Browsing by discipline "Practical Theology"

Tämän Pro gradun aiheena on tutkia, mitä messuun ja jumalanpalveluksiin osallistuvat kokevat kyseisissä tilaisuuksissa Inkoon seurakunnassa. Erityiskysymyksenä on kaksikielisyyden vaikutus messun ja jumalanpalveluksen kokemukseen. Lisäksi tutkimuksessa tutkitaan niiden työntekijöiden kokemusta, jotka pitävät kaksikielisiä messuja ja jumalanpalveluksia. Kaksikielisyys on erityiskysymyksenä, koska Inkoo on kaksikielinen seurakunta, jossa käytetään suomea ja ruotsia käyttökielinä. Päätutkimuskysymyksiä ovat seuraavat kysymykset. Mikä on tärkeää messussa ja jumalanpalveluksessa? Mitä messu ja jumalanpalvelus antavat hengellisessä mielessä osallistujalle? Vaikuttaako kaksikielisyys messu- ja jumalanpalveluskokemukseen? Vaikuttaako kaksikielisyys messun ja jumalanpalveluksen ymmärrettävyyteen? Tutkimus tehtiin kyselytutkimuksella Inkoon seurakuntalaisille sekä haastattelemalla kaksikielisiä messuja ja jumalanpalveluksia pitävät seurakunnan työntekijät, joita on kaksi. Kyselylomakkeessa oli avoimia kysymyksiä, joihin osallistuja pystyi vastaamaan omin sanoin, sekä kysymyksiä, joissa oli valmiit vastausvaihtoehdot. Kyselytutkimus toteutettiin Internet tutkimuksella, johon Inkoon kirkossa järjestettäviin jumalanpalveluksiin ja messuihin osallistujat pystyivät vastaamaan. Lisäksi Inkoon kirkkoon vietiin paperisia versioita kyselystä. Tutkimukseen, joka toteutettiin 8.12.2017 – 11.2.2018, saattoi vastata molemmilla kielillä. Haastattelut tapahtuivat 12.2.2018, 1.3.2018 ja 4.4.2018, ja haastattelut tehtiin suomenkielellä. Haastateltavina olivat seurakunnan kirkkoherra ja seurakuntapappi. Tutkimuksen tulokseksi saadaan, että osallistujat pitävät messuissa ja jumalanpalveluksissa tärkeimpänä asiana yhteyttä Jumalaan ja yhteyttä seurakuntaan. Yhteyden kokemisen kautta seurakuntalaiset saavat parhaan kokemuksen messuista ja jumalanpalveluksista. Muita tärkeiksi nousseita asioita messussa ja jumalanpalveluksessa ovat virret, musiikki, laulaminen, rukous ja että osallistuja kokee olevansa Jumalaa lähellä. Messun ja jumalanpalveluksen osioista tärkeimmäksi nousee vastaajille saarna ja ehtoollinen. Saarna koetaan merkitykselliseksi sen takia, että sen kautta Raamatun sanaa tuodaan nykypäivään, ja se välittää kuulijoilleen Jumalan armoa ja rakkautta. Ehtoollinen nousee tärkeäksi sen henkilökohtaisuuden ja pelastusmerkityksen kautta. Ehtoollinen koetaan asiaksi, jolla saa syvimmän yhteyden Jumalaan, pelastukseen ja koko messun tai jumalanpalveluksen sanomaan. Messun ja jumalanpalveluksen hengellinen anti vaihtelee suuresti vastaajien kesken, johtuen sen henkilökohtaisuudesta. Hengellisesti messu ja jumalanpalvelus voivat antaa osallistujalle yhteyttä Jumalaan, voimaa arkeen, rauhaa sydämeen, Jumalan läsnäoloa, ja se voi hoitaa ja rakentaa osallistujan suhdetta Jumalaan. Tuloksissa tulee esille, että kielellä on suuri merkitys osallistujan kokemukseen messusta ja jumalanpalveluksesta. Kaksikielisyys koetaan useimmiten negatiiviseksi asiaksi, joka huonontaa messu ja jumalanpalveluskokemusta. Kaksikielisyys koetaan vaikeaksi ja negatiiviseksi sen tähden, että toista kieltä ei ymmärretä tai osata. Messu- ja jumalanpalveluskokemus jää näin ollen epätäydelliseksi kuulijalle. Kaksikielisyys vaikeuttaa ymmärtämistä, tuntuu usein häiritsevältä ja rikkoo kokonaisuutta. Messun ja jumalanpalveluksen seuraaminen on näin ollen vaikeaa. Kaksikielisyys koetaan myös positiivisena asiana messussa ja jumalanpalveluksessa. Kaksikielisyyden avulla osallistuja oppii uusia virsiä ja kokee yhteyttä toisiin seurakuntalaisiin, kielestä riippumatta. Kaksikielisyydestä ja kielimuurista huolimatta ihmiset kokevat yhteyttä Jumalaan ja seurakuntaan Inkoon yksi- ja kaksikielisissä messuissa ja jumalanpalveluksissa. Saatujen tulosten perusteella Inkoon seurakunnan kannattaa erityisesti kaksikielisissä messuissa ja jumalanpalveluksissa kiinnittää vielä enemmän huomiota kielten tasapainoon, tunnelman ja yhteyden luomiseen, ihmisten kohtaamiseen, saarnan ymmärrettävyyteen, ja ehtoollisen jakosanojen kieleen. Näihin osa-alueisiin siksi, että ne koetaan tärkeimmiksi asioiksi, jotka vaikuttavat osallistujan kokonaiskokemukseen.

Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, millaista identiteettiä Suomen evankelis-luterilainen kirkko (SELK) tuo esille kokonaiskirkon strategioissaan, jotka on laadittu 2000-luvulla. Aineistona ovat aiempi 'Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö'- strategia sekä nykyinen strategia ''Kohtaamisen kirkko - kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020'. Strategioiden lisäksi selvityksen kohteena ovat strategioihin kiinteästi liittyvät mietinnöt. Luterilaisen identiteetin perustalla ovat Martti Lutherin opetukset sekä luterilaiset tunnustuskirjat, joihin SELK on sitoutunut. Lutherin ajatuksista korostuneimmin strategioissa tulee esille teema 'Kristus lähimmäisenrakkaudessa.' Vähiten tulee esille Lutherin opetukset ristinteologiasta ja Lutherin rakkaudenteologiakin on ainoastaan tulkittavissa taustalla. SELK tuo esille sitoutumisen luterilaiseen tunnustukseen ja teologiset periaatteet ovat nähtävillä molemmissa strategioissa. Sakramenteista ehtoollinen on korostetusti esillä, sillä se on merkki kirkon näkyvästä ykseydestä ja yksi 'onnistuneen' ekumenian piirteistä. Kirkon tehtävät tulevat esille molemmissa strategioissa. SELK:n identiteetti heijastelee vuoteen 2015 laaditun 'Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö'- strategian mukaan seuraavia teemoja: 1) kirkon perustehtävästä huolehtiminen muuttuvassa toimintaympäristössä 2) opillinen luterilaisuus; Raamattuun ja tunnustuskirjoihin pohjautuva teologinen identiteetti 3) lähimmäisenrakkauden toteuttaminen SELK:n identiteetti uusimmassa 'Kohtaamisen kirkko-kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020' -strategiassa tuo esille seuraavia identiteetin puolia: 1) ekumeeninen luterilaisuus 2) opillinen luterilaisuus; Raamattuun ja tunnustuskirjoihin pohjautuva teologinen identiteetti 3) avoimuus ja kohtaaminen SELK:n identiteetti on strategioiden mukaan nyt ekumeenisesti painottunut, nojaten silti tukevasti opilliseen luterilaisuuteen. SELK identifioituu voimakkaasti osaksi Luterilaisen maailmanliiton kirkkoyhteisöä ja on aktiivisesti mukana ekumeenisessa vuoropuhelussa. 'Kohtaaminen' nousi avainsanaksi uudessa strategiassa ja siihen pyrkiminen kaikilla toiminnan tasoilla 'Kohtaamisen kirkko'- strategian keskeiseksi tavoitteeksi.

Tässä tutkimuksessa selvitetään mitä hengellinen musiikki merkitsee tutkimuksen nuorille aikuisille. Tutkimuksen kohteena on Agricolan kirkon Tuomasmessu, joka on toiminut säännöllisesti sunnuntai-iltaisin jo vuodesta 1988 Helsingissä. Tuomasmessu on erikoisjumalanpalvelus, jossa on monipuolinen hengellinen musiikki. Tuomasmessussa peruskaava ja rakenne ovat säilyneet samanlaisena, vaikka musiikkityylejä kokeillaan ennakkoluulottomasti. Messun musiikista vastaa vaihtuva musiikkijohtaja, joka kokoaa muusikot ja laulajat sekä sovittaa musiikin messuun sopivaksi. Tuomasmessun musiikki on eläväistä ja eroaa päiväjumalanpalveluksen musiikista, messussa bändi, kuoro ja esilaulajat pitävät huolen yhteislaulun sujuvuudesta. Tutkimuksen kysely toteutettiin Agricolan kirkossa Tuomasmessun aikana sunnuntaina 20.1.2013 ja vastaajia oli 228, joista haastatteluun osallistui kymmenen vuosina 1982−1993 syntyneitä nuoria aikuisia. Tutkimuksessa käytettiin teemahaastattelurunkoa, haastattelut nauhoitettiin ja litteroitiin. Tutkimuksen teoria on aineistolähtöinen. Tutkimuksen aineiston analyysi sisältää kymmenen nuoren aikuisen haastattelun lisäksi kyselytutkimukseen osallistuneiden vastauksia avoimeen kysymykseen: Miten kuvaisit Tuomasmessun musiikin merkitystä itsellesi? Aineiston haastatteluiden ja avoimen kysymyksen vastausten pohjalta Agricolan Tuomasmessussa musiikki on monipuolista ja laadukasta. Helsinkiläisten nuorten aikuisten sitoutuminen kirkkoon ei ole Case Kallio-tutkimuksen mukaan suurta ja kirkon olisikin syytä kiinnittää huomiota niihin nuoriin aikuisiin, jotka ovat löyhästi kiinnittyneinä kirkkoon. