. Seuraavana vuonna uutisoitiin paavin Regensburgin puheesta noussut kohu. Vuoden 2009 keväällä paavista uutisoitiin Pius X:n veljeskunnan holokaustikohun yhteydessä ja samana vuonna paavista uutisoitiin myös hänen Afrikan-matkan kondomilausunnon seurauksena. Vuoden 2010 alussa Benedictus näkyi uutisissa katolisen kirkon hyväksikäyttöskandaalin takia. Vuonna 2012 lehdet uutisoivat Vatileaks-tietovuotoskandaalista. Benedictus XVI poistui lehtien sivuilta näyttävästi ilmoitettuaan eroavansa paavin virasta vuoden 2013 helmikuussa. Näkyvä uutisointi paavi Benedictus XVI:ta jakautui kahteen pääryhmään. Hänen paaviutensa alku ja loppu muodostavat toisen ryhmän ja toiseen ryhmään kuuluvat paavin liitetyt kohu- ja skandaaliuutiset. Paavista uutisoitiin melko vähän, eikä esimerkiksi arkipäivän paavius paljoakaan lehtien sivuilla näkynyt. Lehtien ja paavin arvomaailmat erosivat toisistaan merkittävästi, mikä näkyi lehtien kritiikkinä paavia ja kirkkoa kohtaan. Lehdillä ei ollut erityisesti paaviuteen keskittyneitä toimittajia ja lehdet turvautuivat usein kansainvälisten uutistoimistojen uutisiin. Suomalaiset roomalaiskatolisen kirkon jäsenet näkyivät harvoin uutisten yhteydessä. Lehtien uutisissa paavius näyttäytyi hyvin maalliselta instituutiolta. Paavin hengellinen rooli ei uutisissa juurikaan näkynyt, vaan usein uutisissa korostui paavin viran poliittinen ja maallinen puoli. Median kanssa toimiminen aiheutti hankaluuksia akateemiselle Benedictus XVI:lle ja se näkyi paavin mediakuvassa. Benedictus-uutisoinnin perusteella voi päätellä, että toimivien mediasuhteiden merkitys paaviudelle on huomattava.

Ystävyysseurakuntatoiminta Pakilan ja Torman seurakuntien välille aloitettiin 1980-luvun lopulla. Pro gradu -tutkielmassani selvitän Pakilan ja Torman välisen ystävyysseurakuntatoiminnan historiaa ja toimintamuotojen muutosta vuosina 1989-2013. Kiinnitän huomiota seurakuntien välisen yhteyden muodostumiseen ja ystävyystoiminnan eri aikajaksoihin. Tutkin myös Suomen ja Viron taloudellisten olosuhteiden kehittymisen vaikutusta Pakilan ja Torman seurakuntien välisen ystävyystoiminnan muotoihin. Pohdin tutkielmassani myös ystävyystoiminnan luonnetta ja sitä, löytyykö toiminnasta piirteitä eriarvoisuudesta. Pro gradu -tutkielmani lähdeaineisto sijaitsee pääosin Pakilan Tormaystävät ry:ssä pitkään toimineiden Pauli ja Taru Matikaisen autotallissa Pakilassa. Osa aineistosta, kuten Torman seurakunnan vuosikertomukset ja jotkin yksittäiset kirjeet sijaitsevat Torman seurakunnan arkistossa Torman pappilassa. Pakilan Tormaystävät ry:n puheenjohtaja Pauli Matikaisen sähköpostitse toimittamat lähdeaineistot sijaitsevat niitä varten perustamassani arkistossa. Kaikki käyttämäni arkistot ovat järjestelemättömiä. Tutkimuksesta selvisi, että Pakilan ja Toman seurakuntien välisen ystävyystoiminnan muodot ovat muuttuneet