Browsing by study line "Kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen asiantuntijatyön opintosuunta"

Tarkastelen tutkimuksessani vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen kuuluvien aikuisten ja heidän uskonyhteisönsä välistä moraalisuhdetta, eli yhteyttä, jonka avulla yhteisö välittää jäsenilleen moraalisia käsityksiä ja –sisältöjä. Kysyn: Miten ja millaisena yksilön ja yhteisön välinen moraalisuhde rakentuu? Millaisista eettisistä kysymyksistä jäsenet keskustelevat yhteisössään ja miten se tapahtuu? Mitä moraalisuhteen toteutumistavoista seuraa yksilölle ja yhteisölle? Aineistonani ovat liikkeen jäsenten tai siitä hiljattain etääntyneiden kirjoitukset. Uskonnollisella yhteisöllä on keskeinen asema moraalisten arvostusten lähteenä. Tavat, joilla eettis-moraalisia sisältöjä määritellään ja jolla usko ja elämä kytketään toisiinsa, voivat kuitenkin vaihdella. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on yhteiskunnallisesti kulttuurisesti merkittävä kokonsa, sosiaalisten vaikutustensa sekä erityispiirteidensä vuoksi. Kuva liikkeen jäsenistön elämästä on jäänyt melko epätarkaksi. 2010–luvun alkupuolella liikkeeseen kohdistui kuitenkin runsasta huomiota tutkijoiden ja medioiden toimesta. Syntynyttä tilannetta voi kuvata yhteisökriisin käsitteellä. Tutkimukseni osoittaa, että moraalisuhteen keskeisiä elementtejä ovat kuulaisuus yhteisölle sekä yhteisön moraaliseen, hengelliseen ja sosiaaliseen ensisijaisuuteen perustuva maailmankuva. Aineistossa yksittäisten yhteisölähtöisten moraaliohjeiden sijaan pohdinnat keskittyivät yhteisösuhteen oikeutuksen pohtimiseen sekä oman toimijuuden, eettisen hahmotuksen sekä vastuun asemaan uskonelämässä. Yhteisöllinen kriisi koettelee moraalisuhteen kollektiivisuutta ja kutsuu jäsenestä esiin uudenlaista moraalista toimijuutta. Jäsenet yhdistelevät entistä omaehtoisemmin tietoa, kokemuksia ja erilaisia moraalivirikkeitä. He voivat päätyä valitsemaan myös varovaisen toimijuuden, jotta voisivat turvata sosiaalisen yhteisöaseman, koska poikkeavasti toimivia marginalisoidaan yhteisössä ”laitelle”. Mikäli eettinen toimijuus tai keskustelut haastavat kollektiivisia käsityksiä, yksilön ja yhteisön aiempaa moraalisuhdetta on vaikea palauttaa entiselleen. Vanhoillislestadiolainen herätysliike ei yhteisönä näytä tunnistavan jäsenistössä olevaa eettistä potentiaalia. Moraalisen pääoman käyttömahdollisuudet ovat pysyneet yhteisössä epäselvinä ja rajattuina. Käyttämättömänä tai vajavaisesti hyödynnettynä yksilöiden moraalinen pääoma ei pääse kasvamaan eikä kehittymään. Tämä köyhdyttää myös yhteisöä. Muuttumattomuuden yhteisökorostus tuottaa tarpeen pitää yllä kuvaa siitä, että samat moraalisisällöt pysyvät voimassa aina. Kriisit ovat viestejä yhteisöön pesiytyneistä patologista piirteistä. Vaikka muutos näyttäytyy yhteisölle uhkana, se voi olla tarpeellinen. Muutoksen tarve tulee kuitenkin voida kohdentaa selkeästi. Tutkimuksessani esitän kolme moraalisuhteen ja kohdentamisen kannalta tärkeää kysymystä. Miten yhteisö tunnistaa ja käsittelee moraaliset jätteensä, eli käsitykset ja käytännöt, jotka eivät ole enää voimassa? Miten se luo jäsenille mahdollisuuksia rakentaa ja käyttää moraalista pääomaa? Miten se osoittaa sitä itse, eli käsittelee omalle vastuualueelleen liittyviä lähihistorian kysymyksiä, joita on tuotu esiin?