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että haastatteluun osallistuneista nuorista aikuisista kaikki ovat kristillisesti sitoutuneita. Kiinnostavaa on yhden haastateltavan kiinnittyminen messuun, vaikka hän pitää itseään ateistina. Tuomasmessu koetaan paikkana jonne voi tulla kuin lätkämatsiin omana itsenään, epäilevänä tai uskossaan vahvana. Tuomasmessuun osallistutaan yksin tai ennestään tutun ihmisen seurassa, uskonnollisuus on individuaalista. Vain yksi haastateltavista on tiiviisti kiinnittynyt Tuomasyhteisöön ja osallistuu messun lisäksi messukokouksiin sekä toimii vapaaehtoisena. Muilla seurakuntalaisilla ei haastateltaville ole tunnelman luomisen lisäksi suurempaa merkitystä. Tuomasmessussa tunnelma ja musiikki saavat yhä uudelleen käymään messussa.

Tämä tutkielma on laadullinen tutkimus Naisten Pankin vapaaehtoisten osallisuuden kokemuksista vapaaehtoisverkoston solutoiminnassa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten osallisuus ilmenee ja miten Naisten Pankin vapaaehtoiset kokevat sen paikallissolujen toiminnassa. Tutkielmassa tarkastellaan millaisia aktiivisen kansalaisuuden ja sosiaalisen pääoman elementtejä löytyy solutoimintaan osallistumisesta. Tutkimusaineisto koostuu vuonna 2013 haastatelluista yhdestätoista Naisten Pankin vapaaehtoisesta ja heidän täyttämistä taustatietolomakkeista. Vapaaehtoiset ovat viideltä eri paikkakunnalta. Haastateltaviksi valikoitui aluesolujen perustajajäseniä ja puheenjohtajia, valtakunnallisen ja paikallisten ohjausryhmien jäseniä sekä niin sanottuja rivijäseniä. Haastattelut suoritettiin puolistrukturoidun teemahaastattelun menetelmällä. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Aktiivinen kansalaisuus tarjosi tutkimukselle teoreettisen viitekehyksen osallisuuden kokemuksen tarkasteluun. Vapaaehtoisten osallisuutta tarkasteltiin osallistumisidentiteetin, osallisuuden kokemusten, luottamuksen ja vaikuttamisen näkökulmasta. Aktiivinen kansalaisuus konkretisoi sosiaalisen pääoman. Naisten Pankin verkosto edustaa uudenlaista vapaaehtoisverkostomallia, jossa osallisuus kuvastaa monitahoista nykyajan osallisuutta ja yhteisöllistä toimintaa. Naisten Pankin toiminta perustuu vapaaehtoislähtöisyyteen paikallissolutoiminnan kautta. Sosiaalinen pääoma näyttäytyy solutoiminnassa ja maanlaajuisessa verkostossa vuorovaikutusta tukevana toimintakulttuurina, jonka ydin on vapaaehtoisten keskinäinen arvostus. Tulokset osoittavat, että solidaarisuus ja luottamus ovat Naisten Pankin verkostolle ja paikallissoluille keskeiset voimavarat. Luottamus syntyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja vaikuttaa toiminnan punaisena lankana. Luottamusta kuvattiin analyysissa luottamuksen kehänä, joka ilmaisee luottamuksen vaikutuksia paikallistasolta, verkostoon, organisaatioon ja Naisten Pankin kohdemaihin asti. Tutkimuksen perusteella nykyajan osallisuus on syntynyt individualistisen yhteiskunnan tuotoksena. Nykyajan osallisuus voi olla symbolista ja episodista. Se antaa vapaaehtoiselle itselleen vapauden valita ja päättää osallistumisestaan ja mahdollistaa siten osallistumisen kokemuksen. Osallisuudesta ei kerro siis toiminnan määrä vaan laatu. Yksilöä korostavassa yhteiskunnassa Naisten Pankki on saanut muodostettua laajan vapaaehtoisverkon, joka kasvaa edelleen. Naisten Pankin osallisuus muodostuu vahvasta yhteishengestä sekä luottamuksesta toiminnan vaikuttavuuteen ja kehitysmaiden naisten voimaantumiseen. Osallisuus ilmenee Naisten Pankissa vastavuoroisuutena, vuorovaikutuksena, luottamuksena ja vaikuttamisena. Vapaaehtoiset toteuttavat näitä osallisuuden elementtejä oman osallistumisidentiteettinsä kautta.

