Browsing by discipline "Finnish and Scandinavian Church History"

Tutkimukseni kohteena on Mauno Koivunevan (1904 -1989) toiminta Utajärven virkaa hoitavana kirkkoherrana 1953?1971. Tutkimuksessa tarkastelen Utajärven seurakunnallista elämää ja toimintaa sodanjälkeisessä maaseutuseurakunnassa Pohjois-Pohjanmaalla. Kirkkohistorialliseen tutkimukseni on myös vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen ja suomalaisen yhteiskunnan kuvausta, jossa yhdistyvät Koivunevan roolit seurakunnan kirkkoherrana, metsä-, ja uitto- ja poromiesten sielunhoitajana ja vanhoillislestadiolaisena saarnamiehenä ja pakinoitsijana. Luonto, liikunta sekä herännäiskodin karjalainen ja suomalais-kansallinen mentaalinen perintö juurtui jo lapsena osaksi viipurilaispojan maailmankuvaa. Tutkimuskohdetta tarkastelen pääasiassa piispantarkastuspöytäkirjojen, Koivunevan Paimenpojan kierroksilta -pakinoiden ja hänestä tehtyjen haastattelujen sekä muun lähde- ja tutkimuskirjallisuuden avulla. Koivuneva aloitti Utajärven kirkkoherrana 1953. Valinta Utajärven kirkkoherraksi ei sujunut ongelmitta valituksien vuoksi. Kiintoisa yksityiskohta liittyy Koivunevan kirkkoherranvaaliin, jolloin kommunistit asettuivat joukolla Koivunevan taakse vastustaakseen sitä osa seurakunnasta, joka ei halunnut lestadiolaista Koivunevaa kirkkoherraksi. Koivunevan herännäistausta näkyi niin sanottuna uuskansankirkollisuutena ja arjen ja kokemuksellisen teologian korostumisena hänen kirkkoherran toiminnassaan. Uuskansankirkollisuus merkitsi Koivunevan kohdalla sitä, että hän pyrki tavoittamaan hengellisessä mielessä metsätyö-, uitto- ja poromiehet. Luultavasti monille heistä hengellinen anti olisi jäänyt hyvin ohueksi ilman Koivunevan työpanosta heidän parissaan. Herännäisyydelle tyypillinen arjen ja kokemuksellisuuden teologia ilmeni Koivunevan toiminnassa siten, että hän ei halunnut ikään kuin korottaa jalustalle omaa papin rooliaan, korostaen sen erityistä arvoa ja statusta. Hän halusi liikkua ihmisten parissa. On huomattava, että Koivuneva edusti sodankokeneiden sukupolvea. Elinkeinoelämässä koettiin suuri mullistus sotien jälkeen, kun Oulujoki-yhtiö rakensi pitäjään useita suuria voimalaitoksia. Vuosien 1954-1963 välillä jumalanpalveluksissa kävijöiden määrä kasvoi yli 50 %. Tähän oli useita syitä. Pyhäkoulutilastojen valossa pyhäkoulutoiminta lähti rajuun kasvuun Koivunevan tullessa Utajärven kirkkoherraksi. Koivuneva kiersi myös pitämässä kinkereitä, joihin osallistuttiin maaseutuseurakunnassa ahkerasti. Koivunevan identifioitui vanhoillislestadiolaisuuteen parannuksenteon jälkeisinä vuosikymmeninä hyvin vahvasti. Historiatieteen alaan kuuluva tutkimus on henkilöhistoriallinen, osaelämä- ja toimintaelämäkerrallinen. Tutkimuksessani käyn tiivistetysti läpi Koivunevan lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän varhaisvaiheet. Koivunevan kääntyminen herännäistaustaisesta ja allianssihenkisestä vanhoillislestadiolaiseksi 1945, oli niin merkittävä vaihe hänen elämässään, että sen perusteellinen tarkastelu oli tarpeen tutkimuksessani. Päivämiehessä julkaistuja nimeltään pääasiassa Paimenpojan kierroksilta -pakinoita hän kirjoitti 611 vuosina 1955-1971. Koivuneva jatkoi pakinoiden kirjoittamista vuosien ajan tämän jälkeenkin. Ne sisälsivät yhteensä 786 seurakuvausta. Seurojen lisäksi pakinat sisälsivät yhteiskunnan ja kirkon ilmiöiden kuvausta. Koivuneva vaikutti pappina, saarnamiehenä ja pakinoitsijana. Lisäksi hän oli 1959-1978 SRK:n toimitusneuvoston puheenjohtaja ja sen jäsen vielä vuoteen 1979 saakka. Hän oli mielipidevaikuttaja, joka otti rohkeasti kantaa niin kirkkopoliittisiin kuin teologisiinkin kysymyksiin. Pitkät pakinat sisälsivät monien, niin paikallisten kuin muidenkin ihmisten ja tapahtumien kerrontaa.Koivuneva pitäytyi vankkumattomasti niin sanotun maallikkosiiven kannalla 1960-luvun hajaannuksessa. Koivunevalla oli omaperäinen huumori, jota hän viljeli paljon. Koivuneva sai kritiikkiä siitä, että hän kirjoitti niin paljon urheilusta ja omista asioistaan. Laajasta ystäväverkostosta huolimatta Koivunevan kanssa oli hankala keskustella kahden kesken. Häntä kritisoitiin myös siitä, että hän oli niin paljon poissa omasta seurakunnastaan lukuisten seuramatkojensa vuoksi.