merkittävästi tutkimusajanjakson aikana. Osa muodoista lakkautettiin, osa kehittyi ja osa alkoi vasta tutkimusajanjakson lopulla. Pakilan ja Torman seurakuntien välinen ystävyysseurakuntatoiminta voidaan jakaa kolmeen jaksoon: toiminnan aloitusjakso, humanitaarisen avun jakso ja tasavertaisen ystävyystoiminnan jakso. Jaksot perustuivat toistensa päälle ja mahdollistivat toisensa, eli toiminnan aloitusjakso mahdollisti humanitaarisen avun jakson, joka taas oli pohjana tasavertaisen ystävyystoiminnan jaksolle. Taloudelliset olosuhteet Virossa ja Suomessa vaikuttivat Pakilan ja Torman seurakuntien ystävyystoiminnan muotoihin erityisesti toiminnan aloitusjakson aikana. Viron taloudellisen tilanteen kehittyminen vaikutti paljon Pakilan ja Torman seurakuntien välisen ystävyystoiminnan kehittymiseen, sillä taloudellinen tilanne Virossa määritteli osan mahdollisista ystävyystoimintamuodoista kunakin tutkimusajankohdan ajanjaksona toteutuskelpoisiksi. Tutkimukseni osoittaa Pakilan ja Torman seurakuntien välisessä ystävyystoiminnassa ilmenneen joitakin eriarvoisuuden piirteitä. Ystävyysseurakuntatoiminnan humanitaarisen avun jaksolla Pakilan ja Torman seurakunnan toimijat olivat hyvin eri asemissa toisen ollessa auttaja ja toisen avustettava, mikä lisäsi eriarvoisuutta toimijoiden välille.

Tässä tutkielmassani selvitän, millaista oli Per Anders Nutin saarnatoiminta vuosina 1848– 1898. Selvitän, missä Nutti saarnasi, millainen hänen saarnatyylinsä oli sekä millaista hänen sanomansa oli. Tutkimuksen lähteinä käytän Aatu Laitisen muistelmia Muistoja Lapin kristillisyydestä, Hjalmar Westesonin kirjaa Lapin profeetan oppilaita, Väinö Havaksen kirjaa Laestadiolaisuuden historia pääpiirteissään, SKS:n arkistossa olevan Paulaharjun kokoelman muistitietoja sekä lestadiolaisen herätysliikkeen piirissä julkaistuja lehtiä Sanomia Siionista, Röster från Sion, Armonsanoma, Huutavan ääni ja Kolkuttaja. Tutkielma etenee siten, että tutkimustehtävälukua seuraa luku, jossa esitellään Nutin saarnatoiminnan taustalla vaikuttaneet asiat. Tätä seuraa luku, jossa selvitetään paikkakunnat, joissa Nutti saarnasi. Viimeisessä pääluvussa selvitän Nutin sanoman. Kyseinen luku sisältää myös Nutin saarnatoiminnan tyylistä kertovan osion. Per Anders Nutti (1825–1898) oli lestadiolainen, saamelainen saarnaaja ja katekeetta. Nutti vei lestadiolaisuuden Norjan Lyngeniin vuonna 1848. Lyngenissä Nutti kulki vuosittain poronhoito- ja markkinamatkoillaan. Nutti saarnasi Lyngenissä usein matkojensa yhteydessä. Elämänsä viimeisinä vuosina Nutti kävi saarnaamassa Norjassa suuremmallakin alueella. Tällöin saarnamatkat ulottuivat jopa Varanginvuonon rannalla olevaan Vesisaareen asti. Siellä Nutti kävi kolme kertaa. Kotiseurakunnassaan Kaaresuvannossa Nutti toimi katekeettana vuodesta 1863 alkaen. Katekeetan tehtävien hoidon yhteydessä Nutti lienee