Tutkimus käsittelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuoden 1986 Virsikirjan, sen vuonna 2015 julkaistun lisävihon sekä Helsingin katolisen hiippakunnan laulukirjan Cantemuksen sisältämiä kuvauksia Jeesuksen äidistä Mariasta. Tutkimus on toteutettu teoriaohjautuvasti niin, että kummankin kirkon opetusta hyväksi käyttäen Marialle annetuista rooleista koostettiin 15 erilaista kategoriaa. Sen jälkeen aineistosta kerätyistä Maria-aiheisista virsistä tutkittiin, kuinka monta näistä 15 kategoriasta ne sisältävät. Tutkimuksessa käytetyt kategoriat ovat: Kristuksen äiti, Neitsyt, Tahraton, Puhdas, Herran palvelijatar, Esirukoilija, Auttaja, Kuningatar, Köyhä, Kärsijä, Puoliso, Uusi Eeva, Kristityn esikuva, Kirkon esikuva ja Uskovien äiti. Näistä kategorioista Kristuksen äiti ja Neitsyt olivat yleisimpiä ja esiintyivät laajasti kummastakin kirjasta saadussa aineistossa. Muiden kategorioiden kohdalla hajaannusta tapahtui enemmän. Cantemuksen kohdalla näiden kahden jälkeen yleisimmiksi kategorioiksi nousivat Mariaa voimallisena pyhimyksenä korostavat kategoriat Esirukoilija ja Auttaja. Niin ikään aineistossa näkyy on myös Kuningatar-kategoria, joka korostaa Marian korkeaa asemaa Jumalan silmissä. Cantemuksen kohdalla Mariasta nousee esille siis yli-inhimillinen pyhimys, jolla on valtaa auttaa tavallisia kristittyjä saavuttamaan pelastus. Marian ylemmyyttä perustellaan hänen esimerkillisyydellään ja synnittömyydellään, jota Cantemuksessa kuvaavat kategoriat Tahraton ja Puhdas sekä Uusi Eeva. Vähäisempään osaan jää inhimillinen Maria, jota kuvaavat roolit Herran palvelijatar, Puoliso, Köyhä ja Kärsijä. Virsikirjan kohdalla yleisimmäksi kategoriaksi Kristuksen äidin ja Neitsyen jälkeen nousee Herran palvelijatar. Tämä kategoria korostaa Marian uskoa ja nöyryyttä Jumalan edessä, ja sen yleisyys Virsikirjassa vertautuu hyvin siihen, että myös Luther korosti tätä puolta Mariasta. Niin ikään Köyhän ja Kärsijän kategoriat esiintyivät useamman kerran. Toisin kuin Cantemuksessa, Virsikirjassa keskiöön ei nouse Marian kunnia vaan hänen osansa vaatimattomuus. Taustalla näkyy Lutherin ristinteologinen ajattelu. Myös Puhdas-kategoria esiintyy useamman kerran, mutta sen tarkoitus on korostaa Marian neitsyyttä ja asemaa synnittömän Jeesuksen äitinä, eikä Marian omaa synnittömyyttä niin kuin Cantemuksessa. Kummassakin kirjassa nousee myös esille Marian suhde uskovien yhteisöön, tosin vain vähäisissä määrin. Maria on sekä luterilaisille että katolisille Kristityn esikuva, jonka usko ja nöyryys on esimerkillistä. Myös Marian rooli Kirkon esikuvana mainitaan, tosin luterilaisuudessa siinä painottuu Marian köyhyys ja katolisuudessa puhtaus. Cantemuksessa nousee myös esille Marian rooli Uskovien äitinä eli universaalina äitihahmona. Tutkimukseni perusteella on nähtävissä, että sekä Virsikirja että Cantemus kuvaavat Mariaa varsin eri tavalla: Cantemuksessa korostuu voimallinen, pyhimyksenä toimiva Maria siinä missä Virsikirja kuvaa inhimillisempää Mariaa, joka on kuuliainen Jumalalle. Kuitenkin tärkeimmät kategoriat eli Kristuksen äiti ja Neitsyt ovat tasapuolisesti läsnä molemmissa aineistoissa. Lisäksi Virsikirjassa on huomattavissa Marian roolin kasvaminen uusien virsien myötä, ja kirjojen Maria-kuvissa on myös nähtävissä hienoista lähentymistä Virsikirjan lisävihon myötä.

