Browsing by Title

Tutkimukseni kuvaa hiljaisuuden viljelyä osana seurakuntatyötä seurakuntapapin näkökulmasta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka hiljaisuuden viljelyä seurakunnissa toteutetaan. Tutkimukseni käsittelee sitä, miten seurakuntalaisia johdatetaan hiljaisuuteen ja pyhän äärelle ja kuinka pyhä kohdataan hiljaisuuden viljelyn eri muotojen kautta. Tutkimukseni antaa apuvälineitä hiljaisuuteen ja hiljaisuuden viljelyn toteuttamiseen käytännössä sekä laajentaa ajattelua hiljaisuuteen ja Pyhän äärelle ohjaamisesta. Tutkimusaineistoni koostuu hiljaisuuden viljelyn muotoja kartoittavasta kyselystä ja kymmenestä haastattelusta. Olen kerännyt aineistoni Mikkelin hiippakunnan alueelta. Mikkelin hiippakunta valikoitui tutkimusalueeksi käytännöllisten syiden takia. Kysely lähetettiin toukokuussa 2013 e-lomakkeena tuomiokapitulin kautta kaikkiin Mikkelin hiippakunnan 40 seurakuntaan. Määräaikaan mennessä sain 22 vastausta. Haastattelut puolestaan toteutettiin vuoden 2013 kevään ja kesän aikana. Valitsin haastateltavat pääosin lumipallo-menetelmää käyttäen. Yhden haastateltavan löysin kyselyn saatteena lähetetyn kirjeen avulla. Haastateltavista yhdeksän oli naisia ja yksi oli mies. Aineiston analysoinnissa käytettiin laadullista sisällönanalyysia. Tutkimukseni osoitti, että hiljaisuudella oli vastaajille käytännöllinen ja hengellinen merkitys. Hiljaisuus koettiin tärkeänä osana omaa elämää ja oman hengellisyyden hoitamista. Se liitettiin Jumalan kohtaamiseen ja sitä pidettiin kokonaisvaltaisena kokemuksena. Monelle haastateltavista seurakuntapapeista hiljaisuus oli merkittävä voimavara omassa työssä jaksamiseen sekä oleellinen osa hartauselämää. Hengellisen elämän hoitaminen johtaa parhaimmillaan uskonnollisen identiteetin selkiytymiseen ja vahvistaa sitoutumista seurakuntaan. Tutkimukseni mukaan hiljaisuuden viljelyn esillä pitäminen ja puitteiden luominen hiljaisuudelle ovat keskeinen osa hiljaisuuden vaalimista osana seurakuntatyötä. Hiljaisuuden viljelyä toteutetaan käytännön seurakuntatyössä usein erilaisilla hiljaisuuden viljelyn muodoilla. Näitä ovat esimerkiksi hiljaisuuden retriitit, hiljaisuuden päivät, hiljaisuuden messut ja rukoushetket. Hiljaisuutta voidaan tehdä seurakuntalaisille tutuksi myös musiikin, rukoushelmien, ikonien ja symbolien avulla. Hiljaisuuden vaalimisen tehtävänä on auttaa ihmistä Jumalan sanan kokonaisvaltaiseen kuulemiseen ja sakramenttien vastaanottamiseen. Hiljaisuuden viljely on osa hengellisen elämän toteuttamista, jossa keskiöön nousevat ihmisen jumalasuhde ja Jumalan kuunteleminen. Hiljaisuuden viljely on tietoista toimintaa. Siinä keskitytään asioihin, jotka rauhoittavat ja johdattavat Jumalan sanan äärelle, rukoukseen sekä Jumalan äänen ja omien ajatusten kuulemiseen. Hiljaisuuden viljely palvelee ihmisen omaa hengellistä rukous- ja hartauselämää, oman elämän jäsentymistä, lepoa ja jumalayhteyttä. Keskeistä on olla Jumalan edessä yksin tai yhdessä sanaa lukien, kuunnellen ja rukoillen.

