Browsing by Title

Pro gradussani tutkin Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien uutisointia paavi Benedictus XVI:ta tämän paaviusvuosina 2005–2013. Tutkimuksen päähuomio on näkyvästi uutisoiduissa aiheissa. Selvitän niiden avulla, millaisista aiheista uutisoitiin ja miten. Tarkastelen myös kuvaa siitä, millaisena paavi ja paavius nähtiin lehdissä. Selvitän lisäksi, millaisia lähteitä uutisoinnissa käytettiin. Vertaan kahden lehden tapaa uutisoida selvittääkseni oliko sanomalehden ja iltapäivälehden välillä näkyvissä eroavaisuuksia. Tarkastelen myös sitä, näkyikö lehtien uutisoinnissa muutosta kahdeksan vuoden aikana. Paavi Benedictus XVI näkyi uutisissa erityisesti seitsemän aiheen kautta. Vuonna 2005 uutisoitiin paavin vaihtuminen. Seuraavana vuonna uutisoitiin paavin Regensburgin puheesta noussut kohu. Vuoden 2009 keväällä paavista uutisoitiin Pius X:n veljeskunnan holokaustikohun yhteydessä ja samana vuonna paavista uutisoitiin myös hänen Afrikan-matkan kondomilausunnon seurauksena. Vuoden 2010 alussa Benedictus näkyi uutisissa katolisen kirkon hyväksikäyttöskandaalin takia. Vuonna 2012 lehdet uutisoivat Vatileaks-tietovuotoskandaalista. Benedictus XVI poistui lehtien sivuilta näyttävästi ilmoitettuaan eroavansa paavin virasta vuoden 2013 helmikuussa. Näkyvä uutisointi paavi Benedictus XVI:ta jakautui kahteen pääryhmään. Hänen paaviutensa alku ja loppu muodostavat toisen ryhmän ja toiseen ryhmään kuuluvat paavin liitetyt kohu- ja skandaaliuutiset. Paavista uutisoitiin melko vähän, eikä esimerkiksi arkipäivän paavius paljoakaan lehtien sivuilla näkynyt. Lehtien ja paavin arvomaailmat erosivat toisistaan merkittävästi, mikä näkyi lehtien kritiikkinä paavia ja kirkkoa kohtaan. Lehdillä ei ollut erityisesti paaviuteen keskittyneitä toimittajia ja lehdet turvautuivat usein kansainvälisten uutistoimistojen uutisiin. Suomalaiset roomalaiskatolisen kirkon jäsenet näkyivät harvoin uutisten yhteydessä. Lehtien uutisissa paavius näyttäytyi hyvin maalliselta instituutiolta. Paavin hengellinen rooli ei uutisissa juurikaan näkynyt, vaan usein uutisissa korostui paavin viran poliittinen ja maallinen puoli. Median kanssa toimiminen aiheutti hankaluuksia akateemiselle Benedictus XVI:lle ja se näkyi paavin mediakuvassa. Benedictus-uutisoinnin perusteella voi päätellä, että toimivien mediasuhteiden merkitys paaviudelle on huomattava.

Tutkielmani keskittyy paavi Johannes Paavali II:n näkemyksiin kansainvälisistä konflikteista ja kriiseistä ajanjaksolla 1978-2003. Tutkielmassani pääasiallisina lähteinä toimivat Vircondeletin 2005, Heinisen 2004, Metaxasin 2013 ja Halmeen 2020 julkaistut teokset. Näiden lisäksi tärkeimpiä aineistoja oli itse paavin laatimat kirjeet, puheet ja viestit, jotka löytyvät Vatikaanin verkkosivuilta. Olen myös hyödyntänyt muuta paavista kertovaa kirjallisuutta, sekä eri kriisien ja konfliktien kannalta tärkeimpiä teoksia, julkaisuja ja erilaisia tutkimuksia. Paavi Johannes Paavali II tunnetaan laajasti yhtenä 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista henkilöistä, ja hän osoitti paavina toimiessaan syvää omistautumista rauhan ja sovinnon edistämiselle kansainvälisissä konflikteissa ja kriiseissä. Hänen paaviutensa aikana, vuosina 1978-2005, hän kohtasi lukuisia maailmanlaajuisia haasteita ja osallistui aktiivisesti diplomaattisiin ponnisteluihin konfliktien ennaltaehkäisemiseksi ja ratkaisemiseksi, samalla noudattaen oikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden ja ihmisarvon kunnioittamisen periaatteita. Paavi Johannes Paavali II:n ei vain tyytynyt pitämään puheita ja kirjoittamaan kirjeitä, vaan hän matkusti usein paikanpäälle tapaamaan ihmisiä ja piti puheitaan suoraan heille. Paavia kutsutaankin matkustavaksi paaviksi, koska hän matkusti huomattavasti enemmän kuin häntä edeltäneet paavit. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on analysoida paavi Johannes Paavali II:n lähestymistapoja kansainvälisiin konflikteihin ja kriiseihin, samalla korostaen hänen sitoutumistaan rauhaan, diplomaattisiin pyrkimyksiin ja moraaliseen johtajuuteen. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten paavi kohtasi eri kriisitilanteen ja millaisia periaatteita hän noudatti toiminnassaan. Tutkin myös vaikuttiko paavi Johannes Paavali II:n puolalaisuus ja kokemus toisesta maailmansodasta eri tavalla suhtautumiseen kuin edellisillä paaveilla. Yksi keskeinen tulos tässä tutkimuksessa on se, että paavi Johannes Paavali II:n lähestyi kaikkia kriisejä ja konflikteja diplomaattisesti, tavoitteenaan rauhan löytäminen. Hän ei suosinut yhtä ihmisryhmää toisen edelle, vaan pyrki ottamaan kaikki osapuolet huomioon. Hänen lähestymistapansa oli inklusiivinen, painottaen kaikkien osapuolten yhdenvertaista kunnioittamista ja oikeudenmukaisen ratkaisun löytämistä konflikteihin. Hän puolusti voimakkaasti ihmisoikeuksia, uskonnonvapautta ja jokaisen ihmisen ihmisarvoa. Paavi korosti rauhan tärkeyttä yleisellä tasolla ja puhui siitä usein. Paavi Johannes Paavali II:n uskoi, että sotien syynä ovat monimutkaiset ja yleismaailmalliset ongelmat, jotka kohdistuvat sekä ihmisiin, että elämään. Hänen mielestään rauhan perustana on elämän ja ihmisarvon kunnioittaminen, sota syntyy siellä, missä ihmisoikeuksia rikotaan. Rauha taas riippuu jokaisen ihmisen toiminnasta, sillä sota ei ole luonnonilmiö, vaan sen aloittavat ihmiset. Paavin mukaan aseet eivät ole vain eettisen kriisin seuraus, vaan myös rauhan rikkoutumisen syy. Hän uskoi, että rauha löytyy vain noudattamalla tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden periaatteita. Siksi erilaiset konfliktit tulisi ratkaista muilla tavoin kuin sotimalla.

Tässä tutkielmassa selvitän, minkälaisen kuvan elokuvat Aamen ja Under the Roman Sky välittävät paavi Pius XII:sta ja erityisesti hänen suhtautumisestaan juutalaisiin ja holokaustiin. Elokuvat esittävät miltei vastakkaiset näkemykset Piuksesta. Aamen perustuu Rolf Hochhuthin vuonna 1963 julkaistuun näytelmään Sijainen, joka oli ensimmäisiä Piukseen kriittisesti suhtautuvia arvioita. Elokuva toi taiteessa esiintyvän Piuksen kritiikin uudelle vuosituhannelle ja oli samalla osa tieteellisessäkin tutkimuksessa vilkkaana käynyttä keskustelua. Elokuvan esittämät syytökset paavia kohtaan olivat tuttuja esimerkiksi John Cornwellin, Susan Zuccottin ja Michael Phayerin tutkimuksista. Aamenen keskeinen väite on, että Pius ei tehnyt riittävästi juutalaisten suojelemiseksi holokaustilta. Elokuva esittää, että tämä johtui nimenomaan uhrien juutalaisuudesta. Samalla Aamen sopii luontevasti osaksi ohjaaja-tuottaja Costa-Gavrasin filmografiaa, jossa korostuvat auktoriteettien kyseenalaistaminen ja epäluulo valtaapitäviä kohtaan. Aamenta voi pitää hyvin pitkälti Costa-Gavrasin ehdoilla tehtynä ja hänen näkemystään vastaavana elokuvana. Under the Roman Sky puolestaan vaikuttaa syntyneen pikemminkin