Tutkin pro gradu –tutkielmassani Juha Tapion tuotantoa vuosilta 1999–2015. Olen etsinyt tuotannosta hengellisiä ulottuvuuksia ja kristillisiä arvoja abduktiivisen päättelyn, deduktiivisen sisällönanalyysin ja intertekstuaalisen analyysin perusteella. Tarkoitan tässä yhteydessä hengellisillä ulottuvuuksilla esimerkiksi uskonnollista symboliikkaa tai muita kielikuvia, ja kristillisillä arvoilla muun muassa lähimmäisenrakkautta ja oikeudenmukaisuuteen pyrkimistä. Nostin aineistostani tuloslukujen teemoiksi neljä eri osa-aluetta: jumalakuva, rakkaus, häpeän ja syyllisyyden tunteet sekä yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Hengellisten ulottuvuuksien ja kristillisten arvojen tutkimisen lisäksi otin tutkimukseeni myös rituaalisen näkökulman. Sekularisoituvassa yhteiskunnassa uskonnon ja uskonnollisten rituaalien merkitys on muuttunut, joten halusin toissijaisena tutkimustehtävänä selvittää, miten kristillisyydestä on mahdollista puhua nykypäivänä, jolloin kaikki eivät välttämättä ymmärrä hengellistä terminologiaa tai koe hengellisyyttä merkittäväksi asiaksi omassa elämässään. On etsittävä keinoja, joilla hengellisyys saataisiin lähemmäs ihmisten tavallista arkea ja muuttumaan jälleen tärkeäksi asiaksi. Tutkimustulosteni perusteella totean, että Juha Tapion urakehityksestä gospel-muusikosta populaarimusiikin esittäjäksi huolimatta hänen kappaleissaan esiintyy edelleen huomattavan paljon uskonnollisia viittauksia ja kristillistä arvomaailmaa tukevaa materiaalia. Sanoituksissa ei puhuta tästä tematiikasta nykyään yhtä suoraan kuin uran alkuvaiheessa, vaan kristillisen sanoman omaksi ottaminen on jätetty siihen verrattuna enemmän kuulijan vastuulle. Analyysia tehdessä näiden teemojen nostaminen ei kuitenkaan ollut huomattavan haastavaa, vaan niistä sai suhteellisen helposti otteen. Musiikin merkitys kristillisen sanoman välittäjänä on nykyäänkin tärkeää, ja rituaalisuuden tutkiminen olisi ajankohtaista myös jatkossa. Opillisten seikkojen sijaan ihmiset hakevat elämästään yhä useammin yhteisöllisyyden tunnetta vahvistavia asioita. Nykyajan yhteiskunnan ajoittainen armottomuus ja hektisyys kannustavat pohtimaan vastaisuudessakin keinoja, joilla ihmisten välistä yhteyttä ja kristillisyyden myötävaikutusta siihen voitaisiin edistää hektisen elämäntavan helpottajaksi ja vastapainoksi.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opiskelijoiden uskontodialogiin kohdistuvia käsityksiä. Tutkimuskysymyksen, onko uskonnolla väliä, johdattelemana haluan tutkimuksellani selvittää, esiintyykö suomalaisten, uskonnollisten opiskelijoiden keskuudessa uskonnollista ennakkoluuloisuutta ja jos esiintyy, ketä kohtaan ja miksi. Tutkimusluvuissa käsittelen opiskelijoiden suomalaiskristillisiksi määriteltyjä käsityksiä suhteessa seitsemään tunnetuimpaan maailmanuskontoon. Tutkimuksen teoreettisena taustana toimivat Magdalena Jaakkolan suomalaisten ulkomaalaisasenteita käsittelevien työvoimapoliittisten tutkimusten lisäksi Gordon Allportin kontaktiteoria sekä Tajfelin ja Tunerin asenteita ja ryhmäkäyttäytymistä selittävä sosiaalisen identiteetin teoria. Lisäksi käsittelen tutkimuksesta nousevia tuloksia suhteessa Kimmo Ketolan esittämiin vuoden 2008 ISSP -tutkimusohjelman suomalaisten uskonnollisia ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta ja syrjiviä asenteita käsitteleviin tutkimustuloksiin teoksessa Uskonto suomalaisten elämässä. Tutkimuksessa analysoitavan aineiston olen kerännyt Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opiskelijoilta verkkolomakkeella vuoden 2012 huhtikuun ja lokakuun välisenä aikana. Aineisto koostuu 101 verkkolomakkeelle tallennetusta vastauksesta, minkä analysoinnissa käytän määrällisiä menetelmiä. Yleisten vastausjakaumien lisäksi esitän aineistosta muuttujien välisiä riippuvuussuhteita. Tutkimukseni osoittaa, kuinka uskontoihin liitettävät myönteiset käsitykset ja onnistunut uskontodialogi ovat käytännössä monen muuttujan summa. Kontaktiteorian mukaisesti tutkimus osoittaa, kuinka kokemuksen määrän ja tiedon vaikutus uskontoihin kohdistuviin käsityksiin on myönteinen. Käsitysten muuttamiseksi kokemus ja tieto eivät kuitenkaan riitä. Kysyttäessä, onko uskonnolla väliä, kokemusta ja tietoa paremmaksi suvaitsevaisuutta selittäväksi ja ennustavaksi tekijäksi tutkimuksessa ilmenee uskonnollinen identiteetti sekä siihen liitettävät käsitykset ryhmän samankaltaisuudesta ja kiinteydestä.