Tämän tutkimuksen tavoitteina on selvittää Irlannissa 26.11.2009 ilmestyneen Murphy-raportin seurauksia Irlannissa. Murphy-raportti kertoi ala-ikäisiin lapsiin kohdistuneista seksuaalisista hyväksikäytöistä. Tekijöinä olivat katolisen kirkon papit. Raportti keskittyi tutkimaan Dublinin arkkihiippakunnassa tapahtuneita väärinkäytöksiä vuosina 1975–2004. Päätutkimuskysymykseni on: Miten The Irish Times -lehdessä käsiteltiin Murphy-raporttia. Tutkin raporttia irlantilaisen sanomalehden The Irish Timesin uutisoinnin ja kirjoittelun kautta. Sekulaarilehdistöön ja katoliselle kirkolle kriittisiin lehtiin lukeutuva The Irish Times oli tutkimuskohteena hyvin hedelmällinen. Tarkoituksenani oli myös selvittää miten lehti kirjoitti aiheesta, keskittyikö se erityisesti johonkin asioihin tai tahoihin, millainen sävy kirjoittelussa oli. Tavoitteitani oli edetä sekä kronologisesti että temaattisesti. Teemoista minua kiinnostivat aivan erityisesti kirjoittelu seuraavista aiheista: Vatikaanin asennoitumisesta Murphy-raportin tietoihin, Dublinin arkkipiispa Martinin rooli sekä uhrien näkökulmat. Tutkimusmenetelmäni oli käydä läpi The Irish Timesin kirjoituksia koskien Murphy-raporttia. Kirjoituksia oli pääasiallisesti tutkimaltani ajalta, 26.11.2009–31.12.2011, ja niitä oli lähes 600. Käytin eniten kolumneja ja pääkirjoituksia, joita lehdessä oli runsaasti, sekä uutisia, jotka valottivat parhaiten Murphy-raportin seurauksia. Uutiset palvelivat kronologista etenemistä. Kolumnit antoivat parhaiten tietoa siitä, minkälainen lehden linja monessa tapauksessa oli. Tutkimusmateriaalia läpikäydessäni halusin erityisesti päästä käsiksi kirjoituksiin, missä oli pohdintaa ja analyyttistä otetta. Tämänkaltaiset kirjoitukset palvelivat parhaiten tutkimuskysymyksiäni. Tutkimus osoitti, että hyvin varhaisessa vaiheessa kävi ilmi, että lehden sivuilla vaadittiin Murphy-raportin tietojen perusteella vastuun kantamista. Erityisesti raportissa mainitut piispat joutuivat erovaatimusten kohteeksi. Lehti ei missään vaiheessa suhtautunut epäröivästi tähän vaatimukseensa. Varhaisessa vaiheessa Vatikaaniin suhtauduttiin kriittisesti ja selkeästi odotettiin, että se tunnustaisi oman osuutensa hyväksikäyttöskandaalin aiheuttajana/mahdollistajana. Tutkimusajankohdan loppupuolella julkaistu Cloyne-raportti aiheutti muutoksia Pyhän istuimen ja Irlannin tasavallan välisiin suhteisiin. The Irish Timesin kirjoittelu otti kantaa tilanteeseen neutraalisti. Arkkipiispa Martinin rooli lehden kirjoittelussa oli hyvin näkyvää. Lehden taholta häneen suhtauduttiin positiivisesti ja hänen aktiivisuuttaan kiiteltiin. Uhrien näkökulma sai lehden kirjoittelussa tulla esille selkeästi ja monilla tavoin.