Tutkimukseni tarkastelee uskontoa Akateemisen Karjala-Seuran julkaisemassa Suomen Heimo -aikakauslehdessä vuosina 1923-1937. Tutkimus alkaa lehden perustamisesta ja päättyy sen pitkäaikaisimman päätoimittajan, Yrjö Vuorjoen (Wegelius) virkakauden loppuun. Tarkastelussa ovat kaikki uskonnollisiin ilmiöihin ja uskonnon harjoittamiseen liittyvät teemat. Tutkin sitä, kuinka paljon Suomen Heimossa oli uskonnollista sisältöä, miten uskonto lehdessä näkyi, minkälaisissa asiayhteyksissä uskonto nousi esiin ja mihin sävyyn siitä ylipäätään kirjoitettiin. Akateeminen Karjala-Seura ei ollut uskonnollinen järjestö eikä Suomen Heimo uskonnollinen lehti, mutta aihepiiriin liittyvää kirjoittelua oli melko paljon koko tarkasteltuna aikana. Kriteerit täyttäviä artikkeleita ja kirjoitelmia löytyi yhteensä 82 kappaletta. Uskontoon liittyvä kirjoittelu yleistyi selvästi 1930-luvulle tultaessa ja oli tiheimmillään vuosina 1930-1932. Lehti oli moniääninen ja keskusteleva sekä uskonnon että muiden aiheiden suhteen. Valtaosa uskonnollisia teemoja sisältäneistä artikkeleista käsitteli jotain Akateemisen Karjala-Seuran poliittista tai yhteiskunnallista tavoitetta, kuten heimoaatetta tai suomen kielen aseman turvaamista. Niissä oli kuitenkin mukana jokin uskonnollisuuteen liittyvä tulokulma, jolloin uskonto nivoutui osaksi argumentaatiota. Moneen Suomeen Heimossa seurattuun ajankohtaisaiheeseen liittyi esimerkiksi kirkollinen puoli. Lehdessä oli myös sellaisia tekstejä, joissa oli selkeästi hengellinen kärki, kuten jouluhartauksia. Nekin tosin tyypillisesti sulautettiin ajankohtaiseen kontekstiin, jolloin teologisilla argumenteilla perusteltiin AKS:n tavoitteita. Määrällisesti eniten uskontoon liittyviä mainintoja oli Ruotsin Länsipohjassa ja Norjan Ruijassa asuvien suomalaisten kirkolliseen tilanteeseen liittyvissä artikkeleissa. Alueilla ilmeni kiistoja siitä, oliko suomenkielisillä oikeus harjoittaa uskontoa omalla äidinkielellään. Lestadiolaisuus nähtiin kansankielisyyden johdosta suomalaisuuden soihdunkantajana. Viron, Inkerin ja Itä-Karjalan tilannetta seurattiin tiiviisti, ja kahden viimeksi mainitun osalta neuvostohallinnon suorittamasta kirkkoterrorista raportoitiin väkevästi. Suomen Heimossa tarkasteltiin Suomen ortodoksisen kirkon syntyä, ilmaistiin tukea sen kansallistamisprojektille ja toisaalta myös kritisoitiin luterilaista valtakulttuuria ja ennakkoluuloja ortodoksisuutta kohtaan. Esikristillinen uskonnollisuus näyttäytyi kulttuurisen kiinnostuksen johdosta myönteisessä valossa, siinä missä vapaamuurareita ja esoteerisia seuroja kritisoitiin epäselvän kansallisen lojaliteetin johdosta. Hartausteksteistä välittyi herännäissävytteinen hengellisyys, mikä sopii körttiläisyyden tuolloiseen poliittis-yhteiskunnalliseen profiiliin ja AKS:n körttiläiskytköksiin.

