Browsing by discipline "Finnish and Scandinavian Church History"

Tutkielman tavoitteena on selvittää Jarl Hemmerin teoksessa ilmeneviä pappiskuvia kahden pappishahmon kautta. Selvitän, mitä teemoja teos pitää sisällään eli miten Hemmer pappiskuvaansa rakensi. Tutkin myös, miten kirjailijan pappiskuvaukset vastaavat tutkimuskirjallisuuden esille tuomaa kuvaa. Tutkimusmetodinani on teoksen toistuva lähiluku, jolla pyrin havaitsemaan ne seikat, joista Hemmer pappiskuvaansa rakentaa. Vertaan esiin nousseita teemoja muihin lähteisiin sekä kirjallisuuteen. Keskeisenä lähteenä on Hennalan punavankileirin kasvatusjohtajan Yrjö Alasen kirje kasvatuspäällikkö Hannes Sjöblomille vuodelta 1918. Marianne Nordmanin tutkimus Stil och struktur i Jarl Hemmers En man och hans samvete tuo tutkimukselleni olennaista biografista tietoa kirjailijasta. Muusta tutkimuskirjallisuudesta nostan esille Eva Fjellanderin tutkimuksen Myndighetsperson, själasörjare eller driftkucku – En studie av prästgestalter i svenska romaner 1809–2009 sekä Thomas Ekin tutkimuksen Ljuset har djup – Jarl Hemmer och idyllen. Jarmo Nieminen on toimittanut teoksen Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – sotasurmat 1917–1918. Kyseinen teos antaa tutkimukseni kannalta olennaista tietoa Suomenlinnan punavankileiristä. Tutkimuksen ensimmäisessä pääluvussa käsittelen Hemmerin pappishahmojen Samuelin ja Hastigin tietä papiksi. Äidittömäksi jäänyt Samuel on talonpoika Pohjanmaan rannikolta, äkkipikainen ja negatiivisella itsetunnolla varustettu. Samuelin nuoruuden ystävä ja säätypappiperheestä tuleva Hastig on jo päättänyt omasta pappisurastaan ja näkee tehtäväkseen Jumalan löytämisen. Valmistuttuaan Samuel sijoittuu papiksi Uudenmaan rannikkoseudulle, kun taas Hastig työskentelee Helsingissä. Samuel ajautuu pitämänsä saarnan takia vaikeuksiin, koska hän intoutuu siinä epäkristillisiin näkemyksiin. Tuomiokapituli asettaa hänet virantoimituskieltoon ja hänestä tulee vapaa saarnaaja. Saarnatessaan sairaalassa Samuel tutustuu Essiin, yhteen prostituoiduista. Heidän välilleen kehittyy seksisuhde ja lopulta Samuel ajautuu Essin vuoksi väkivallan tekoon, josta hän saa vankeustuomion. Toisessa pääluvussa tarkastelen kirjailijan pappishahmoja työssään sodan ja rauhan aikana. Samuel vapautuu vankilasta, vaihtaa nimensä Broksi ja työskentelee Hastigin apupappina. Suomen sisällissodan lopussa Hastig toimii Suomenlinnan punavankileirin pappina ja Samuelista tulee hänen apulaisensa. Keskeisinä tutkimustuloksina Hemmerin pappiskuvauksessa voidaan havaita Samuelin edustavan talonpoikaiskulttuurista noussutta pappia, kun taas Hastig edustaa säätypapiston perintöä. Samuel on aluksi uskossaan epävarma, kun taas Hastigille se on heti itsestään selvä asia. Samuelin usko vahvistuu vähitellen, etenkin silloin, kun hän toimii sielunhoitajana heikompiosaisten parissa. Hän on pappi ja sielunhoitaja, jonka tie pappeuteen sekä oman uskonsa vahvistumiseen kulkee syvän itsereflektion ja ulkopuolisten auttajien, kuten Mathilda Wreden antaman avun kautta. Kirjailija sijoittaa hahmonsa erilaisiin papin tehtäviin: Samuelin langenneena pappina vankilan kautta punavankileirille ja Hastigin nuorkirkollisuuden edustajan tehtävistä samalle leirille kasvatusjohtajaksi. Se, miten kirjailijan hahmot reagoivat vankileirin tapahtumiin, näyttäytyy tutkimuskirjallisuuden ja -lähteiden valossa totuudenmukaiselta. Suomen sisällissodan syttyessä Hastig suree kansan vihanpitoa – hän ymmärtää sodan kumpaakin osapuolta. Samuelista taas nousee esille vahva pohjalaisuus, joka ilmenee vihana kapinaan noussutta osapuolta kohtaan. Näin kirjailija piirtää kuvaa oikeistolaisesta Samuelista ja vasemmistolaisesta Hastigista, vaikka hänen päähenkilöidensä poliittinen ulottuvuus jää melko ohueksi. Hemmer kuvaa sitä, miten Hastigin ja Samuelin alkuajan roolit kääntyvät päinvastaisiksi vankileirin olosuhteiden vaikutuksesta. Molemmat kieltäytyvät suorittamasta heille kuuluvia papin tehtäviä, ja Hastig pakenee leiriltä. Samuel jää leirille tekeytyen itse vangiksi ja toimii vankien keskuudessa sielunhoitajana. Hemmerin kuvauksen perusteella Samuelin usko vahvistuu ulkoisten tekijöiden paineessa, kun taas Hastigin ei. Kirjailijan pappishahmo Samuel on teoksen lopussa sinut omantuntonsa kanssa – hän on löytänyt uskonsa ja tehtävänsä pappina heikompiosaisten parista. Hän on hyvä paimen, oman inhimillisyytensä tiedostava ja hyväksyvä sielunhoitaja.