Tutkielman tavoite on selvittää naisten seksuaalista toimijuutta suomalaisissa kansanomaisissa uskomuksissa. Tutkielmassani kysyn, millaisia uskomuksia naisten seksuaalisuuteen liittyy, millaista toimijuutta naisilla suomalaisissa kyläyhteisöissä on sekä miten yhteisöjen patriarkaaliset rakenteet määrittelevät naisten toimijuutta. Aineisto koostuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston avioliittoa ja lapsia koskevasta kansanuskoaineistosta, normirikkomuksia koskevista uskomuskertomuksista sekä seksuaaliaiheisista lauluista, ja seksuaalisen sanaston perusteella rajatuista loitsuista ja lauluista Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokannasta. Yhteensä aineisto koostuu 500 – 700 aineisto-otteesta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta ja noin 250 aineisto-otteesta Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokannasta, joista primääriaineiston muodostavat noin 200 otetta. Aineisto on rajattu hakusanoilla, aineiston saturaatiolla sekä tutkimuskysymyksillä. Metodina hyödynnän teoriasidonnaista sisällönanalyysia ja teoreettisena viitekehyksenä Sherry Ortnerin toimijuusteoriaa. Ortnerin teoriassa keskeisessä asemassa ovat yksilöiden kulttuurisesti muodostuneet projektit eli elämässä keskeiset tavoitteet sekä yhteisön valtarakenteet, jotka määrittelevät toimijuusmahdollisuuksia. Aineiston pohjalta hahmottelen tutkielmassa kolme teemaa. Vitun väki ja lempi ovat naisten seksuaalisia voimia, jotka mahdollistavat toimijuutta. Avioliitto sen sijaan toimii seksuaalisuuden rajana. Naisten kulttuurisiksi projekteiksi määrittelen aineistoni pohjalta avioliiton, toimeentulon sekä perheen hyvinvoinnin. Tutkielmassani käy ilmi, että naisten toimijuusmahdollisuudet ovat sitoutuneet tiukasti yhteisön sukupuolihierarkiaan sekä uskomuksiin naisen seksuaalisuudesta. Rangaistuksena yhteisön normien vastaisesta toimijuudesta naisten mahdollisuuksia toteuttaa kulttuurisia projektejaan rajoitetaan. Esimerkiksi avioliiton ulkopuolisista seksuaalisista suhteista kiinni jäänyt nainen leimataan aineistossa huoraksi ja naimakelvottomaksi. Tuonpuoleisen luonteensa vuoksi naisen seksuaalisuus näyttäytyy yhteisössä vaarallisena ja yhteisössä koetaan tarpeelliseksi asettaa naisen seksuaalisuudelle rajoituksia. Seksuaalinen voima samaan aikaan mahdollistaa naisten toimijuutta ja on syy naisten kohtaamille rajoituksille. Harakointi on yksi esimerkki seksuaalisen voiman ristiriitaisuudesta, sillä harakoimalla eli astumalla sukupuolielimet paljastettuna ihmisen tai esineen yli, nainen voi suojella perhettään sekä karjaa, mutta myös aiheuttaa tulehduksia haavoihin. Seksuaalisen voiman seuraukset voivat olla tilanteesta riippuen positiivisia tai negatiivisia. Seksuaalisuuden rajoitusten vuoksi naisten toimijuus sijoittuu usein valtarakenteiden reunamille. Naisten on löydettävä luovia tapoja toimia omien tavoitteidensa toteuttamiseksi. Naiset eivät voi toimia aktiivisesti esimerkiksi puolison etsinnässä, minkä vuoksi kosijoiden houkuttelemiseen tähtäävät taiat tehdään salaa. Lemmennosto edustaa yhteisön hyväksymää magiaa, jossa ei pyritä vaikuttamaan kosijaan, vaan nostamaan tytön viehätysvoimaa. Sen sijaan rakkaustaiat ovat yhteisön normien vastaisia, koska niiden katsotaan perustuvan pakottamiseen. Tutkielmassa nostan esille naisten tapoja reagoida toimijuutta rajoittaneisiin yhteisön normeihin sekä tapoja vastustaa valtarakenteita avoimesti tai salaa.