Tässä työssä olen tutkinut luterilaisen kirkon yleisillä suomenkielisillä kirkkopäivillä vuosina 1930–1938 käytyä keskustelua kansankirkosta, yhteiskunnasta ja isänmaasta. Lähempinä kysymyksinä olen tarkastellut, mitä kirkkopäivillä keskusteltiin kansankirkon roolista yhteiskunnassa, millaisena yhteiskunnallinen ja uskonnollinen tilanne Suomessa nähtiin ja mitä kirkon yhteiskunnallisen tehtävän ja vastuun nähtiin pitävän sisällään. Lähteenä on käytetty Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton erillisjulkaisuja kirkkopäivistä, jotka pitävät sisällään kaikki kirkkopäivillä pidetyt esitelmät, alustukset, saarnat ja raamattutunnit. Kirkkopäiviä järjestettiin 1930-luvulla viisi kertaa, aina kahden vuoden välein. Kirkkopäivillä keskusteltiin laajasti ajankohtaisista yhteiskunnallisista ja kirkollisista kysymyksistä sekä kirkon työmuotojen kehittämisestä. Kirkkopäivillä puhuivat niin papit kuin maallikot, myös kirkon johto osallistui kirkkopäiville. 1930-luvun alun kirkkopäivillä keskusteltiin erityisesti vallitsevasta lama-ajasta ja siitä aiheutuneesta taloudellisestä hädästä. Myös kirkon ja poliittisen toiminnan suhteet nousivat keskusteluun, kun sisäpoliittinen tilanne oli levoton äärioikeiston noustua. Uskonnollinen ja siveellinen hätä oli erityinen keskustelunaihe kaikilla 1930-luvun kirkkopäivillä ja sen vuoksi kirkolta ja yhteiskunnalta vaadittiin ripeitä toimia. Lisäksi kristinuskonvastaisen ja vapaamielisen maailmankatsomuksen katsottiin jo levinneen kaikkiin kansankerroksiin. Kommunismista ja uskonnottomuudesta varoiteltiin paljon. Toinen laajaa keskustelua herättänyt aihe oli kirkon kansankasvatusvastuu. Huolta nähtiin kotien kristillisyyden ja koulujen uskontokasvatuksen heikkenemisestä. 1930-luvun loppupuolella yleinen maailmantilanne kiristyi ja pelko rauhan puolesta kasvoi. Maailmantilanne puhutti myös kirkkopäivillä. Erityisiä aiheita olivat lisäksi maallistumisen vaara sekä yhteiskunnan sosiaalinen työ ja kristittyjen osallistuminen siihen. Kansankirkon tehtävät yhteiskunnassa nähtiin hyvin moninaisina. Kirkkoon kuului ehdoton enemmistö suomalaisista, joten katsottiin, että kirkolla oli vastuu koko kansasta. Kirkon nähtiin myös ainoana voivan vaikuttaa kansan henkiseen eheytymiseen. Kansan kahtiajakautumisesta oltiin huolissaan, samoin työväestön kirkosta vieraantumisesta. Kristillisyys nähtiin kuuluvan kansan elämän perustuksiin ja sen heikkeneminen niin yhteiskunnassa kuin kodeissa oli vakava uhka kansan tulevaisuudelle. Erityisesti lasten ja nuorison kasvatustyöhön kiinnitettiin huomiota. Kirkon lapsi- ja nuorisotyön toimintamuotoja haluttiin kehittää. Koulujen uskonnonopetustilannetta seurattiin tarkalla silmällä. Diakoniatyön aseman todettiin olevan vielä heikkoa ja siihen vaadittiin parannustoimia. Aineellinen hätä vaati niin kirkkoa kuin yksittäisiä kristittyjä toimiin hädän lievittämiseksi. Kirkon diakoniatyö oli tässä olennainen, mutta myös yhteiskunnalliseen huoltotyöhön kristittyjä neuvottiin osallistumaan monipuolisesti. Kirkon ja yhteiskunnan tehtäviin tehtiin selkeää eroa, mutta kristittyjä kehotettiin osallistumaan monipuolisesti valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan, muistaen aina toimia siellä kristillisiä periaatteita noudattaen ja edistäen. Kirkon hengellisen tehtävän ensisijaisuutta korostettiin ja ruohonjuuritason työ niin kasvatuksen kuin rakkauden palvelun osalta nähtiin tärkeimpänä keinona kirkosta vieraantuneiden saamiseksi takaisin ja kristillisyyden aseman vahvistamiseksi yhteiskunnassa.