Vuonna 1888 perustettu Suomen Evankelis-luterilainen Pyhäkouluyhdistys linjasi suomalaisen pyhäkoulutyön tavoitteeksi lasten uskon ja kristinopin tietojen edistämisen, aiemman lukutaidonopetuksen sijaan. Sen tehtäviin kuului myös sopivan kirjallisuuden ja aiheeseen liittyvien lehtien julkaiseminen. Yhdistys alkoi julkaista vuonna 1888 opettajille ja pyhäkoulutyöstä vastaavalle papistolle suunnattua Pyhäkoululehteä ja 1890 pyhäkoululaisten omaksi lukemistoksi tarkoitettua Lasten pyhäkoululehteä, minkä sisältö koostui pääasiassa opettavaisista tarinoista, lyhyistä saarnoista ja kirjeistä. Tässä pro gradussa tutkin millainen kristillinen kasvattaja Lasten pyhäkoululehti oli sen kuuden ensimmäisen ilmestymisvuoden aikana. Tutkin millaista teologista opetusta lehti välitti, minkälaista ajankuvaa se edusti ja mitä se kertomuksillaan pyrki sanomaan. Peilasin lehteä myös muuhun 1800-luvun lopun suomalaiseen lastenlehdistöön, sekä osin myös Pyhäkoululehteen, jonka avulla oli mahdollista selvittää Pyhäkouluyhdistyksen tavoitteita. Kristillisestä taustayhdistyksestä ja pyhäkouluasian ympärille painottuneesta sisällöstä huolimatta Lasten pyhäkoululehti edusti ensimmäisinä ilmestymisvuosinaan hyvin tyypillistä suomalaista lastenlehteä. Sen toimittajat tunsivat hyvin sekä kansainvälisiä virtauksia että kotimaisia lapsille kirjoittamisen tapoja. Lasten pyhäkoululehden kertomusten aiheet olivat niiden julkaisuaikaan ajankohtaisia ja ne edustivat 1800-luvun lopun Suomen sosiaalista todellisuutta. Valtaosa teksteistä sijoittui maaseudulle ja käsitteli agraarikulttuurissa elävien perheiden ja lasten elämää, mikä selittyy romantiikan myötävaikutuksella syntyneellä maaseudun rahvaan elämäntavan ihannoinnilla ja isänmaallisuuden korostuksella. Vuosisadan vaihteessa lastenkasvatuksen päämääränä oli teroittaa vanhempien kunnioittamista, ahkeruutta ja rehellisyyttä. Lisäksi lasten tuli elämässään edustaa hurskasta ja hyvin kasvatettua kristittyä, joiden edustajina Lasten pyhäkoululehden kertomusten päähenkilöt esiintyivät. Realistisen aikalaiskuvauksen lisäksi lehden kaikki tekstit välittivät kuvaa läsnä olevasta, suojelevasta ja rukouksiin vastaavasta Jumalasta, sekä lapsia rakastavasta Jeesuksesta. Lehden teologian voi nähdä olleen lapsiystävällistä ja tekstien aiheiden kohderyhmää silmälläpitäen valikoitua. Kertomuksissa käsitellään köyhyyttä, orpoutta, kärsimystä ja kuolemaa, mutta vanhaluterilainen perisyntipainotteisuus ei lehden teksteissä näy. Lasten pyhäkoululehti yhtyikin luterilaiselle kirjallisuudelle ominaiseen armon ja iankaikkisuuden lupauksen korostukseen. Kodin piirin ja pyhäkoulutyön ympärille keskittyneen lehden teksteistä esille nousi myös kouluasian edistäminen. Lehden julkaisuaikana kansakoulut eivät vielä tavoittaneet kaikkia suomalaisia lapsia, mutta koulumatkaa, käyttäytymistä, opettajan kunnioittamista, koulussa viihtymistä ja sieltä saatavaa oppia käsittelevillä teksteillä Pyhäkouluyhdistys pyrki saattamaan lukijoitaan sen piiriin. Lähdeaineiston julkaisuajankohtana kristillinen alkeisopetus ja kunnallinen kansakoululaitos olivat jo eriytyneet niin, että pyhäkoulutyö saattoi keskittyä pääosin hartauden harjoittamiseen lasten kanssa. Lasten pyhäkoululehden varhaisvuodet ajoittuvatkin siihen historialliseen ajanjaksoon, jolloin nationalismin myötävaikutuksella ryhdyttiin enenevissä määrin kiinnittämään huomiota kansan sivistystasoon, joka puolestaan vaikutti edellä mainitun koululaitoksen kehittämispyrkimyksiin ja suomalaisen lehdistökentän laajenemiseen. Suomalais-kansallisen korostuksen lisäksi lehdestä löytyi myös ulkolähetystyöstä, siirtolaisuudesta ja vieraista kulttuureista kertovaa aineistoa, joiden julkaisulle löytyy esikuvia myös muusta ajan lastenkirjallisuudesta.