kristilliset arvot omaavien tuotantoyhtiöiden tilaustyönä, kuin ohjaaja Christian Duguayn taiteellisen kunnianhimon siivittämänä. Se vastaa lukuisiin Piusta vastaan esitettyihin syytöksiin ja esittää hänet juutalaisten suojelijana. Monissa kohtauksissa tunnutaan tarkoituksellisesti tuovan esille Piukseen kohdistunutta kritiikkiä, jotta tuohon kritiikkiin päästäisiin vastaamaan. Näissä tapauksissa Under the Roman Sky tukeutuu väitteissään sellaisiin Piuksen puolustajiin kuten David G. Dalin ja Ronald Rychlack. Elokuvien vastakkainen suhtautuminen Piukseen näkyy jo siinä, miten katolinen kirkko suhtautui niiden tuotantoprosessiin. Penseästi paaviin suhtautuvaa Aamenta ei saatu kuvata Vatikaanissa ja Roomassa, vaan tapahtumapaikat jouduttiin lavastamaan Romaniaan. Piusta puolustavalle Under the Roman Skylle kuvauslupa taas heltisi. Kumpikin elokuva käyttää hyväkseen elokuvallisia keinoja sanomansa esilletuomiseen, mutta hieman eri tavoin. Aamenessa suurin rooli on tapahtumien ja henkilöiden rinnastamisella. Piuksen liikkuminen rinnastuu keskitysleirille kulkevien junien liikkeeseen, mikä välittää viestin paavin roolista holokaustin mahdollistajana. Natsit ja katolilaiset rinnastetaan kahdessa samankaltaisessa kohtauksessa, jossa eliitti mässäilee ylhäisessä yksinäisyydessään sodan kauhuista välittämättä. Under the Roman Sky puolestaan turvautuu kuvakerronnassaan perinteiseen uskonnolliseen kuvastoon. Elokuvassa Pius poseeraa toistuvasti ristiinnaulitun Kristuksen tavoin kädet sivuilleen levitettynä, mikä luo hänestä uhrautuvaisen ja rakastavan kuvan. Uskonnollinen taide on elokuvassa merkittävässä roolissa. Sikstuksen kappelin freskojen aiheet kuvastavat elokuvan henkilöhahmoissa tapahtuvia muutoksia. Aamen ja Under the Roman Sky osoittavat, että Piuksen toisen maailmansodan aikaisten tekemisten käsittelyssä vastakkainasettelu jatkui 2000-luvulle asti polarisoituneena elokuvataiteessakin.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani millaisia maagisia uskomuksia liittyi lapsionneen, hedelmällisyyteen ja lapsettomuuteen 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa. Tutkimuskysymyksenä on se, mitkä asiat vaikuttivat lapsionneen sekä miten lapsettomuus koettiin ja millaisia hoitokeinoja siihen käytettiin. Tutkimusmenetelmänä käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Aineistona käytän eri asiantuntijoiden kirjallisuutta kansanuskomuksista eri puolilta Suomea sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistolähteitä kansanuskosta. Tutkielman alussa esittelen Suomen yhteiskunnan rakennetta ja muutosta 1800-luvulla. Perehdyn työssäni myös naisen asemaan 1800–1900-lukujen taitteessa, jolloin naisen elämään kuului usein useita raskauksia. Kuten nykyäänkin, lapsettomuudesta on kärsitty ja pyritty löytämään siihen erilaisia hoitokeinoja. Agraariyhteiskunnassa oli tärkeä saada lisää työväkeä taloon. Siksi erityisesti poikalapset olivat toivottuja. Kansanusko -kappaleessa esittelen aluksi kansanuskon käsitettä, jonka jälkeen esittelen magiaa ja magian eri lajeja. Kansanuskoon liittyy vahvasti myös paha silmä, jota esittelen omassa luvussaan. Paha silmä -kappaleessa esittelen pahan silmän merkitystä ja siltä suojautumista. Kansanusko ja lapsettomuus -kappaleessa esittelen erityisesti suhtautumista lapsettomiin pareihin ja ihmisten käsityksiin lapsettomuuden syistä. Lopuksi vielä esittelen kansanlääkintää ja erilaisia hoitomuotoja