Tämän maisterintutkielman tarkoituksena on tarkastella perusopetuksen islamin opettajien ajatuksia koulun katsomusopetuksesta. Tavoitteena on selvittää, minkälaisia ajatuksia islamin opettajilla on katsomusopetuksesta, islamin oppiaineen erityispiirteistä ja haasteista katsomusoppiaineena, sekä millaisia kehittämistarpeita he näkevät koulun katsomusopetuksella olevan. Kysymyksen taustaksi tarkastelen Suomen katsomusopetusta, sitä koskevia säädöksiä sekä opetusta ohjaavia asiakirjoja. Lisäksi tarkastelen aiempaa islamin opetuksesta tehtyä tutkimusta taustoittamaan sitä, minkälaisia erityispiirteitä ja haasteita islamin opetukseen liittyy. Tutkielma on toteutettu laadullisin menetelmin haastattelemalla perusopetuksessa islamia opettavia opettajia. Haastattelut on toteutettu puolistrukturoidulla teemahaastattelulla ja haastatteluilla kerätty aineisto on analysoitu laadullisella aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Metodien valinnan perusteena on ollut aiemman tutkimuksen vähäisyys sekä tavoite antaa islamin opettajille mahdollisimman paljon ilmaisutilaa kysymysten tiimoilta. Haastateltavia islamin opettajia oli yhdeksän. Tutkimuksen keskeisinä tuloksina selvisi, että islamin opettajat pitävät koulun islamin opetusta paikkana, joka toimii oppilaille vähemmistöidentiteettiä tukevana ympäristönä ja turvallisena tilana tutkailla islamia ja harjoittaa kriittistä ajattelua. Monet oppiaineeseen liittyvät haasteet nousevat aineiston perusteella käytännön järjestelyiden ongelmista sekä resurssipulasta. Myös dialogisuuden puute nähtiin ongelmana, ja siihen taas ratkaisuna voisi opettajien mielestä toimia osittain yhdistetty katsomusopetus. Katsomusoppiaineiden yhdistämiseen yhteiseksi oppiaineeksi opettajat suhtautuivat kriittisesti.

“Kiitos olkoon Jumalalle, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, että hän on antanut pienimmille vanhurskauttavan uskon”, kirjoittaa Erkki Reinikainen. Erkki Reinikainen (1919- 2006) on yksi merkittävimpiä vanhoillislestadiolaisen maallikkodogmatiikan sanoittajia. Hänen mukaansa lapsella on usko ennen kasteen sakramenttia. Mihin lapsen usko perustuu ja mikä tehtävä kasteella on pelastuksen kannalta? Tämän tutkimuksen tehtävänä on analysoida systemaattisen teologian keinoin Erkki Reinikaisen käsitystä kasteen effektiivisyydestä ja merkityksestä pelastukseen. Tämän metodin avulla jäsennellään eri käsitteiden ja käsitejärjestelmien keskinäisiä suhteita. Tutkimuksessa taustoitetaan Reinikaisen teologiaa laajemminkin, koska kasteen opinkohta voidaan ymmärtää oikein vastan silloin, kun se suhteutetaan opin perusteisiin. Lähteinä tutkimuksessa käytetään Reinikaisen kirjallista tuotantoa (1961-2003), mutta hänen kirjoittamansa lehtiartikkelit on jätetty tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa on syytä ottaa huomioon, että tuotanto on syntynyt melko pitkällä aikavälillä. Tutkimuksen taustoittamiseen ja analyysin tueksi käytetään lestadiolaisuutta sekä luterilaista sakramenttiteologiaa koskevaa kirjallisuutta. Tutkimuksen rakenne on seuraava: Johdantoa seuraava luku avaa Reinikaisen taustalla vaikuttaneen (vanhoillis)lestadiolaisen liikkeen kasteteologian kehitystä. Kolmannessa luvussa käsitellään Reinikaisen opetusta vanhurskauttamisesta ja seurakunnasta, koska tästä avautuu hänen teologiansa ydin. Seuraava luku on lapsen uskosta ja sen suhteesta edellisen luvun sisältöön eli vanhurskauttamiseen ja seurakuntaoppiin. Tämän jälkeen seuraa luku kasteesta ja sen suhteesta lapsen uskoon. Kuudennessa luvussa esitetään loppukatsaus ja johtopäätökset. Tutkimuksen tulos osoittaa, että Reinikaisen kasteteologiaa selittää olennaisilta