Markku Kuorilehto Lithovius-pappissuvun palkkaus ja pappilat Limingan pitäjässä 1575 1730 Pohjois-Pohjanmaan Limingan keskiaikainen pitäjä syntyi maankohoamisen seurauksena muodostuneelle niittylaakiolle. Pitäjä levittäytyi pohjoisessa ja idässä Oulujokilaaksosta Oulujärven latvavesille asti. Laajat ja hyvätuottoiset niityt mahdollistivat karjatalouden lisääntymisen sekä peltoviljelyn paremmin kuin monissa muissa lähipitäjissä. Limingan pitäjä oli myös kalavesiltään runsas. Luonnonolosuhteiden ja hyvin kehittyneen elinkeinorakenteen vuoksi Limingasta kehittyi talopoikaisasutukseltaan vauras ja suurin pitäjä Pohjois- Pohjanmaalla. Talonpoikien tulokehitys heijastui myös suurempana papiston palkkauksena. Limingan kirkkoherraksi määrättiin Henrik Laurinpoika vuonna 1575. Hänestä polveutui laaja Lithovius-pappissuku. Suvun mieskantaisia jäseniä Limingan kirkkoherroina oli yhteensä seitsemän. Yhteensä sukuun kuuluvia pappeja Limingassa oli lähes kaksikymmentä. Lithovius-suvun ajan palkkauskehityksen vaikutuksesta pitäjään halusi hakeutua useita erittäin ansioituneita hakijoita, kun suvun valtakausi päättyi 1720-luvun lopulla. Tässä pro gradu -tutkielmassa on tarkasteltu papiston palkkauksen rakennetta: kymmenyksiä, muita maksuja sekä virkataloetuutena pappiloita. Kymmenykset jakaantuivat päälinjoiltaan vilja-, karja-, voi- ja kalakymmenyksiin. Kymmenyksiä on pidetty usein vuosittain vaihtelevana palkkauksena, mutta tutkimukseni osoittaa, että papistolle määrättiin välillä kiinteä palkkaus. Lisäksi papisto sai erinäisiä maksuja pitäjänsä kierroista juhlapyhien aikana. Limingan pappilaa ylläpidettiin ja rakennettiin seurakuntalaisten kanssa hyvässä yhteishengessä ja pappilan asema korostui etenkin 1670-luvulta lähtien. Palkkaus ja edut paranivat, ja niistä tuli suvulle merkittävä tulonlähde. Eri hallitsijat pyrkivät uudistamaan papiston palkkausta useampaan kertaan. Pohjalaiset papit ja pitäjäläiset eivät usein suostuneet näihin uudistuksiin, vaan pysyivät entisissä toteutustavoissa. Uudistaminen liittyi Ruotsin ja kirkon yhtenäistämispolitiikkaan, joka epäonnistui papiston palkkauksessa 1600-luvulla Pohjanmaalla. Limingassa papisto ja seurakuntalaiset noudattivat vahvaa keskinäistä yhteistyötä. Lähteiden perusteella Limingassa ei ole havaittavissa kuin vähäisiä palkkaukseen ja pappiloihin liittyviä riitoja. Tämä kuvastaa Limingan pitäjän vahvaa sopimus- ja tapaoikeudellista yhteishenkeä yli kruunun tavoitteiden. Tämä yhteishenki turvasi myös Lithoviuksien pitkäaikaisen valta-aseman Limingassa.

Tämä pro gradu -tutkimus kuvaa Perussuomalaisten pitkäaikaisen puheenjohtaja Timo Soinin uskonnollista julkisuuskuvaa. Se vastaa kysymyksiin, millaista oli Soinin saama uskonnollinen julkisuus, kuinka Soinin katolinen tausta näyttäytyi julkisuudessa, millä tavalla uskonnollisuus vaikutti populistisessa retoriikassa ja muuttuiko Soinin uskonnollinen julkisuuskuva vaalikampanjoiden yhteydessä. Tutkimuksessa Soinin uskonnollisen julkisuuskuvan tarkastelu tapahtuu kahdesta näkökulmasta: ensinnäkin julkisuudesta, joka muodostuu Soinin omien puheenvuorojen pohjalta ja toiseksi hänen uskonnollisuutensa saamasta julkisuudesta mediassa. Tutkimuksen lähdeaineistona ovat toimineet Soinin blogikirjoitukset hänen Ploki-nimisessä blogissaan ja hänen julkaisemansa kaksi elämäkerrallista kirjaa Maisterisjätkä ja Peruspomo. Lisäksi medianäkyvyyttä on arvioitu Ylen, MTV3:n, Helsingin Sanomien, Iltalehden ja Iltasanomien ja Kotimaa24:n uutisten, artikkeleiden ja haastattelujen kautta. Lähdenaineisto paljastaa Soinin uskonnollisuuden mediassa saaman julkisuuden liittyneen tutkittavana ajankohtana useimmiten taustaan katolisessa kirkossa, elämän ja kuoleman kysymyksiin sekä sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Lähdeaineistosta ilmenee Soinin uskonnollisen taustan näyttäytyvän positiivisemmassa valossa hänen omissa puheenvuoroissaan kuin median käsittelyssä. Soini toi itse ilmi hengellisen taustansa positiivisena ominaisuutena kun taas konservatiivinen kristillisyys ei näyttäytynyt lehdistössä yleensä positiivisessa valossa. Lisäksi lähdeaineistosta selviää Soinin käyttäneen toistuvasti kristillisestä taustasta nousevaa sanastoa osana ilmaisutyyliään. Uskonnollinen kielenkäyttö ja viittaukset Raamattuun olivat oleellinen osa Soinin populistista retoriikkaa, mutta hän ei yleensä käyttänyt uskontoa argumentaationsa välineenä kantoja perustellessaan. Vaikka Soini ei perustellutkaan poliittisia kantojaan uskonnolla, lähdeaineistosta kävi ilmi kristillisten arvojen kuitenkin vaikuttavan taustalla hänen poliittisissa päätöksissään.

