Browsing by discipline "Finnish and Scandinavian Church History"

Tässä kohorttitutkimuksessa selvitetään, mitä kirkonkirjat kertovat vuonna 1839 syntyneiden taipalsaarelaispoikien elämästä kirkon jäseninä. Päähuomio kohdistuu siihen, miten ikäluokan pojat ovat osallistuneet kirkon toimintaan elämänsä aikana. Tutkimuskysymys sisältää useita alakysymyksiä muun muassa siitä, millaisia eroja poikien välillä on esimerkiksi rippikoulussa, ja onko poikien aktiivisuudessa kirkon toimintaan osallistumisessa eroavaisuuksia. Tutkimuksessa tarkastellaan myös kirkollisiin toimituksiin kuten kasteeseen, avioliittoon ja hautaan siunaamiseen liittyviä käytäntöjä. Tarkastelun kohteena on ennen muuta koko pitäjää ja sukupolvea koskettava analyysi yksittäisten henkilöiden tarkastelun sijasta. Kirkon toimintaan tässä tutkimuksessa katsotaan kuuluvaksi kirkossa ja ehtoollisella käymisen lisäksi kirkolliseen kansanopetukseen ja siihen liittyviin kuulusteluihin sekä kirkollisiin toimituksiin osallistuminen ja kirkon alaisuudessa eläminen. Myös koko ikäluokan avainkokemuksia pyritään selvittämään lähinnä tarkkailemalla poikkeuksia seurakunnan elämän normeista. Tutkimuksen pääasiallisia lähteitä ovat Taipalsaaren seurakunnan kirkonarkiston aineisto, kuten rippikirjat ja lastenkirjat sekä kastettujen, rippikoululaisten ja kuolleiden luettelot. Tutkimuskysymysten ja historiallisen taustan selvittämiseksi on tutkimuksen apuna käytetty myös muita kirkonarkiston lähteitä kuten kiertokoulujen pöytäkirjoja, nimiluetteloita ja naapuriseurakuntien kirkonkirjoja. Tutkimuksen keskeisimpiä tuloksia on se, että Taipalsaarella noudatettiin vakiintuneita tapoja esimerkiksi lasten kastamisessa ja muissakin kirkollisissa toimituksissa. Syntymän ja kasteen sekä kuoleman ja hautaansiunaamisen välinen aika pyrittiin pitämään lyhyenä. Avioliittoon vihkiminen on Taipalsaarella itäisen Suomen perinteistä poiketen tapahtunut hyvin usein huhtikuussa. Kirkkoherra Wenellin toteuttama alkukoulu-uudistus näyttää tuottaneen hedelmää, sillä kaikki tutkimuksen pojat ovat käyneet kiertokoulua, vaikka kouluun pääsemisessä on ollut eriarvoisuutta poikien asuinpaikan vaikuttaessa koulunkäynti-ikään. Ripille taipalsaarelaispojat ovat päässeet keskimäärin 16-vuotiaina ja vain harvat pojista ensimmäisellä yrittämällä. Ehtoollisellakäyntivelvollisuuden on suurin osa pojista suorittanut mallikkaasti käymällä vähintään kerran vuodessa ehtoollisella. Kinkeriaktiivisuus sen sijaan laskee 1870-luvulle tultaessa luultavasti kirkkokurisäännösten lieventyessä. Vuonna 1839 syntyneistä 38 pojasta 29 haudattiin Taipalsaarelle. Koko ikäluokan poikien keski-ikä oli 43,1 vuotta.