Venäjän ortodoksisen kirkko on ollut koko historiansa ajan eri tavoin sidoksissa valtioon. Vaikka Venäjä on sekulaari valtio eikä maassa ole muodollisesti valtiokirkkoa, ortodoksiselle kirkolle muodostui erityisasema suhteessa muihin uskonnollisiin yhteisöihin. Monet tutkijat tuovat esille ortodoksisuuden erityismerkityksen maan historiassa sekä venäläisen kulttuurin ja hengellisyyden kehityksessä. Vaikka kirkon ja eräiden muiden arvioiden mukaan noin 80 prosenttia venäläisistä on ortodokseja, yhteiskunta on käytännössä sekularisoitunut, side kirkkoon on usein symbolinen, uskonnon harjoittaminen on maallistunut ja ortodokseiksi itsensä mieltävät eivät aina jaa kirkon moraalikäsityksiä. Ei-uskovaisista ortodoksiksi itsensä mieltävistä puolet pitää itseään ateistina, mikä tarkoittaa ortodoksiksi identifioitumisen tarkoittavan ylpeyttä venäläisyydestä. Mielipidemittausten mukaan suurin osa venäläisistä katsoo, että ortodoksisella kirkolla tulisi olla erityisasema ja että uskonto ja kansallisuus linkittyvät yhteen: uskonnon määrittää kansakunta ja kansakunnan uskonto on perinteisesti ortodoksisuus. Kirkon ja valtion välinen suhde on Putinin kolmannella kaudella tiivistynyt yhteiskunnallisen ilmaston konservatiivistuessa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää perinteisten arvojen retoriikkaa ja teeman roolia venäläisen identiteetin rakentamisessa kirkon ja valtionjohdon puheissa. Tutkimus selvittää paitsi niin kutsuttujen perinteisten arvojen sisällöllistä tematiikkaa, myös niiden argumentoinnissa käytettyjä retorisia keinoja Venäjän ortodoksisen kirkon johdon ja presidentti Vladimir Putinin puheissa Putinin kolmannen presidenttikauden alussa vuosina 2012–2014. Tutkielman aineisto muodostuu kirkon johdon, pääasiassa metropoliitta Hilarionin, ja presidentti Putinin puheista, joita analysoin monitieteisin menetelmin. Laadullisen, hermeneuttiseen metodologiaan nojaavan tutkimuksen tutkimusmenetelmä on Chaïm Perelmanin retoriikan tutkimus, jota täydennän aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Venäjän perinteisten arvojen yksiselitteinen määrittely on vaikeaa, mutta useissa määrittelyissä toistuu venäläisten traditioiden ja isänmaan merkitys. Venäjän väestöpoliittisessa ohjelmassa (2007) tavoitteeksi on määritelty perheinstituution vahvistaminen sekä perhesuhteiden henkisten ja hengellisten perinteiden elvyttäminen ja turvaaminen. Tässä tutkimuksessa perinteisten arvojen käsitteen sisältö jakautuu aineistolähtöisen analyysin tuloksena kolmeen temaattiseen kokonaisuuteen. Näitä ovat perinteiset arvot ja kulttuurinen traditio (perinteisen perheen narratiivi, kulttuuri ja venäläinen identiteetti); perinteiset kristilliset arvot (rauha, solidaarisuus ja kansojen välinen ystävyys, kristilliset traditiot ja sekularismin kritiikki) sekä valtiosuhde (yhteistyö valtion ja muiden kirkkokuntien kanssa, jakolinjojen välttäminen ja kirkon yhtenäisyys). Teemat mukailevat kirkon sosiaalisessa konseptissa esille tuomia teemoja, samoin kuin kysymyksiä joissa kirkko näkee voivansa toimia valtion kanssa. Samalla tarkastelujaksolla presidentti Putinin puheissa toistuivat samat teemat hieman erilaisin painotuksin. Putinin puheissa perinteisiin arvoihin viittaava sisältö jaotellaan tutkimuksessa kolmeen osaan, joita ovat perhe, vanhempien kunnioitus ja moraali; valtion yhtenäisyys, arvot ja patriotismi, Venäjän paikka ja identiteetti maailmassa sekä kristillisyys osana venäläistä kulttuuria, historiaa ja identiteettiä. Aineiston sisällönanalyysi osoittaa, että molemmille toimijoille on yhteistä venäläisten kulttuuristen traditioiden ja maan erityisluonteen puolustaminen, kristillisiin periaatteisiin viittaavan perhe- ja yksilön arvon korostaminen sekä siihen perustuvan perinteisen, konservatiivisen perhemallin vaaliminen, patriotismi sekä