Tässä herätysliike- ja kirjahistoriallisessa pro gradu -tutkimuksessa on selvitetty, mitä uskonnollista kirjallisuutta Ylistaron Untamalan kylässä omistettiin ennen vuotta 1920 sekä pohditaan, miten kylän uskonnollinen suuntautuminen näkyy omistetussa kirjallisuudessa. Lisäksi tarkastellaan sitä, miten lukutaito, kirjojen saatavuus sekä kustantaja- tai painattajataho ovat vaikuttaneet kirjojen tiehen talonpoikaiskylään. Kirjanomistusta Untamalassa verrataan aikakaudelle tyypillisen tilanteen lisäksi myös Janakkalassa tehtyyn vastaavaan paikkakuntatutkimukseen. Untamalan yksityiskirjastoista kerätty aineisto oli huomattavan laaja. Näin suuri määrä löytyneitä vanhoja kirjoja talonpoikaiskylästä herättää monia mielenkiintoisia kysymyksiä kylän lukutaidosta, kirjojen hankinnasta ja syistä haluta ostaa ja lukea kirjallisuutta. Tutkimuksessa pohditaan siis kysymyksiä Untamalan kylän valistuneisuudesta ja liittymisestä herännäisyyteen. Tarkastelen kylän vaiheita muun muassa lukutaidon kehittymisen osalta, körttiherätyksen historian kautta sekä mitkä ulkopuoliset tekijät vaikuttivat kylän muotoutumiseen sellaiseksi kuin se 1920-luvulle tultaessa oli. Ylistarossa koettiin ensimmäisiä herätyksiä 1830-luvulla ja Untamala oli herätyksien keskeinen ilmenemispaikka. Kylän omasta historiankirjoituksesta kumpuaa vahva halu liittyä siihen herätyskristillisyyden aaltoon, jota kutsutaan Savon ja Pohjanmaan herännäisyydeksi. Tutkimuksen lähdeaineisto perustuu Untamalassa kartoitettujen yksityiskirjastojen kirjallisuuteen, ennen vuotta 1920 painetun fennica-kirjallisuuden kartoitukseen sekä Suomalaisen kirjallisuuden seuran teettämän kirkollisen kansanperinteen kyselyn kokemustietoon.

Käsittelen tutkimuksessani Kuopion hiippakunnan pappein- ja synodaalikokousten kirkollista alkuopetusta ja kiertokouluja koskevia keskusteluja vuosilta 1889-1902. Tutkimukseni aikarajaus perustuu vuoden 1866 kansakouluasetuksen jälkeiseen aikaan sekä vuoden 1905 suomalaista yhteiskuntaa radikaalisti muuttaneeseen suurlakkoa edeltävään aikaan. Kansakouluasetus muutti kirkon roolia kansanopetustehtävässä, ja kirkon oli luovuttava itsenäisestä asemastaan alkuopetustehtävässä. Kansakouluasetuksen mukaan lasten tuli saavuttaa alkuopetuksessa tietyt valmiudet ennen kansakoulua. Tarkastelen tutkimuksessani kiertokoulujen ja kirkollisen alkuopetuksen ilmenemistä Kuopion pappein- sekä sitä seuraavien synodaalikokousten keskusteluissa, mitä keskustelut pitivät sisällään, ja kuinka Kuopion hiippakunnan tapahtumat, yhteiskunnallinen tilanne sekä aikakauden aatteet ja ihanteet vaikuttivat kokousten osanottajien näkemyksiin kirkollisesta alkuopetuksesta ja kiertokouluista. Vuoden 1889 Kuopion pappeinkokouksessa pastori Albert Ferdinand Tikkanen puhui alustuksessaan tarpeesta parantaa kiertokoulujen toimintaa. Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksissa kirkollinen alkuopetus sekä kiertokoulut nousivat esille vuosina 1892, 1896, sekä 1902, tosin suppeammin. Suomen yhteiskunnallinen tilanne sekä luterilainen kirkko kohtasivat suuria muutoksia 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Tapahtumat nostivat esille Kuopion ja Savonlinnan piispana sekä arkkipiispana toimineen Gustaf Johanssonin. Hän oli myös aktiivinen toimija helmikuun manifestin vastaisissa toimenpiteissä. Tarkastelen kiertokouluja koskevien keskusteluiden sisältöä myös kansakoulun valossa. Kaupunkialueilla järjestettiin myös kunnallista alkuopetusta. Se yleistyi maaseuduilla hitaammin, jolloin kansakoulut tarvitsivat kirkollista alkuopetusta. Puutteellinen alkuopetus vaikeutti myös kansakoulunopettajien työtä heidän joutuessaan opettamaan uusille oppilaille kansakoulussa vaadittuja perustaitoja. Seurakuntien saama palaute huolestutti papistoa, sillä kiertokoulujen pysyvyys ei ollut taattua. Kiertokoulujen opetusta vaikeuttivat erityisesti siirtyminen tilasta tilaan, pätevien opettajien puute sekä taloudelliset resurssit. Vuoden 1889 pappeinkokousta seuraavien synodaalikokousten keskusteluissa ja raporteissa kirkollisesta alkuopetuksesta ja kiertokouluista oli havaittavissa muutokset, joita kirkollisen alkuopetuksen ja kiertokoulujen toiminnassa tapahtui vuoden 1889 jälkeen. Vuoden 1892 kiertokoulujen ohjesäännöt selkeyttivät opetusta ja määrittelivät kotiopetuksen ensisijaiseksi alkuopetuksen antajaksi, jota kiertokoulut tarvittaessa tukivat. Kuopion pappeinkokouksen sekä synodaalikokousten keskusteluista ilmeni osanottajien näkemys kirkosta kansan kasvattajana. Kirkko suojeli kansaa ”haitallisilta” aatteilta, ja näkemyksiltä. Alkuopetuksellaan kirkko kasvatti uusia sukupolvia oikeaan suuntaan. Vaikka monet vuonna 1889 havaituista puutteista ja ongelmista eivät poistuneet, tulevissa synodaalikokouksissa osanottajat pitivät yhä tärkeänä parantaa kiertokoulujen toimintaa.

