Browsing by study line "Education"

Tutkimuskysymykseni on, miten draamamateriaaleja hyödyntävillä perusopetuksen katsomusaineiden oppitunneilla ilmenee ja tuetaan luovuutta sekä leikillisyyttä sekä miten oppitunneille osallistuvat kokevat oppitunnit. Tunneille osallistuvilla tarkoitan oppilaita ja opettajia. Tutkielmani ja sen aineistonkeruu on toteutettu osana Uskallus – Uskonnot, katsomukset ja osallisuus perusopetuksessa -hanketta. Tutkielmassa käytetyt draamamateriaalit on julkaistu hankkeen sivuilla sähköisesti. Tutkimusaineisto koostuu oppilaiden haastatteluista, opettajan ja oppilaiden palautekyselylomakkeista, havainnoitsijoiden tekemistä luokkahuonemuistiinpanoista sekä kirjallisessa muodossa olevista draamamateriaaleista. Aineisto on kerätty vuoden 2019 lopussa Etelä-Suomessa. Havainnoitavia oppitunteja aineistossa on kaksi, joista toinen on viides- ja kuudesluokkalaisten elämänkatsomustiedon oppitunti ja toinen kahdeksasluokkalaisten evankelisluterilaisen uskonnon oppitunti. Aineistonanalyysi on toteutettu teoriaohjaavana sisällönanalyysinä. Tutkimustuloksissa havaitsin, että luovuutta ja leikillisyyttä ilmenee katsomusaineiden draamaa hyödyntävillä oppitunneilla. Luovuus esiintyy oppitunneilla erilaisina Luovina ajatuksina ja Luovina tuotoksina sekä näiden kahden luokan alakategorioina. Leikillisyyden osalta tutkimustulokset jakautuvat alakategorioihin Lapsellisuus, Leikkisyys ja leikinomaisuus, Leikillinen tunnelma sekä Rooli sekä edellisten alaluokkiin. Tutkimustulosten kolmas pääluokka Kokemus draamatunnista esittää näkökulmat Vaikeustaso-, Tyypillisestä poikkeava oppitunti - ja Draamaharjoitus ja luovuus -kategorioiden kautta. Oppilaiden ja opettajien kokemukset oppitunneista tuovat esille, että draamaoppitunnit koetaan tyypillisestä poikkeavaksi ja harjoitukset osallistavat myös sellaisia oppilaita, jotka eivät usein luokkien tyypillisillä tunneilla osallistu. Luovuutta ja leikillisyyttä ilmenee tutkimusaineiston oppitunneilla ja niitä tukevat muun muassa kannustava, myönteinen palaute ja ilmapiiri. Tutkimusaineistossa on kuitenkin nähtävissä myös mahdollisuuksia tukea niiden ilmentymistä enemmänkin. Haasteina tästä näkökulmasta katsottuna vaikuttavat olevan ennen kaikkea oppitunnin ajallinen pituus sekä opettajan halu kontrolloida harjoitusten kulkua. Oppilaat kokevat myös oppitunneilla hämmennyksen tunteita. Ne oppilaat, jotka pääsevät erilaisten oivallusten kautta tunteesta yli, vaikuttavat saavan myönteisiä oppimiskokemuksia ja liittävän luovuuden kokemuksen oppituntiin. Draama vaikuttaa tutkimukseni perusteella sopivan hyvin katsomusaineiden opetusmenetelmäksi, ja sen kautta mahdollistuvat luovempi ja leikillisempi opettaminen sekä oppiminen. Tunnit koetaan aineistossa pääosin myönteisiksi, tiedonhalua ja innostusta lisääviksi. Tutkimustuloksissa näkyy, että luovuutta ja leikillisyyttä tukeva draamaoppitunti opettaa oppilaille asiasisällön lisäksi laajempaa sekä tulevaisuuteen suuntaavampaa osaamista.