osiltaan hänen taustallaan vallitseva vanhoillislestadiolainen opintulkinta, jossa ekklesiologialla on merkittävä asema. Vanhurskauttamista konstituoi Hengen virka, joka kytkeytyy seurakuntaoppiin ja siihen, missä uudestisyntyminen eli vanhurskauttaminen voi tapahtua. Reinikaisen mukaan uudestisyntyminen voi tapahtua ainoastaan siellä, missä “Hengen viralta” julistetaan absoluutio. Tämän vuoksi kaste ei vaikuta uudestisyntymistä, koska sakramentin jakajalta CA:n mukaan ei edellytetä uskoa eli osallisuutta “Hengen virasta”. Reinikaisen mukaan vain siellä, missä on “Hengen virka” eli “Jumalan seurakunta”, voi tapahtua uudestisyntyminen. Reinikaisen mukaan kaikki lapset syntyvät maailmaan lunastustyön osallisuuteen. Tämä tarkoittaa, että jokainen lapsi on uskova ja Kristuksen vanhurskauden tähden Jumalalle kelpaava jo ennen kasteen aktia eli merkkiä. Tämä selittää osiltaan sen, miksi kasteen merkille ei anneta uskoa synnyttävää merkitystä. Kasteen vastaanottajalta edellytetään henkilökohtaista uskoa. Kasteelle jää näin ollen vain näkyvän seurakunnan opetusyhteyteen sekä uskon tunnustamiseen liittyvä tehtävä. Tämän perusteella Reinikaisen käsitystä voidaan kutsua uskovien kasteeksi. Kaste laajemmassa merkityksessä on liitto Jumalan kanssa. Tässä merkityksessä kaste saa vahvan armonväline- ja pyhitystä korostavan luonteen. Kaste on tällöin olennainen osa kristityn kilvoitusta, ja se toteutuu jokapäiväisessä parannuksessa. Uskon säilyttäminen, kasteen liitossa eläminen, tapahtuu “Jumalan seurakunnassa”, jossa on välineet uskon säilyttämiseen.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opiskelijoiden uskontodialogiin kohdistuvia käsityksiä. Tutkimuskysymyksen, onko uskonnolla väliä, johdattelemana haluan tutkimuksellani selvittää, esiintyykö suomalaisten, uskonnollisten opiskelijoiden keskuudessa uskonnollista ennakkoluuloisuutta ja jos esiintyy, ketä kohtaan ja miksi. Tutkimusluvuissa käsittelen opiskelijoiden suomalaiskristillisiksi määriteltyjä käsityksiä suhteessa seitsemään tunnetuimpaan maailmanuskontoon. Tutkimuksen teoreettisena taustana toimivat Magdalena Jaakkolan suomalaisten ulkomaalaisasenteita käsittelevien työvoimapoliittisten tutkimusten lisäksi Gordon Allportin kontaktiteoria sekä Tajfelin ja Tunerin asenteita ja ryhmäkäyttäytymistä selittävä sosiaalisen identiteetin teoria. Lisäksi käsittelen tutkimuksesta nousevia tuloksia suhteessa Kimmo Ketolan esittämiin vuoden 2008 ISSP -tutkimusohjelman suomalaisten uskonnollisia ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta ja syrjiviä asenteita käsitteleviin tutkimustuloksiin teoksessa Uskonto suomalaisten elämässä. Tutkimuksessa analysoitavan aineiston olen kerännyt Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opiskelijoilta verkkolomakkeella vuoden 2012 huhtikuun ja lokakuun välisenä aikana. Aineisto koostuu 101 verkkolomakkeelle tallennetusta vastauksesta, minkä analysoinnissa käytän määrällisiä menetelmiä. Yleisten vastausjakaumien lisäksi esitän aineistosta muuttujien välisiä riippuvuussuhteita. Tutkimukseni osoittaa, kuinka uskontoihin liitettävät myönteiset käsitykset ja onnistunut uskontodialogi ovat käytännössä monen muuttujan summa. Kontaktiteorian mukaisesti tutkimus osoittaa, kuinka kokemuksen määrän ja tiedon vaikutus uskontoihin kohdistuviin käsityksiin on myönteinen. Käsitysten muuttamiseksi kokemus ja tieto eivät kuitenkaan riitä. Kysyttäessä, onko uskonnolla väliä, kokemusta ja tietoa paremmaksi suvaitsevaisuutta selittäväksi ja ennustavaksi tekijäksi tutkimuksessa ilmenee uskonnollinen identiteetti sekä siihen liitettävät käsitykset ryhmän samankaltaisuudesta ja kiinteydestä.