lapsettomuuteen. Hedelmällisyyteen liittyvissä uskomuksissa esiintyy paljon eroavaisuuksia ja ristiriitoja. Lisäksi eri puolilla Suomea on hieman erilaisia uskomuksia ja välillä niissä esiintyy jopa ristiriitaisuuksia. Lapsettomuuden syynä pidettiin lähes aina naista. Nainen oli saattanut syyllistyä syntien tekoon tai tulla silmätyksi. Monesti lapsettomia tai yksilapsisia perheitä ei arvostettu. Hedelmällisyyden turvaamiseksi ja lisäämiseksi oli erilaisia keinoja. Suotuisampaa oli mennä naimisiin nuorena, jotta olisi aikaa tehdä useampia lapsia. Ellei sopivaa kumppania heti kuitenkaan löytynyt, oli elettävä mahdollisimman siveästi ja vältettävä pahan silmän silmäyksiä. Hedelmättömyys nimittäin saattoi johtua irstailusta tai pahasta silmästä. Lemmenkylväysten ja erilaisten loitsujen uskottiin lisäävän hedelmällisyyttä.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustama usko on ilmaistu Yksimielisyyden kirjaan (Liber Concordiae, LC, 1580) kootuissa tunnustuskirjoissa. Ne koottiin Martin Lutherin aikaansaaman reformaation seurauksena selittämään Raamattua ja sen evankelista tulkintaa. Lutherin teologian ytimessä on puolestaan käsitys Jumalan absoluuttisesta eli ulkoisista ehdoista riippumattomasta hyvyydestä. Tämä oletus vaikuttaa kuitenkin johtavan loogisesti suoraan pahan ongelmaan. Koska absoluuttinen hyvyys tulisi maksimoida, Jumalan kaikkivoipuus ja hyvyys eivät vaikuta sopivan yhteen pahuuden olemassaolon kanssa. Näin uskon ja järjen suhde ongelman ratkaisemisessa nousee keskeiseen asemaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaankin, miten luterilainen teologia ja erityisesti kirkon tunnustuskirjat käsittävät pahuuden uskon ja järjen ongelmana. Systemaattisen analyysin perusteella tunnustuskirjojen pahuustulkintaa ohjaa Lutherin ja sittemmin myös Wittenbergin yliopiston painottama Jumalan Sanan teologia. Sen mukaan Jumalan toiminta maailmassa on puhetta, jonka sisältönä on Jumalan ikuinen Sana eli Jeesus Kristus. Sanallaan hyvä Jumala luo ja ylläpitää kaiken näkyvän ja näkymättömän. Kaikki luotu on siten ollut alun perin hyvää. Pahuus on siis jumalattomuuden ja ei-olemisen alakäsite. Se on hyvyyden puutetta. Pahuuden tunnistamista tunnustuskirjoissa kuvataan taas Lutherin ristin teologialla. Sen mukaan Jumalan Sana kohtaa ihmisen inkarnoituessaan eli lihaksi tullessaan. Tämä tapahtuu Jeesuksen Kristuksen elämässä ja sovitustyössä, sakramenteissa sekä Raamatun sanan saarnassa. Näin Jumala ilmoittaa ihmiselle pahuudelta pelastumisesta vain ulkoisen, objektiivisesti havaittavan sanan kautta. Pelastussanoma on kuitenkin otettava vastaan sisäisesti, sanan Pyhän Hengen voimalla synnyttämän omakohtaisen katumuksen ja uskon kautta. Jumalan Sanan ja ristin teologiat kohtaavat tunnustuskirjoissa kielen tasolla. Pyhän Hengen ilmoituksena Raamattu on Jumalan Sanan kieltä, joka kuvaa Jumalan paradoksaalista ja logiikan tuonpuoleista todellisuutta. Vastaavasti Raamattua tutkiva teologia on uskon kautta Jumalan Sanan jumalalliseksi avartamaa ihmiskieltä. Filosofia ja siten myös inhimillistä järkeä hyödyntävä logiikka sen sijaan määritellään vain maalliseksi ihmiskieleksi. Lutheria seuraten tunnustuskirjat siis erottavat uskon ja järjen toisistaan. Tämä fideistinen tulkinta purkaa pahan ongelman rajoittamalla logiikan käyttöalaa. Samalla tosin rajoitetaan myös uskontokeskustelua, sillä teologista kokonaissanomaa ei voida perustella ulkopuolisille.