Käsittelen tutkielmassani, miten nuoret haastateltavat asennoituvat uskontojen ja katsomusten moninaisuuteen, kohtaamiseen ja dialogiin. Määrittelen katsomuksen joksikin merkittäväksi asiaksi, joka ohjaa ihmisen elämää. Kerroin, että se voi olla uskonto tai uskonnottomuus, tai mahdollisesti myös jotain muuta. Toisaalta käytännössä uskonto-käsitteen vakiintuneisuuden takia se on myös ohjannut haastateltavien ajattelua. Haastattelupuheessa käsitellään tilanteita, joissa uskontoja tai katsomuksia on läsnä useita. Tällaisia ovat esimerkiksi se, kun toisen ihmisen katsomus tulee esiin välillisesti luetun tai kuullun tiedon kautta, tai katsomukset vaikuttavat keskustelussa muiden kanssa. Uskonnonopetus on tutkielmani taustaympäristö, ja sijoitin haastatteluväittämät sinne. Uskonnon tunnilla katsomusten moninaisuus on usein luontevasti läsnä, toisin kuin vapaa-ajalla välttämättä ei. Lähtökohtani on laadullinen asennetutkimus, ja olin kiinnostunut nuorten asenteista kyseisiä ilmiöitä kohtaan.12 haastateltavani olivat 15-22 –vuotiaita, ja he olivat olleet elämänsä varrella uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetuksessa. Pyrin muodostamaan kantaa ottamiseen kannustavia asenneväittämiä. Sovelsin diskurssianalyysia etsiäkseni haastatteluista tulkintarepertuaareja, jotka heijastavat kulttuurissa jaettuja puheen resursseja. Keskeisimmät tulokset olivat suvaitsevaisuus- ja kriittisyys -repertuaarit. Uskonnon opetusryhmien yhdistäminen, omien mielipiteiden esittäminen uskonnon tunnilla, tiedonjako ja keskustelu ymmärrettiin kaikki suvaitsevaisuuden kautta. Kerrottiin, että uskonnot aiheuttavat maailmassa sotia ja erilaisissa tilanteissa vastakkainasettelua, jota pitäisi vähentää. Monipuolinen tieto eri uskonnoista ja kulttuureista ja tietoisuuden lisääminen ihmisten erilaisuudesta korostui. Katsomuksia koskevalla tiedolla ajateltiin voivan vähentää pelkoja, ennakkoluuloja ja syrjintää. Uskontoihin suhtauduttiin enimmäkseen kunnioittavasti, toisaalta kriittinen ja vertaileva asenne tuli myös esiin. Katsomuksiin ja uskontoihin liittyvät näkemykset näyttäytyvät paljolti suhteellisina, jolloin yhtä oikeaa totuutta ei ole olemassa. Niin monipuolinen tiedonjako katsomuksiin kuin yhteinen keskustelu niihin liittyen nähtiin myös ajattelun laajentamisen ja haastamisen kautta. Näkökulmien monipuolisuudesta nähtiin tärkeäksi tulla tietoiseksi. Ääripäässä olevien oppilaiden näkemysten toivottiin monipuolistuvan. Uskonto- ja katsomusdialogi koettiin mahdollisuutena lisätä yhteisymmärrystä ja suvaitsevaisuutta tai keinona kehittää ajattelua. Toisaalta se nähtiin hankalana ja väittelyä synnyttävänä asiana.