saarnannut jonkin verran. Muuten Ruotsissa tapahtunut saarnatoiminta rajoittui suomen- ja saamenkieliselle alueelle. Suomessa Nutti saarnasi lähinnä Kaaresuvannon naapuriseurakunnissa. Viimeisellä saarnamatkallaan Nutti tosin saarnasi etelämpänäkin, aina Ylivieskassa asti. Nutti korosti sanomassaan rukousta ja pyhitystä sekä pelastusta Kristuksen antaman hyvitysuhrin vuoksi. Yksi Nutin kuulija muisteli Nutin saarnanneen hyvitysuhriin liittyen: ”Jumalan piti saaha lihhaa ennenkun se saattoi siunata ihmisen. Jesus piti uhriksi antaa.” Nutin sanomasta löytyi joitain yhtäläisyyksiä Svebiliuksen katekismuksen kanssa. Nutin oma elämä tuki muistitiedon perusteella hänen sanomaansa. Monissa lähteissä Nutin kerrottiin pyrkineen hyvään käytökseen ja runsaaseen hartauden harjoitukseen. Rukouksen kerrottiin olleen hänen elämässään keskeisessä asemassa. Muistitietojen perusteella Nutti rukoili miltei jatkuvasti. Nutin saarnoista voidaan sanoa, että ne olivat huomattavan pitkiä. Nutin saarnat kestivät muistiperinteen mukaan jopa 4–5 tuntia ja mahdollisesti jopa pitempäänkin. Nutti tapasi saarnata selittäen Raamattua pikkuhiljaa jae jakeelta. Nutin saarnat eivät usein synnyttäneet herätysliikkeelle tyypillisiä liikutuksia. Eräs muistitieto kuvasi Nutin saarnaamista: ”Ei Pieti kovasti huutanut, vakaisesti vain puhui.”

Turun akatemian ensimmäisen talousopin professorin Pehr Kalmin johdolla tarkastettiin vuonna 1757 väitöskirja aiheesta Mitä pappi voi tehdä talouden parantamiseksi? Muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi väitöskirja papiston mahdollisuuksista pastoraalilääketieteen alalla. Molemmat julkaisut käsittelivät papiston yhteiskunnallista tehtävää. Pehr Kalmin mukaan papisto saattoi toiminnallaan näyttää hyvää esimerkkiä seurakuntalaisilleen. Tarkoituksena oli, että säätyläiset, joihin papistokin kuului, olisivat itse kokeilleet tiloillaan uudenlaisia viljelymenetelmiä. Nähdessään pappiensa yritysten onnistuvan, Kalm uskoi talonpoikien seuraavan näiden esimerkkiä. Kalm toivoi, että talonpojat olisivat siten luopuneet valtakunnan taloutta uhkaavista vääränlaisista viljelymenetelmistä. Erityisesti kaskeamisen uskottiin uhkaavan valtakunnan suurinta resurssia, metsiä. Kalmin ajatukset papiston yhteiskunnallisesta tehtävästä perustuivat Johannes Browalliuksen ja Carl Linnæuksen aikaisempiin kirjoituksiin. Ruotsin valtakunta oli menettänyt suurvalta-asemansa Suuressa Pohjan sodassa. Vapaudenajalla poliittisen suurvalta-aseman sijaan ryhdyttiin tavoittelemaan taloudellista valtaa. Aseet taottiin englantilaisen fysiokratismin hengessä auroiksi. Taloudellisen nousun edellytyksenä oli valtakunnan omavaraisuus. Ruotsin uskottiin olevan luonnonvarojensa puolesta poikkeuksellisen rikas maa. Näiden luonnonvarojen selvittäminen edellytti luonnontieteellistä tutkimista. Tämä johti tieteelliseen murrokseen, jonka