Browsing by study line "Ministry"

Tutkimuksessani selvitän evankelis-luterilaisen kirkon sairaalapappien kokemuksia työnsä hengellisyydestä. Tutkimustehtävääni lähestyn kolmen kysymyksen näkökulmasta: 1. Mitä sairaalapapit mieltävät hengellisyyden sairaalansielunhoitotyössä olevan? 2. Millä tavoin vastaajat kokevat hengellisyyden näkyvän heidän itse tekemässään sairaalasielunhoitotyössä? 3. Miten sairaalapapit tunnistavat hengellisen tuen tarpeen ja miten sairaalapapit kokevat hoitohenkilökunnan tunnistavan hengellisen tuen tarpeen? Työtäni ohjaavana teoreettisena viitekehyksenä toimii kirkon sairaalasielunhoidon palvelulupaus, joka pohjautuu sairaalapapin ydinosaamiskuvaukseen.Toisena tärkeänä lähtökohtana on sairaalasielunhoidon periaatteet. Tutkimusaineiston keräsin laadullisin menetelmin. Haastattelin kahdeksaa sairaalassa päätoimisena työskentelevää sairaalapappia teemahaastattelun menetelmin. Haastateltavat sairaalapapit olivat eri puolilta Suomea neljän eri hiippakunnan alueelta. Tutkimusaineiston analyysiin käytin laadullista sisällönanalyysia. Tutkimuksen analyysia ohjaa kolme teemaa, jotka nousevat haastattelurungosta.Tutkimukseni mukaan sairaalapapit kokevat hengellisyyden sairaalasielunhoitotyössä uskontoon ja vakaumukseen liittyvänä. Papin työtä pidetään hengellisenä työnä, joka haastateltavien mukaan toteutuu sairaalapapin työssä. Tuloksissa ilmenee, että sairaalapapin työssä hengellisyys on läsnä pappeudessa itsessään sekä Jumalan läsnäolona kaikessa tekemisessä ja kohtaamisissa. Jumalan läsnäoloa tarkennettiin helpommin selitettäväksi hengellisten apuvälineiden käytön yhteydessä ehtoollisen jakamisessa, rukoilussa, rukoushetkissä, virsien laulamisessa sekä Raamatun lukemisessa. Sairaalapapeilla on kokemus, että heitä arvostetaan sairaalassa ja heidän apuaan ja tukeaan hyödynnetään, jos hoitohenkilökunnalla on riittävästi tietoa heidän palveluistaan. Pääsääntöisesti hoitohenkilökunta koetaan osaavana hengellisen tuen tarpeen tunnistamisessa, mutta haasteitakin sanoitetaan. Sairaalamaailman haasteet ovat samoja kuin ympäröivässä yhteiskunnassa. Haasteena nähdään maallistuminen, joka vie hengellistä elämää kauemmaksi ihmisten arjesta sekä moniuskontoinen seurakunta sairaalassa.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millainen kuva naisista rakentui Suomen Kristillisen Työväen Naisliiton Säde-lehdessä vuosina 1909–1911. Aineistoni koostuu Säteen tarkastelukautena ilmestyneistä vuosikerroista. Lehti ilmestyi 16-sivuisena noin kerran kuussa. Tarkastelen työssäni, millaisia velvollisuuksia, vastuita ja rooleja naisille annettiin lehdessä sekä ketkä näitä käsityksiä esittivät. Tätä tutkiessani hyödynnän sisällönanalyysia ja representaation käsitettä. Representaatioiden sosiokulttuurisen luonteen ja historiallisen kerrostuneisuuden vuoksi voin naiskuvan rakentumista tarkastellessani tutkia samalla myös sitä yhteiskunnallista tilannetta, jossa nämä käsitykset naiseudesta ovat syntyneet sekä laajemmin naisen asemasta käytyä yhteiskunnallista keskustelua, johon Säteen kirjoittajat lehdessä ottivat osaa. Lehden naiskuvaan heijastuivat erityisesti silloinen käynnissä ollut uskontopoliittinen keskustelu sekä kotimaisen työväenliikkeen sisäinen hajaannus. Lehteen kirjoittivat yhtälailla niin miehet kuin naisetkin. Pääasiassa kirjoittajat olivat