Tämä työ käsittelee hämäläistä Lammin pitäjää ja seurakuntaa vuoden 1918 sisällissodassa. Se kuvaa arkistolähteiden avulla sisällissodan tapahtumia ja niiden tulkintaa Lammilla. Tutkimus katsoo punaiselle puolelle jääneen maalaispitäjän ja -seurakunnan näkökulmasta, miksi sisällissota syttyi, mitä sen aikana tapahtui, miten se vaikutti ja miten sisällissotaa kuvataan muisteluissa. Tämä tieto linkitetään yleiseen historialliseen ja osin myös folkloristiseen tietoon sisällissodasta. Keskeiseksi teemaksi nousee paikallisyhteisön jatkuvuus ja lammilaisten tulkinta muiden aiheuttamasta sodasta. Sisällissodan sytyttyä Lammi jäi rintaman punaiselle puolelle, kun punaiset joukot etenivät Lammin läpi kohti pohjoista. Lammin suojeluskunnan onnistui riisua paikalliset punaiset aseista sodan aluksi, ja näin Lammi jäi valkoisten haltuun. Kuitenkin pian muualta tulleet punaiset marssivat pitäjään. Punaisen vallan aika Lammilla oli varsin maltillinen ja välikohtauksia oli vähän. Lammin tilanne eli pitkälti rintamatapahtumien mukaan. Huhtikuussa saksalaiset valloittivat pitäjän taistelun jälkeen. Punaisten vetäytymisvaiheessa Lammilla tapahtui joitakin murhia ja väkivaltaisuuksia. Saksalaiset polttivat Lammin kirkon tuhotessaan punaisten asevarastoja. Valkoisten tultua alkoivat teloitukset, joissa surmattiin toistakymmentä punaista. Moni lammilainen punainen teloitettiin muualla. Sota näyttäytyi lammilaisille ulkopuolisten aiheuttamana sotana, koska oman paikkakunnan sisäiset tapahtumat eivät yksinään johtaneet vallankumoukseen, vaan siihen tarvittiin ulkopuolisten apua. Keskeisiin sotatapahtumiin liittyivät aina ulkopuoliset. Ulkopuolisuuden korostaminen näkyy myös sodan tulkinnoissa. Esimerkiksi teloittajat tulkittiin usein jälkikäteen ulkopuolisiksi, ja näin paha ulkoistettiin oman pitäjän yhtenäisyyden nimissä. Myös saksalaisten toimet loivat vaikutelman, että paha tuli pitäjän ulkopuolelta. Lammi säilytti yhteisöllisen jatkuvuutensa sisällissodan aikana, sillä koulut ja rippikoulu pysyivät toiminnassa sekä kirkollisia toimituksia järjestettiin normaalisti. Jumalanpalveluksia ei voitu järjestää kirkon ollessa punaisten asevarastona. Seurakunnan pappi sai muutamaa häirintätapausta lukuun ottamatta työskennellä rauhassa. Myös kunnallishallinnossa jatkoivat vanhat valkoiset kunnallismiehet. Tutkimus osoittaa, ettei sisällissota aiheuttanut Lammille syvää murrosta, vaan pitäjä palasi jatkuvuuteen sodan jälkeen varsin nopeasti. Sota oli vain murtuma jatkuvuudessa, ja sen konkreettiset jäljet, kuten kirkko, korjattiin pian. Silti vielä tänäkin päivänä sisällissota näkyy lammilaisessa maisemassa muistomerkkeinä ja joukkohautoina.