Tutkielman tavoitteena oli selvittää varhaiskasvatuksen opettajien ja uskonnollisten yhteisöjen edustajien odotuksia heidän keskinäisestä tilayhteistyöstään. Tilayhteistyöllä viitattiin sellaisiin yhteistyön muotoihin, jotka jollain tapaa nivoutuivat tilan tutkimiseen tai siihen tutustumiseen. Tutkimuskysymyksiä oli kolme: 1. Millaisia odotuksia varhaiskasvatuksen opettajilla on tilayhteistyöstä uskonnollisten yhteisöjen kanssa? 2. Millaisia odotuksia uskonnollisten yhteisöjen edustajilla on tilayhteistyöstä varhaiskasvatusyksikköjen kanssa? 3. Miten varhaiskasvatuksen opettajien ja uskonnollisten yhteisöjen tilayhteistyöodotukset kohtaavat? Tutkielma tukeutui pitkälti varhaiskasvatuksen katsomuskasvatusta käsitteleviin lakeihin, asiakirjoihin ja ohjeistuksiin. Teoriataustassa hyödynnettiin ennen muuta Kim de Wildtin käyttämää sakraalitilan pedagogiikkaa, mutta myös muita ajankohtaisia tutkimuksia liittyen varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksen toteuttamiseen. Tutkielman aineisto oli kerätty haastattelemalla kolmea varhaiskasvatuksen opettajaa, jotka osallistuivat Monikatsomukselliset oppimisen tilat varhaiskasvatuksessa -tutkimushankkeeseen, ja kolmea uskonnollisen yhteisön edustajaa, jotka olivat tehneet jonkin verran yhteistyötä kyseisen hankkeen kanssa. Aineistoa analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysiin keinoin. Tutkimuksessa selvisi, että varhaiskasvatuksen opettajien ja uskonnollisten yhteisöjen edustajien odotukset tilayhteistyöstä olivat hyvin pitkälti yhteneväiset. Tilayhteistyöhön liitetyt odotukset sisälsivät paljon haasteita, mutta myös mahdollisuuksia. Haasteita tuottivat niin asenteet, resurssit, ympäristö, tiedon puutteet esimerkiksi katsomuskasvatuksen tai pedagogiikan alueilta kuin tiedottaminenkin. Haastatellut kuitenkin osoittivat toiveikkuutta tilayhteistyön rakentumisesta varhaiskasvatuksen katsomuskasvatusta entistä paremmin palvelevammaksi, ja heillä olikin asian suhteen paljon ideoita. Aineiston perusteella varhaiskasvatuksen opettajat ja uskonnollisten yhteisöjen edustajat odottivat varhaiskasvatuksen ja uskonnollisten yhteisöjen tilayhteistyöllä olevan mahdollisuus edistää avoimuutta ja ennakkoluulottomuutta yhteiskunnassa.

Ystävyysseurakuntatoiminta Pakilan ja Torman seurakuntien välille aloitettiin 1980-luvun lopulla. Pro gradu -tutkielmassani selvitän Pakilan ja Torman välisen ystävyysseurakuntatoiminnan historiaa ja toimintamuotojen muutosta vuosina 1989-2013. Kiinnitän huomiota seurakuntien välisen yhteyden muodostumiseen ja ystävyystoiminnan eri aikajaksoihin. Tutkin myös Suomen ja Viron taloudellisten olosuhteiden kehittymisen vaikutusta Pakilan ja Torman seurakuntien välisen ystävyystoiminnan muotoihin. Pohdin tutkielmassani myös ystävyystoiminnan luonnetta ja sitä, löytyykö toiminnasta piirteitä eriarvoisuudesta. Pro gradu -tutkielmani lähdeaineisto sijaitsee pääosin Pakilan Tormaystävät ry:ssä pitkään toimineiden Pauli ja Taru Matikaisen autotallissa Pakilassa. Osa aineistosta, kuten Torman seurakunnan vuosikertomukset ja jotkin yksittäiset kirjeet sijaitsevat Torman seurakunnan arkistossa Torman pappilassa. Pakilan Tormaystävät ry:n puheenjohtaja Pauli Matikaisen sähköpostitse toimittamat lähdeaineistot sijaitsevat niitä varten perustamassani arkistossa. Kaikki käyttämäni arkistot ovat järjestelemättömiä. Tutkimuksesta selvisi, että Pakilan ja Toman seurakuntien välisen ystävyystoiminnan muodot ovat muuttuneet merkittävästi tutkimusajanjakson aikana. Osa muodoista lakkautettiin, osa kehittyi ja osa alkoi vasta tutkimusajanjakson lopulla. Pakilan ja Torman seurakuntien välinen ystävyysseurakuntatoiminta voidaan jakaa kolmeen jaksoon: toiminnan aloitusjakso, humanitaarisen avun jakso ja tasavertaisen ystävyystoiminnan jakso. Jaksot perustuivat toistensa päälle ja mahdollistivat toisensa, eli toiminnan aloitusjakso mahdollisti humanitaarisen avun jakson, joka taas oli pohjana tasavertaisen ystävyystoiminnan jaksolle. Taloudelliset olosuhteet Virossa ja Suomessa vaikuttivat Pakilan ja Torman seurakuntien ystävyystoiminnan muotoihin erityisesti toiminnan aloitusjakson aikana. Viron taloudellisen tilanteen kehittyminen vaikutti paljon Pakilan ja Torman seurakuntien välisen ystävyystoiminnan kehittymiseen, sillä taloudellinen tilanne Virossa määritteli osan mahdollisista ystävyystoimintamuodoista kunakin tutkimusajankohdan ajanjaksona toteutuskelpoisiksi. Tutkimukseni osoittaa Pakilan ja Torman seurakuntien välisessä ystävyystoiminnassa ilmenneen joitakin eriarvoisuuden piirteitä. Ystävyysseurakuntatoiminnan humanitaarisen avun jaksolla Pakilan ja Torman seurakunnan toimijat olivat hyvin eri asemissa toisen ollessa auttaja ja toisen avustettava, mikä lisäsi eriarvoisuutta toimijoiden välille.