Tutkimuksessa tarkastellaan tieteellisten asiantuntijoiden rooleja Kalevassa lestadiolaisuutta ja sen osaryhmiä koskevissa kirjoituksissa ajanjaksolla 2010–2015. Tieteellisten asiantuntijoiden roolit on jaoteltu nelitahoisesti tieteellisen asiantuntijan, kokemusasiantuntijan, aikalaiskeskustelijan sekä mielipidevaikuttajan rooleihin. Tutkimus on toteutettu kirkkohistoriallisesta näkökulmasta osana herätysliike- ja lehdistötutkimusta yhdistäen kirkkohistorialliseen lähestymistapaan lehdistöhistoriallisen tutkimuksen kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen metodi. Tutkimusajanjakso sijoittuu myöhäismoderniin aikaan, jossa media, uskonnot ja yhteiskunta elivät suurten muutosten keskellä. Lestadiolaisuus, erityisesti sen vanhoillislestadiolainen osaryhmä, oli ajanjaksolla suuren mediahuomion kohteena sen piirissä aiemmin tapahtuneiden lasten hyväksikäyttöjen ja hoitokokousten tultua julkisuuteen vuonna 2010. Tutkimuskirjallisuutena on käytetty kirkkohistorian, yhteiskuntatieteiden ja mediatutkimuksen alan teoksia yhdistellen niihin lestadiolaisuuteen liittyvien artikkeleiden sisältöä. Tietoja on täydennetty haastatteluilla. Tutkimusaineisto koostuu kirjoituksista, joissa Kaleva on käyttänyt haastateltavana tieteellistä asiantuntijaa tai joissa asiantuntija on ollut tekstin kirjoittajana lestadiolaisuutta koskevissa kysymyksissä. Tutkimusajanjaksolla aikakauden tendenssinä on ollut naistutkijoiden suuri rooli yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Yliopiston tieteenaloista yhteiskunnallisten alojen tieteelliset asiantuntijat, politiikan tutkijat ja sosiaalitieteilijät, ovat olleet lehdessä eniten esillä. Lisäksi tieteellisinä asiantuntijoina ovat olleet lehdessä paljolti ne tutkijat, jotka ovat julkaisseet aiheeseen liittyneitä tutkimuksia ajanjaksolla tai joiden herätysliiketausta on ollut vanhoillislestadiolaisuudessa. Lehtikirjoituksiin haastatelluista asiantuntijoista valtaosa (2/3) on ollut naisia. Naisten rooli on korostunut tutkimusajanjaksolla aktiivisina edelläkävijöinä ja muutoksen edistäjinä samalla kun monet mieshenkilöt ovat esiintyneet puolustamassa liikkeen perinnettä ja oppia. Naiset ovat nostaneet keskusteluun vaikeita asioita ja olleet aktiivinen toimija muutoksen puolesta puhujina. Miehet sen sijaan ovat olleet enemmistönä asiantuntijakirjoituksissa ja mielipidekirjoituksissa. Kokemusasiantuntijuus näyttää saaneen tutkimusajanjaksolla painoarvoa Kalevassa. Lisäksi mielipidevaikuttajan ja aikalaiskeskustelijan roolit ovat tutkimusaineistossa vahvasti esillä. Kaiken kaikkiaan tietynlainen ”yhdistelmäasiantuntijuus”, jossa ollaan samaan aikaan tieteellisen asiantuntijan, kokemusasiantuntijan, mielipidevaikuttajan ja aikalaiskeskustelijan rooleissa, joko osassa tai kaikissa samaan aikaan, vaikuttaa yleistyneen. Eniten lehdessä tutkimusajanjaksolla käytettyjen asiantuntijoiden esillä olossa korostuvat kokemusasiantuntijan, mielipidevaikuttajan ja aikalaiskeskustelijan roolien yhdistyminen tieteellisen asiantuntijan rooliin. Teemoina Kalevassa on ajanjaksolla kirjoitettu eniten vanhoillislestadiolaisuuteen liittyen lasten hyväksikäytöistä, hoitokokouksista, puhujakielloista, naispappeuskysymyksestä, ehkäisykiellosta, SRK:n roolista, liikkeen opin muuttumattomuudesta sekä liikkeeseen kohdistuneista muutospaineista. Tutkimuksen haasteina ovat olleet sen ajallinen läheisyys, aihepiirin laajuus sekä kokemusasiantuntijuuden tuoreus ilmiönä.