tuloksena valtakunnantaloudellista hyötyä edistävät luonnontieteet nousivat Carl Linnæuksen ja Kuninkaallisen Tiedeakatemian johdolla kukoistukseen. Luonnontieteisiin kuului myös "jumalainen talousoppi". Taloudelliset uudistukset olivat ennen kaikkea uuden valtiopäiväpuolueen, hattujen ideologian mukaisia. Uutta aatevirtausta voidaan nimittää hyötypatriotismiksi. Pehr Kalm kuului hyötypatrioottien joukkoon. Hänen merkittävin tieteellinen saavutuksensa oli Tiedeakatemian tuella tehty tutkimusmatka Pohjois-Amerikkaan. Matkan tavoitteena oli silkinviljelyn aloittaminen Ruotsissa. Matkan jälkeen Kalm toimi Turun akatemian talousopinprofessorina. Vuonna 1757 hänet vihittiin papiksi. Kalm valitsi papin toimen nähtävästi taloudellisten syiden vuoksi. Kalm sai palkkapitäjästä tarvitsemansa lisätulot. Kalm oli myös Turun tuomiokapitulin jäsen. Kalmilla oli papiston yhteiskunnallisesta tehtävästä selkeä käsitys, joka näkyi paitsi hänen opetuksessaan myös hänen omassa työssään kirkkoherrana. Papin tehtävänä oli valtakunnan taloudellisen hyödyn edistäminen. Tässä mielessä papiston yhteiskunnallinen tehtävä ei lainkaan muuttunut suurvaltakaudelta vapaudenajalle siirryttäessä. Molempina aikoina keskusvalta määräsi tahdit, joiden mukaan papiston oli marssittava.

Tutkielma käsittelee sveitsiläisen katolisen teologin Hans Küngin (1928 ) ja Uskonopin kongregaation välistä kiistaa vuosina 1967 1980. Vatikaanin II konsiilin (1962 1965) jälkeen Küng oli yksi katolisen maailman tunnetuimpia ja luetuimpia teologeja. Vuosina 1967 ja 1970 ilmestyneissä kirjoissa Die Kirche ja Unfehlbar? Eine Anfrage dogmatiikan ja ekumeniikan professori Küng kritikoi voimakkaasti eritoten paavin erehtymättömyysoppia, mikä oli hyvin epätavanomaista katoliselle teologille. Tämän kritiikin myötä Vatikaanissa Uskonopin kongregaatio, jonka tehtävänä on vaalia ja vastata kirkon opin puhtaudesta, alkoi kiinnostua Küngin teosten oikeaoppisuudesta. Uskonopin kongregaatio kutsui Küngin Roomaan kuulusteltavaksi hänen kyseenalaisimmista argumenteistaan, mutta Küng kieltäytyi tästä, koska hän ei kokenut kongregaation ehdottamaa kollokviota oikeudenmukaisena ja reiluna. Tästä seurasi useita vuosia kestänyt kiivas kirjeenvaihto, jossa väiteltiin lähinnä kollokvion ehdoista. Koska yhteisymmärrystä ei saavutettu, koki Uskonopin kongregaatio olleensa pakotettu tuomitsemaan kyseiset Küngin mielipiteet kirkon opin vastaisiksi vuosina 1973 ja 1975 julkaisemissaan deklaraatioissa. Merkittävää oli kuitenkin se, että näissä deklaraatioissa Küngille ei asetettu mitään rangaistuksia vaan pyydettiin vain lopettamaan ristiriitaa aiheuttaneiden mielipiteiden esittämisen. Küng kuitenkin päätyi toistamaan kritiikkinsä erehtymättömyysoppia kohtaan vuonna 1978, kun hänen maanmiehensä August Hasler julkaisi erehtymättömyysoppia käsitelleen kirjansa ja pyysi Küngiä