vahvan, perinteisen arvoperustan omaavan valtion tukeminen. Aineiston perusteella valtion ja kirkon näkökulmasta perinteiset arvot ovat kiteytettävissä neljään sanaan: perhe, kotimaa, venäläisyys ja patrioottisuus. Ortodoksisuudella on rooli näiden taustatekijänä, kulttuurin, kulttuuristen traditioiden ja identiteetin rakennusaineksena sekä arvostettavana pidettävän moraalin ja perhe-etiikan arvoperustana. Presidentin puheet ovat laajaa medianäkyvyyttä saavia instituutioita, joiden tärkein yleisö muodostuu venäläisistä, kansasta, joka vastaanottaa puheiden viestit median välityksellä. Metropoliitta Hilarionin puheet koostuvat useissa erilaisissa tilanteissa ja erilaisille yleisöille pidetyistä puheista. Venäläiset eivät seuraa kirkon viestintää Moskovan patriarkaatin internet-sivujen kautta, joten puheiden yleisöt ovat erityisyleisöjä. Molemmissa tapauksissa kuitenkin tärkeimmän yleisöryhmän voidaan olettaa jakavan ainakin osan retoriikan taustalla vaikuttavista premisseistä. Argumentaation tarkoituksena on siten uusintaa yhteistä ymmärrystä. Sekä Putin että Hilarion soveltavat useita Perelmanin teoriasta tunnistettavia argumentaatiokeinoja. Abstraktit ja konkreettiset arvot limittyvät puheissa ja myös temaattiset kokonaisuudet esiintyvät toisiinsa liitettynä. Venäjän kansallisen identiteetin uudelleenmäärittely tapahtuu suhteessa menneeseen ja tulevaan, yhteisiin traditioihin ja kokemuksiin sekä lännen omaksumiin, Venäjän kritisoimiin liberaaleihin arvoihin. Tämä näkyy puheissa vastakkainasettelun, uhkien rakentamisen, venäläisen erityisyyden korostamisen kautta. Puheissa esiintyviä retorisia ja temaattisia keinoja ovat perinteisen perheen narratiivi, historialliseen jatkuvuuteen, auktoriteettiin ja tunteisiin vetoaminen, esimerkkitapausten kautta luodut yleistykset sekä kansakunnan eheyden ja hyvinvoinnin säilyttämisen korostaminen.

Tutkin tässä tutkimuksessa millaisia merkityksiä kahdeksan Tampereen hiippakunnan kirkkoherraa antaa pappeudelle. Samoin tutkin sitä, millaisia merkityksiä kirkkoherrat antavat työssänsä pastoraaliselle johtamiselle ja miten se heidän mukaansa työssä näkyy. Tutkimuksen aineisto kerättiin teemahaastattelun avulla tammi-helmikuussa 2017 ja tutkimus analysointiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimuksen mukaan pappeus merkitsee kirkkoherroille Jumalan antamaa kokonaisvaltaista kutsua. Tätä kutsua kirkkoherrat toteuttivat palvelemalla seurakuntaa. He halusivat pappeina tuoda Jumalan sanaa seurakuntalaisille ajankohtaisesti ja Raamattuun perustaen. Seurakunnan palvelemisessa tärkeänä osana kirkkoherrat kokivat läsnäolon ja seurakuntalaisten kohtaamisen. Kirkkoherrojen mukaan oma hengellisyys on tärkeä osa pappeutta. Tämän tutkimuksen perusteella pastoraalista johtaminen merkitsee kirkkoherroille seurakunnan kokonaisvaltaista johtamista. Tärkeänä osana tässä on huolehtia seurakunnan hengellisen perustehtävän toteutumisesta. Pastoraalisena johtajana kirkkoherra on seurakunnan hengellinen johtaja ja tähän kuuluu esimerkiksi huolehtia siitä, että seurakunnassa hoidetaan sakramenttien jakaminen oikein. Hallinto on osa pastoraalista johtamista. Kirkkoherra ei toteuta pastoraalista johtamista yksinään, vaan se tapahtuu yhdessä muiden ihmisten kanssa, sillä tutkimuksen perusteella pastoraalinen johtaminen nousee seurakunnan olemuksesta. Tutkimuksen mukaan pastoraalisessa johtamisessa täytyy käydä dialogia ihmisten kanssa, mutta kantaa myös johtajalle kuuluva vastuu. Pastoraaliseen johtamiseen kuuluu seurakunnan asioiden kokonaisvaltainen pohtiminen ja muutoksien johtaminen, jos seurakunnan toiminta sitä vaatii. Tutkimuksen perusteella voikin todeta, että kirkkoherran täytyy tarkastella yhteiskunnan muuttumista ja johtaa seurakuntaa sekä siinä toimivaa työyhteisöä vastaamaan näihin muutoksiin tarkoituksenmukaisesti.