Elokuva on olennainen väline aatemaailmojen ja arvojen välittämisessä. Tutkimukseni lähdeaineisto käsittää valitun kokoelman suomalaisia elokuvia vuodesta 1935 vuoteen 1950. Tutkimusaineistoni koostuu Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin tuottamista elokuvista sekä muutamasta pienemmästä tuotannosta. Tutkimus tarjoaa katsauksen 1930- ja 1940-lukujen suomalaiseen elokuvatuotantoon. Olen valinnut mukaan elokuvia eri elokuvagenreistä sekä useilta ohjaajilta, mutta keskityn seuraaviin ohjaajiin: Edvin Laine (1905-1989), Hannu Leminen (1910-1997), Jorma Nortimo (1906-1958), T.J. Särkkä (1890-1975), Teuvo Tulio (1912-2000), Ilmari Unho (1906-1961) ja Valentin Vaala (1909-1976). Tarkasteltavat elokuvat ovat valikoituneet siitä näkökulmasta, että ne tarjoavat kokonaisuutena kattavan läpileikkauksen aikansa sosiaalieettisiin kysymyksiin ja niiden taustalla oleviin teologisiin teemoihin. Niin 1930-luvun kuin 1940-luvunkin elokuvissa on nähtävissä kuvauksia aivan mistä tahansa aikansa sosiaalisesta ongelmasta tai arvokysymyksestä. Teologisessa mielessä tarkasteltavista elokuvista tekee erityisen kiinnostavia myös niiden runsas uskonnollinen kieli, sisältö ja kuvasto, jota on tutkittu suomalaisen teologian piirissä riittämättömästi. Perustelen lähdeaineistoni ajallista rajausta vuodesta 1935 vuoteen 1950 sillä, että vuonna 1935 alkoi sekä äänielokuvan huippukausi, että Suomen Filmiteollisuuden taival. 1950-luvulle tultaessa elokuva-ala muuttui monin tavoin ja merkittävästi. Tällöin monet 1930- ja 1940-luvuilla loistaneet ohjaajat, käsikirjoittajat ja näyttelijät väistyivät uusien tieltä ja uudet elokuvalajit syrjäyttivät vanhat. Lisäksi elokuvan merkitys kansallisella tasolla oli tarkasteltavan ajanjakson aikana suurempaa kuin mitä voimme tänä päivänä edes kuvitella. Elokuvien teologisessa tarkastelussa käytän hyväkseni systemaattista analyysia. Koska tutkimukseni kohdistuu elokuviin, tutkin työssäni kuvan semiotiikkaa sekä käytän hyväkseni tekstuaalista teoriaa. Tällainen poikkitieteellisyys on aihepiirini huomioon ottaen välttämätöntä. Systemaattinen tarkasteleminen ilman elokuvateoreettista tai esteettistä otetta ei palvelisi tutkimuskysymystäni. Tutkimukseni osoitti, että elokuvien moraalinen linja oli tiukasti kiinni suomalais-luterilaisessa traditiossa, joka pyrki tuohon aikaan suojaamaan porvarillis-isänmaallisen ydinperheen ja arvomaailman uusien moraalisten näkymien uhalta. Tarkasteltuani 1930- ja 1940-luvun teologiaa ja yhteiskunnallista keskustelua, havaitsin selvästi, että elokuvamaailma valitsi tuona aikana selkeästi konservatiivisen, traditionalistisen linjan. Keskeinen havainto on, että elokuva modernina taidemuotona toisinti tuolloisen yhteiskunnan konservatiisimpia virtauksia: esimerkiksi vapaan seksuaalisuuden syyllistämistä ja naisen seksuaalisuuden synnillistämistä. 1930- ja 1940-luvuilla maailma oli kovaa vauhtia muuttumassa ja eri taiteenlajit ottivat osaa muutokseen pyrkien uusiutumaan. Huomionarvoista on, että taidemuodoista uusin, elokuva, valitsi Suomessa kauttaaltaan linjakseen konservatiivisen, ”säilyttämisen” perinteen.