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä kirkkoa ja uskontoa koskevaa kriittistä kirjoittelua, jota esiintyi valituissa suomalaisissa vasemmistolaisissa nuorisolehdissä vuosina 1921 1930. Lehdet ovat sosiaalidemokraattinen Työläisnuoriso sekä kommunistiset Nuori Työläinen ja Kaunokirjallinen viikkolehti Liekki. Tutkittu materiaali, noin 1200 juttua, muodostui ajankohtaisartikkeleista, valistusteksteistä, novelleista, runoista, vitseistä, aforismeista sekä pilapiirroksista. Nuorisolehdet kirjoittivat säännöllisesti esiin nousseista teemoista kuten uskonnonvapauslaista, Raamatun ja uskontojen tieteellisyydestä, papiston ja kirkon asemasta sekä sosialismista uskonnon vaihtoehtona. Vasemmistolaisissa nuorisolehdissä näkyvä kirkon ja uskonnon kritiikki lähti puolueiden ideologioista ja noudatti liikkeiden propagandakieltä. Kritiikin kirjo ja voimakkuus muuttuivat vasemmistoradikalismin muutosten myötä, ja samalla ne heijastivat poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Sosiaalidemokraattisessa kirjoittelussa näkyi yksilökristillistä ja liberaalia ateismia heijastava kritiikki, kommunistisissa lehdissä ajettiin valtio- tai yhteiskunnallisen ateismin ajatusta. Lehdet pyrkivät legitimoimaan vasemmiston ja työväenluokan vallan kyseenalaistamalla porvarilliset instituutiot ja valtarakenteet. Kirkko oli työväenluokan vihollinen, porvarillisen Suomen kulmakivi, ja uskonto luokkataistelun väline. Harhaan johtavien uskonnollisten ajatusten tilalle tarjottiin sosialistista maailmankuvaa, jonka ylivoimaisuutta kristinuskoon nähden perusteltiin tieteellisin argumentein. Sosialismi nähtiin työväenluokan vapahtajana. Vaikutteet Neuvostoliitossa harjoitetusta uskontopolitiikasta kulkeutuivat ilmeisesti rajan takaisesta Karjalasta saatujen kiertoartikkeleiden kautta. Lehdet kuvasivat pappeja yleensä karrikoidusti. Papiston asenne työväenluokkaa kohtaan nähtiin kielteisenä. Papit edustivat vanhoillista ja militaristista, paikoilleen pysähtynyttä luokkayhteiskuntaa. Sisällissodan tapahtumista kertoviin juttuihin liitettiin usein kuvaus tekopyhästä ja tunteettomasta papista. Lehtien yhtenä tavoitteena oli Raamattuun sisältyvien ristiriitaisuuksien, oppien yleishistoriallisen alkuperän sekä kirkon ajan myötä muotoutuneiden erikoisten perinteiden julkituominen. 1920-luvulla kristillinen ajattelu läpäisi kaikki yhteiskuntakerrokset ja lehdissä julkaistiin etenkin ennen joulua ja pääsiäistä sekä uskontokriittisiä että avoimen uskonnollisia kirjoituksia. Kristillisten juhlien tilalle haluttiin työväenluokan juhlia kuten uskonnon vastaisen valistuksen hengessä vietettävää Marianpäivää. Uskontokirjoittelulla pyrittiin myös mielikuvien luomiseen. Kristillinen symboliikka ja kieli näkyivät useissa artikkeleissa, ja varsinkin otsikoissa käytettiin iskeviä raamatunlauseita. Myös visuaalisesti vahvat pilakuvat vahvistivat kirkkoa ja uskontoa koskevia ennakkokäsityksiä. 1920-luvun loppua kohti mentäessä lehtien kieli arkipäiväistyi ja värikkäät ilmaisut laimenivat. Uskonnon ja kirkon kritisoinnin sijasta kirjoittelu suunnattiin militarismin ja oikeistoradikalismin arvosteluun. Toisaalta lehdet tunsivat kasvavaa huolta uskonnollisen elämäntavan yleistymisestä. Kirjoittelun jyrkkyydessä tai argumentaatiossa ei ole havaittavissa suuria eroja sosiaalidemokraattisen tai kommunistisen suunnan lehtien välillä.

Tutkimuksessa selvitetään pääasiallisesti historiallis-kvalitatiivista tutkimusmetodia käyttäen luterilaistaustaisen Kotimaa-lehden kirjoituksia ja niiden kautta ilmaistuja linjauksia Unkarin kirkoista vuosina 1956–1958. Kantaa otettiin vaihtelevasti pääkirjoitusten, uutisvalikoinnin, pakinoiden ja hartauskirjoitusten kautta. Kotimaa ei hyväksynyt Unkarin valtion puuttumista maan luterilaisen kirkon virkanimityksiin. Kun hieman ennen Unkarin vuoden 1956 kansannousua näytti siltä, että hallituksen syrjään siirtämät luterilaiset piispat voisivat saada virkansa takaisin, nousi Unkarin kirkollinen tilanne näkyvästi Kotimaan sivuille. Lehti seurasi