työläistaustaisia maallikoita lukuun ottamatta muutamia lehteen kirjoittaneita evankelis-luterilaisen kirkon pappeja. Säteessä piirtyi esiin ihannekuva työhön tarttuvasta ja yhteiskuntaa kehittävästä työläisnaisesta, jonka elämää ja valintoja ohjasi ensisijaisesti henkilökohtaisesti omaksuttu usko Jumalaan. Lehdessä usko ja Jumala nähtiin paitsi yksilön elämää myös yhteiskuntaa kannattelevana ja ylläpitävänä voimana. Yksilön ja kansakunnan kohtaamat vaikeudet tulkittiin myös uskosta käsin, mikä näkyi muun muassa Venäjän sortotoimien rinnastamisena Pahan hyökkäyksiin. Lehden ihannekristitty työläisnainen oli omaksunut myös isänmaallisuuden ihanteen, jota hän välitti eteenpäin lapsilleen kasvatustehtävänsä kautta. Naisen elämänkaari esitettiin lineaarisesti etenevänä janana, jossa viattomasta lapsuuden maailmasta siirryttiin valintojen ja houkutusten ristiaallokossa luovittavaan nuoruuteen. Nuoruudessa tärkeintä oli omaksua kristillinen usko henkilökohtaisena elämänkatsomuksena ja kasvaa kohti sukupuolityypillisiä rooleja kodin hengettärenä toimivasta vaimosta ja työteliäästä miehestä. Avioliitto esitettiin Säteessä itsestään selvänä jatkumona nuoruudelle, eikä naimattomuutta pidetty esillä todellisena vaihtoehtona kristillisille työläisnaisille. Lapset kuuluivat niin ikään automaationa avioliittoon, sillä ehkäisyä ei pidetty kristillisille naisille sopivana vaihtoehtona. Työväenasia oli lehden työläisnaisille tärkeä, mutta hengelliseen sisältöön verrattuna vähemmän esillä pidetty asia. Palvelijoiden ja työläisten aseman parantaminen, miesten ja naisten välisen tasa-arvon lisääminen sekä siveystyön tekeminen miellettiin kuitenkin kristittyjen työläisnaisten velvollisuuksiksi. Seksuaalimoraalisissa käsityksissään lehden kirjoittajat yhtyivät aikansa porvarillisen moraalireformin ihanteisiin toisaalta myös uudistaen niitä: ihanne itseään valistavasta ja siveellisestä naisesta ulotettiin Säteessä koskemaan myös työläisnaisia, kun se aiemmin liitettiin vain yläluokkaisiin naisiin. Tärkeä osa kristityn työläisnaisen toimintaa oli myös ateistisen sosialismin vastustaminen, ja lehti ohjasikin kärkkäillä kannanotoillaan lukijoitaan samaistumaan ennemmin kristilliseen työväenliikkeeseen kuin paheellisena pidettyyn sosialidemokraattiseen naisliikkeeseen.

Maisterintutkielmassani selvitän, mitä ja miten evankelis-luterilaisen kirkon herätysliikkeiden kesätapahtumista uutisoitiin sanomalehdissä vuonna 2022. Tarkastelun kohteena ovat Länsi-Suomen Rukoilevaisten yhdistyksen kesäseurat, Herättäjäjuhlat, valtakunnallinen Evankeliumijuhla, Suviseurat ja Kansanlähetyspäivät. Tutkimusaineistoon kuuluvat seuraavat sanomalehdet: Aamulehti, Aamuposti, Helsingin Sanomat, Ilkka-Pohjalainen, Kaleva, Karjalainen, Keski-Pohjanmaa, Keskisuomalainen, Lapin Kansa, Länsi-Suomi, Savon Sanomat, Turun Sanomat ja Tyrvään Sanomat. Aineistoon kuuluu yhteensä 80 lehtijuttua. Sanomalehtien välillä oli merkittäviä eroja siinä, kuinka paljon ne uutisoivat herätysliikkeiden kesätapahtumista. Karjalainen julkaisi eniten juttuja. Länsi-Suomi ja Turun Sanomat eivät julkaisseet yhtään uutista. Sanomalehdet uutisoivat erityisesti Suviseuroista ja Herättäjäjuhlista. Evankeliumijuhlasta kerrottiin vain neljässä ja Kansanlähetyspäivistä vain yhdessä jutussa. Kirkon pienimmän herätysliikkeen rukoilevaisten kesätapahtumasta ei