Tiivistelmä: Tässä tutkielmassa tarkastellaan katsomusaineiden opettajien suhtautumista yhteiseen katsomusaineeseen, keskittyen erityisesti ortodoksisen uskonnon opettajien näkemyksiin. Tutkimusmenetelmänä käytettiin sähköistä kyselylomaketta ja teemahaastatteluja. Tutkimusaineisto on kerätty talvella 2021–2022. Sähköisesti jaettuun kyselylomakkeeseen vastasi 65 katsomusaineiden opettajaa. Kyselylomakkeeseen halukkuutensa osoittaneista opettajista valikoitui kaksi haastateltavaa tutkielmaa varten. Kolmas haastateltava löytyi toisen haastateltavan kautta. Kaikki kolme haastateltavaa olivat ortodoksisen uskonnon opettajia. Kyselylomakkeen vastauksissa ja haastatteluissa tarkasteltiin sitä, miten katsomusaineiden opettajat suhtautuvat yhteiseen katsomusaineeseen ja miten ortodoksisen uskonnon opettajien ajatuksen nykyistä ja yhteistä katsomusopetusmallia kohtaan suhteutuvat muiden opettajien näkemyksiin. Aineiston analyysissa saatiin selville, että kyselyyn vastanneet katsomusaineiden opettajat kokivat katsomusopetusjärjestelyiden muuttuvan tulevaisuudessa. Opettajien mielestä nykyisen mallin järjestämiseen ja eri katsomuksia edustavien oppilaiden tasa-arvoisuuteen katsomusopetuksessa liittyy haasteita. Katsomusaineiden opettajat olivat pienellä enemmistöllä sitä mieltä, että yhteinen katsomusaine voisi olla tulevaisuudessa toimiva tapa järjestää katsomusopetus. Opettajat kokivat, että yhteinen katsomusaine voisi vastata nykyisen mallin haasteisiin, mutta vastauksissa ilmeni myös huoli vähemmistöuskontojen asemasta yhteisessä mallissa. Ortodoksisen uskonnon opettajien näkemykset poikkesivat muiden opettajien näkemyksistä voimakkaasti. Ortodoksisen uskonnon opettajat pitivät nykyistä mallia parhaana ratkaisuna katsomusopetuksen järjestämiseksi ja vastustivat yhteistä mallia. Ortodoksisen uskonnon opettajat pitivät tärkeänä oppilaiden oikeutta oman uskonnon opetukseen, ja he kokivat, että nykyinen malli on tasa-arvoinen juuri vähemmistöuskontojen oppilaiden näkökulmasta. Ortodoksisen uskonnon opettajat olivat sitä mieltä, että oppilailla tulee olla oikeus oman katsomus- ja kulttuuriperinteen mukaiseen opetukseen pätevän opettajan johdolla.

Tämän maisteritutkielman tarkoituksena on luoda katsaus katsomusaineiden nykyistä opetusmallia ja integroitua katsomusopetusta käsittelevään tutkimukseen. Tavoitteeni on selvittää tässä tutkielmassa, millaisia valmiuksia edellä esitetyt opetuksen mallit antavat katsomusten väliseen dialogiin. Tutkimustehtävän merkityksellisyys perustuu siihen, että katsomusaineiden opetuksen nykytilasta ja integroidusta katsomusopetuksesta on käyty yhä runsaammin keskustelua tutkimuskirjallisuudessa. Lisäksi dialogin edistäminen on esitetty eräänä keskeisistä kehittämistehtävistä katsomusopetuksessa. Tutkimuskysymykseni ovat tällöin seuraavat tutkimuskirjallisuuden pohjalta: 1) Millaisia valmiuksia peruskoulun eriytetty katsomusaineiden opetus ja integroitu katsomusopetus antavat katsomusten väliseen dialogiin? 2) Mitä eroja on eriytetyn katsomusaineiden opetuksen ja integroidun katsomusopetuksen antamilla valmiuksilla katsomusten väliseen dialogiin? Tutkielmani metodina toimi integroiva kirjallisuuskatsaus. Tämä toteutui keräämällä yhteen tutkittavaa aihetta käsittelevää suomalaista tutkimuskirjallisuutta. Tutkielmassani sovelsin temaattista analyysia, jossa aineistoista löytynyt tutkimustieto koottiin eri teemojen alle. Näitä eri tutkimuksia tarkasteltaessa pyrkimyksenä oli luoda monipuolinen kokonaiskuva tutkimastani ilmiöstä. Tutkielmassani selvisi, että integroitu katsomusopetus näyttäisi tarjoavan laajemmin valmiuksia katsomusten väliseen dialogiin. Molemmissa malleissa esiintyy kuitenkin tältä osin sekä mahdollisuuksia että omanlaisiaan haasteita. Tutkielman lopuksi ehdotettiin tarvetta laajemmalle jatkotutkimukselle, jotta dialogia koskevista opetuksellisista seikoista voitaisiin saada vielä kattavampi ymmärrys osana katsomusaineiden opetuksen kehittämistä.