aktiivisesti, kun piispa Lajos Ordassin maine palautettiin syksyllä 1956. Alkuvarovaisuuden jälkeen Kotimaa tuki selkeästi Unkarin kansannousua. Sen kukistaminen Neuvostoliiton joukkojen toimesta sai sen sivuilla hyvin näkyvän ja kauhistuneen vastaanoton. Vaikka kansannousun kukistamisesta kirjoitettiin näkyvästi uutisissa, sen käsittely pääkirjoituksissa ja pakinoissa oli varovaisempaa. Unkarin kirkkojen itsenäisyys ja toimintamahdollisuudet olivat Kotimaan kiinnostuksen kohteena koko tutkimuskauden ajan. Erityisen paljon aihe sai huomiota vuonna 1957. Tässäkin aiheessa Kotimaan pääasiallinen kiinnostuksen kohde oli Unkarin luterilainen kirkko, jonka toimintamahdollisuudet tuntuivat vuonna 1957 olevan muita kirkkokuntia paremmat. Kotimaa seurasi kuitenkin myös Unkarin reformoidun ja roomalaiskatolisen kirkon osalta tilannetta. Reformoidun kirkon valtion toimesta tehdyt virkojen uudelleenjärjestelyt pääsivät kuitenkin vain Kotimaan uutisiin – pääkirjoituksissa ja pakinoissa niitä ei mainittu. Uutisissa Kotimaata kiinnosti jatkuvasti myös kotiarestissa ja kansannousun jälkeen Yhdysvaltojen Budapestin suurlähetystössä pakolaisena eläneen roomalaiskatolisen kardinaali József Mindszentyn kohtalon seuraaminen. Mindszentyn vaikea tilanne mainittiin kerran myös lehden pääkirjoituksessa. Unkarin luterilaisen kirkon suhteet Suomeen palautuivat monelta osin vuonna 1957. Tämän seurauksena tapahtui useita vierailuja Suomen ja Unkarin luterilaisten kirkkojen välillä. Kotimaa seurasi niitä ja unkarilaisten piispojen vierailuja ulkomailla aktiivisesti. Erityisen paljon huomioita sai helmikuussa 1957 virkansa takaisin saaneen piispa Zoltán Túróczyn vierailu Suomessa saman vuoden syksynä. Joulukuusta 1957 alkaen tutkimuskauden loppuun Kotimaan päähuomio Unkarissa kiinnittyi valtion suorittamiin uudelleenjärjestelyihin Unkarin luterilaisen kirkon johdossa. Valtio siirsi piispa Túróczyn väkisin eläkkeelle ja Ordassin pois johtavan piispan tehtävästä loppuvuodesta 1957. Tämän jälkeen lehti keskittyi puolustamaan Ordassia. Kesäkuun lopussa 1958 tapahtuneen Ordassin erottamisen jälkeen Kotimaa reagoi tapahtuneeseen kuitenkin vain uutisissaan ja Muut lehdet -palstallaan. Näin korostui entisestään Kotimaan koko tutkimuskaudelle tyypillinen tapa tuoda Unkarin kirkkoja koskevia kannanottojaan esille uutismateriaalin kautta.

Tutkielmassani selvitän pappi ja kansanedustaja Väinö Havasta lestadiolaisuuden historian kirjoittajana. Rajaan tutkielmani ajanjakson lestadiolaisuuden alkuherätyksestä 1840-luvulta Havaksen kirjan jälkipuintiin vuonna 1930. Selvitän, miten Havas kirjoitti lestadiolaisuuden historiaa. Päälähteeni on Havaksen vuonna 1927 ilmestynyt kirja Laestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. Kysymykseen vastatakseni selvitän myös Havaksen jälkipuintia kirjastaan Laestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. Havas kuului lestadiolaisen uusheräyksen suuntaukseen kirjoittaessaan kirjansa. Toiseksi analysoin aikaisempaa lestadiolaisuuden historiaa käsittelevää kirjallisuutta 1800-luvulla: K. A. Heikelin, J. A. Englundin, Juho Tanskasen, Gustaf Johanssonin ja Märta Edquistin kirjoitukset. Kolmanneksi selvitän, miten kriitikot suhtautuivat Havaksen kirjaan ja miten Havas itse puolustautui ja vastasi kritiikkiin. Johdantoa seuraa toinen pääluku, jossa analysoin Havaksen kirjaa. Kolmannessa pääluvussa kirjoitan aiemmista lestadiolaisuutta käsittelevistä kirjoituksista, jotka on julkaistu ennen Havaksen kirjaa. Neljännessä pääluvussa tarkastelen Havaksen kirjan saamaa palautetta eli kritiikkiä sekä Havaksen jälkipuintia 1928–1930. Kritiikkiä kirjoittivat Antti J. Pietilä, Albert J. Soveri, Vilho H. Kivioja, Frans Parakka ja Yrjö A. Nummi. Tutkielmassani keskeistä