Neuvostoliitossa vuonna 1985 alkanut uudistuspolitiikka perestroika mahdollisti suomensukuisten inkeriläisten seurakuntaelämän vapautumisen vuonna 1988. Inkeriläiset ryhtyivät perustamaan uusia seurakuntia vanhoille asuinsijoilleen. Tutkimusajanjakson aikana seurakuntien määrä nousi kahdesta 26:een. Seurakunnat kuuluivat aluksi Viron evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja niistä muodostettiin vuonna 1990 Inkerin rovastikunta. Itsenäinen Inkerin kirkko aloitti toimintansa vuoden 1992 alussa, kun rovastikunta irtaantui Viron kirkosta. Oman piispan kirkko sai seuraavana vuonna. Inkeriläisseurakuntien uusi nousu sai Suomessa suurta huomiota ja suomalaisissa heräsi voimakas avustusinto inkeriläisiä ja heidän seurakuntiaan kohtaan. Spontaania avustustoimintaa ryhtyi koordinoimaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskushallinnon alainen Kirkon Ulkomaanapu (KUA). KUA perusti syksyllä 1988 Baltia-projektin, jossa työskenteli vuosina 1989-1993 3-4 projektisihteeriä. Projektin tärkeimpinä tehtävinä oli työvoiman kouluttaminen inkeriläisille seurakunnille. Sen lisäksi materiaalisen avun toimittaminen ja kirkkorakennusten kunnostaminen tai uudelleen rakentaminen olivat merkittäviä projektin hankkeita. Inkerissä tehtävästä avustustyöstä kiinnostuivat lähes kaikki Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa toimineet herätysliikejärjestöt. Tutkimuksessa käsitellään evankelisten, heränneiden, esikoislestadiolaisten, ruotsinkielisten Rauhan Sana -lestadiolaisten, lestadiolaisen uudenheräyksen ja viidennen herätysliikkeen järjestöjen työtä Inkerissä. Herätysliikejärjestöt olivat taustoiltaan ja toimintatavoiltaan hyvin erilaisia. Suurin osa järjestöistä keskittyi julistustoimintaan, jonka seurauksena herätysliikkeiden lukuisista maallikkopuhujista tuli diakoneja tai pappeja Inkerin seurakuntiin. Osa järjestöistä suuntautui myös materiaaliseen avustustoimintaan ja järjesti talkoomatkoja Inkerin seurakuntien rakennuskohteisiin. Lähetysjärjestöinä toimineet herätysliikejärjestöt ryhtyivät tukemaan Inkerin kirkon tekemää lähetystyötä suomensukuisten kansojen keskuudessa. Herätysliikejärjestöjen suhteet kirkon keskushallintoon vaihtelivat huomattavasti. Muutamat järjestöistä kokivat kirkon johdon kontrolloivan niiden työtä, kun osa teki hyvin tiivistä yhteistyötä KUA:n kanssa ja tuki sen Baltia-projektia. Järjestöjen keskinäiset suhteet olivat osittain jännitteiset. Järjestöt olivat tottuneet tekemään töitä yksin ja itsenäisesti, mikä aiheutti ongelmia niiden vieraillessa samanaikaisesti Inkerin seurakunnissa. Avustustyön koordinoimiseksi herätysliikejärjestöt yhdessä KUA:n kanssa aloittivat säännölliset kokoontumiset. Niiden seurauksena eri osapuolet sitoutuivat yhteisiin pelisääntöihin Inkerin kirkon jälleenrakentamisessa. Siten varsin hajanainen ja erillään ollut järjestöjen avustustyö ja julistustoiminta saatiin keskinäiseen yhteistyöhön. Siinä osattiin yhdistää kahden erilaisen toimintakulttuurin vahvuudet, herätysliikkeiden kyky toimia nopeasti ja kansanliikkeinä, ja Kirkon Ulkomaanavun taito suunnitella ja koordinoida avustustyön laajaa ja monitahoista kokonaisuutta.