Tämä tutkielma tarkastelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viestintää kirkon virallisella Facebook-sivulla Kirkko Suomessa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaista viestintä on ollut ensimmäisen korona-aallon aikana vuonna 2020. Tutkielman aineistona on Kirkko Suomessa -sivun kaikki julkaisut aikavälillä 1.3.2020– 31.7.2020, ja analyysissä käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysiä ja temaattista analyysiä. Aiemman tutkimuksen perusteella kirkon toteuttaman kriisityön pääpaino on ollut lohduttavalla kristillisellä sielunhoidolla. Tämän tutkielman tulosten perusteella sama teema painottuu myös kirkon sosiaalisen median viestinnässä yhteiskunnallisen kriisin aikana. Kirkko Suomessa -sivun julkaisut jakautuvat viiteen kategoriaan: 1. Lohduttamaan ja tukemaan pyrkivät julkaisut, jotka muodostivat enemmistön 2. Koronapandemiaan sidotut tukemaan pyrkivät julkaisut 3. Kirkon toimintaan tai kristittyjen yhteisöön osallistamaan pyrkivät julkaisut 4. Kirkkovuoden läpikäynti sekä 5. Kristinuskon opin selittäminen. Kirkko otti yhteiskunnallisen kriisin aikana viestinnässään rauhoittelemaan pyrkivät roolin ja kiinnitti huomioita erilaisiin tuen kohteisiin. Kirkko pyrki kohdistamaan tukeaan esimerkiksi yksinäisille ja perheille. Tämän tutkielman tuloksena sivun viestinnän kieli ja sanavalinnat ovat pyritty suuntaamaan mahdollisimman laajalle yleisölle, eikä esimerkiksi vain aktiiviseurakuntalaisille. Tämän tutkielman tuloksena voidaan myös todeta, että kirkko on siirtänyt lakisääteisten tehtäviensä toteuttamista verkkoon kriisin aikana. Tehtävistä lähimmäisen rakkauden toteutumisen edistäminen sekä Jumalan sanan julistaminen oli selkeästi edustettuna Kirkko Suomessa -sivun viestinnässä

Maisterintutkielmassa tarkastellaan koronaviruspandemian mukanaan tuoman koronadenialistisen puheen yhteyttä nykyaikaiseen suomalaiseen antisemitismiin. Lisäksi tarkastellaan, millä tavoin antisemitismi ilmenee koronadenialistisessa puheessa ja millaista kuvaa antisemitistiset lausunnot luovat juutalaisista. Tutkielman aineisto koostuu Me Kansa -kansanliikkeen verkkosivujen koronapandemiaa käsittelevistä blogijulkaisuista vuosilta 2020-2022.Tälle aikavälille sijoittuu 110 blogijulkaisua, joista 17 on valittu tarkempaan analyysiin. Aineistoa tarkastellaan diskurssianalyysin keinoin. Analyysin kautta on nähtävissä kolme diskurssia: maailmanhallintadiskurssi, uhkadiskurssi ja holokaustidiskurssi. Maailmanhallintadiskurssi on aineistoa hallitseva diskurssi, sillä siinä esitetyt ajatukset tulevat ilmi myös muissa diskursseissa. Maailmanhallintadiskurssissa esitetään juutalaiset häikäilemättömän halukkaina hallitsemaan maailmaa ja koronapandemia nähdään yhtenä keinona sen saavuttamiseksi. Uhkadiskurssissa ja holokaustidiskurssissa korostetaan etenkin koronapandemian ja siihen liittyvien koronarajoitusten luomaa uhkaa ihmisten vapaudelle. Aineistolla on vahvat kytkökset salaliittoteorioihin, sillä diskurssit toisintavat vanhoja salaliittoteorioita nykypäivään mukautettuina. Tämä näkyy diskurssien kautta muotoutuneesta juutalaiskuvasta, jossa juutalaiset nähdään ensisijaisesti ahneina, vallanhimoisina ja häikäilemättöminä oman edun tavoittelijoina.