uutisoinut yksikään lehti. Tutkimusmenetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Samat aiheet toistuvat aineistossa. Ryhmittelin ne ja muodostin seuraavat luokat: perustiedot herätysliikkeen kesätapahtumasta, tapahtumajärjestelyt, tapahtuman hyödyt, uhat ja haitat, kesätapahtuman ohjelma, osallistujien uskollisuus herätysliikkeelle, osallistujien tunnelmat sekä herätysliikkeen oppi, uskomukset ja elämäntapa. Nämä luokat kuvaavat sitä, millaisia asioita nostettiin esiin kirkon herätysliikkeiden kesätapahtumista uutisoidessa. Tutkimukseni osoittaa, että sanomalehtien uutisointi herätysliikkeiden kesätapahtumista vuonna 2022 oli aihepiireiltään monipuolista. Harvassa uutisessa käsiteltiin kesätapahtuman hengellistä antia, vaikka se on aiemman tutkimuksen mukaan tärkein syy osallistua tapahtumaan. Herätysliikkeissä mukana olevat pääsivät uutisissa ääneen. He kertovat useassa jutussa siitä, miten mukavasta kristillisestä tapahtumasta on kyse.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millainen käsitys kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä sisältyy ortodoksiseen esirukoustekstiin Kanoni edesmenneen puolesta. Samalla luodaan myös katsaus sen käyttöön Suomen ortodoksisissa seurakunnissa. Kanoni edesmenneen puolesta on kreikan kielestä suomennettu noin kymmensivuinen teksti, joka koostuu kahdeksasta veisusta. Tutkimusmenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Aineistosta erotettiin värikoodein pelkistetyt ilmaukset, jotka ryhmiteltiin teemojen mukaisiin alaluokkiin. Nämä alaluokat abstrahoitiin edelleen yläluokiksi, jolloin saatiin vastaukset tutkimuskysymykseen. Kanonin käyttöä selvitettiin haastattelemalla yhteensä neljää ortodoksisten seurakuntien pappia ja kanttoria eri puolelta Suomea. Lisäksi kahden seurakunnan palvelijan kanssa käytiin sähköpostikeskustelut aiheesta. Tutkimuksessa kävi ilmi, että esirukouksessa edesmenneen puolesta toivottiin hartaimmin vainajan saavuttavan levon. Kanonissa esiintyi lukuisia ilmaisuja myös konkreettisista paikoista, joihin hänen toivottiin kuolemansa jälkeen pääsevän: paratiisiin, Abrahamin huomaan tai pyhien kartanoihin. Kanoni sisälsi myös useita kuvauksia siitä, että hänen toivottiin pääsevän pyhien ja vanhurskaiden joukkoon. Samalla edesmenneelle rukoiltiin synninpäästöä ja armahdusta, ettei häntä tuomittaisi tuonelan syvyyteen tai helvetin tuleen. Kanonista ilmeni selkeästi ajatus siitä, että ihmisen kuoleman jälkeen hänen sielunsa eroaa ruumiista. Sielu on kuolematon, ja ruumiin päätyessä maahan sielu joutuu yksityiselle tuomiolle. Paratiisi tai tuonela ovat ortodoksisen käsityksen mukaan yksityistä tuomiota seuraavia välitiloja. Kanonin tekstistä ei selkeästi voi päätellä, tarkoitetaanko siinä olevilla ilmaisuilla välitilaa vai yleisen tuomion jälkeistä tilaa. Tuonela voidaan käsittää sekä välitilaksi että synonyymiksi helvetille. Kanonin mukaan Neitsyt Maria, apostolit ja pyhät ovat tärkeitä esirukoilijoita. Jumalansynnyttäjä Maria on myös ihmisten pelastaja ja turva täällä maan päällä. Haastatteluissa kävi ilmi, että vain yksi kanttori oli aktiivisesti käyttänyt Kanonia käydessään kuolevan luona rukoilemassa tai suorittaessaan muistopalvelusta. Hautauspalveluksessa samoin kuin vainajien yksityisina tai yleisinä muistopäivinä käytetään tavallisesti muita liturgisia tekstejä.