Tutkielmassa tarkastellaan yhteisöllistä ihmiskäsitystä, jota haastattelun kautta kerätty empiirinen aineisto havainnollistaa. Durkheimilainen rituaalinäkökulma, relationaalinen näkökulma sekä Michel Maffesolin uusheimo-näkökulma toimivat analyysin teoreettisina kiintopisteinä. Tutkielman uusdurkheimilaisen teorian lähtökohtana on ajatus siitä, että kollektiiviset rituaalit, jaetut symbolit ja kokemukset, identiteetti sekä merkityksellisyys kytkeytyvät toisiinsa ja tätä tarkastellaan aineiston kautta. Tutkimuskysymys tiivistyy siihen, mitä kollektiiviset rituaalit merkitsevät osallistujilleen. Haastattelin ihmisiä kahdesta helsinkiläisestä yhteisöstä. Toinen on maahanmuuttajien jalkapalloyhteisö, joka järjestää turnauksia, joihin saapuu samasta kansallistaustasta olevia ihmisiä ympäri Suomea. Toinen on epäkaupallinen ja inklusiivinen elektronisen tanssimusiikin tapahtumia järjestävä kollektiivi. Kontekstit on valittu sillä perusteella, että ne edustaisivat teoreettisessa kehyksessä samankaltaisen ilmiön eri variaatioita, joita yhdistävät aktiivisuus ja omaehtoisuus. Haastateltaville yhteisö ja niiden rituaalit näyttäytyvät merkittävinä tavalla, joka alleviivaa durkheimilaista ihmiskäsitystä. Aineisto ilmentää sitä, että nykyään yksilöt synnyttävät relationaalisesti subjektiivisten kokemusten pohjalta yhteisöjä, joissa jaetaan yhteisiä symboleita. Aineisto havainnollistaa myös sitä miten Maffesolin teoria onnistuu kiteyttämään yhteisöllisyydelle ajankohtaisesti keskeisiä affektiivisuuden piirteitä. Maffesolin näkökulmasta poiketen yhteenkuuluvuus ja vaikuttamisen kohde eivät kohdistuneet lähtökohtaisesti vain lähiryhmään, vaan osallisuutta koettiin myös laajempaan kenttään tai aatteeseen. Molempien yhteisöjen toimintaa voidaan niihin liitettyjen merkitysten valossa kehystää omannäköisen tilan luomiseksi ja laajempiin inhimillisiin tarpeisiin vastaamiseksi. Yhteisöllisyys tulkitaan mahdollisuudeksi kehittyä ja vaikuttaa.