Tämä tutkielma tarkastelee Moskovan patriarkaattia ekumeenisena toimijana Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen vuosina 1991–1999. Tarkastelun aiheena on, miten patriarkaatti ymmärsi ekumeenisen työn ja miten se suhtautui ekumeniaan niin retorisesti kuin käytännön toiminnassa. Tutkielma keskittyy patriarkaatin ekumeeniseen toimintaan Venäjällä, ortodoksikirkkojen parissa sekä läntisten kirkkojen kanssa. Lisäksi tutkimus tarkastelee ekumeenisen toiminnan motiiveja ja pyrkimyksiä. Tutkimuksen ensisijaisena lähdeaineistona on patriarkaatin julkaisema virallinen lehti Žurnal Moskovskoj Patriarhi (ŽMP). Tutkimuksessa käytetään lähdekriittistä historiankirjoituksen menetelmää ja tarkastellaan ŽMP:n julkaisemia raportteja ja arvioita ekumeenisesta toiminnasta tutkimuskirjallisuuden pohjalta laaditun viitekehyksen valossa. ŽMP julkaisi tarkastelukaudella paljon materiaalia patriarkaatin ekumeenisesta toiminnasta. Julkaisujen painopisteenä oli patriarkka Aleksi II:n toiminnan eli tapaamisten, matkojen ja kirjeenvaihdon yksityiskohtainen esittely. Lisäksi julkaistiin Pyhän synodin pöytäkirjoja, joissa käsiteltiin paitsi ekumeenisen toiminnan onnistumisia myös kiistoja muiden kristillisten kirkkokuntien kanssa. ŽMP:n materiaalin perusteella Moskovan patriarkaatti suhtautui ekumeniaan enimmäkseen neutraalisti. ŽMP julkaisi ekumeniaa puolustavia puheenvuoroja ja toi esiin kansainvälisen yhteistyön hyötyjä. Lehdessä kuitenkin korostui enemmän patriarkaatin sisäinen toiminta ja oman kirkon sekä Venäjän erityisyys. Tutkimus osoittaa, että Moskovan patriarkaatti suhtautui myönteisen rakentavasti ekumeeniseen yhteistyöhön maan rajojen ulkopuolella. Suhtautuminen muiden kristillisten kirkkojen laajentumiseen Venäjällä oli torjuvampi. Patriarkaatin kansainvälisessä toiminnassa korostui tahto olla mukana kirkkojen välisessä yhteistyössä. Se edisti tätä pyrkimystä lukuisilla matkoilla, tapaamisilla, seminaareilla ja muilla yhteistyöfoorumeilla. Tärkein ekumeenisen toiminnan viiteryhmä oli muiden ortodoksikirkkojen muodostama yhteisö. Läntisten kirkkojen kanssa tehtävä yhteistyö oli yhtä säännöllistä, mutta varautuneempaa. Läntiset kirkot ja niiden modernimpi suhtautuminen kristillisen kirkon tehtäviin ja rooliin nähtiin patriarkaatissa uhkana. Moskovan patriarkaatin ekumeeninen toiminta liittyi sen omien tavoitteiden edistämiseen. Käytännössä patriarkaatti harjoitti ekumeenista yhteistyötä edistääkseen Venäjän ortodoksikirkon, ortodoksisen uskon ja Venäjän etua. Venäjän sisällä patriarkaatin ekumeeninen toiminta oli lähes olematonta, eikä lehdessä juurikaan mainittu muita Venäjällä toimivia kirkkokuntia. Vaikuttaa siltä, että Moskovan patriarkaatille oli tärkeämpää varmistaa kirkollinen valta-asema Venäjällä ja hyvä yhteistyösuhde maan hallinnon kanssa.