Tutkielma käsittelee Kathryn Tannerin inkarnaatiokeskeistä konstruktiivista teologiaa. Metodina on systemaattinen analyysi. Lähteinä on käytetty kolmea Kathryn Tannerin teosta. Näistä kaksi muodostaa systemaattisen esityksen Tannerin inkarnaatiokeskeisestä teologista. Kolmas käsittelee kristinuskon suhdetta nykyiseen markkinavetoiseen kapitalismiin. Tannerin teologian lähtökohtana on dogmien uudelleenmuotoilu. Useassa kohdassa keskiajan jälkeinen teologia osoittautuu virheelliseksi, vajavaiseksi tai antroposentriseksi, joten se on hylättävä ja korvattava kirkkoisien ajattelusta ammentavalla inkarnaatiokeskeisyydellä. Inkarnaatiokeskeisyys tarkoittaa huomion kääntämistä ihmisestä kohti Jumalaa. Tanner korostaa ihmisen ja Jumalan suhteen unilateraalisuutta ja universaaliutta. Suhde perustuu Jumalan yksipuoliseen päätökseen ja toimintaan. Ihminen ei esimerkiksi pysty vastavuoroiseen lahjanvaihtoon Jumalan kanssa, sillä kaikki, mitä ihmisellä on, on lähtöisin Jumalasta. Jumala pyrkii lahjoittamaan omasta hyvyydestä rakkauden ja hyvinvoinnin kaltaisia lahjoja ihmisille. Ihmisen velvollisuus on Jumalan hyvyyden levittäminen esimerkiksi yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttumalla. Inkarnaation ottaminen pelastuksen ja sovituksen lähtökohdaksi puolestaan kääntää huomion pois ristin väkivaltaisista ja nöyryyttävistä tapahtumista. Muutos korjaa virheellisen käsityksen, jonka mukaan nöyryyttävä alistuminen olisi pelastuksen edellytys. Ristillä tapahtuva uhraus on kuitenkin kokonaan Jumalan tekemä. Todellinen pelastukseen johtava uhraus on kuitenkin tapahtunut jo inkarnaatiossa Jumalan ottaessa ihmisyyden osaksi itseään Inkarnaatio toimii ihmisen ja Jumalan erityisen suhteen, pelastuksen ja sovituksen sekä yhteiskunnallisen aktiivisuuden perustana. Tutkielmassa huomio kiinnittyy Tannerin moderniin markkinatalouteen, jolle ominaista on toimijuuden rajoittaminen velan avulla nykyhetkeen ilman toivoa paremmasta. Inkarnaatioon perustuva kristillinen toivo puolestaan avaa näkymän ikuiseen elämään Jumalan hyvyyden täyttämässä todellisuudessa.

Tämä tutkielma tarkastelee Raamatun merkitystä kiitollisuuden saavuttamisessa ja säilyttämisessä. Tavoitteena oli selvittää, mikä merkitys Raamatun teksteillä oli haastateltujen kiitollisuuden kokemuksissa. Auttoiko Raamattu kiitollisen asenteen saavuttamisessa, vai loiko se mahdollisesti jonkinlaisen rasitteen, vai vaikuttiko Raamattu lainkaan yksilötasolla kiitollisuuden tematiikassa? Tutkielmaan haastateltiin viittä eri puolilla Suomea asuvaa henkilöä. Haastattelumetodina oli puolistrukturoitu teemahaastattelu, ja aineisto analysoitiin sisällönanalyysillä. Tutkielman teoreettisena tarkastelukulmana toimi Mary Clark Moschellan ilon teologia. Tämän lisäksi tuloksia tarkasteltiin kiitollisuuteen liittyvien teologisten tutkimusten ja psykologisten tutkimusten valossa. Viiden henkilön haastatteluaineisto antaa selvän viitteen siitä, että Raamatulla on merkitystä kiitollisen elämänasenteen toteutumisessa. Raamatun merkitys korostui erityisesti silloin, kun elämässä tuli vastaan vaikeita tai kärsimystä aiheuttavia tilanteita. Tällöin haastateltujen oli haastavampi havaita elämässä olevia hyviä asioita kiitoksen arvoisina. Tällöin he kokivat, että Raamattu auttoi heitä havaitsemaan olemassa olevan hyvän. He havaitsivat myös vaikeuksien itsessään sisältävän jotakin hyvää ja kiitoksen arvoista. Osa haastatelluista pyrki Raamatun tukemana kiitokseen jo vaikeuksien vallitessa negatiivisista tunteistaan huolimatta. Tämä mahdollisti ja lisäsi vaikeuksien aikana rauhan ja turvan kokemusta. Kiitollisuus limittyi ilon teologian iloon siten, että niin ilolla kuin kiitollisuudellakin tarkoitetaan ohimeneviä tunteita kattavampaa, affektien alueelle sijoittuvaa käsitettä. Kiitollisuus näyttäisi toimivan ikään kuin porttina ilon polulle, johon saattaa olla kärsimyksen keskellä muuten vaikea päästä. Aineisto antaa viitteitä myös siitä, että kun Raamattu koetaan kiitollisuutta tukevana ja siihen rohkaisevana, niin merkittävässä asemassa on henkilön raamattunäkemys / raamattusuhde eikä niinkään henkilön ulkoinen kristillisyys. Kiitollisuuden ja Raamatun välisen suhteen ymmärryksen lisäämisellä voidaan kehittää sielunhoidollista kohtaamista ja seurakunnan toimintaa. Raamatun ja yksilön välisen suhteen tuntemus on puolestaan tarpeen kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnin edistämisessä niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta.