Tässä tutkielmassa selvitän, millaiset tekijät Kriminaalihuollon tukisäätiön toimintaan osallistuvien kokemusten mukaan tukevat desistanssia eli uusintarikollisuuden ennaltaehkäisyä ja rikoksista irrottautumisprosessia. Tutkimukseni kolme tutkimuskysymystä ovat: 1. Millaiset tekijät haastateltavien kokemusten mukaan tukevat desistanssia? 2. Millaisia kokemuksia vertaistuesta ja sen vaikutuksesta desistanssiin Kriminaalihuollon tukisäätiön toimintaan osallistuvilla ihmisillä on? 3. Millaiseksi haastateltavat kokevat hengellisyyden merkityksen desistanssissa? Tutkielmani on laadullinen tutkimus ja aineiston olen kerännyt tekemällä kuusi teemahaastattelua. Haastateltavat ovat Kriminaalihuollon tukisäätiön toimipisteiden, Raittilan ja Rediksen kautta. Ne ovat päihteettömiä kohtaamispaikkoja. Haastattelut olen analysoinut aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Taustaluvuissa esittelen vankeinhoitoa ja rikollisuutta Suomessa, uskonnollisuutta ja hengellisyyttä vankiloissa sekä kuntoutusta, vertaistukea ja Kriminaalihuollon tukisäätiön. Teoriana käytän desistanssia. Se on positiiviseen kriminologiaan kuuluva teoriasuuntaus, johon kuuluu useita rikoksista luopumiseen vaikuttavia tekijöitä. Desistanssi voidaan jakaa primaariin desistanssiin, eli yksittäiseen tapahtumaan tai hetkeen, jolloin rikoksista luovutaan ja sekundaariin desistanssiin, joka korostaa rikoksista luopumisen prosessimaisuutta. Aineistolähtöisen sisällönanalyysin tuloksena haastatteluista nousi esiin neljä pääluokkaa: 1. Sosiaaliset tekijät, 2. Käytännölliset tekijät, 3. Sisäiset tekijät ja 4. Hengellisyys. Sosiaalisissa tekijöissä korostuivat vertaistuen merkitys ja tärkeys. Käytännöllisistä tekijöistä tärkeinä nousivat esiin työ ja asunto. Sisäisissä tekijöissä oma muutoshalu nousi olennaisena esiin, samoin ikääntyminen ja asioiden prosessoimisen mukana tulleet muutokset ajattelussa. Hengellisyys näyttäytyi haastateltavilla muiden auttamisena. Vankilapastorien merkitys koettiin tärkeäksi ja mahdollisuus keskustella heidän kanssaan vankeusaikana hyväksi. Aiemmassa desistanssitutkimuksessa esiin nousi samankaltaisia tekijöitä kuin tässä tutkimuksessa. Erityisesti desistanssin prosessimaisuus, oma sisäinen halu ja motivaatio muutokseen ovat tärkeitä ja nousivat haastatteluista esiin. Vertaistuen merkitys on haastateltavien kokemuksen mukaan erittäin tärkeää. Hengellisyyden merkitys desistanssissa on vaihteleva. Toisaalta hengellisyys on voimavara ja usko tuo rauhaa ja luottamusta vaikeista asioista selviämiseen. Usko ylempään voimaan auttaa jaksamaan ja antaa luottamusta. Kirkossa käymisen haastateltavat kokivat rauhoittavana asiana ja ajatuksia sekä tunteita selkeyttävänä tekijänä. Aiemmasta tutkimuksesta poiketen tässä tutkimuksessa nousi esiin desistanssin olevan työläs ja voimavaroja vievä prosessi. Kaikilla haastateltavilla ei myöskään ole ollut subjektiivista päätöstä luopua rikoksista ja päihteistä, toisin kuin aiemmassa tutkimuksessa esitetään.