Tämän tutkielman tarkoituksena on kartoittaa oppitunnin aikaista osallisuuden kokemusta sekä vuorovaikutusta yhdessäolon vahvistajana oppilaan näkökulmasta. Osallisuus-käsite on toistuvasti esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Opetusta ohjaava perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014 nostaa osallisuutta edistävän, ihmisoikeuksia toteuttavan ja demokraattisen toimintakulttuurin perustaksi oppilaiden kasvulle aktiivisiksi kansalaisiksi. Opetuksen tulisi vastata tähän haasteeseen nykyisen koulumaailman moninaisuuden kentällä. Tutkimusaineiston keräsin eteläsuomalaisessa yhtenäiskoulussa syksyllä 2019. Havainnoin yhdeksänsien luokkien evankelisluterilaisen uskonnon opetuksen oppitunteja, haastattelin oppilaita ryhmissä sekä keräsin palautelomakkeet tunneista niin oppilailta kuin opettajaltakin. Havainnoituja luokkia oli neljä, haastateltuja oppilaita kymmenen ja palautelomakevastauksia 64. Kerätyn aineiston analysoin sisällönanalyysin keinoin teoria- ohjaavasti. Ohjaavana teoriana käytin Martti Siisiäisen ”Osallisuuden eri tyypit” -mallia. Havainnoitujen oppituntien aihepiiri liittyi eettiseen valintatilanteeseen sekä taidekuvien analysoimiseen. Oppitunneilla oli käytössä runsaasti osallistavia opetusmetodeja; kerronnallisuutta, yhteistä keskustelua, toiminnallisia elementtejä sekä parityöskentelyä. Tutkimusaineistosta löytyy useita osallisuutta ja osallistumista kuvaavia sanoja, lauseita, ilmaisuja ja käyttäytymistä. Esiin nousee kuitenkin myös viitteitä siitä, etteivät kaikki oppilaat koe osallisuutta oppituntien aikana tai halua osallistua yhteiseen tekemiseen. Käytetyt opetusmetodit ovat mieleisiä suurelle osalle oppilaista, mutta osa pitää tunteja hämmentävinä tai outoina ja kaipaa ”tavallisia” tunteja. Aiemmat uskonnon tunnit määritellään joko hyvin erilaisiksi tai samankaltaisiksi ryhmästä riippuen. Luokkien välillä ilmenee yllättävän paljon eroja tunti- ja haastattelukäyttäytymisessä, vaikka jokaisella oppitunnilla on sama sisältö ja opettaja. Oppilaiden havainnoitu käytös vaihtelee innostuksen ja ilon sekä välinpitämättömyyden ja kyllästymisen akseleilla. Oppilaat itse kuvaavat haastatteluissa tunnetilojaan oppitunnin jälkeen vaihtelevasti. Tutkimuksessa ilmenee, että luokan ryhmähengellä, oppilas-opettajasuhteella ja käytetyillä opetus- menetelmillä on merkittävä vaikutus tunnin sujumiseen sekä oppilaan subjektiiviseen osallisuuden kokemukseen. Oppilaat ovat myös abstraktilta ajattelultaan hyvin eri kehitysvaiheissa. Siksi eriarvoisuuden vähentäminen sekä osallisuuden edistäminen on opetuksessa niin nykyisyyden kuin tulevaisuudenkin haaste.

Tekstijaksossa Gen. 18: 1–16 kerrotaan, kuinka Abraham on läheisessä vuorovaikutuksessa ruumiillisen Jumalan kanssa. Kertomuksessa kuvataan Jumala miehenä, mutta myös muun muassa miten Jumala pesee jalkojaan ja syö. Pohdin tutkielmassani, miten Jumalan antropomorfisuus näkyy tekstijaksossa Gen. 18: 1–16 sekä, miksi Jumala esitetään antropomorfisesti tässä nimenomaisessa kertomuksessa. Onko Jumalan antropomorfisuudella jokin tärkeä funktio suhteessa kertomukseen? Kertomus kuuluu Abraham sykliin, jossa iäkkäälle Abrahamille ja Saaralle luvataan perillinen. Tarkastelen kertomusta kokonaisuutena, enkä siten ota kantaa tekstijakson ajoitukseen tai kirjoittajaan. Tarkastelen tutkimuksessani tekstijaksoa Gen. 18: 1–16 lähiluvun, tutkimuskirjallisuuden sekä narraatiokritiikin avulla. Havainnoin aluksi lähiluvun ja tutkimuskirjallisuuden avulla, miten Jumalan antropomorfisuus tulee kertomuksessa esille. Tekstijaksossa Gen. 18:1–16 Jumala kuvataan poikkeuksellisella tavalla verrattuna siihen, miten Heprealaisessa Raamatussa muuten kuvataan jumalallisen olennon ja ihmisen välistä kommunikointia. Harvinaista on kuvata Jumala seurustelemassa ihmisten kanssa ikään kuin hän olisi yksi heistä, pesemässä jalkoja ja syömässä ateriaa, mikä on valmistettu nimenomaan hänelle Lähiluvun yhteydessä esille nousi, miten tekstijaksossa Gen. 18:1–16 on useita yksityiskohtia, mitkä kuvaavat Jumalaa tavanomaisesti ja inhimillisesti. Lopuksi tarkastelen tekstijaksoa Gen. 18:1–16 kertomuksena narraatiokritiikin avulla. Narraatiokrtiitikin avulla voidaan hahmottaa, miten kertomus tekstijakso Gen. 18:1–16 toimii kertomuksena. Tekstijaksoa Gen. 18:1–16 narraatiokriittisesti tarkasteltuna voidaan havaita, että kertomuksen päätavoite on osoittaa lukijalle, ettei mikään ole Jumalalle mahdotonta. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna esille nousi, miten kertomukseen on rakennettu kolme keskeistä tapahtumaa. Ensinnäkin Jumalan kuvaaminen antropomorfisesti osoittaa sen, että Jumala voi ilmestyä miten ja milloin tahansa (jae 2, 4 ja 8). Toiseksi Jumala huomaa itsekseen nauretun naurun (jae 12 ja 15). Kolmanneksi Jumala on tullut ilmoittamaan, että vanha pariskunta tulisi saamaan lapsen (jae 10 ja 14).