Tämä maisterintutkielma käsittelee kirkkoherran hengellisen johtajuuden suhdetta seurakuntaorganisaation johtamiseen. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Mitä sisältyy kirkkoherran virkaan ja millaista hallinnollista johtajuutta häneltä edellytetään? Millainen on kirkkoherran tehtävä henkilöstöjohtajana? Mitä on hengellinen johtajuus ja mitä se tarkoittaa kirkkoherran kohdalla? Miten organisaation johtaminen ja hengellinen johtajuus suhteutuvat toisiinsa kirkkoherran virassa? Millaisia haasteita kaksi erilaista tehtäväluonnetta aiheuttavat? Lähdeaineistona on kirkon hallintoa, seurakuntaa työyhteisönä, henkilöstöjohtamista, pastoraalista johtamista ja hengellistä johtamista käsittelevää tutkimuskirjallisuutta ja muuta materiaalia sekä lainsäädännöllistä ja kirkon johtamiskoulutusta koskevaa materiaalia. Perinteisesti kirkkoherra on mielletty ensisijaisesti seurakuntansa hengelliseksi johtajaksi, mutta nykyään hengellinen puoli on ainoastaan yksi osa kaikkien muiden hoidettavien tehtävien joukossa. Kirkkoherran virassa saman henkilön tehtäviin kuuluvat niin hengellinen ja hallinnollinen johtaminen kuin henkilöstöjohtaminenkin. Hallinnollisen ja henkilöstöjohtamisen sisällöt ovat selkeästi määriteltävissä, mutta hengellinen johtaminen on sisällöltään epäselvempi. Tutkielmassa hengellistä johtamista käsitellään pastoraalisen johtamisen sekä työpaikkaspiritualiteetin ja spirituaalisen johtamisen käsitteiden kautta. Tutkielman pohjalta voidaan sanoa kirkkoherran tehtävään kuuluvien hallinnollisen ja henkilöstöjohtamisen olevan ristiriidassa hengellisen johtamisen tehtävän kanssa. Kirkkolaki sekä kirkkoherran virkaanasettaminen keskittyvät ensisijaisesti hengelliseen johtamiseen. Kirkon johtamiskoulutus ja kirkkoherran työn sisältö painottuvat hallinnolliseen johtamiseen ja esimiestyöhön. Tutkielma jakautuu johdantoon, kolmeen käsittelylukuun ja yhteenvetoon. Toisessa luvussa käsitellään kirkkoherran virkaa kirkon johtamiskoulutuksen sekä kirkkoherran pätevyysvaatimuksien ja virkaanasettamisen näkökulmista. Kolmas luku käsittelee seurakuntaorganisaation johtamista ja siinä avaan seurakunnan hallintoa ja sen johtamista, seurakuntaa työyhteisönä sekä työyhteisön johtamista ja henkilöstöjohtamista. Neljäs luku käsittelee hengellistä johtamista pastoraalisen johtamisen mallin, työpaikkaspiritualiteetin ja sen johtamisen näkökulmista käsin. Samassa luvussa käsitellään myös kirkkoherraa hengellisenä johtajana.