Alkoholi on eniten Suomessa käytetty päihde. Myös huumeisiin suhtaudutaan Suomessa yhä myönteisemmin. Silti valtaosa suomalaisista pitää päihteistä johtuvia ongelmia suurina tai kohtalaisina. Päihteiden käyttö on aina läheisiä traumatisoivaa ja sen tiedetään heikentävän läheisten hyvinvointia sekä lisäävän terveyspalvelujen käyttöä ja aiheuttavan poissaoloja töistä. Tutkimuksessani kartoitettiinkin päihderiippuvaisten henkilöiden puolisoiden sosiaalisen tuen tarvetta sekä kokemuksia sosiaalisen tuen hakemisesta ja saamisesta. Tutkimukseni tulokset kerättiin teemahaastattelulla ja aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla analyysilla. Analyysissä käytettiin Orfordin sosiaalisen tuen teoriaa sekä siihen liittyvää sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille kehitettyä Viiden askeleen mallia. Tutkimukseni tulosten mukaan päihderiippuvaisten henkilöiden puolisot tarvitsevat sosiaalista tukea ja myös hyötyvät annetusta tuesta. Tuloksista muodostui neljä kokoavaa luokkaa: koetut haasteet tuen tarpeen taustalla, sosiaalisen tuen hakeminen, lähipiirin tuki ja ammatillinen tuki. Koetut haasteet avun tarpeen taustalla näkyi esimerkiksi siten, että puolisoiden oli aluksi vaikea tunnistaa olevansa päihderiippuvaisen henkilön läheisiä. Myös päihderiippuvaisen käytös ja puolison omat toimintamallit toivat haasteita arkeen. Tuen hakemiseen liittyi toive tuen inhimillisyydestä. Tuen hakemisen estävinä tekijöinä olivat muun muassa puolisoiden tuntema häpeä ja syyllisyys. Toisaalta tuen löytäminen koettiin vaikeaksi, ammatilliset tahot eivät välttämättä huomioineet puolison tuen tarvetta ja ympäristö saattoi suhtautua ymmärtämättömästi puolisoiden tilanteeseen. Edesauttaviksi tekijöiksi puolisot kuvasivat oman aktiivisuuden tuen etsimisessä sekä sen, että joku on kiinnostunut heidän hyvinvoinnistaan. Lähipiiriltä ja ammatilliselta tuen antajalta saatu tuki koettiin hyödylliseksi silloin, kun puoliso tuli kuulluksi ja sai ymmärrystä. Myös konkreettinen tuki oli merkityksellistä, kuten lasten hoitamiseen saatu apu. Tuki epäonnistui, jos tuki oli esimerkiksi kielteisesti leimaavaa tai puolison kertomusta tilanteesta ei uskottu. Tutkimukseni tulokset auttavat ymmärtämään millaisesta sosiaalisesta tuesta päihderiippuvaisten läheiset kokevat hyötyvänsä. Tutkimukseni tuloksia voivat käyttää läheisten kanssa työskentelevät ammattilaiset ja tuloksia voidaan hyödyntää läheisille tarjottavia palveluita suunniteltaessa ja järjestettäessä.