Tässä tutkielmassa selvitän, millaiset tekijät Kriminaalihuollon tukisäätiön toimintaan osallistuvien kokemusten mukaan tukevat desistanssia eli uusintarikollisuuden ennaltaehkäisyä ja rikoksista irrottautumisprosessia. Tutkimukseni kolme tutkimuskysymystä ovat: 1. Millaiset tekijät haastateltavien kokemusten mukaan tukevat desistanssia? 2. Millaisia kokemuksia vertaistuesta ja sen vaikutuksesta desistanssiin Kriminaalihuollon tukisäätiön toimintaan osallistuvilla ihmisillä on? 3. Millaiseksi haastateltavat kokevat hengellisyyden merkityksen desistanssissa? Tutkielmani on laadullinen tutkimus ja aineiston olen kerännyt tekemällä kuusi teemahaastattelua. Haastateltavat ovat Kriminaalihuollon tukisäätiön toimipisteiden, Raittilan ja Rediksen kautta. Ne ovat päihteettömiä kohtaamispaikkoja. Haastattelut olen analysoinut aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Taustaluvuissa esittelen vankeinhoitoa ja rikollisuutta Suomessa, uskonnollisuutta ja hengellisyyttä vankiloissa sekä kuntoutusta, vertaistukea ja Kriminaalihuollon tukisäätiön. Teoriana käytän desistanssia. Se on positiiviseen kriminologiaan kuuluva teoriasuuntaus, johon kuuluu useita rikoksista luopumiseen vaikuttavia tekijöitä. Desistanssi voidaan jakaa primaariin desistanssiin, eli yksittäiseen tapahtumaan tai hetkeen, jolloin rikoksista luovutaan ja sekundaariin desistanssiin, joka korostaa rikoksista luopumisen prosessimaisuutta. Aineistolähtöisen sisällönanalyysin tuloksena haastatteluista nousi esiin neljä pääluokkaa: 1. Sosiaaliset tekijät, 2. Käytännölliset tekijät, 3. Sisäiset tekijät ja 4. Hengellisyys. Sosiaalisissa tekijöissä korostuivat vertaistuen merkitys ja tärkeys. Käytännöllisistä tekijöistä tärkeinä nousivat esiin työ ja asunto. Sisäisissä tekijöissä oma muutoshalu nousi olennaisena esiin, samoin ikääntyminen ja asioiden prosessoimisen mukana tulleet muutokset ajattelussa. Hengellisyys näyttäytyi haastateltavilla muiden auttamisena. Vankilapastorien merkitys koettiin tärkeäksi ja mahdollisuus keskustella heidän kanssaan vankeusaikana hyväksi. Aiemmassa desistanssitutkimuksessa esiin nousi samankaltaisia tekijöitä kuin tässä tutkimuksessa. Erityisesti desistanssin prosessimaisuus, oma sisäinen halu ja motivaatio muutokseen ovat tärkeitä ja nousivat haastatteluista esiin. Vertaistuen merkitys on haastateltavien kokemuksen mukaan erittäin tärkeää. Hengellisyyden merkitys desistanssissa on vaihteleva. Toisaalta hengellisyys on voimavara ja usko tuo rauhaa ja luottamusta vaikeista asioista selviämiseen. Usko ylempään voimaan auttaa jaksamaan ja antaa luottamusta. Kirkossa käymisen haastateltavat kokivat rauhoittavana asiana ja ajatuksia sekä tunteita selkeyttävänä tekijänä. Aiemmasta tutkimuksesta poiketen tässä tutkimuksessa nousi esiin desistanssin olevan työläs ja voimavaroja vievä prosessi. Kaikilla haastateltavilla ei myöskään ole ollut subjektiivista päätöstä luopua rikoksista ja päihteistä, toisin kuin aiemmassa tutkimuksessa esitetään.