Tutkielma tarkastelee vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen naispappeuspuhetta vuosina 1975 2010. Aihetta käsitellään julkisen puheen ja yksityisen kokemuspuheen näkökulmista. Tutkimuksen lähdeaineistona ovat vanhoillislestadiolaisen liikkeen julkaisut, erityisesti vuosikirjat ja Päivämies-lehti, vanhoillislestadiolaisten kirkolliskokousedustajien naisten pappeutta käsittelevät puheenvuorot vuosina 1976, 1984 ja 1986 sekä Kotimaan, Kalevan ja Helsingin Sanomien artikkelit, joissa tarkastellaan naispappeutta ja vanhoillislestadiolaista herätysliikettä tutkimusjakson aikana. Rinnakkaisen aineiston julkiselle puheelle tuovat kahdenkymmenen viiden vanhoillislestadiolaisen naisteologin haastattelut, jotka olivat opiskelleet tutkimusjakson aikana. Julkinen puhe ja yksityinen kokemuspuhe etenevät työssä kronologisesti niin, että esille nousevat kunkin vuosikymmenen ja sukupolven yhteiset kokemukset sekä historian tapahtumien ja yksilön kokemuksen yhteenkuuluvuus. Tutkielma on herätysliiketutkimusta, joka sijoittuu naishistoriantutkimuksen kenttään. Tutkielma osoittaa, että naispappeuskeskustelu määritteli vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen paikkaa kirkossa. 1970-luvulla herätysliike esitti vakavan huolen kirkossa esiintyvästä naispappeusmyönteisyydestä ja kirkolliskokouksissa lestadiolaiset edustajat esiintyivät kiivaina naispappeuden vastustajina. 1980-luvulla vanhoillislestadiolaiset sopeutuivat kirkon myönteiseksi muodostuneeseen naispappeuskantaan ja kiivaista vastustajista tuli kirkossa hyvän yhteistyön korostajia. Vanhoillislestadiolaiset eivät ryhmittyneet muiden naispappeutta vastustavien järjestöjen kanssa. Herätysliikkeen virallinen keskustelu ja julkinen puhe olivat miesten puhetta naisten pappeudesta. Niin SRK:n johtokunnassa, kirkolliskokouksessa kuin lehdistössä asiaa käsittelivät ja kommentoivat vain miehet. Myös yksityinen kokemuspuhe osoittaa, etteivät vanhoillislestadiolaiset naiset osallistuneet liikkeessä käytyyn naispappeuskeskusteluun. Vanhoillislestadiolaiset naiset eivät pohtineet omakohtaisesti pappeutta, eivätkä he keskustelleet aiheesta myöskään yliopistolla 1970 1990 luvuilla. Naispappeus nousi herätysliikkeessä keskusteluun 2000-luvulla, kun kielteisen opin ja hyvin toimivan käytännön ristiriita nosti esille liikkeen sisällä vaikuttaneet erilaiset virkakysymyskannat. Tutkielma tuo esille neljä erilaista tapaa suhtautua virkakysymykseen. Kaikille vuosikymmenille, 2000-lukua lukuun ottamatta, kuului haastateltuja, jotka olivat omaksuneet liikkeen virallisen linjan naispappeuskysymyksessä ja he vastustivat muutosta. He perustelivat kantaansa Raamatun muuttumattomalla opetuksella ja auktoriteetilla. Lisäksi he korostivat naisten ja miesten eroja sekä erilaisia tehtäviä. Toiseksi erityisesti vanhemman sukupolven naisissa oli monia, joita voi nimittää sopeutujiksi. Liikkeessä vallinnut perinne sekä kipeät kokemukset herätysliikkeen hajaannuksista olivat opettaneet tyytymään ja vaikenemaan. Jokaisen sukupolven naisissa oli haastateltuja, jotka seurasivat keskustelua tarkkailijoina, ja myös osallistuivat aktiivisesti naisen asemaa ja virkakysymystä käsittelevään keskusteluun. Nämä naiset pohtivat pappeutta myös henkilökohtaisesti. Tarkkailijat peräänkuuluttivat avoimen keskustelun merkitystä. 2000-luvulla opiskelleet eivät olleet omaksuneet liikkeen opetusta virkakäsityksestä ja he kaikki suhtautuivat myönteisesti naispappeuteen. Nämä naiset sekä julkisuudessa naispappeutta puolustaneet lestadiolaismiehet pyrkivät uudistamaan liikkeen virkakysymyskantaa. Uudistajat olivat tyytymättömiä liikkeessä vaikuttaviin sukupuolirooleihin eikä heidän ajatteluaan sitonut esimerkiksi 1970-luvun kriisiajan vaikutuksesta syntynyt avoimuuden pelko.