kirjoittamaan siihen esipuheen. Uskonopin kongregaatio koki tämän selkeänä provokaationa ja merkkinä välinpitämättömyydestä deklaraatioissa asettamiaan ehtojaan kohtaan. Tämän vuoksi jouluna vuonna 1979 Uskonopin kongregaatio julkaisi deklaraation, jossa todettiin, että professori Küngillä ei ole enää edellytyksiä jatkaa katolisen teologian opettajana. Tämä tutkielma paneutuu kyseiseen kiistaan ja selvittää, mitä siinä tapahtui ja mistä siinä oli kyse. Tärkeimpinä tutkimuskysymyksinä ovat millä tavoin ja miksi Küng vastusti paavinvaltaa ja miten tämä heijastui hänen kirjoituksissaan, miksi Uskonopin kongregaatio kiinnostui Küngin teologiasta ja miten muu katolinen maailma suhtautui Küngin katolisuuteen ja kiistaan kongregaation kanssa. Näiden tutkimuskysymysten pohjalta tutkimus on rakentunut kolmeen päälukuun, jotka jokainen vastaa omaan tutkimuskysymykseen. Tutkimus lähtee liikkeelle johdannossa Vatikaanin II konsiilista, johon Küng osallistui teologisena asiantuntijana, ja jolla oli suuri vaikutus Küngin myöhempiin kirjoihin. Johdannon tarkoituksena on nostaa esille ne merkittävimmät kohdat Vatikaanin II konsiilista ja Küngin uran alulta, joilla oli merkitystä kiistan kannalta ja jotka auttavat hahmottamaan kiistan syitä. Ensimmäinen pääluku käsittelee edellä mainittuja kahta Küngin teosta, jotka vastaavat kysymykseen, miksi ja millä tavoin Küng vastusti paavin erehtymättömyysoppia. Toinen pääluku keskittyy puolestaan Uskonopin kongregaation vastareaktioon ja osapuolten väliseen väittelyyn. Kolmas pääluku rakentuu pääosin vuosien 1978 ja 1979 ympärille, jolloin kiista saavutti päätöksensä viimeisen, Küngin tuominneen deklaraation myötä. Vuodesta 1980 mukana on enää lähinnä alkuvuosi, jolloin tapauksen myötä heräsi voimakkaita reaktioita mediassa Küngin puolesta ja häntä vastaan. Lähdeaineistona tutkielmassa on käytetty Hans Küngin elämäkertoja ja teoksia, kiistaan paneutuvia lehtikirjoituksia ja osapuolten välistä kirjeenvaihtoa, joka on dokumentoitu Leonard Swidlerin toimittamaan kirjaan Küng in Conflict. Kirjallisuutena on hyödynnetty aihetta käsitteleviä tutkimuksia, joista tärkeimmät ovat kiistan seurausten kannalta Robert Nowellin Passion for Truth ja Peter Hebblethwaiten The New Inquisition. Johtopäätöksissä nousee kirjallisuuden ja lähteiden pohjalta esiin se, että kiistaa ei voi pitää dialogina, vaan se esiintyi varsin yksipuolisena saneluna, jossa Küngille ei annettu tilaa puolustaa itseään. Küng korosti kiistan alusta alkaen, että teologin velvollisuuksiin kuului myös epämukavien kysymyksien esittäminen, eikä hän saanut kirkon viranomaisilta kysymyksiinsä kaipaamiaan vastauksia ja rehellistä vuoropuhelua. Tätä voi pitää räikeänä ristiriitana Vatikaanin II konsiilin hengelle, joka pyrki korostamaan nimenomaan avoimuutta ja yhteisöllisempää päätöksentekoa yksinvaltaisuuden sijaan.