Tässä tutkielmassa tarkastelen pappien näkemyksiä osallisuudesta ja ikäihmisten osallisuutta pappien toiminnassa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Teemasta ei ole olemassa aiempaa tutkimusta, joten tutkielma tuo esille uutta tietoa aihepiiristä. Tutkimuksen toteutin laadullisena tutkimusprosessina, jossa aineistonkeruun tein haastattelemalla neljän suuren tai keskisuuren etelä- ja keski-suomalaisen evankelis-luterilaisen kaupunkiseurakunnan kirkkoherraa ja seurakunnassa toimivaa pappia (n=8). Aineiston analyysin toteutin sisällönanalyysillä aineistolähtöisesti. Osallisuus on käsitteenä moniulotteinen ja sitä on aiemmin määritelty erilaisissa konteksteissa eri tavoin. Papit kuvaavat tutkielmassa monipuolisesti käsityksiään osallisuudesta. Kokonaisuutena osallisuus määrittyy pappien kuvauksissa oman elämän osallisuutena, suhteena muihin ihmisiin ja kuulumisena yhteisöön, aktiivisena tekemisenä ja toimintana sekä vaikuttamisena omiin ja yhteisiin asioihin. Pappien mukaan osallisuuden taso voi vaihdella passiivisesta mukanaolijan roolista aktiiviseen toimijarooliin. Vahvin osallisuuden taso on vaikuttamista ja päätöksentekoa. Keskeisin tutkimuskysymys on: Miten ikäihmisten osallisuus ilmenee pappien toiminnassa? Osallisuuden ilmenemistä pappien toiminnassa kuvaan tutkimustulosten kautta syntyneen osallisuuden rattaan avulla, missä eri osallisuuden kokemukseen liittyvät tekijät linkittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Ikäihmisten osallisuuteen positiivisina näyttäytyvät ilmenemismuodot jakautuvat rattaan neljään osaan, jotka papin työssä linkittyvät ikäihmisten oman elämän osallisuuden vahvistamiseen, tarpeellisuuden kokemusten mahdollistamiseen, yhteisöosallisuuden tukemiseen ja vaikuttamismahdollisuuksien edistämiseen. Osallisuuden rattaan toimintaa ovat puolestaan estämässä ikäihmisiin itseensä liittyvät tekijät, pappiin työntekijänä liittyvät tekijät sekä tiloihin, toiminta-käytäntöihin ja työyhteisöön liittyvät seikat, joihin papilla voi olla mahdollisuus vaikuttaa suoraan tai epäsuorasti. Tutkimustulosten johtopäätöksenä tuon esiin ikäihmisen osallisuuden kokemuksen kannalta merkityksellisimpinä tekijöinä papin kohtaamistilanteet ikäihmisten kanssa sekä papin omiin asenteisiin, työtapoihin ja seurakunnan toiminta-kulttuuriin liittyvät tekijät, joilla voidaan ratkaisevasti vaikuttaa ikäihmisen osallisuuden kokemuksen rakentumiseen tai sen heikkenemiseen. Yhdessä toimien ja ikäihmisen oma ääni keskiössä pappi voi parhaiten myötävaikuttaa ikäihmisen osallisuuden kokemukseen.