Kirjailja Mauri Kunnaksen Koiramäki-sarjan teokset kuvaavat autonomian ajan Suomea. Kirjailija on määrittänyt teoksissaan niiden sijoittuvan 1800-luvun puoliväliin, mutta hänen kuviensa teeamoissa aikakaudet ovat limittäin ja ajoitus ei ole historiallisesti tarkka. Koiramäkisarjaan kuuluvat teokset: Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa, Koiramäen talvi, Koiramäen joulukirkko, Koiramäen Martta ja tiernapojat, Koiramäen Martta ja Ruuneperi sekä Koiramäen lapset ja näkki. Ne on kirjoittettu 28-vuoden aikana ja lajityypiltään ne ovat kuvakirjoja, joissa teoksen teksti ja kuva luovat symbiosiinja jossa kumpikin osa täydentää tarinaa, eikä se toimisi ilman toista. Tutkimustehtävänäni oli selvittää millaisia näkökulmia Koiramäki-sarjan teokset antavat suomalaisuudesta, kansallisesta historiasta, talonpoikaiskulttuurista ja kaupunkilaisuudesta 1800-luvun keskivaiheilla. Tarkastelen kirjoja myös kansalaisuskonnon teorian kautta, jolla pyrin avaamaan Kunnaksen kirjojen erityislaatuista uskonnollisuutta. Tutkielmassani käytin temaattista analyysia, jossa nostin esiin edellä mainitsemiani aikakaudelle tyypillisiä teemoja kirjojen sisällöistä sekä vertasin niiden kuvausta kansalliseen historiankirjoitukseen. Tässä työssä en pyrinyt sarjan kaikkien teosten systemaattiseen tutkimukseen ja tulkintaan kuva kuvalta, vaan pyrin tekemään nostoja aikauden kansallisesta historiasta niistä. Analyysissä löysin lastenkirjan kuvista sekä Suomen kansallisesta historiasta yhtymäkohtia ja eroavaisuuksia. Erityisesti nationalismi ja fennomaanien toiminta osoittautuivat kuvissa identisiksi kansallisen historiankertomusen kanssa. Fennomaanien talonpoikaissäädyn ihannointi ja sen pohjalta Suomen kansan rakentaminen tapahtui kansallisten suurmiesten tekstien kautta. Tämä on yksi tutkimukseni analyysin päälinjoista. Koiramäki teoksissa uskonnollisuus on läsnä, mutta sen sisältö ei ole kuvauksen ytimessä, vaan siinä ovatne sosiaaliset ja yhteiskunnalliset ilmiöt, mitkä liittyvät uskonnollisuuteeen.Tätä Kunnaksen tapaa kuvata uskonto ja kirkon toimintaa olen analysoinut kansalaisuskonnon teorioiden valossa ja löytänyt niistä yhtäläisyyksiä Kunnaksen tuotantoon.

Ulla Järvilehto (s. 1938) oli Suomen kristillisen liiton kansanedustajana kaksi vaalikautta vuosina 1975–1983. Hänet tunnetaan paitsi poliitikkona myös lääkärinä, sillä hän toimi kansanedustajan työnsä ohella naistentautien ja synnytysopin erikoislääkärinä. Järvilehdon hengellinen tausta on helluntaiherätys. Tässä tutkimuksessa käsittellään Järvilehdon poliittisyhteiskunnallista vaikuttamista alkaen hänen ensimmäisistä julkisista kannanotoistaan hänen ensimmäisen kansanedustajakautensa loppuun. Tutkimuksessa vastataan seuraaviin kysymyksiin: mitkä syyt johtivat Järvilehdon poliittis-yhteiskunnalliseen aktivoitumiseen ja mihin asioihin hän pyrki vaikuttamaan kansanedustajana, sekä miten Järvilehdon ammatti, sukupuoli ja hänen uskonnollinen vakaumuksensa näyttäytyivät hänen julkisessa toiminnassaan. Tutkimuskysymyksiin vastataan Järvilehdon omien lehtikirjoitusten, julkaisujen, valtiopäiväaloitteiden ja -kysymysten sekä puheenvuorojen pohjalta. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään lääkäri- ja kansanedustajamatrikkeleja, aborttilakeja sekä kirjallisuutta. Tutkimus sijoittuu uusimman ajan kirkkohistorian tutkimuksen kenttään. Siinä on myös henkilöhistoriallisia ulottuvuuksia sekä kytköksiä sukupuolihistoriaan ja poliittiseen historiaan. Ulla Järvilehdon uraan vaikutti käänteentekevästi vuoden 1970 aborttilaki, joka mahdollisti raskauden keskeytyksen sosiaalisista syistä. Järvilehto kieltäytyi aborttien suorittamisesta vakaumuksellisista ja eettisistä syistä. Hänen ensimmäiset julkiset aborttilain muutosta vaatineet kannanottonsa julkaistiin Helsingin Sanomissa, ja niiden seurauksena häntä pyydettiin puhumaan aborttilaista useisiin tilaisuuksiin. Myös Kristillinen liitto kiinnostui Järvilehdosta ja pyysi tätä ehdokkaaksi vuoden 1972 eduskuntavaaleihin. Järvilehdolla ei ollut aikaisempaa kokemusta puoluepolitiikasta, mutta hän päätti asettua ehdolle, jotta voisi edistää tärkeiksi kokemiaan asioita ja pitää yllä kristillisiä arvoja. Järvilehtoa ei valittu eduskuntaan kyseisissä vaaleissa, mutta vuoden 1975 eduskuntavaaleissa hänen saamansa äänimäärä riitti edustajapaikkaan. Kansanedustajana Järvilehto keskittyi vaalilupaustensa mukaisesti ennen kaikkea aborttilain muutosvaatimuksiin sekä perhe- ja terveyspolitiikan kysymyksiin. Lisäksi hän esitti Kristillisen liiton linjan mukaisesti muun muassa keskiolutlain muuttamista sekä uskonnonopetuksen aseman säilyttämistä. Järvilehto toi esille lääkärin asiantuntemustaan erityisesti aborttikeskustelussa sekä terveys- ja alkoholipolitiikan kysymyksissä. Hän korosti äidin roolin tärkeyttä ja piti toistuvasti esillä lapsen etua ja perhekeskeisyyttä. Järvilehto painotti kansanedustajana kristillisiä arvoja ja ajoi myös helluntailiikkeen etuja.