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää kirkkolain ja kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 §:n tunnustuksen merkitys ja tulkinta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kirkko-oikeuden näkökulmasta. Tutkimuskysymykseksi asetetaan: Onko tunnustuksellisella miespapilla, joka on sitoutunut raamattuperiaatteeseen, omaantuntoon ja vakaumukseen vedoten, oikeus väistyä alttariyhteistyöstä naispastorin takia ilman rangaistusta oikeusjärjestyksemme mukaan. Tunnustus johdetaan Vanhan ja Uuden Testamentin, Augsburgin uskontunnustuksen ja Yksimielisyyden ohjeesta sekä tunnustuksesta. Tutkimuksen teoriatausta on oikeusteologinen. Tutkimuskysymystä lähestytään oikeustieteellisestä, positiivisen ja ylipositiivisen oikeuden tulkinnan avulla. Teologiaa tarkastellaan kirkko-oikeuden ydinpykälän raamatun tulkintahorisonttista käsin. Tutkimuksen lähdeaineisto muodostuu oikeusteologisista väitöskirjoista (3 kpl) sekä oikeuskäytännöstä. Edellisten rinnalla lähteinä on käytetty kahta teologista väitöskirjaa, joissa on tutkittu raamatun ja papin suhdetta sekä naispappeutta ja ristiriitoja. Tutkimuskysymystä lähestytään ensin kirkkohistoriallisesti muuttamatto-man Augsburgin uskontunnustuksen näkökulmasta. Oikeuskäytäntöä tutkitaan tuomioistuinten tuomioiden kautta: KHO 2008:8, KHO 2009:95 ja KKO 2010:74 oikeustapauksien tuomion perusteluista ja kysymyk-senasettelusta käsin. Käytettävissä on ollut oikeudenkäyntiaineisto varsin kattavasti - alioikeuskäsittelystä aina korkeimpaan oikeusasteeseen saakka. Uusi virkakäsitys ei ole sukupuolisidonnainen. Omaantuntoon vetoavat papit saivat hyvitykseksi ponsilausuman. Tunnustukselliset miespapit pitivät subjektiivisena oikeutena ponsilausuman johdosta kiertää alttariyhteistyö naispapin takia. Tutkimuksen tulokset osoittavat, ettei evankelis-luterilaisen kirkon miespapilla ole positiivisen oikeuden perusteella laillista oikeutta väistää alttariyhteistyötä naispastorin takia. Korkein hallin-to-oikeus on linjannut tuomiokapitulin tavoin, ettei papin toimittaessaan jumalanpalvelusta ole kysymys uskonnonharjoittamisesta. Kysymys on virkavelvollisuudesta, joka papin on suoritettava esimiehen direktio-oikeuden mukaisesti. Korkein-oikeus perustelee papin virantoimituksen jumalanpalveluksessa seuraavasti: Vaikka kysymyksessä olevassa tilanteessa katsottaisiin olevan uskonharjoittaminen, minkäänlaista syrjintää ei sallita. Siten sovellettavaksi tulee syrjintärikos rikoslain 11 luvun 9 §:n mukaan. Oikeusteologit ja perustuslakiasiantuntijat katsovat perustuslain 11:2 §:n vakaumuksen ehdottomiin kiellonrajoituksiin, mikä on yksilön absoluuttinen oikeus. Tunnustuksellisten pappien opillinen näkemys ei ole harhaoppia evankelis-luterilaisen kirkon mukaan. On paradoksaalista tunnustuksen mukaan, etteivät he saa toteuttaa vakaumuksen mukaisesti jumalanpalvelusta, jos he väistävät työvuorossa olevan naispastorin. Väistäessään tunnustuksesta tulee tällöin rikoslain alainen toimi, jos virkaa ja vakaumusta ei erota toisistaan. Kirkolla on autonomia omissa asioissa. Se voi päättää kirkolliskokouksessa kirkolle kuuluvista asioista, jotka eduskunta hyväksyy tai hylkää. Kirkon ja valtion välinen suhde on valtiosääntöoikeudellinen, koska evankelis-luterilainen kirkko on julkisyhteisö. Kirkon tehtävistä ja toiminnasta säädetään kirkkolaissa- ja kirkkojär-jestyksessä. Kirkko on sitoutunut yhteiskunnan vaikutuksesta noudattamaan kansainvälisiä-, Euroopan yh-teisön ihmisoikeussopimuksia sekä kansallista lainsäädäntöä. Tämä tarkoittaa nykyään sitä, että kirkon toimintavapaus on rajoitettua ns. kirkon omissakin asioissa. Tämän takia oppia ja tunnustusta joudutaan uudelleen arvioimaan ja tulkitsemaan raamattuperiaatteesta kirkko-oikeuden ytimestä katsottuna.