Tutkimus tarkastelee, miten pyhiinvaellukseen liittyviä teemoja esiintyy kolmessa 2000-luvulla ilmestyneessä elokuvassa. Lähteinä käytetyt elokuvat ovat The Way (2010), Wild (2014) ja Lourdes (2009). Elokuvia analysoidaan ensin erikseen ja tutkitaan, mitä pyhiinvaellukseen liittyviä elementtejä kustakin löytyy. Sen jälkeen elokuvia vertaillaan keskenään. Vertailussa kiinnitetään erityisesti huomiota siihen, löytyykö elokuvista jotain yhteneväisiä piirteitä tai vastaavasti eroavaisuuksia ja mitkä tekijät voisivat selittää niitä. Jokainen elokuva kertoo yhden tai useamman henkilön vaelluskertomuksen. The Way kuvaa pyhiinvaellusta Santiago de Compostelaan ja Lourdes nimensä mukaisesti Lourdesin pyhiinvaelluskohteeseen. Wild poikkeaa kahdesta muusta elokuvasta siten, että siinä kuvataan tavallista vaellusta Pacific Crest Trailin vaellusreitillä. Elokuvan tarinasta löytyy kuitenkin paljon pyhiinvaellukselle ominaisia piirteitä. Tämän vuoksi tutkimuksessa paneudutaan myös kysymykseen pyhiinvaelluksen ja tavallisen vaelluksen erosta sekä pyhiinvaelluksen ja turismin yhteydestä. Analyysiä tehdään kiinnittämällä huomiota muun muassa elokuvassa esiintyviin pyhiinvaellukseen liittyviin rituaaleihin. Pyhiinvaellus on itsessään jo uskontoon tai uskonnollisuuteen liittyvä rituaali. Lisäksi sen sisälle lukeutuu monia pienempiä rituaaleja. Tämän lisäksi elokuvassa tarkastellaan henkilöhahmojen tunteita ja kokemuksia liittyen pyhiinvaellukseen. Myös henkilöhahmojen piirteet ovat olennaisia, sillä ne saattavat vaikuttaa muun muassa heidän asenteisiin pyhiinvaellusta kohtaan tai heidän motiiveihin lähteä vaeltamaan. Analyysin pohjalla on tutkimusta tukemassa joitakin teorioita liittyen pyhiinvaellukseen. Pyhiinvaelluksella on pitkät juuret kristinuskossa aina 200-luvulle asti. Pyhiinvaellus on ilmiö, joka liittyy kaikkiin suuriin uskontoihin ja muutenkin laajasti uskonnollisuuteen ja hengellisyyteen. Tutkimuksessa kuitenkin keskitytään kristinuskon kontekstissa tapahtuvaan pyhiinvaellukseen. Päämääränä pyhiinvaelluksessa on aina jokin pyhä paikka, jossa Jumalan koetaan erityisellä tavalla koskettavan ja kohtaavan ihmisen. Motiiveja lähteä pyhiinvaellukselle voivat olla muun muassa halu rukoilla itsensä tai ystävänsä puolesta tai kohdata muita kristittyjä. Nykyään pyhiinvaellukselle voi olla myös ei-hengellisiä motiiveja, kuten esimerkiksi halu irtautua arjen vaatimuksista tai nähdä uusia paikkoja. Pyhiinvaellukseen littyy aina sekä konkreettinen ulkoinen matka sekä samalla sisäinen matka. Vaellus tarjoaa tilan käydä läpi itseen ja omaan elämään liittyviä merkityksellisiä asioita. Elokuvissa The Way ja Lourdes on paljon pyhiinvaellukselle tyypillisiä piirteitä. Sen lisäksi niissä ilmenee myös sellaisia ulottuvuuksia, jotka voidaan tunnistaa pyhiinvaellukselle ominaisiksi, mutta joita ei perinteisissä teorioissa välttämättä oteta huomioon. Elokuvat tarjoavat siis uusia näkökulmia pyhiinvaelluksen määrittelemiselle. Myös Wildissa ilmenee paljon pyhiinvaellukselle ominaisia piirteitä. Tämä osoittaa sen, että pyhiinvaelluksen määritteleminen ei olekaan niin yksiselitteistä. Turismissa, etenkin tavallisessa vaeltamisessa, ja pyhiinvaelluksessa on paljon yhtäläisyyksiä. Turismi ja pyhiinvaellus kuitenkin myös eroavat toisistaan monessa suhteessa. Näin ollen yhtäläisyydet on tärkeä pitää mielessä, mutta termejä ei kuitenkaan ole tarpeen yhdistää tai lyödä samaan kategoriaan. On kuitenkin tärkeää, että pyhiinvaelluksen tutkimista jatketaan edelleen, niin termin kuin ilmiönkin määrittelyn kannalta.