Tutkin Markuksen evankeliumin kuvausta opetuslapsista ja erityisesti sitä, minkälainen kuva heistä muodostuu sosiaalisen identiteetin näkökulmasta. Lähtökohtaisesti Markuksen kuvaus opetuslapsista näyttää ristiriitaiselta. Esimerkiksi Jeesus opettaa heitä henkilökohtaisesti, silti he ovat ymmärtämättömiä. Markus ei myöskään käytä täysin yhdenmukaisia termejä opetuslapsista. Välillä heidät nimetään oppilaiksi (μαθητής) ja välillä taas kahdeksitoista valituksi (δώδεκα). Lisäksi Markus tuo esiin kolmen opetuslapsen muodostaman sisäpiirin ja korostaa erityisesti Pietarin asemaa. Tutkimukseni pääkysymys on, millainen kokonaiskuva opetuslapsista muodostuu sosiaalisen identiteetin näkökulmasta, kun tarkastellaan näitä opetuslapsiin viittaavia termejä erikseen. Koska messiassalaisuus liitetään Markuksen evankeliumissa vahvasti opetuslapsiin, sivuan tutkimuksessani myös tätä teemaa. Tutkielmani pohjautuu sosiaalisen identiteetin näkökulmaan, jonka lisäksi hyödynnän myös Bruce J. Malinan Välimerenalueen kulttuuriantropologista näkemystä. Sosiaalisen identiteetin näkökulmasta tutkimukseni hyödyntää erityisesti John C. Turnerin itsekategorisointiteoriaa. Siinä keskitytään yksilön näkökulmaan eli kuinka yksilöt kokevat olevansa osa ryhmää ja kuinka he sitten toimivat tämän perusteella. Tarkastelussani hyödynnän myös Marco Cinnirellan mahdollisten sosiaalisten identiteettien teoriaa, jossa yksilöiden lisäksi ryhmät voivat muodostaa sosiaalisen identiteetin. Nämä ryhmät voivat hahmottaa mahdollisia tulevia sosiaalisia identiteettejä hyödyntämällä menneitä ja nykyisiä sosiaalisia identiteettejä. Tutkimukseni alussa määrittelen hypoteesin opetuslapseuden prototyypistä. Tämä kuva varmistuu ja täsmentyy tutkimukseni edetessä. Tarkasteluuni olen valinnut Markuksen evankeliumista niitä jaksoja, jotka selkeimmin tuovat esiin opetuslasten reaktioita suhteessa Jeesukseen. Tutkimuksessani testaan Heikki Räisäsen tulkintaa messiassalaisuusteemasta. Opetuslapsista käytetyt eri termit eivät ole täysin identtisiä. Kahdentoista ryhmä sisältyy oppilaiden ryhmään, mutta joissain tilanteissa tämä oppilaiden joukko on laajempi kuin kahdentoista joukko. Kolmen sisäpiiri edustaa vahvasti kaikkia opetuslapsia. Tässä on kuitenkin selvä arvohierarkia: Pietari on asetettu ensimmäiseksi, sitten kolmen sisäpiiri, tämän jälkeen kaksitoista ja lopuksi muut oppilaat. Markus hyödyntää luomaansa opetuslapseuden prototyyppiä monella tavalla. Ensinnäkin hän puolustaa omaa kristologista näkemystään kilpailevia ryhmiä vastaan. Samalla hän muodostaa mahdollisen tulevan sosiaalisen identiteetin, jonka tarkoituksena on luoda toivoa lukijoidensa keskuudessa ja johon lukija voi samaistua. Myös vahva kritiikki Pietaria kohtaan selittyy Markuksen pyrkimyksellä vahvistaa omien näkemystensä painoarvoa.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää ja analysoida, miten Kevin Vanhoozerin teoksessa The Drama of Doctrine esittämä kanonis-kielellinen hermeneutiikka eroaa George Lindbeckin teoksessa The Nature of Doctrine esittämästä kulttuuris-kielellisestä hermeneutiikasta. Kyseiset teokset toimivat tutkielmani päälähteinä. Käytän tutkielmassa kolmea tarkentavaa tutkimuskysymystä: Mitkä ovat perusteet Vanhoozerin ja Lindbeckin väliselle vertailulle? Miten Raamattu on syntynyt ja millainen sen luonne on? Miten Raamatun, tradition ja yhteisön välinen suhde tulisi kristinuskossa ymmärtää? Tutkielman tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi. Kanonis-kielellistä hermeneutiikkaa ei ole