on debatti Havaksen lestadiolaisuuden historian kirjoittamisen ja sitä kohdanneen kritiikin välillä. Pietilän mukaan Havas ansaitsi tunnustusta puolueettomuudesta, kun taas Kivioja arvosteli puolueettomuutta. Tosin Havas vastineessaan toteaa, että epäsuhtaa on olemassa tietoaineksen laatuun nähden ja että on haluton jatkamaan debattia. Havas piti teostaan pioneerityönä. Kivioja arvosti Havaksen kirjaa ja näki sen lukemisen merkityksen kirkon papistolle. Havas ei pitänyt Kiviojan hyökkäävästä tyylistä. Käytän tutkimusmenetelmänä sisällönanalyysiä. Tiedostan lähdekritiikin ja puolueettoman tutkimusotteen merkityksen.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee uskonnollista argumentointia eduskunnan täysistuntokeskusteluissa vuosina 1981–2009. Tutkimuksessa kartoitetaan, millaisia uskonnollisia argumentteja perheoikeudelliseen lainsäädäntöön liittyvissä keskusteluissa käytettiin, ketkä niitä käyttivät, ja mitkä asiat vaikuttavat niiden käyttöön. Kysyn myös, millaista suhtautuminen uskonnolliseen argumentointiin oli eduskunnassa. Tutkimuksessani käsitellään kolmea perheoikeudellista lainsäädäntöuudistusta, jotka ajoittuvat eri vuosikymmenille. Tutkin, millaista muutosta näiden välillä on tapahtunut. Näkökulmani on, miten tämä muutos ilmentää yhteiskunnan muutosta sekä kristinuskon ja evankelis-luterilaisen kirkon aseman muutosta osana yhteiskuntaa. Uskonnollinen argumentointi oli kaikkein selvimmin yhteydessä puolueeseen. Lisäksi siihen vaikuttivat varsinkin 1980-luvulla yhteydet kristillisiin organisaatioihin. Kirkon tuki oli tärkeä edellytys uskonnollisten argumenttien tuomiselle keskusteluun. Sen rooli käsitettiin yhä selkeämmin yhteiskunnallisen asiantuntijuuden kautta. Vasemmistopuolueiden uskonnollisten argumenttien käyttö lisääntyi tutkimusaikana. Se oli enimmäkseen vastareaktiota suhteessa lakiehdotusten vastustajien argumentteihin, mutta tämä vastareaktionomaisuus väheni tutkimusjakson aikana selvästi. Tämä liittyy sekä kristinuskon individualistisen tulkinnan yleistymiseen että poliittisen kulttuurin muutokseen, joka suosi arvoretoriikkaa ja teki henkilökohtaisen vakaumuksen julkisen esittämisen aiempaa sallitummaksi. Uskonnollisia argumentteja lakiuudistuksia vastaan käyttäneiden argumenteissa korostuivat vetoaminen Raamattuun, uskonnollisten yhteisöjen ja auktoriteettien kantaan sekä viittaukset luomiseen. Vastustajien käsitystä kristillisyydestä voi luonnehtia autoritaariseksi ja institutionaaliseksi, ja arvoja kommunitaristisiksi. Lakiehdotuksia uskonnollisin argumentein puolustaneet korostivat liberalistista arvokäsitystä. Heistä vasemmistoon kuuluvat vetosivat useimmin erilaisiin näkemyksiin kristillisyyden piirissä ja henkilökohtaiseen suhteeseensa kristillisyyteen. He toivat esiin hengellisyyttä, jonka tehtävä oli tukea henkilön omaa persoonaa. Oikeistoon kuuluvat edustajat puolestaan tukeutuivat mieluummin kirkon kantaan ja yleisiin kristillisiin arvoihin.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin julkista keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden hyväksikäyttötapauksista 2010 2014. Sanomalehtilähteinäni käytän Helsingin Sanomia, Kotimaata, Kalevaa ja Päivämiestä. Näiden lisäksi lähteinäni on yksittäisiä artikkeleja esimerkiksi Rauhan Tervehdyksestä. Tärkeän lähdeaineiston itselleni muodostavat internetistä Ylen elävästä arkistosta löytyvät uutiset ja A-studio -ajankohtaisohjelma. Lisäksi käytän lähteinäni esimerkiksi Kotimaa24-verkkopalvelusta löytyviä uutisia, joita ei löydy Kotimaa-lehdestä. Lisäksi lähdeaineiston itselleni muodostavat monet liikkeen kannanotot ja kirjeet, joita ei alun perin ollut tarkoitettu kuin rajatun yleisön käyttöön. Monet internet-sivustot ovat paljastaneet tällaisia kirjeitä