Browsing by master's degree program "Teologian ja uskonnontutkimuksen maisteriohjelma"

Häpeää koskevalla moraalifilosofialla on pitkät juuret. Usein sen piirissä toteutunut keskustelu on keskittynyt tarkastelemaan häpeän moraalisuutta siitä taustaoletuksesta käsin, jonka mukaan ollakseen moraalisesti merkityksellinen, häpeän tulisi kummuta moraalisen toimijan autonomisesta arvo -ja normijärjestelmästä. Siten käsitteet heteronominen ja autonominen ovat keskeisiä häpeää koskevassa moraalifilosofisessa keskustelussa. Niillä viitataan häpeän moraaliseen asemaan, eli siihen seuraako häpeä toimijan omista arvoista, ihanteista tai muista moraalistandardeista (autonomia) vai seuraako se toisten ihmisten mielipiteistä (heteronomia), mutta toisaalta niillä viitataan myös häpeän luonteeseen eli onko se sosiaalinen vai henkilökohtainen emootio. Jos häpeä osoittautuisi heteronomiseksi emootioksi, se tarkoittaisi tästä taustaoletuksesta käsin suoraan, että häpeä ei ole moraalisesti merkityksellinen. Tutkielman aihe on häpeän moraalisuutta koskevan moraalifilosofisen keskustelun kannalta merkityksellinen: keskustelu on ollut hyvin pitkälti dikotomisesti orientoitunutta, millä tarkoitan sitä, että keskustelun lähtökohtana on ollut asetelma, jonka mukaan häpeä on joko, heteronominen emootio tai autonominen emootio. Jossain mielessä häpeää niin autonomisena kuin heteronomisena emootiona puolustavat filosofit ovat pyrkineetkin ratkaisemaan tätä kuilua sosiaalisten ja yksityisten häpeäkokemusten välillä selittäen henkilökohtaisemmat häpeäkokemukset sosiaalisiksi, tai sosiaaliset häpeäkokemukset tosiasiassa toimijan henkilökohtaisesta arvojärjestelmästä kumpuaviksi. On toki filosofeja, jotka ovat pyrkineet yhdistämään häpeän heteronomisuuden ja autonomisuuden nojautumatta vain toiseen kantaan, ja esimerkiksi keskittyneet ratkaisuissaan mekanismiin, jonka kautta sosiaalisesta häpeästä (heteronominen) tulee henkilökohtaista (autonominen). Tutkielmassani tarkastelen viiden eri filosofin eli Cheshire Calhounin, Julien Deonnan, Raffaele Rodrigon, Fabrice Teronin ja Fredrik Westerlundin käsityksiä häpeän moraalisuudesta, autonomisuudesta ja heteronomisuudesta. Tutkielmassani otan siis selvää, onko häpeä heidän mukaansa moraalinen emootio, ja jos se on, miksi on. Tämän lisäksi kysyn, onko heidän mukaansa olemassa myös muutakin kuin moraalista häpeää. Kysyn myös, onko häpeä heidän mielestään autonominen vai heteronominen emootio ja miksi. Tarkastelen heidän näkemyksiään filosofisen analyysin menetelmällä. Kiinnitän siis huomiota käsitteiden, argumenttien ja niiden taustalla olevien oletusten analyysiin.