Tutkielma tarkastelee Pieter Bruegelin (1925/30–1569) öljyvärimaalausta Paavalin kääntymys (1567). Bruegelin Paavalin kääntymys mainitaan taidehistoriallisessa kirjallisuudessa usein, mutta teoksesta ei ole kirjoitettu syvällistä analyysiä. Aiemmassa tutkimuksessa Bruegelin Paavalin kääntymys -teosta on pidetty lähinnä maisemamaalauksena tai syntyajankohdan poliittisiin asetelmiin viittaavana teoksena. Maalauksen teemana on ihminen käännekohdan äärellä. Bruegelin maalaama Paavali makaa maassa, sillä jumalallinen totuuden välähdys on sokaissut hänet. Paavali joutuu katsomaan sisimpäänsä. Kristittyjä surmanneesta sotilaasta syntyy uusi ihminen, joka julistaa rauhaa. Tutkielma hyödyntää teologian, taidehistorian, taloushistorian, uskontotieteen, filosofian, estetiikan sekä alue- ja kulttuurintutkimuksen tieteenalojen lähestymistapoja. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on sosiaalinen konstruktionismi. Teos on aikakautensa kontekstin tuote, sen kuvajainen, ja samanaikaisesti se on rakentanut – ja rakentaa yhä – aikakauttaan koskevia käsityksiä itsekin. Tutkielma hyödyntää Erwin Panofskyn, Roland Barthesin ja Hans Beltingin kuva-analyysimenetelmiä. Tutkielma esittelee tekijän kehittämän hyppää kuvaan -metodin. Metodia hyödyntävä katsoja pyrkii samastumaan maalauksen tunnelmaan, siinä oleviin henkilöihin ja heidän toimiinsa. Kuvan tarkasteleminen sisältä päin mahdollistaa yksityiskohtien ja viestien havaitsemisen. Tausta tälle metodille syntyi tutkielman tekijän toimiessa vuosikymmenten ajan valokuvaajan ammatissa. Ihmisten kuvaaminen edellytti kohteen ehdoilla elämistä, samastumista. Metodin teoreettinen pohja on peräisin John Szarkowskilta, Robert Capalta, Dorothea Langelta ja Henri Cartier-Bressonilta. Cartier-Bresson tunnetaan ratkaisevan hetken käsitteestään. Bruegelin teos kuvaa ratkaisevaa hetkeä, Paavalin kääntymystä. Hyppää kuvaan -metodi sopii Bruegelin teokseen erityisen hyvin, koska teos näyttää dokumentaariselta ja valokuvamaiselta. Hyppää kuvan -metodin avulla tutkielman tekijä oivalsi Bruegelin teoksen sisältämän kuvitteellisen äänimaailman. Toinen keskeinen havainto liittyy siihen, että teos on täynnä viittauksia teologiaan ja Raamatun teksteihin. Kuvassa on tekijän tulkinnan mukaan esimerkiksi pyhä perhe, ja Paavalin kääntymys on puettu kertomuksen muotoon. Teoksessa tapahtuu samaan aikaan monta asiaa eri aikatasoilla. Kolmas tutkielman keskeinen löytö on se, että teoksessa on mukana arkkienkeli Mikaelin katse. Tutkielmassa käytetään ilmaperspektiivistä nimitystä Mikaelin perspektiivi. Tämä termi antaa mahdollisuuden päästä lähemmäksi kontekstia, jossa teos valmistui. Neljäntenä huomiona tutkielma esittää hypoteesin, jonka mukaan maalausta on mahdollisesti muunneltu jälkikäteen, kuten Bruegelin Betlehemin lastenteurastus -maalaustakin on muuteltu. Bruegelin aikana maalausten rinnalla syntyi muitakin artefakteja, kuten kullasta tehtyjä esineitä. Patsaat, kangastyöt, vaatteet, kengät, hevosvälineet, koko aikakausi oli yhtä loputonta käsityötä. Bruegelin teos toimii edelleen alkuperäisessä tehtävässään uskoa ilmaisevana artefaktina ja 1500-luvun lopun alankomaisen maalaustaiteen dokumenttina.

Tässä maisterintutkielmassa selvitän, mitä on panenteismi, miten se ilmenee yhdysvaltalaisen eko- ja feministiteologin Sallie McFaguen ajattelussa ja miten hänen käsityksensä panenteismista ja ilmastokriisistä suhteutuvat toisiinsa. Primäärilähteinä on kolme McFaguen kirjaa, jotka käsittelevät muun muassa Jumalan ja maailman välistä suhdetta, ekofeministä ja ilmastomuutosta. Panenteismi on teologinen näkökulma maailman ja Jumalan väliseen suhteeseen. Jumalan nähdään yhtä aikaa olevan sekä läheisesti läsnä kaikessa luodussa, että luodun tuolla puolen. Panenteismi ei klassisen teismin tapaan erota Jumalaa ja maailmaa toisistaan, mutta ei panteismin tapaan myöskään samasta niitä toisiinsa. Sallie McFaguen ajattelussa keskeistä on metaforat. Hän kritisoi perinteisiä patriarkaalisia ja maskuliinisia metaforia niiden yksiulotteisuuden ja ulossulkevuuden vuoksi. Perinteiset metaforat esimerkiksi Jumala Isänä ja Kuninkaana korostavat Jumalan hallintavaltaa ja erillisyyttä suhteessa maailmaan. Näiden metaforien rinnalle McFague ehdottaa persoonallisia metaforia Jumalasta Äitinä, Rakastajana ja Ystävänä sekä maailmasta Jumalan ruumiina. Prosessiajattelun vaikutus McFaguen ajatteluun on ilmeinen. McFague kritisoi voimakkaasti myös uusklassisen taloustieteen maailmankuvaa ja jumalakäsitystä, jotka ovat hänen mukaansa eivät ole vertailukelpoisia ilmastokriisin kontekstissa. Elämä ilmastokriisin maailmassa ja maapallon säilyttäminen elinkelpoisena vaativat McFaguen mukaan perustavanlaatuista ihmis- ja jumalakäsityksen muutosta. McFaguen panenteistinen jumalakäsitys ja ekologinen taloustieteen malli tukevat ajatusta kaiken luodun itseisarvosta.