Tässä tutkielmassa perehdyn systemaattisesta teologiasta väitelleen Olavi Tarvaisen rakentamaan kuvaan Paavo Ruotsalaisesta. Luon silmäyksen Tarvaisen henkilöhistoriaan, mutta pääasiallisesti analysoin Tarvaisen tekemää tutkimusta Ruotsalaisen opista. Tarvainen tutki Paavo Ruotsalaisen oppia 1940-luvulta aina 1970-luvulle ja kirjoitti hänestä kirjoja ja tieteellisiä artikkeleita. Tässä tutkielmassa analysoin Tarvaisen rakentamaa kuvaa Paavo Ruotsalaisesta eri vuosikymmenillä. Tarvainen kuului herännäisyytenä tunnetun herätysliikkeen piiriin opiskeluajoistaan lähtien. Tästä syystä kiinnitän työssäni erityistä huomiota Tarvaisen herätysliiketaustaan ja miten se vaikutti hänen tekemäänsä tutkimukseen. Toiseksi tässä tutkielmassa pyrin asettamaan Olavi Tarvaisen hänen kirjoittamiensa tekstien perusteella osaksi teologian historiaa Suomessa. Tarvainen kirjoitti väitöskirjansa aikana, jolloin teologian tohtori oli harvinaisuus Helsingin yliopiston professorikunnan ulkopuolella. Lisäksi Tarvaisen tutkimukset ilmestyivät aikana, jolloin Suomessa käytiin suurta teologista debattia erityisesti Lundin yliopistossa tehdyn Luther-tulkinnan ja perinteisen pietistisen Luther-tulkinnan välillä. Tarvainen osallistui debattiin puolustamalla Antti J. Pietilän auktoriteettiin perustuvan yksilön pelastusta ja suomalaista kristillisyyttä koskevan pietistisen Luther-tulkinnan puolesta. Tarvaisen tutkimuksellinen ote kehittyi vuosikymmenien aikana. Jatkosodan ollessa käynnissä Tarvainen kuvasi Paavo Ruotsalaisen ja Martti Lutherin samankaltaisuuksia. 1950- ja 1960- luvuilla Tarvaisen kuva Paavo Ruotsalaisesta sai keskiöönsä Raamatun. Ruotsalainen oli yhä erittäin luterilainen, mutta vaihtunein perustein. Vielä vuonna 1977 Paavo Ruotsalaisen syntymän juhlavuoden juhlakirjaan Tarvainen kuvasi Paavo Ruotsalaista erityisesti luterilaisena sulauttaen yhteen piirteitä kaikista tutkimuksistaan.

Tutkimuksessani tarkastelen teologien ja oppineiden käsityksiä pappiskasvatuksesta Suomessa. Lähdeaineistona käytän teologien tiedekuntalehti Kyyhkysessä vuosina 1966—1973 aiheesta julkaistuja kirjoituksia, joista poimin kiinnostavimmat laadullista sisällönanalyysia varten. Tutkin, millaista keskustelua pappiskasvatus synnytti, millä perusteilla yliopiston pappiskasvatusta puolustettiin tai vastustettiin, mitä ongelmia tai hyviä puolia pappiskasvatuksessa nähtiin ja miten sitä haluttiin kehittää. Ajankohdan yhteiskunnallinen murros muovasi ihmisten maailmankuvaa ja ajattelua. Instituutiot, kuten kirkko, olivat kritiikin kohteina. Yliopistoelämä politisoitui opiskelijoiden pyrkiessä muuttamaan yliopistoa demokraattisemmaksi. Teologian ylioppilaat vaativat opintojensa uudistamista. Tutkimuksessani selvitän sitä, miten murros ja yliopistokriisi näkyivät pappiskasvatusta koskevassa kirjoittelussa. Seuraavat viisi teemaa nousivat kirjoituksissa korostetusti esille: pappiskoulutuksen järjestämisvastuu, koulutuksen mielekkyys ja tarkoituksenmukaisuus, teoria- ja käytännön opetuksen suhde, yliopistoteologian ja kirkon teologian suhde sekä papin identiteetin ja spiritualiteetin muodostuminen ja kehittyminen. Kirjoittajat pitivät pappiskasvatusta yhteiskunnan tehtävänä. Yliopistoteologian avulla papit saivat valmiudet tehdä tieteellistä tutkimusta ja omaa hengenelämää koskevaa itsereflektiota. He oppivat ymmärtämään uskonelämän eri ilmenemismuotoja ja tekemään itsenäisiä, persoonallisia kannanottoja. Yhteiskunta oli selvillä siitä, mitä uskonnollisessa elämässä tapahtui. Opetuksen siirtäminen kirkolle tai uskonnollisille yhdyskunnille olisi palvellut vain niiden omia tarpeita ja typistänyt teologista näkemystä. Jotkut tosin ajattelivat, että teologiaa oli tutkittava kirkossa, koska se oli syntynyt siellä. He edellyttivät, että teologia on tunnustuksellista ja edistää kirkon oppia ja agendaa. Heidän mukaansa spekuloiva ja tieteellistynyt akateeminen jumalatutkimus haastoi pappien vakaumusta ja sai heidät epätietoisiksi tehtävästään ja suhteestaan kirkkoon ja yhteiskuntaan. Monet näkivät tunnustuksellisuuden kuitenkin ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuutena: opetuksessa huomioitiin opiskelijan tulevat tehtävät. Opiskelijan tausta, motiivit ja ennakko-odotukset vaikuttivat kokemuksiin opintojen mielekkyydestä. Vakaumuksellisten kristittyjen oli vaikea sovittaa uskonkäsitystään akateemiseen teologiaan, ja he pyrkivät jopa välttelemään sen omaksumista. Radikaaliteologeille vasta yhteiskunnallinen aktivoituminen toi kokemuksen opintojen mielekkyydestä. Heille