Lääketieteen kehityksestä parantuneen terveydenhuollon ja yleisen hygieniatietoisuuden myötä kuolleisuuden taso laskee maailmanlaajuisesti. Tämän vaikutuksesta valtaosa ihmisistä saa elää pitkän ja täyden elämän. Vuoden 2050 ennustuksena on, että yli 82:n maan väestöstä 20 prosenttia on kronologisesti iäkkäitä. Samalle vuodelle arvioidaan, että yli 65-vuotiaita on 2 biljoonaa henkeä koko maailman mittakaavassa. Länsimaissa elinajan kasvu on ollut reilu 150 vuotta noususuhteessa. Suomessakin tähän kiitoon ollaan päästy viime vuosisadan alusta lähtien, mikä näyttäytyy elinajanodotteen lähes kaksinkertaistumisena. Vuoden 2050 arvion mukaan tapahtuu yli 2,5-kertaistuminen 80-vuotiaissa suomalaisissa. Tässä tutkielmassa tarkastelen, mitä jatkuvasta eliniän pidentämisestä väistämättä seuraa yksilön terveydentilan kannalta. Tutkielman metodina on monista tekstianalyyttisista menetelmistä koostuva systemaattinen analyysi, jossa työskennellään käsitteiden, niiden järjestelmien sekä näiden muodostamien suhteiden parissa. Tässä tutkielmassa analysoin vanhuuden, ikääntymisen, kuoleman ja hauraus-raihnausoireyhtymän eli gerastenian käsitteitä käyttämällä aineistona niitä käsittelevää kirjallisuutta. Tutkielman aineiston pohjalta käy ilmi, että pitkä elämä on nähty päämääränä, jota on kannattanut tavoitella. Terveyttä ja toimintakykyä on arvostettu siinä määrin, että näiden edellytyksiä parannetaan jatkuvasti. Elinolojen kohentuessa ihmiset elävät pidempään, koska he eivät kuole aiempaan tapaan sairauksiin tai tapaturmaisesti. Viime vuosisadalta lähtien – antibioottien ja teho-osastojen lisääntymisen myötä – lääketieteen avulla ollaan pystytty ehkäisemään tautikuolemia, vammautumisia sekä myöhentämään kuoleman saapumisen ajankohtaa. Tämä kehityskulku on johtanut siihen, että iäkkäät haurastuvat vähitellen. Huomasin tässä olevan ristiriidan, missä toimintakyvyn parantamisyritykset ovat johtaneet toimintakyvyn alenemiseen. Raihnaantumisen kautta tapahtuva kuolema tuo tullessaan mykät rivit kuolemaa odottavia ikäihmisiä. Kuten yhdysvaltalaisten professorien Hayflickin ja Moorheadin kokeiden tulokset ovat havainnollistaneet, ainoa vaihtoehto vanhuuteen kuolemiselle on syöpään kuoleminen. Näin ollen esiin nostamaani ristiriitaa ei voi sovittaa, koska kukaan ei voi välttää väistämätöntä kuolemaa tapahtumasta. Lääketieteelliset hoidot ovat kehittyneet siihen pisteeseen, ettei iäkkään poismenolle välttämättä löydy täsmällistä tautidiagnoosia, ja tällöin hauraus-raihnausoireyhtymä tulee kuvaan. Haurausraihnaus-oireyhtymä eli gerastenia on etenevä oireyhtymä, johon sairastuneilla on tiedossa alati huonontuvaa terveyttä elinjärjestelmien ollessa alttiita hämmentävän nopealle romahdukselle pienestäkin uudesta stressiä synnyttävästä asiasta. Oireyhtymän ytimekäs kuvaus on sen prosessimaisesti rapistuttava luonne, jonka myötä iäkäs kokonaisuudessaan haurastuu tavallista nopeammin. Tämä hauras terveydentila on otollinen kasvualustaksi eri sairauksille ja muille haittatekijöille, jonka lisäksi se pahentaa sairauksia ja hidastaa niistä toipumista. Uusliberalismia huokuvassa suomalaisen hoivapolitiikan asiakirjoissa korostetaan valistuksen arvojen mukaisesti aktiivista, autonomista, toimintakykyistä ja tuottavaa ihmistä, mikä saa aikaan hauraiden iäkkäiden, mutta myös väistämättömän kuoleman jäämisen syrjään. Yksilöä korostavassa kulttuurissa toimintakyvyn heikentymistä ilmentävät ihmiset ovat menettäneet yhteiskunnassa arvostetut arvot, mikä heijastuu ikääntyneiden arvostukseen ja vanhuuden tavoittelemattomuuteen. Rakennemuutos on tuonut tullessaan laitoshoivan alasajon ja kotona tapahtuvan hoidon korotuksen. Kotona sinnittelevien, alati huonokuntoisimpien iäkkäiden määrän enentyessä, kuolema näyttää palaavan takaisin kotien seinien sisälle.