Lähisuhdeväkivallan ilmiö on alati ja monella tasolla vaikuttava ongelma. Lähisuhteissa tapahtuva väkivalta on valitettavan yleistä myös meillä Suomessa. Sen ratkaisemiseksi on tuskin olemassa vain yhtä yksiselitteistä vastausta. Myös kirkon kanta lähisuhdeväkivaltaan on selkeä; kyseessä on rikos ja synti. Seurakunnat voivat olla yhdessä luomassa sellaista ympäristöä ja ilmapiiriä, joka parhaalla tavalla tukee lähisuhdeväkivaltaa kokeneita. Turvallinen pohja, tietoisuuden lisääminen ja avoimuus ovat siinä yhtiä keskeisiä tekijöitä. Kirkon on tärkeä olla entistä vahvempi toimija väkivallan vastaisessa työssä yhdessä ja yhteistyössä. Oman työurani aikana olen auttanut lähisuhdeväkivaltaa kokeneita ihmisiä niin yksilö- kuin ryhmätasolla. Olen kokenut sen varsin merkityksellisenä ja ollut kiinnostunut myös työn kehittämisestä, samoin kuin kirkon moninaisista mahdollisuuksista auttaa, hengellisyyttä unohtamatta. Tämä käytännöllisen teologian tutkielma tarkastelee lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden ihmisten tukemista kristillisen kirkon ja hengellisen avun kontekstissa. Sen tutkimuskysymys kuuluu: millä tavoin kirkko ja hengellisyys voivat olla lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden toipumisen tukena? Tutkimus on toteutettu narratiivisena kirjallisuuskatsauksena ja sen analyysimenetelmänä on käytetty aineistolähtöistä teemoittelua. Tutkimusaineisto koostuu seitsemästä kansainvälisestä vertaisarvioidusta artikkelista sekä yhdestä kotimaisesta ajankohtaisesta artikkelista. Auttamista edistävät tekijät olivat yhteydessä yhteisön merkitykseen, papin rooliin sekä käytännöllisiin asioihin. Auttamista jarruttavat tekijät liittyivät puhumattomuuteen sekä vahingollisiin uskomuksiin. Muutosta vaativat tekijät ja kehityskohteet koskivat avoimuuden lisäämistä, tarvetta yhteistyöhön ja koulutukseen sekä turvallisen ja tukevan ympäristön luomista. Hengellisyys hoitavana elementtinä kätki sisälleen kolme eri tapaa, joilla lähisuhdeväkivaltaa kokeneet ihmiset saivat hengellisyydestä tukea itselleen. Näitä olivat: suhde hengelliseen yhteisöön, hengellisyys suhteessa Jumalaan sekä hengellisyyden rooli suhteessa itseen.

Tässä tutkielmassa tutkittiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon roolia ja tehtäviä katastrofin, kriisin tai suuronnettomuuden tapahduttua. Tutkimuskysymyksiä ovat: Mikä on kirkon julkishallinnollinen rooli katastrofeissa ja suuronnettomuuksissa? Millaista apua kirkko tarjoaa ja mikä tämän avun suhde on muiden toimijoiden tarjoamaan apuun? Onko kirkolla joitakin erityistehtäviä kyseisissä tilanteissa? Lähdeaineistona käytetään kirkkohallituksen laatimaa valmiussuunnitelmaa sekä muita aihepiiriä käsitteleviä toimintaohjeita ja -suosituksia koskien suuronnettomuuksia. Lisäksi viitataan kirkkolakiin, valtioneuvoston, sosiaali- ja terveysministeriön sekä muiden toimijoiden ja organisaatioiden laatimiin lainsäädännöllisiin ja muihin ohjeistuksiin koskien kirkon toimintaa suuronnettomuuksissa. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Tutkielmassa esitellään katastrofitutkimuksen ja katastrofin psyykkisten vaikutusten tutkimisen historiaa, määritellään keskeisiä käsitteitä sekä otetaan esimerkkitapauksia kirkon toiminnasta katastrofin tapahduttua. Otetaan esiin myös meneillään olevan Covid-19 pandemian asettamat haasteet auttamistyölle sekä miten kirkko on lähtenyt auttamaan ihmisiä, jotka tilanteesta kärsivät. Tutkielmassa esitetään myös, miten katastrofi vaikuttaa yksilöön, joka on sen kokenut ja mikä on auttajan tehtävä, kun kokemusta käydään läpi. Keskeisinä tutkimustuloksina voidaan pitää sitä, että kirkon tulee olla valmistautunut hoitamaan perustehtäväänsä myös katastrofin keskellä tai välittömästi sen tapahduttua. Kriisitilanteissa kirkon tulee olla varautunut henkisen huollon tarjoamiseen niille, joita katastrofi on koskettanut, mukaan lukien pelastustyöntekijät. Kirkko ja sen perusyksikkö seurakunta toimii yhteistyössä muiden viranomaistahojen kanssa. Kirkko toimii samojen kriisityön periaatteiden mukaan kuin muutkin auttajatahot. Kirkon kristillisyys näkyy tilaisuuksissa, joita kirkossa järjestetään onnettomuuden jälkeen. Akuutissa auttamistyössä kristilliset asiat otetaan esille vain, jos autettava sitä toivoo

Tämän maisterintutkielman tarkoituksena on vertailla Serbian ortodoksisen kirkon ja Serbian valtion (tällä tarkoittaen sen parlamenttia, hallitsevaa puoluetta ja presidentti-instituutiota) suhdetta Kosovo-kysymykseen. Tutkielmana lähteinä käytän Serbian ortodoksisen kirkon julkilausumia ja Serbian presidentti Aleksandar Vučićin kanssa käytyjä haastatteluita ja niistä tehtyjä artikkeleja. Näiden pohjalta erittelen diskurssianalyysiä käyttäen Kosovo-kysymystä tai siihen liittyviä teemoja. Serbian ortodoksisen kirkon suhdetta Kosovo-kysymykseen esittelen erityisesti etnosymbolismin, primordiaalisen nationalismin ja mytopoeettisen myyttiteorian avulla. Serbian valtion suhdetta esittelen Serbian nykyisen valtapuolueen ja nykyisen presidentin puolueen Serbian progressiivisen puolueen (SNS) poliittisilla kannoilla, modernilla nationalismiteorialla ja suhteella sekä Eurooppaan ja Euroopan Unioniin, että Venäjään. Taustoitan tutkielmaani esittelemällä Serbian tasavallan historiaa, Serbian ortodoksista kirkkoa, serbialaista puoluepolitiikkaa ja Kosovo-kysymyksen historiaa. Serbian ortodoksisen kirkon suhtautuminen Kosovo-kysymykseen perustuu erityisesti kirkon itseymmärrykseen Serbian kansakunnan todellisena edustajana. Kirkko kokee edustavan serbialaisuutta primordaalisesti ja etnosymbolisesti: vain ortodoksi voi olla oikea Serbi. Kosovo paikkana on kirkolle pyhä, sillä sen koetaan olevan Serbian kulttuurin, uskon ja kansan syntypaikka. Tämän takia kirkon kanta Kosovon itsenäistymiseen on poikkeuksetta kielteinen. Serbian valtion suhtautuminen SNS:n ja Aleksandar Vučićin kautta ymmärrettynä on huomattavasti kirkkoa ambivalentimpi. Toisaalta kirkko myöntää sekä julkisuudessaan että periaateohjelassaan, että sillä ei ole aikomusta päästää Kosovoa itsenäistymään. Kuitenkin erityisesti kansainvälisellä tasolla, Serbia on paljon myönteisempi Kosovon itsenäistymiselle. Tämä johtuu melkein poikkeuksetta siitä, että Euroopan Unionin jäsenyys mitä Serbia on havitellut melkein kaksikymmentä vuotta, ei tule tapahtumaan, jos Serbia ei tunnusta Kosovon itsenäisyyttä. Euroopan Unionin jäsenyys on ollut Serbian suurin yksittäinen ulkopoliittinen tavoite sekä Aleksandar Vučićin johtaman Serbian ensimmäinen prioriteetti. Tämän vuoksi on vaikea nähdä, miten Kosovon pysyminen osana Serbiaa ja Euroopan Unionin jäsenyys olisivat yhteensovitettavissa. Kannat Kosovo-kysymykseen ovat siis kummallakin instituutiolla varsin erilaiset. Kirkko kokee puolustavansa oikeaa serbialaisuutta pitämällä Kosovon osana Serbiaa. Serbian valtio taas tasapainoilee Eurooppaan integroitumisen ja Kosovon välillä.