ja kannanottoja julkisuuteen. Tutkielmassani analysoin liikkeen hyväksikäytöistä käytyjä julkisia puheenvuoroja ja arvioin, miten ne suhtautuivat hyväksikäyttötapauksiin ja esimerkiksi liikkeen oppiin ja rakenteisiin. Tutkielmassani pyrin myös hahmottamaan, onko vanhoillislestadiolaisuuden suhteessa paljastuneisiin hyväksikäyttöihin tapahtunut muutosta alkutilanteesta, jolloin hyväksikäytöt liikkeessä tulivat julkisuuteen. Lisäksi tutkielmassani selvitän, millä tavalla julkiset puheenvuorot viittasivat toisiinsa ja oliko niiden välillä havaittavissa jonkinlaista jännittyneisyyttä tai vastakkainasettelua. Vanhoillislestadiolaisuuden hyväksikäyttötapaukset tulivat julkisuuteen osana Suomen evankelis- luterilaisessa kirkossa paljastuneita tapauksia. Alussa hyväksikäytöt eivät profiloituneet vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen julkisessa keskustelussa. Turun Sanomat liitti liikkeeseen kuitenkin arviolta 20 30 hyväksikäytön uhriksi joutunutta. Pian hyväksikäyttötapauksiin liitettiin julkisuudessa erityispiirteinä tapausten salailu ja sen liittyminen liikkeen oppiin anteeksiantamuksesta ja maallikkoripistä. Hyväksikäytetyn Minnan kokemukset vahvistivat julkisuuteen liikkeen rippiopin negatiivista merkitystä hyväksikäytetyn kohtelun ja oikeusturvan kannalta. Liikkeen johto kielsi keskustelun alettua salailun olemassaolon ja sen yhteyden liikkeen oppiin. Se myös ulkoisti vahvasti hyväksikäytön syyt jonnekin liikkeen ulkopuolelle. Myöhemmin johto myönsi salailua tapahtuneen, mutta näki sen johtuneen liikkeen virallisen opin väärinymmärryksestä. Myöhemmin sisäisessä selvityksessä johto myönsi tehneensä monia virheitä tapausten hoidossa, mutta sai silti jatkaa tehtävissään. Johdon vastuu tekemistään virheistä nousi julkiseen keskusteluun erityisellä tavalla, kun yksityishenkilö ilmoitti tehneensä johtohenkilöistä ja heidän toimistaan rikosilmoituksen ja syytti heitä salailuun yllyttämisestä. Liikkeen johdolle julkinen anteeksipyyntö ei näyttäytynyt mahdollisena hyväksikäytöistä, koska he eivät voineet pyytää anteeksi hyväksikäyttöihin syyttömien jäsentensä puolesta. Tiedotustilaisuudessa lastensuojelusta johto myönsi, että sen oli tarkasteltava liikkeen rakenteita ja käytäntöjä kriittisesti. Tästä huolimatta se ei kuitenkaan ollut löytänyt rakenteistaan salailua edistäneitä tekijöitä. Loppuvuodesta 2013 liikkeen tärkein johto ilmoitti jättävänsä tehtävänsä muun muassa uupumukseen ja eläkkeelle siirtymiseen vedoten. Alkuvuodesta 2014 julkisuus liitti liikkeen johdon tehtävien jättämisen syiksi hyväksikäyttöjen salailun. Voittoseen kohdistettiin vanha syytös niin sanotussa isoisän tapauksessa, mutta Hännisen tapauksessa lehdistön syytökset jäivät kuitenkin hieman epäselviksi.

Tutkimuksessani analysoin Kotimaa-lehden kirjoituksia Venäjästä vuosina 1905–1917. Päätutkimuskysymykseni on, millä tavalla Kotimaa-lehti käsitteli Venäjää kirjoituksissaan vuosina 1905–1917. Selvitän, minkälaiset teemat ja tapahtumat Kotimaa nosti kirjoituksissaan esiin. Samalla tarkastelen, millä tavalla Kotimaa suhtautui Venäjään ja venäläisiin. Lisäksi selvitän tutkimuksessani, minkälaisia muutoksia Venäjään liittyvissä kirjoituksissa on tutkimusaikana huomattavissa ja minkälaisiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin käänteisiin ne liittyivät. Lähteenäni käytän Kotimaa-lehteä. Tutkimukseni osoittaa, että ensimmäisinä julkaisuvuosinaan Kotimaa kiinnitti erityistä huomiota lähetystyöhön Venäjällä. Tähän vaikutti ensimmäinen päätoimittaja Pekka Brofeldt, joka edusti allianssihenkistä herätyskristillisyyttä. Kotimaa näki lähetystyön ratkaisuna Venäjän sekasortoiseen tilanteeseen. Kotimaa antoi kirjoituksissaan venäläisistä yksipuolisen kuvan: he näyttäytyivät kirjoituksissa yksinomaan hädänalaisina ja kärsivinä. Lähteitteni perusteella voi sanoa, että Kotimaan asennoituminen venäläisiä kohtaan oli ajoittain ylemmyydentuntoinen. Erimielisyydet Kotimaan linjasta johtivat päätoimittajan vaihtumiseen. Uuden päätoimittajan myötä yhteiskunnalliset aiheet näkyivät Kotimaassa. Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että Kotimaa oli kiinnostunut Venäjän asioista silloin, kun niillä oli selvästi merkitystä Suomen tilanteeseen. Erityisesti tämä näkyi yleisvaltakunnallisen lainsäädäntöjärjestyksen seikkaperäisessä käsittelyssä vuosina 1909 ja 1910. Keisari oli Kotimaan sivuilla useasti esillä. Kotimaan ensimmäisinä vuosina keisariperheeseen suhtauduttiin kiinnostuneesti ja arvostavasti. Ensimmäisen maailmansodan myötä keisarin suosio väheni myös Suomessa. Keisarin vierailu Suomeen maaliskuussa 1915 sai viileän vastaanoton. Kotimaan kuvaus vierailusta oli kuitenkin yhtä myönteinen kuin ennenkin. Sotasensuuri vaikutti kirjoitusten sävyyn. Helmikuun vallankumouksessa 1917 keisari luopui vallastaan ja tilalle tuli porvarillinen väliaikainen hallitus. Kotimaa otti muutoksen iloiten vastaan ja esitti myönteisiä arvioita tulevaisuudesta. Lokakuun vallankumouksessa Kotimaan kanta oli täysin päinvastainen. Bolševikkien nousu valtaan aiheutti Kotimaassa huolta. Tutkimukseni osoittaa, että vaikka Kotimaan oli ohjelmansa mukaan tarkoitus olla puoluepolitiikasta irrallaan, oli siinä silti nähtävissä kielteisyys sosialistisia puolueita ja etenkin bolševikkeja kohtaan. Tähän vaikutti erityisesti sosialistien uskonnonvastaisuus.

Käsittelen tutkielmassani vuoden 1948 kirkolliskokouksen kysymystä eronneiden uudelleenvihkimisestä. Selvitän, millaisia vaihtoehtoisia ratkaisutapoja uudelleenvihkimiskiellolle kokouksessa esitettiin ja miten niitä perusteltiin. Lisäksi selvitän, oliko kirkolliskokousedustajien välillä havaittavissa jännitteitä sekä muuttuiko joidenkin heistä kanta kokouksen aikana. Käytän menetelmänä lähilukua, jonka avulla pyrin tarkastelemaan kirkolliskokouksessa käytyjä keskusteluja mahdollisimman tarkasti. Lähteinäni ovat vuoden 1948 keskustelupöytäkirjat, joissa eronneiden uudelleenvihkimiskysymystä käsiteltiin kirkkolakikomitean mietinnön, lähetekeskustelun, siviilivaliokunnan sekä loppukeskustelun aikana. Sodan aikana solmittiin avioliittoja, jotka päättyivät herkästi eroon. Eduskunnan hyväksymä avioliittolaki vuodelta 1929 salli uudelleenvihkimisen. Luterilaisen kirkon oli määriteltävä kantansa lisääntyneisiin uudelleen avioitumisiin. Kirkolliskokouksessa esitettiinkin, että kirkko ei vihkisi eronneita uudelleen kristilliseen avioliittoon. Tätä perusteltiin muun muassa Raamatulla, jota pidettiin kirkon ylimpänä auktoriteettina. Tutkimus osoittaa, että kokouksessa esitettiin useita vaihtoehtoja uudelleenvihkimieskiellolle. Niitä olivat erityisesti eronneiden uudelleenvihkimiseen liittyvät kirkkolain pykälät, kuten uusi vihkikaava, karenssiaika ennen uuden liiton solmimista sekä yksittäisen papin tai hiippakunnan erityislupa. Kokouksessa esitettiin myös toisenlaisia vaihtoehtoja eronneiden uudelleenvihkimiskiellolle. Vihkimiskiellon vaihtoehdoilla pyrittiin avioerotilastojen pienentämiseen sekä kansalaisten seksuaalimoraalin kasvattamiseen. Näitä olivat ennaltaehkäisevä työ sekä valistustyö. Myös kirkon järjestämiä kinkereitä sekä papin jalkautumista tiiviimmin seurakuntalaisten keskuuteen pidettiin mahdollisina keinoina vaikuttaa seurakuntalaisten epäsiveelliseen elämään ja alhaiseen seksuaalimoraaliin. Tutkimuksen mukaan aiheen arkaluonteisuudesta huolimatta keskustelu oli pääosin asiallista, eivätkä välit jännittyneet kuin parin edustajan välillä. Kokouksen aikana ei kukaan edustajista vaihtanut kantaansa.