Tutkimus käsittelee Suomen juutalaisten käsityksiä antisemitismistä. Tutkimustehtävänä on selvittää, miten Suomen juutalaiset määrittelevät antisemitismin sekä miten he käsittävät erilaisten aiheeseen liittyvien teemojen antisemitistisyyttä. Teemat ovat ympärileikkaus- ja Israel-kritiikin, Israeliin ja israelilaisiin kohdistuvien boikottien sekä niin sanottujen positiivisten stereotypioiden antisemitistisyys. Teemat on valittu tutkimukseen, koska ne ovat läsnä Suomen julkisessa keskustelussa eikä niiden antisemitistisestä luonteesta olla yhtä mieltä. Aiemman tutkimuksen puute tarkastella juuri Suomen juutalaisten käsityksiä antisemitismin määrittelystä tuottaa tarpeen tutkimuksen toteuttamiselle. Antisemitismin käsitteen määrittelyjen moninaisuus muodostaa tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen. Analyysimenetelmä on teoriaohjaava sisällönanalyysi ja analyysi on toteutettu joustavasti Lars Dencikin ja Karl Marosin kolmijakoista antisemitismien mallia hyödyntäen (2016). Aineistoa on näin tarkasteltu klassisen, Israel-lähtöisen ja valistusantisemitismin termien avulla. Aineistona ovat viisitoista (15) Suomen juutalaisilta kerättyä vastausta antisemitismin teemoihin liittyviin kysymyksiin. Aineisto on kerätty sähköisillä kyselylomakkeilla Helsingin ja Turun juutalaisten seurakuntien avulla sekä sosiaalisen median kanavia hyödyntäen. Tutkimuksessa huomattiin, että Suomen juutalaisten käsitykset antisemitismistä vastasivat eritoten klassisen antisemitismin piirteitä Dencikin ja Marosin antisemitismeistä. Tämä näkyi vastaajien määritelmissä antisemitismille ja heidän käsityksissään ympärileikkaus- ja Israel-kritiikin sekä positiivisten stereotypioiden antisemitistisyydestä. Käsityksissä näkyivät siis selvästi mielikuvat stereotypioista, harhaluuloista ja rasismista keskeisinä juutalaisvastaisuuden muotoina. Valistusantisemitismi näkyi käsityksissä, joissa ympärileikkauskritiikki koettiin asiattomana juutalaista uskoa tai kulttuuria loukkaavana. Myös antisemitistiseksi koettu Israel-kritiikki oli sovitettavissa valistusantisemitismin kategoriaan, koska Suomen juutalaiset käsittivät Israel- ja ympärileikkauskritiikille esitettävän samankaltaisia humanitäärisiä perusteluja. Israel-lähtöinen antisemitismi sopi taas eksplisiittisesti tarkasteltuna kuvaamaan vain muutamia aineistosta nousseita käsityksiä, joissa tulivat esille kokemukset Israelin rinnastamisesta kaikkiin juutalaisiin. Israel-lähtöisyyttä ei voinut suoraan soveltaa Suomen juutalaisten näkemyksiin Israel-kritiikin ja boikottien antisemitistisyydestä, koska Dencik ja Marosi eivät lue kritiikkiä sellaisenaan Israel-lähtöisen antisemitismin määritelmäänsä. Johtopäätöksenä Suomen juutalaisten käsityksiä sekä kokemuksia antisemitismistä voi kuvata erityisesti klassisen antisemitismin ja valistusantisemitismin termeillä. Dencikin ja Marosin antisemitismien malli ei kuitenkaan sovi kuvaamaan näitä käsityksiä kokonaisuutena, sillä