Browsing by Subject "Paavali"

Tutkimusaiheeni koskee Paavalin antamia ohjeita esivallan kunnioitukseen Rooman varhaiskristillisiin seurakuntiin aikana, jolloin kristityt ajoittain saivat valtiolta osakseen väkivaltaista kohtelua. Tutkimuskysymykseni on: Mitä Paavalin kehotus esivallan kuuliaisuuteen Room. 13:1–7 merkitsi Rooman seurakunnille? Paavalin kohdeyleisönä on juutalaisista ja pakanoista koostuva seurakunta. Varhaiskristilliset yhteisöt saivat syntynsä juutalaisissa synagogissa. Juutalaisuus oli Rooman varhaiskristillisyyttä vahvasti määrittävä tekijä. He poikkesivat valtaväestöstä ryhmä erityisten tapojen sekä yksijumalisen uskonsa takia. He asuivat Rooman köyhässä korttelissa ja suurimmalla osalla heistä oli orjan tai vapautetun status. Juutalaisilla oli erityisvapaus olla osallistumatta muuta kansaa koskevaan keisaria uskonnollisesti kunnioittavaan kulttiin. Poikkeavuus valtaväestöstä, omituiset tavat, alhainen status ja saavutetut erityisoikeudet vaikuttivat siihen, että muulla kansalla oli negatiivisia ennakkoluuloja ryhmää kohtaan. Antiikin uskontojen kirjo oli valtava, julkisen uskonnollisuuden lisäksi ihmiset palvoivat jumalia erilaisissa yhdistyksissä ja kodeissa. Uskonnon harjoittamiseen kuuluivat erilaiset jumalia lepyttävät uhrit, joita suorittamalla pyrittiin saavuttamaan jumalilta menestystä ja rauhaa. Perinteisten jumalien lisäksi keisarille uhrattiin uhreja, joilla osoitettiin uskollisuutta hallitsijalle. Uhrautumisesta kieltäytyminen merkitsi epäkunnioitusta perinteisiä jumalia kohtaan ja keisarin vallan tunnustamattomuutta. Siitä saattoi seurata onnettomuus koko valtakunnalle, joten uhrien suoritusta valvottiin. Julkinen uskonto oli vahvasti kietoutunut politiikkaan, ja vaikka perinteisten jumalien olemassaoloa alettiin epäillä, uhrikäytännöstä oli mahdoton luopua uskonnon poliittisen luonteen takia. Esivalta oli epäluuloinen kaikkea yksityistä uskonnollisuutta kohtaan siinä mahdollisesti kytevien poliittisen juonittelun ja salaliittojen takia. Yksityisen uskonnollisuuden toimintaa jouduttiin rajoittamaan, mikä joskus merkitsi rajuja väkivaltaisuuksia. Juutalaisten oikeuksia ja toimintaa rajoitettiin karkotuksin ensimmäisen vuosisadan aikana. Keskeisimmät syyt kristittyjen väkivaltaiseen kohteluun olivat se, että kristityt eivät suostuneet uhraamaan keisarin jumaluudelle, ja että he tekivät käännytystyötä. Käännytystyö myös vaaransi valtakunnan turvallisuuden, sillä kääntyminen kristinuskoon merkitsi perinteisistä jumalista luopumista, josta saattoi seurata jumalien aiheuttama onnettomuus. Lisäksi se ilmaisi uskottomuutta keisaria kohtaan. Paavalin käsitys esivallan kunnioituksesta poikkesi esivallan käsityksestä, esivaltaa tuli hänen mukaansa kunnioittaa kaikin muin tavoin, paitsi uskonnollisella palvonnalla eli uhrein. Paavalin silmissä kunnon kristitty ei ollut esivallan silmissä kunnollinen ilman uhrien suorittamista. Paavalin arvion mukaan kunnolliset kristityt saivat kunnottomien kanssa osakseen väkivaltaista kohtelua, silti hän kirjoittaa kirjeessään, että ainoastaan pahantekijä saa rangaistuksen. Rangaistukseen oli alistuttava, sillä esivalta oli Paavalin mukaan Jumalan asettama ja alistuneisuus esivallalle oli alistumista Jumalalle. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että hyvät saivat kärsiä yhdessä pahojen kanssa, he vain kärsivät syyttömyyttään.

Tässä tutkielmassa tarkastelen, mitä Paavali tarkoittaa sanalla σάρξ (”liha”) sen esiintyessä vastakohtana sanalle πνεῦμα (”henki”) tekstijaksoissa Gal. 5:13–24 ja Room. 7:14–8:13. Samalla tutkin, millaista ihmiskäsitystä tekstijaksot heijastavat. Taustaksi tutkin muita Paavalin aitoina pidettyjä kirjeitä sekä pääosin tutkimuskirjallisuuden kautta myös muuta aikalaiskirjallisuutta erityisesti juutalaisuuden sisällä. Paavalin kirjeissä sana σάρξ voi merkitä lihaa, ruumista tai sen osaa, aineellisuutta, biologista sukulaisuutta tai syntyperää, ihmistä kokonaisuutena tai ihmiskuntaa Jumalan vastakohtana. Sanan käyttötavat Paavalilla vastaavat pitkälti ”liha”-sanan käyttötapoja Vanhassa testamentissa. Lisäksi hän toisinaan asettaa ”lihan” vastakkain Hengen (πνεῦμα) kanssa, jolloin sana saa negatiivisen sävyn. Galatalaiskirjeessä ”liha” edustaa ulkoisiin seikkoihin – erityisesti ympärileikkaukseen – perustuvaa suhdetta Jumalaan, minkä vastakohtana on Jumalan Hengen vaikuttama usko Kristukseen. Paavali kuvaa ilmaisuilla ”lihan himo” (ἐπιθυμία σαρκός) ja ”lihan teot” (τὰ ἔργα τῆς σαρκός) elämää, jota ohjaavat pelkät ruumiilliset ja inhimilliset päämäärät Jumalan Hengen sijasta. Roomalaiskirjeessä ”liha” ja ”lihallisuus” kuvaavat ajallisessa ruumiissaan elävän ihmisen heikkoutta ja alttiutta synnille. Kristukseen uskovien ei tule ohjautua tämän alttiuden mukaan vaan elää Jumalan mielen mukaista elämää Hengen avulla. Koska σάρξ-sanassa kietoutuvat yhteen Paavalin sille antamat eri merkitykset, on haastavaa löytää tutkimissani tekstikohdissa hyvää käännösvaihtoehtoa ”liha”-sanan tilalle. Paavalin ihmiskäsityksessä on sekä monistisia että dualistisia piirteitä. Hän viittaa ”lihalla” koko ihmiseen syntiinlankeemuksen alaisena olentona: alttius synnille vaikuttaa sekä ruumiin että mielen toiminnassa. Kuitenkin ajallinen ruumis näyttäytyy erityisen alttiina synnille, koska sen tarpeet voivat vääristyä himoiksi. Vasta ylösnousemusruumiissa ihminen on vapaa himoista. Paavalin ihmiskäsitys on sikäli pessimistinen, että hän näkee kaikkien ihmisten olevan synnin vankeja ilman Kristusta. Ihmisen kääntyessä Kristukseen uskovaksi tilanne kuitenkin muuttuu ja Jumalan Henki asettuu asumaan häneen. Uskova kokee edelleen ”lihan himoja” eli vääristyneitä haluja, mutta hän voi vastustaa niitä Hengen avulla.