Vuoden 1932 alkaessa kansanäänestyksen tulos oli selvä. Kieltolailla ei ollut kansan tukea, joten siitä oli luovuttava. Suomen valtion talous oli vuoden 1931 aikana kehittynyt huolestuttavaan suuntaan. Työttömyys oli kasvussa ja valtion kassa tyhjeni uhkaavasti. Lapuan liikkeen äärioikeistolaiset toimet toivat myös epävarmuutta. Kieltolain kumoamisella ja alkoholijuomien verottamisella Suomen valtio tavoitteli uusia tuloja valtion kassaan ja kauppasuhteitten parantumista Euroopan viinimaiden kanssa. Talousnäkökulman lisäksi Alkon perustamisella kitkettiin trokarikulttuuria, joka oli kieltolain aikana heikentänyt kansan moraalia. Myös Lapuan liike oli vaatinut kieltolain kumoamista. Pro gradu -tutkielmassani selvitän millaisena papiston näkemys alkoholin ja yhteiskunnan suhteesta näyttäytyi ja millaisin voimasuhtein. Tutkin keitä olivat ne papiston edustajat, jotka esittivät alkoholipoliittisia kannanottoja, ja millaisia vaikutteita heidän toimintansa taustoilta löytyi. Papistolla tarkoitan ryhmää ja henkilöitä, jotka olivat koulutukseltaan teologeja. Liitän keskusteluun myös rajatapauksia, jotka olivat esimerkiksi kansanedustajia, joilla oli uskonnollista taustaa. Tutkielmassani käsiteltävät tapahtumat määräytyivät suomalaisen papiston kannalta oleellisten kirkollis-yhteiskunnallisten lehtien Kotimaan ja Vartijan alkoholipoliittisten artikkeleiden kautta. Arvioin myös mainittujen lehtien linjoja suhtautumisessaan alkoholipolitiikkaan. Tutkimusmetodini aiheeseen on tapahtumahistoriallinen narraatio. Luvut ovat systemaattisesti teemoitettuja. Tutkielmani päälähteet ovat Kotimaa, Vartija, ”Kirkko ja kansanelämä” -kirjanen, ylimääräisten valtiopäivien pöytäkirjat ja Ylioppilaslehti. Lisäksi lähteinäni ovat Antti J. Pietilän, Jaakko Gummeruksen ja Kaarle Kustaa Aron henkilöarkistot ja jotkut Helsingin Sanomien, Uuden Suomen, Yhdyssiteen ja Sosialidemokraatin yksittäiset lehdet. Tutkimuksessani selviää, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko suhtautui alkoholipoliittiseen keskusteluun lainkuuliaisuutta vaalien ja pitäen itsensä poissa puoluepolitiikasta kansan yhtenäisyyttä vaalien. Arkkipiispa Ingman ja piispa Gummerus ylläpitivät kirkon virallista linjaa. Ylimääräisillä valtiopäivillä suurin osa kansanedustajapapeista kannatti uutta väkijuomalakia. Kotimaa julkaisi kevään aikana alkoholipoliittisia kannanottoja laidasta laitaan, mutta perusvireltään se seurasi kirkon johdon ja lainkuuliaisuuden linjaa. Suurin osa tutkimuksestani käsitteli kuitenkin kirkon raittiusväen kannanottoja, jotka kumpusivat lähimmäisen rakkauden todeksi elämisestä ja kansan siveellisyyden kunnioittamisesta. Mm. Tohtori Sirenius, lähetysjohtaja Tarkkanen, sosiaaliministeriön raittiusosaston päällikkö Aro, kansanedustaja Päivänsalo ja äänekkäimpänä Vartijan päätoimittaja professori Pietilä olivat raittiusmiehiä, joille ehdoton raittius oli kristillinen periaate, johon kansan siveellisyys rakentui. Pietilän terävä kritiikki kirkon virallista linjaa vastaan herätti paheksuntaa Kotimaassa. Sirenius ja Päivänsalo esiintyivät diplomaattisemmin. Aro vetosi raittiusyhteistyön puolesta. Hän oli myös raittiusmies, joka oli toimeenpanemassa uutta väkijuomalakia. Yksityiskohtaisen lähdeaineiston analysoinnin kautta tutkimukseni syventää ja monipuolistaa käsitystä suomalaisen papiston roolista alkoholipoliittisessa keskustelussa keväällä 1932.