tutkimuksessa nousivat keskeisesti esiin käsitykset Israel-kritiikistä antisemitistisenä, joka ei taas määritelmällisesti sovi Dencikin ja Marosin antisemitismien malliin. Tässä tutkimuksessa kuitenkin todetaan, että juutalaisen yksilön tai yhteisön käsitykseen jonkin asian antisemitistisyydestä, tässä tapauksessa Israel-kritiikin, tulee suhtautua aitona kokemuksena ja siten sitä voi tarkastella yhdenlaisena antisemitisminä. Jatkotutkimukseksi ehdotetaan näiden Suomen juutalaisten käsityksien taustojen tarkastelua.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli vastata tutkimuskysymykseen, millaiseen liturgiajumalanpalvelukseen osallistumiseen Helsingin ortodoksisen seurakunnan katekumeenikurssin 2018–2019 luento-opetus kasvattaa. Tutkimusaineiston muodostivat Helsingin ortodoksisen seurakunnan Sound Cloud -nimisessä musiikin suoratoistopalvelussa julkaisemista luentonauhoitteista poimitut liturgiajumalanpalvelukseen liittyvät sisällöt. Tutkimus toteutettiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Nostin analyysiyksiköistä neljä liturgiajumalanpalvelukseen osallistumisen ulottuvuutta. Liitin teemoittelemiini analyysiyksiköihin ortodoksisesta jumalanpalveluskirjallisuudesta ammentamiani lisäselityksiä ja omia pohdintoja. Lopuksi muodostin tulkinnoistani synteesin. Tutkimuksen taustaluvuissa esitellään katekumeeniopetuksen tavoitteita ja sisältöjä sekä varhaisessa kirkossa että osana itsenäisen Suomen vapaata sivistystyötä. Katekumeeniopetuksen historian kuvaaminen on edellytys 2000-luvun Suomen opetussuunnitelman ohjaaman, viime vuosina kehitetyn katekumeenikurssin hahmottamiselle. Tutkimuksen analyysi luonnehtii liturgiajumalanpalvelukseen osallistumisen ulottuvuuksia. Osallistumisen perustan muodostaa läsnäoleminen, joka on luonteeltaan passiivista. Se on muuttunut osallistumisen toisessa ulottuvuudessa aktiiviseksi tutkimiseksi ja ihastelemiseksi. Kolmannessa ulottuvuudessa seuraaminen on kehittynyt toimijuudeksi. Osallistumisen neljän ulottuvuus käsittää nähdyn, kuullun, seuratun ja tehdyn merkitykset. Nämä ulottuvuudet ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa: ymmärtäminen edellyttää toimimista, toimiminen havainnoimista ja havainnoiminen läsnäolemista. Valtaosan katekumeenikurssin luento-opetuksen liturgiajumalanpalvelukseen liittyvistä sisällöistä muodostavat havainnoiminen ja ymmärtäminen. Näin liturgiajumalanpalveluksesta luodaan tiedollinen osallistumiskokemus, jota sitten selitetään. Läsnäoleminen näyttäytyy osallistumiskokemuksen itsestään selvänä edellytyksenä. Siitä puuttuvan toimijuuden ymmärretään kehittyvän vain liturgiajumalanpalveluksiin osallistumalla ja muilta osallistujilta mallioppimalla. Olen käyttänyt tutkimuksessani osallisuuden sijaan osallistumisen käsitettä liittääkseni sen muiden aloittamaan tieteelliseen keskusteluun. Myös hahmottelemani osallistumisen ulottuvuudet vahvistavat, ettei liturgiajumalanpalveluksissa toteudu