Tässä maisterintutkielmassa tutkin palestiinalaisen luterilaisen emerituspiispan ja Luterilaisen maailmanliiton entisen presidentin Munib Younanin (1950-) teologista ajattelua. Tutkin, missä määrin Younanin ajattelu sitoutuu osaksi vapautuksen teologian diskurssia ja toisaalta luterilaista perinnettä. Lisäksi analysoin Younanin ajattelua kristittyjen yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi, ja lähdemateriaalina käytän kolmea Younanin julkaistua kirjaa sekä kolmea lyhyempää puhetta tai tekstijulkaisua. Viime vuosikymmeninä perinteinen saksalainen ja pohjoismainen luterilainen ajattelu on tullut jossain määrin toisenlaisista konteksteista nousevien teologisten tulkintojen haastamaksi. Palestiinalaisten luterilaisten kontekstuaalista lähestymistapaa voidaan pitää yhtenä näistä haastajista. Younanin ja Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon teologiaa leimaa pitkittynyt Israel-Palestiinan konflikti, niin sanotun profeetallisen diakonian painottaminen sekä pyrkimys vuoropuheluun niin muiden kirkkokuntien kuin alueen monoteististen uskontojen kanssa. Israel-Palestiinan konflikti on muovannut Younanin teologista ajattelua; Younan pitää miehitystä syntinä ja puhuu oikeudenmukaisen rauhan sekä kahden valtion mallin ratkaisun puolesta. Younan kritisoi voimakkaasti kristillistä sionismia liittäen sen osaksi uskonnollista ääriajattelua. Younanin kontekstuaalisilla tulkinnoilla on yhtymäkohtia vapautuksen teologian perinteeseen. Käsittelen tutkielmassani Younanin maan teologiaa sekä martyrian teologiaa, joka nojautuu väkivallattomuuteen ja raamatullisen oikeudenmukaisuuden puolustamiseen. Younan liittää yhteiskunnallisen toiminnan osaksi kristittyjen ja kirkon tehtävää. Hän perustelee toimintaa paitsi profeetallisen diakonian käsitteestä käsin, myös hyödyntämällä perinteisiä luterilaisia opinkohtia ja käsitteitä. Laki ja evankeliumi, uskon vanhurskauttaminen ja kahden regimentin oppi tulkitaan kristityn oikeudenmukaisuutta puolustavasta tehtävästä käsin, ja toisaalta Younanin tulkinnat argumentoivat aktiivisen yhteiskunnallisen toiminnan puolesta. Yksi kirkon yhteiskunnallisen toiminnan muoto on monoteististen uskontojen välinen dialogi, joka perustuu yhteiseen toimintaan ja maailman palvelemiseen opillisten keskustelujen sijaan. Younan liittääkin uskontodialogin ja -trialogin osaksi kirkon diakonista työtä. Younanin ajattelussa korostuu uskonnon myönteinen merkitys yhteiskunnalliseen toimintaan rohkaisevana tekijänä. Hänen mukaansa Raamatun profeettojen ja Jeesuksen opetuksista nousee profeetallinen ja vastakulttuurinen oikeudenmukaisuuden vaatimus, joka johtaa kristittyjä ja kirkkoja puolustamaan rauhaa, universaalia ihmisarvoa ja moninaista rinnakkaiseloa. Younan puolustaa moninaista ja demokraattista kansalaisyhteiskuntaa, ja uskoo luterilaisen ”poliittisen maltillisuuden” sovellutuksensa tukevan kestävän yhteiskuntajärjestyksen rakentamista Lähi-idässä.