ennen tätä työtä tutkittu suomeksi. Myös kansainvälistä sisällöllisesti katta-vaa tutkimusta kanonis-kielellisestä hermeneutiikasta on erittäin niukasti. Tutkimuksen vähyyden vuoksi selvitän tässä työssä aiheeseen liittyvää problematiikkaa varsin laajalti. Samasta syystä suhteutan kanonis-kielellistä hermeneutiikkaa kulttuuris-kielelliseen hermeneutiikkaan. Näin voin havainnoida keskustelun pidempiaikaista ohjautumista. Analyysissa olen kuitenkin keskittynyt tutkimustehtävän ja -kysymyksien ohjaamaan suuntaan. Johdannon ja loppukatsauksen lisäksi tutkimus jakaantuu taustalukuun (luku 2), kolmeen päälukuun (luvut 3, 4 ja 5) sekä loppukatsaukseen. Tutkielman lähtökohtana on Vanhoozerin väite, jonka mukaan teoriat ovat sukua toisilleen. Tutkielmassa käy kuitenkin ilmi, että monista yhteisistä lähtökohdista huolimatta kanonis-kielellinen ja kulttuuris-kielellinen hermeneutiikka eroavat toisistaan monessa suhteessa. Lindbeckin ja Vanhoozerin käsitykset opista ovat merkittävästi erilaisia. Tutkielmassa osoitan, ettei Lindbeck hyväksy inspiraatioteorioita, vaan ajattelee niiden heikentävän Raamatun auktoriteettia. Vanhoozer on inspiraatio-opin tarpeellisuudesta täysin vastakkaista mieltä. Tämän osoittamiseen Vanhoozer käyttää puheaktiteoriaa. Raamattu on hänen mukaansa Jumalan mahtava puheakti ja sellaisena korvaamaton ainesosa hänen pelastussuunnitelmaansa. Inspiraatio ei siis merkitse vain sitä, että sanat (lokuutiot) ovat Jumalan, vaan myös sitä, että sana-aktit (illokuutiot) ovat pohjimmiltaan Jumalan. Tämän havaitsin edelleen vaikuttavan heidän totuuskäsityksiinsä. Vanhoozerin mukaan Raamattu on kaikessa puheessaan tosi ja erehtymätön. Lindbeckille Raamattu taas on uskonyhteisön ilmaus uskostaan, eikä se siten ole kaikessa esityksessään tosi. Tutkielmassa osoitan myös, että vaikka Lindbeck yrittää paikantaa Raamatun tekstin merkityksen Raamattuun itseensä, niin tosiasiassa hän paikantaa sen yhteisöön, joka tekstiä tulkitsee. Vanhoozerin mukaan merkitys taas tulee sijoittaa tekstiin tai oikeammin tekstissä ilmenevään kirjoittajan intentioon. Vanhoozer korostaa sitä, että kirjoittajan intentio aukeaa meille julkisten puheaktien kautta. Vanhoozerin mukaan jumalallisen auktoriteetin paikantaminen tiettyihin kirjoihin, Raamatun kaanoniin, ei ratkaise tulkinnan ongelmaa. Vaikka Raamatun merkitys on kaanonissa ja vaikka Jeesus toimii hermeneutiikassa avaimena Raamatun ymmärtämiseen, on Vanhoozerin mukaan kuitenkin ymmärrettävä myös ne kirjallisuuden lajit eli genret, jotka Raamatussa on, jotta ymmärtää Raamatun sanoman oikein. Vanhoozerin mukaan raamatuntulkinnan Lähtökohta on se, että ensin teologinen auktoriteetti on paikannettava Raamattuun ja sen jälkeen on tulkittava, mitä Jumala haluaa Raamatun kautta sanoa. Raamatuntulkinnassa on Vanhoozerin mukaan keskeistä ymmärtää, etteivät Raamatun historialliset totuusväittämät tule koskaan oikein ymmärretyiksi ellei niitä kirjallisuuden lajeja, joilla ne on esitetty, ymmärretä. Vanhoozer väittää, että tämä pätee kaikkeen Raamatun asiasisältöön, ei vain sen historialliseen sisältöön. Osoitan tutkielmassa, ettei raamatuntulkitsijalle riitä Vanhoozerin mukaan yksittäisten sanojen merkityksen tunteminen, vaan hänen täytyy tunnistaa, mitä kyseessä olevassa tekstissä tapahtuu kirjallisella kokonaistasolla. Tästä johtuen kirjallisuuden lajeista eli genreistä muodostuu Vanhoozerille avain Raamatun sanoman ymmärtämiseen. Tässäkin yhteydessä osoitan puheaktiteorian läpitunkevan vaikutuksen Vanhoozerin hermeneutiikassa.