poliittinen osallisuus: Esimerkiksi hymnien valitseminen sekä rukousten ja saarnan muotoileminen seurakuntalaisista koostuvissa jumalanpalvelusryhmissä ovat mahdottomia liturgiajumalanpalvelukseen osallistumisen muotoja. Luento-opetuksessa osallistumisen edellytyksinä näyttäytyvät ennen muuta ortodoksisen toimintakulttuurin omaksuminen ja sen merkityksien sisäistäminen. Osallistujien vaikuttamista tavoiteltavampaa on siis liturgiajumalanpalveluksen vaikutus osallistujiin. Samalla väitän, että läsnäolemisen päälle rakentuva osallistuminen sisältää ulottuvuus ulottuvuudelta enemmän ja enemmän sosiaaliseksi osallisuudeksi ymmärrettyjä piirteitä. Tämä haastaa osallistumisen ja osallisuuden käsitteiden arvottavan erottelun. Käsitteiden määrittelyssä ja arvottamisessa tulisi siis huomioida entistä paremmin kulttuurilliset erityispiirteet, tutkimukseni tapauksessa ortodoksisen kirkon liturgisen elämän konteksti.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää lukion elämänkatsomustiedon, evankelisluterilaisen uskonnon ja filosofian oppikirjojen diskursseja. Mitkä diskurssit ovat oppikirjoissa esillä ja mitkä jääneet huomiotta? Tutkimus vastaa erityisesti kysymykseen: millaisia eutanasiaan liittyviä diskursseja oppikirjojen sisällöissä ja teksteissä on? Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu Norman Faircloughin teoreettisiin lähtöoletuksiin ja diskurssikäytänteiden malliin sekä diskurssianalyysiin. Valitut menetelmät ovat kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen analyysimenetelmiä. Tutkimusaineistonani ovat yhdeksän elämänkatsomustiedon, kolmekymmentäyksi evankelisluterilaisen uskonnon ja neljätoista filosofian oppikirjaa. Elämänkatsomustiedon oppikirjoissa aineistoa on yhteensä seitsemän sivua ja yksi e-kirjan sähköinen luku, evankelisluterilaisen uskonnon oppikirjoissa 25 sivua ja filosofian oppikirjoissa 52 sivua, kahden e-kirjan kaksi lukua sekä kaksi videota. Tutkimuksen tuloksista käy ilmi, että oppikirjoista löytyy diskursseja itsemääräämisoikeudesta, itsemurhaturismista sekä utilitarismista eli hyötyajattelusta ja eutanasian merkityksellistämisestä tiettyyn ikäryhmään. Lisäksi huomiotta jääneinä diskursseina ovat lapset, pitkäaikaissairaat ja vammaiset, saattohoito ja eutanasia terveydenhoidollisena toimenpiteenä. Tekstigenret ovat argumentoivia, narratiivisia, deskriptiivisiä ja ohjailevia tekstityyppejä. Aktiivisen eutanasian esittäminen oppikirjoissa myönteisenä on ristiriitaista, koska aktiivinen eutanasia on Suomessa rikos. Sanaan eutanasia on liitetty useita eri käsitteitä. Opetushallituksen vuonna 2015 voimaan saattama päätös poistaa etiikan aihealueen käsittely pois katsomusaineista ja siirtää se pakolliseksi filosofian oppiaineeseen näkyy erityisen selvästi evankelisluterilaisen uskonnon oppikirjoissa. Oppikirjat ovat oman aikansa tuotteita, joissa näkyy yhteiskunnassa kulloinkin vaikuttavat ilmiöt. Oppikirjat tuottavat diskursseja näistä ilmiöistä.