tärkeintä oli maailman kärsimyksen ja hädän lievittäminen. Monet odottivat tiedekunnalta oman hengenelämän ohjausta ja tukea, mutta pettyivät, kun eivät sitä saaneet. Opintojen myötä tapahtunut elinympäristön ja elämäntavan muutos sekä uudet sosiaaliset suhteet ja vaikutteet vaativat opiskelijalta sopeutumista ja vaikuttivat osaltaan hänen kokemuksiinsa opintojen mielekkyydestä. Tulevan työelämän haasteet synnyttivät opiskelijoissa epävarmuutta. He tunsivat saaneensa tarvitsemansa teoriatiedon, mutta eivät riittävää ohjausta sen käytäntöön soveltamisessa. Omakohtaisen teologisen synteesin puute aiheutti pelkoa papin työhön menemisestä. Toisaalta epätietoisuus uudisti kirkkoa. Kun opiskelijalla ei ollut valmista papin muottia, hän pystyi muokkaamaan pappeudesta itsensä ja ympäröivän yhteiskunnan näköistä. Uudet ajatukset ja ideat siirtyivät pappien mukana kirkon käytänteisiin uudistaen niiden toimintaa. Mielekkäimpinä opintonsa kokivat niihin avoimin mielin suhtautuneet. Ennakko-odotusten puuttuessa he pystyivät kyseenalaistamaan ja muuttamaan ajatteluaan ja käsityksiään sekä löytämään opinnoilleen kiinnostavan sisällön. Kirjoituksissa tunnustettiin yliopisto- ja kirkon teologian riippuvuussuhde, mutta niiden yhteen sovittaminen koettiin hankalaksi. Näkemyserot liittyivät usein siihen, miten teologian tuli huomioida kirkon tarpeet ja odotukset. Ongelmana oli, että tiedekunnan oli yhtäältä harjoitettava vapaata ja riippumatonta tieteellistä tutkimusta, toisaalta koulutettava kirkolle sen oppia tunnustavia työntekijöitä. Vastakkainasettelu näkyi siten, että osa kirjoittajista piti tiedekuntaa pelkkänä pappienkoulutuslaitoksena, osa taas ammattikouluna, joka ei valmistanut mihinkään virkaan. Opiskelijoiden keskuudessa vallitsi lisäksi epätietoisuus siitä, täyttikö tiedekunnan opetus kaikkia niitä vaatimuksia, joita kirkko tulevilta sananjulistajiltaan edellytti. Papiksi kasvaminen ja spiritualiteetin kehittyminen oli teologin koko persoonaa koskettava ja muokkaava tiedollinen ja hengellinen prosessi. Siksi oli kirjoittajien mukaan kohtalokasta, että tiedekunta ja kirkko jättivät opiskelijan yksin pohtimaan omaa eksistenssiä, pappeutta ja spiritualiteettia koskevia kysymyksiä. Hengellisyyttään hoitaakseen opiskelijoiden oli hakeuduttava erilaisiin ryhmiin, jotka tarjosivat turvaa ja henkisen kodin, mutta saattoivat toisaalta painostaa ”oikeaan ajatteluun”. Kirjoittajien mielestä oli tiedekunnan ja kirkon tehtävä järjestää opiskelijoille sielunhoitoa sekä hengellistä tukea ja ohjausta.

Pro gradu –tutkielmassani selvitin, minkälaisen kuvan pastorin rouva Anni Sipilän (1883–1963) vuosina 1919–1936 kirjoittamat kirjeet antoivat hänen arjestaan sekä pappilan aatemaailmasta. Selvitin kirjeiden avulla, minkälaisista tehtävistä hänen elämäntyönsä muodostui, miten hän suhtautui töihinsä sekä minkä kaikista tehtävistään hän koki itselleen tärkeimpänä. Lisäksi perehdyin Anni Sipilän ja hänen miehensä aatemaailmaan sekä sen taustalla oleviin asioihin ja ilmiöihin. Selvitin myös, minkälainen muutos Anni Sipilän ajattelussa ja toiminnassa tapahtui hänen jäätyään leskeksi. Jaoin tutkimukseni temaattisesti. Tutkimukseni ensimmäinen osa käsittelee papin rouvan arkea kodin piirissä, toinen hänen seurakunnallisia tehtäviään ja kolmas pappilan aatemaailmaa sekä Anni Sipilän uskonnollisuutta. Tärkein lähdemateriaalini oli 103 Anni Sipilän sukulaisilleen kirjoittamaa kirjettä. Lisälähteinä käytin hänen muun muassa hänen lastensa epävirallisia muistelmia sekä Anni Sipilän sukulaisten kirjeenvaihtoa. Tutkimuksessani selvisi, että Anni Sipilän työmäärä papin rouvana ja suuren perheen äitinä mittava. Hänen tehtävänään oli vastata lähes omavaraisen pappilan kotitaloudesta, lasten kasvatuksesta ja vaatetuksesta sekä pappilassa jatkuvasti käyneiden vieraiden kestitsemisestä. Lisäksi hän toimi maatilan emäntänä, sillä hänen miehensä tahtoi seurakuntatyönsä ohella myös viljellä pappilan maita. Seurakunnassa Anni Sipilä toimi myös pyhäkoulun opettajana, diakoniatyöntekijänä sekä kanttorina ja kuoronjohtajana. Tärkeimmäksi työkseen hän kuitenkin koki perheen äitinä sekä miehensä tukena toimimisen. Anni Sipilä oli fennomaanisen perinteen kasvatti, joka uskoi yhtenäiseen suomalaiseen kansaan. Hän kannatti aitosuomalaisuutta, raittiutta sekä vastusti kiivaasti kommunismia. Nämä aatteet veivät hänet lopulta Isänmaallisen Kansaliikkeen aktiiviseksi jäseneksi. Anni Sipilän elämänasennetta määritteli syvä uskonnollinen vakaumus, joka oli perua jo hänen lapsuudenkodistaan.