Pro Gradu-tutkielmani tarkoituksena on tarkastella köyhyyttä ja auttamista Helsingin kaupungissa vuosien 1852 ja 1869 välisellä ajanjaksolla. Tuona ajanjaksona Helsingin kaupungin väkiluku, väestörakenne sekä elinkeinorakenne kokivat suuria muutoksia teollistumisen kehittymisen ja sitä seuranneen, kaupunkiin suuntautuneen muuttoliikkeen myötä. Tutkimuksessani perehdyn köyhyyden synnyinsyihin, ilmenemismuotoihin ja siihen, millaisia ihmisryhmiä köyhyys pahiten koetteli. Köyhien auttamista tarkastelen pääasiassa kaupungin evankelis-luterilaisen kirkon ja kaupungin köyhäinhoitojohtokunnan näkökulmasta. Aiheellista on kiinnittää huomiota myös ammattikuntien jäsenilleen tarjoamien etuuksien vaikutukseen kaupungin köyhäinhuollolta anotun avuntarpeen laajuuteen. Koska vastuu köyhäinhuollon käytännön toteuttamisesta oli annettu köyhäinhoitojohtokunnalle, keskityn auttamista koskevassa tutkimuksessani pitkälti köyhäinhoitojohtokunnan toimintaan ja sen tarjoamiin konkreettisiin tukitoimiin. Olennaista on keskittyä lisäksi kirkon ja seurakuntalaisten piirissä käytyyn keskusteluun köyhyyden syistä ja seurauksista. Tähän keskusteluun liittyy olennaisesti myös kysymys köyhyyden ja synnin välisestä problematiikasta. Uuden kaupunkiköyhälistön asuinalueiden kehittymistä, avustettavien yhteiskunnallisen rakenteen kehitystä, köyhyyden synnyinsyitä ja ilmenemismuotoja sekä käytännön tukitoimia koskevassa tutkimuksessa käytän arkistolähteinäni pääasiassa Helsingin kaupunginarkistossa sijaitsevia, Helsingin kaupungin huoltoviraston arkistoon kuuluvia köyhäinhoitolautakunnan huollettavien luetteloita ja pöytäkirjoja. Käytännön avustustyön tutkimuksen kannalta olennaisen tärkeitä ovat myös kaupunginkassan kokoelmiin kuuluvat köyhäinhoitolaitoksen kassatilitykset tositteineen. Kansallisarkistossa sijaitsevat Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkistoon kuuluvat yleisen kirkonkokouksen ja piispantarkastusten pöytäkirjat luovat pohjan köyhyydestä, sen syistä ja seurauksista sekä köyhyyden ja synnin problematiikasta käydyn keskustelun tutkimukseen. Samaan arkistoon kuuluvat köyhäinhoitoa koskevat sekalaiset asiakirjat tarjoavat lisätietoja köyhäinhoidon käytännön toteuttamisesta. Helsingin kaupungin väkiluku kasvoi räjähdysmäisesti 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon ensimmäisinä vuosikymmeninä. Suurin osa väestönlisäyksestä johtui muuttovoitosta, sillä kehittyvä teollisuus ja pääkaupungin monet mahdollisuudet vetivät voimakkaasti puoleensa maaseudun köyhää ja kouluttamatonta työväestöä. Vaikka maistraatin tehtävänä oli valvoa kaupunkiin saapuvan työväen määrää, jouduttiin Helsingissä pian tilanteeseen, jossa tarjolla olevalle työväelle ei ollut riittävästi töitä. Työttömyys, sairauden tai vamman aiheuttama työkyvyttömyys, tai töiden riittämättömyys vaivasi valtaosaa köyhäinhuollon kotihoidon piirissä olevista ihmisistä. Muita syitä tuen hakemiseen olivat muun muassa mielenhäiriöt, kuulo- ja näkövammat sekä vanhuuden vaivat. Erityisesti työläisnaiset tarvitsivat usein apua lastensa elättämiseen. Kaikista kurjimmassa asemassa olivat köyhät lesket. Kotihoitoa käytettiin pääasiassa aikuisten auttamiseen. Lasten kohdalla turvauduttiin usein sijoitushoitoon, sillä sijoittamalla turvaton lapsi kunnolliseen ja siveelliseen kotiin taattiin lapselle sekä riittävä ylöspito että kunnollinen kristillinen kasvatus. Samaan aikaan kaupungin väkimäärän kanssa kasvoi myös asuntopula. Huonot ansiomahdollisuudet yhdistettynä korkeisiin vuokriin ajoivat köyhän työväestön kaupungin laidoille, jonne he rakensivat pieniä hökkeleitään. Kaupungin laitaosien asuinalueille leimallisia