Tutkimus käsittelee Pamela Cooper-Whiten jaetun viisauden käsitettä ja sen intuitiivisuutta. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, mitä Pamela Cooper-White tarkoittaa sielunhoidossa ilmenevällä jaetulla viisaudella ja kuinka lähinnä psykologian parissa tehdyn intuitiotutkimuksen havaintoja voidaan peilata Cooper-Whiten näkemyksiin. Tutkimusaineistona käytettiin Cooper-Whiten vuonna 2004 ilmestynyttä kirjaa Shared Wisdom: Use of the Self in Pastoral Care and Counseling. Tässä kirjassa Cooper-White esittelee näkemyksiään niin sanotun jaetun viisauden hyödyntämisestä sielunhoidossa. Täydentävänä aineistona käytettiin Cooper-Whiten vuosina 2002 – 2011 ilmestyneitä esseitä, joissa hän jatkaa jaetun viisauden käsitteen sisältämien elementtien kehittämistä. Aineisto analysoitiin teorialähtöisen laadullisen sisällönanalyysin avulla. Teoria ohjasi aineiston valintaa ja sen analyysiä. Tutkimuksessa peilattiin jaetun viisauden käsitettä useampaan intuitiota ja sen osa-alueita koskevaan teoriaan, teoreettiseen malliin ja käsitejärjestelmään. Aineiston tulkinta tapahtui yhdistelemällä induktiivista ja deduktiivista päättelyä. Teorian ja aineiston välisen vuoropuhelun pohjalta tapahtuneen teemoittelun pohjalta luotiin strukturoitu analyysirunko. Analyysirungon sisällä poimittiin aineistosta ilmiöitä ja muodostettiin niiden pohjalta luokituksia, joiden pohjalta varsinainen analyysi suhteessa teoriaan tapahtui. Tulosten mukaan jaettu viisaus -käsite viittaa sielunhoitajan ja asiakkaan väliseen vuorovaikutukseen, heidän välilleen muodostuvaan yhteiseen tilaan, jossa kehittyy ainutlaatuista minän ja sinän yhteistä ymmärtämistä ja merkitysten kokemusta. Merkittävä osa tästä vuorovaikutuksesta tapahtuu tiedostamattomalla tasolla ja sekä sielunhoitajan että asiakkaan intuitiivisen prosessoinnin tuloksena. Johtopäätöksinä todetaan, että on eettisesti suositeltavaa, että sielunhoitaja tuntee intuitiivisen prosessoinnin ilmiön ja sen toimintamekanismit. Tuntemalla intuition lainalaisuudet sielunhoitaja voi tarjota asiakkaalle jaetun viisauden tilassa uudenlaisia tapoja tulkita kokemuksiaan, havaintojaan ja tunteitaan. Intuitio voi auttaa vuorovaikutuksen luomisessa ja ylläpitämisessä sekä lisätä sielunhoitajan asiakastaan kohtaan kokemaa empatiaa. Intuitio avaa parhaimmillaan uusia näkökulmia ja ratkaisuehdotuksia ongelmallisiin tilanteisiin. Sielunhoitajan tulee kuitenkin olla tietoinen intuitioon liittyvistä riskeistä ja oppia tunnistamaan tilanteet, joissa intuitioon ei voi luottaa. Merkittävässä roolissa tässä on sielunhoitajan itsetuntemuksen kehittäminen esimerkiksi työnohjauksessa. Intuitiokykyä voi myös tietoisesti kehittää. Jaetussa viisaudessa myös asiakkaan intuitiivisella työskentelyllä on merkitystä.

Tutkimuksessani tarkastelen teologien ja oppineiden käsityksiä pappiskasvatuksesta Suomessa. Lähdeaineistona käytän teologien tiedekuntalehti Kyyhkysessä vuosina 1966—1973 aiheesta julkaistuja kirjoituksia, joista poimin kiinnostavimmat laadullista sisällönanalyysia varten. Tutkin, millaista keskustelua pappiskasvatus synnytti, millä perusteilla yliopiston pappiskasvatusta puolustettiin tai vastustettiin, mitä ongelmia tai hyviä puolia pappiskasvatuksessa nähtiin ja miten sitä haluttiin kehittää. Ajankohdan yhteiskunnallinen murros muovasi ihmisten maailmankuvaa ja ajattelua. Instituutiot, kuten kirkko, olivat kritiikin kohteina. Yliopistoelämä politisoitui opiskelijoiden pyrkiessä muuttamaan yliopistoa demokraattisemmaksi. Teologian ylioppilaat vaativat opintojensa uudistamista. Tutkimuksessani selvitän sitä, miten murros ja yliopistokriisi näkyivät pappiskasvatusta koskevassa kirjoittelussa. Seuraavat viisi teemaa nousivat kirjoituksissa korostetusti esille: pappiskoulutuksen järjestämisvastuu, koulutuksen mielekkyys ja tarkoituksenmukaisuus, teoria- ja käytännön opetuksen suhde, yliopistoteologian ja kirkon teologian suhde sekä papin identiteetin ja spiritualiteetin