Pro gradu -tutkielmassani selvitän, kuinka Linköpingin piispasta Nils Hermanssonista rakennettiin pyhimystä. Nilsin kanonisaatioprosessi avattiin Konstanzin kirkolliskokouksessa vuonna 1416, vain parikymmentä vuotta piispan kuoleman jälkeen. Nils onkin nähtävä aikalaispyhimyksenä (engl. recent t. contemporary saint). Aikalaispyhimyksellä tarkoitetaan pyhimystä, jonka kultti syntyi nopeasti tämän kuoleman jälkeen. Kun tällaisesta pyhimyksestä alettiin laatia elämäkertaa, oli edelleen elossa pyhimyksen kohdanneita ihmisiä. Hagiografioiden laatijoilla ei näin ollut yhtä vapaat kädet pyhimysmäisyyden kuvaukseen kuin aiemmin, kun pyhimykset olivat olleet jopa monia satoja vuosia aiemmin eläneitä henkilöitä. Tutkimukseni tärkeimmät lähteet ovat Nilsistä kertovat pyhimystekstit ja Svenskt Diplomatariumin Nilsiä koskevat asiakirjat ja kirjeet. Pyhimyselämäkerta (De Vita Sancti Nicholai) ja ihmekokoelma (De miraculis S. Nicholai) ovat kopio paavinistuimelle vuonna 1414 lähetetyistä teksteistä. Kanonisaatioprosessi on Nilsin kanonisointia varten laadittu teksti, johon konsiili oli laatinut Nilsin elämästä ja ihmeistä lyhyet kappaleet, joiden pohjalta vuonna 1417 kuultiin todistajia Ruotsissa. Asiakirjalähteet taas ovat Nilsin elinajalta ja monia hänen itsensäkin laatimia kirjeitä on säilynyt. Lähteiden kautta on mahdollista tarkastella sekä Nilsistä muodostettua pyhimyskuvaa että saada välähdyksiä siitä, miten Nils todella toimi elinaikanaan. Näin tutkimuskysymyksetkin muotoutuvat kahden kokonaisuuden kautta: Yhtäältä kysyn, millainen pyhimyskuva Nils Hermanssonista välittyy hagiografisten tekstien perusteella ja millaiset puolet korostuivat, kun Nils yritettiin esittää mahdollisimman pyhimyksellisessä valossa. Toisaalta tarkastelen myös, millaisena Nils Hermansson näyttäytyy kirje- ja asiakirjalähteissä ja miten nämä tekstit vertautuvat hagiografisiin lähteisiin. Nils Hermanssonista kertovissa pyhimysteksteissä tulevat esiin sekä perinteiset pyhimyksille kuuluneet piirteet että hänen luonteensa aikalaispyhimyksenä. Asiakirja- ja kirjelähteet osoittavat, että perusteet Nilsin kanonisoinnille nousivat vahvasti todellisista historiallisista tapahtumista. Kuitenkin pyrkimyksessä saada Nils kanonisoiduksi oli tarpeen korostaa joitakin piirteitä ja häivyttää toisia. Pyhimysteksteille tyypillisiä piirteitä hyödynnettiin erityisesti kertomuksissa Nilsin lapsuudesta ja kuvattaessa hänen askeettista elämäntyyliään. Myös ihmekertomuksissa Nils näyttäytyy varsin tyypillisenä ruotsalaisena pyhimyksenä. Värikkäimmillään ja runsassanaisimmillaan elämäkerta ja kanonisaatioprosessi olivat, kun niissä kerrottiin tilanteista, joissa Nils nousi vastustamaan kirkkoa uhkaavia vallanpitäjiä. Nils kuvattiin rohkeana, miehekkäänä ja marttyyriuteen valmiina hurskaana piispana. Nilsin nousu vallanpitäjiä vastaan näkyy myös kirjemateriaalissa ja vaikuttaakin siltä, että hagiografiset lähteet ovat huomattavan yhdensuuntaisia asiakirjalähteistön kanssa. Joitakin piirteitä oli kuitenkin tarpeen häivyttää. Vastikään kanonisoitu Birgitta oli Linköpingin hiippakunnan ykköspyhimys ja Nils oli ollut läheinen hänen perheensä kanssa ja ajanut voimakkaasti Birgitan kanonisointia. Nilsin kanonisaatioprosessissa haluttiin kuitenkin luoda hiippakunnan entisestä piispasta itsenäistä pyhimystä, joten varsinkin Birgitan varjoa pyrittiin kaventamaan. Hurskas, hyveellinen ja miehekäs olivat ominaisuuksia, joiden varaan Nils Hermanssonin pyhimyskuvaa rakennettiin, vaikka hänen virallinen kanonisointinsa jäikin reformaation jalkoihin.