olivat ahtaus sekä kunnollisen ravinnon ja hygienian puute. Kurjat asuinolot edesauttoivat muun muassa tautien leviämistä, juoppouden ja rikollisuuden yleistymistä sekä moraalin rappeutumista. Köyhiin suhtauduttiin kahdella tapaa: toiset katsoivat köyhien olevan itse syyllisiä omaan kurjuuteensa siveettömien elämäntapojensa vuoksi. Toiset taas näkivät kurjuuden kumpuavan köyhien huonoista asuinoloista, joita parantamalla myös juopottelu sekä siveetön elämäntyyli saataisiin vähenemään. Kirkon piirissä käytiin keskustelua köyhien tavoittamisesta, sillä puutteelliset kirkonkirjat kertoivat köyhien vieraantuneen seurakunnasta. Huolta aiheutti myös kansan keskuudessa yleistyvä moraalinen rappio, jonka pysäyttämiseksi suunniteltiin kansan opetuksen sekä kristillisen kasvatuksen tehostamista etenkin köyhälistön keskuudessa.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin 1920-luvulla julkaistujen ja tapahtumaympäristöltään Helsinkiin sijoittuvien kaunokirjallisten teosten kuvauksia uskonnollisuudesta ja hengellisyydestä. Tavoitteenani on selvittää, missä määrin uskonnollisuutta kuvataan tutkitussa kaunokirjallisuudessa, millaisia teoksissa esiintyvät kuvaukset ovat ja millaisena pääkaupungin hengellisyys näyttäytyy kaunokirjallisuuden kuvauksissa. Pyrin huomioimaan erityisesti vuosikymmenen yhteiskunnallisten muutosten, evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittyneen keskustelun sekä kaupunkiympäristön mahdollisen vaikutuksen kaunokirjallisuuden kuvauksiin. Tutkimukseni lähteiksi valikoituivat ne 1920-luvulla julkaistut ja Helsinkiin sijoittuvat teokset, joissa esiintyi kuvauksia uskonnosta ja hengellisyydestä. Nämä kolme kriteeriä täyttäviä kaunokirjallisia teoksia löytyi 18 kappaletta. Tärkeimmiksi lähteiksi nousseissa seitsemässä teoksessa viittaukset uskontoon ja hengellisyyteen olivat johdonmukaisesti osa romaanin juonta ja yleistä viitekehystä. Hyödynnän tutkimuksessani historiallisen menetelmän lisäksi eksegetiikan, kirjallisuustutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden teorioita. Tutkittujen lähdeteosten uskonnollisuuden kuvaukset voi jaotella uskonnon institutionaalisia muotoja, yksilön henkilökohtaista uskonnollisuutta sekä näistä toisen tai molempien kritiikkiä käsitteleviksi. Uskonto näkyi arjessa ja kaupunkikuvassa kirkkorakennusten ja raamattuviittausten kautta papiston kuvausten jäädessä vähemmälle. Yksilön henkilökohtainen uskonnollisuus korostui 1920-luvun kirjallisuudessa ja individualistinen hengellinen liikehdintä suuntautui kohti pienempiä uskonnollisia liikkeitä evankelis-luterilaisen kirkon sijaan. Sosialismista ammentavaa uskontokritiikkiä sisältäneet teokset painottuivat julkaisuajankohdaltaan vuosikymmenen alkupuolelle ja 1920-luvun loppupuolella evankelis-luterilaisen valtionkirkon kritiikkiä esiintyi uuden uskonnonmuodon vaatimusten yhteydessä. Kirjailijan yhteiskunnallisella ja sosiaalisella taustalla vaikutti olleen yhteys lähdeteosten sisältämiin uskonnollisten ja yhteiskunnallisten teemojen kuvauksiin. Lähdekirjallisuudessa pääkaupungin uskonnollisuudelle oli tyypillistä uskontojen ja aatteiden monimuotoisuus, jonka kaupungin luomat kohtaamis- ja kokoontumispaikat mahdollistivat. Tutkimus avaa kaupunkiuskonnollisuuden erityispiirteitä kaunokirjallisissa kuvauksissa ja antaa viitteitä taideteosten ja kirjallisuuden kuvausten vaikutuksesta historiankuvaamme. Jatkotutkimuksessa 1930-luvulla julkaistun kirjallisuuden ottaminen mukaan avaisi uusia historiallisia ja yhteiskunnallisia tarkastelunkohteita yhtä lailla kuin esimerkiksi vertailu tapahtumaympäristöltään maaseudulle sijoittuviin teoksiin.