muodostuminen ja kehittyminen. Kirjoittajat pitivät pappiskasvatusta yhteiskunnan tehtävänä. Yliopistoteologian avulla papit saivat valmiudet tehdä tieteellistä tutkimusta ja omaa hengenelämää koskevaa itsereflektiota. He oppivat ymmärtämään uskonelämän eri ilmenemismuotoja ja tekemään itsenäisiä, persoonallisia kannanottoja. Yhteiskunta oli selvillä siitä, mitä uskonnollisessa elämässä tapahtui. Opetuksen siirtäminen kirkolle tai uskonnollisille yhdyskunnille olisi palvellut vain niiden omia tarpeita ja typistänyt teologista näkemystä. Jotkut tosin ajattelivat, että teologiaa oli tutkittava kirkossa, koska se oli syntynyt siellä. He edellyttivät, että teologia on tunnustuksellista ja edistää kirkon oppia ja agendaa. Heidän mukaansa spekuloiva ja tieteellistynyt akateeminen jumalatutkimus haastoi pappien vakaumusta ja sai heidät epätietoisiksi tehtävästään ja suhteestaan kirkkoon ja yhteiskuntaan. Monet näkivät tunnustuksellisuuden kuitenkin ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuutena: opetuksessa huomioitiin opiskelijan tulevat tehtävät. Opiskelijan tausta, motiivit ja ennakko-odotukset vaikuttivat kokemuksiin opintojen mielekkyydestä. Vakaumuksellisten kristittyjen oli vaikea sovittaa uskonkäsitystään akateemiseen teologiaan, ja he pyrkivät jopa välttelemään sen omaksumista. Radikaaliteologeille vasta yhteiskunnallinen aktivoituminen toi kokemuksen opintojen mielekkyydestä. Heille tärkeintä oli maailman kärsimyksen ja hädän lievittäminen. Monet odottivat tiedekunnalta oman hengenelämän ohjausta ja tukea, mutta pettyivät, kun eivät sitä saaneet. Opintojen myötä tapahtunut elinympäristön ja elämäntavan muutos sekä uudet sosiaaliset suhteet ja vaikutteet vaativat opiskelijalta sopeutumista ja vaikuttivat osaltaan hänen kokemuksiinsa opintojen mielekkyydestä. Tulevan työelämän haasteet synnyttivät opiskelijoissa epävarmuutta. He tunsivat saaneensa tarvitsemansa teoriatiedon, mutta eivät riittävää ohjausta sen käytäntöön soveltamisessa. Omakohtaisen teologisen synteesin puute aiheutti pelkoa papin työhön menemisestä. Toisaalta epätietoisuus uudisti kirkkoa. Kun opiskelijalla ei ollut valmista papin muottia, hän pystyi muokkaamaan pappeudesta itsensä ja ympäröivän yhteiskunnan näköistä. Uudet ajatukset ja ideat siirtyivät pappien mukana kirkon käytänteisiin uudistaen niiden toimintaa. Mielekkäimpinä opintonsa kokivat niihin avoimin mielin suhtautuneet. Ennakko-odotusten puuttuessa he pystyivät kyseenalaistamaan ja muuttamaan ajatteluaan ja käsityksiään sekä löytämään opinnoilleen kiinnostavan sisällön. Kirjoituksissa tunnustettiin yliopisto- ja kirkon teologian riippuvuussuhde, mutta niiden yhteen sovittaminen koettiin hankalaksi. Näkemyserot liittyivät usein siihen, miten teologian tuli huomioida kirkon tarpeet ja odotukset. Ongelmana oli, että tiedekunnan oli yhtäältä harjoitettava vapaata ja riippumatonta tieteellistä tutkimusta, toisaalta koulutettava kirkolle sen oppia tunnustavia työntekijöitä. Vastakkainasettelu näkyi siten, että osa kirjoittajista piti tiedekuntaa pelkkänä pappienkoulutuslaitoksena, osa taas ammattikouluna, joka ei valmistanut mihinkään virkaan. Opiskelijoiden keskuudessa vallitsi lisäksi epätietoisuus siitä, täyttikö tiedekunnan opetus kaikkia niitä vaatimuksia, joita kirkko tulevilta sananjulistajiltaan edellytti. Papiksi kasvaminen ja spiritualiteetin kehittyminen oli teologin koko persoonaa koskettava ja muokkaava tiedollinen ja hengellinen prosessi. Siksi oli kirjoittajien mukaan kohtalokasta, että tiedekunta ja kirkko jättivät opiskelijan yksin pohtimaan omaa eksistenssiä, pappeutta ja spiritualiteettia koskevia kysymyksiä. Hengellisyyttään hoitaakseen opiskelijoiden oli hakeuduttava erilaisiin ryhmiin, jotka tarjosivat turvaa ja henkisen kodin, mutta saattoivat toisaalta painostaa ”oikeaan ajatteluun”. Kirjoittajien mielestä oli tiedekunnan ja kirkon tehtävä järjestää opiskelijoille sielunhoitoa sekä hengellistä tukea ja ohjausta.