Tutkimukseni käsittelee Filosofian ja teologian tohtori Uuras Saarnivaaran (1908−1998) suhtautumista kommunismiin aatteena. Saarnivaara oli omana aikanaan kiistelty hahmo. Hän oli paitsi kansainvälisesti tunnettu Luther-tutkija myös herätyssaarnaaja ja liberaaliteologian kriitikko. Tutkimukseni kohteena on kuusi teosta, jotka hän kirjoitti vuosien 1960 ja 1977 välillä sekä hänen kirjoituksensa Herää Valvomaan-lehteen, Uusi Tie-lehteen ja Raamatun Ystävä-lehteen. Kolme keskeistä tutkimuskysymystäni ovat: 1. Miten Saarnivaara suhtautui kommunismiin aatteena? 2. Miten hänen suhtautumisensa tuli esille hänen kirjoissaan ja kirjoituksissaan? 3. Miten hänen kannanottoihinsa suhtauduttiin Suomessa? Tutkimukseni aikarajaus pohjaa Saarnivaaran kirjoittamien kirjojen ilmestymisvuosiin tutkimukseni aihepiiristä. Ensimmäinen käyttämäni teos julkaistiin 1960 ja viimeisin 1977. Tutkimuksessani kartoitan myös mitkä taustatekijät, jotka saattoivat vaikuttaa Saarnivaaran näkemyksien syntyyn. Siksi toisen pääluvun teemana ovat Saarnivaaran suhteet amerikkalaiseen antikommunismiin ja fundamentalismiin. Tutkimusmenetelmäni on sisällönanalyysi. Lähestyn tekstejä kriittisellä otteella ja huomioin niiden historiallisen kontekstin. Lähteistä etsin suoria kannanottoja liittyen kommunismiin, kylmän sodan aikaisiin poliittisiin kysymyksiin ja kirkkopolitiikkaan. Etsin lähteistä myös Saarnivaaran perusteluja kannoilleen. Johtopäätöksiä tehdessäni otan huomioon myös Saarnivaaran oman henkilöhistorian ja hänen saamansa teologiset vaikutteet sekä kylmän sodan aikaisen historiallisen kontekstin. Saarnivaaran saamat teologiset vaikutteet, ensin Suomessa ja myöhemmin Yhdysvalloissa, saivat hänet vakuuttumaan kommunismin Jumalan tahdon vastaisuudesta ja sen jopa antikristillisestä luonteesta. Saarnivaaralle kysymys kommunismista liittyi nimenomaan hengellisiin eikä niinkään poliittisiin kysymyksiin. Saarnivaara ei liittynyt missään vaiheessa mihinkään oikeistolaiseen poliittiseen järjestöön, ei Suomessa eikä Yhdysvalloissa, vaikka hänellä olikin läheiset suhteet amerikkalaiseen kylmän sodan aikaiseen fundamentalistiseen kommunismin vastaiseen ICCC-järjestöön ja sen johtajaan Carl McIntireen. Carl McIntire oli jyrkkä antikommunisti, johon jopa FBI suhtautui varauksella. Tutkimukseni perusteella Saarnivaaraa voidaan pitää antikommunistina. Hänen antikommunistisuutensa pohjautui hengelliseen näkemykseen, ei niinkään poliittiseen vakaumukseen. Omana aikanaan hänen näkemyksensä sai kannatusta pääasiassa viidennen herätysliikkeen parissa. Kärkevyydestään huolimatta hänen kommunisminvastaiset näkemyksensä eivät aiheuttaneet juurikaan julkista keskustelua. Suomen evankelisluterilaisen kirkon julkiset kannanotot suhteessa kommunismiin ja Neuvostoliittoon tai kommunistisissa maissa tapahtuneisiin kristittyjen vainoihin olivat hyvin vähäisiä ja pidättyväisiä. Saarnivaara olikin rohkean ja suoran julkisen kritiikkinsä kanssa Suomessa harvoja poikkeuksia.

Tämän opinnäytetyön tehtävänä on tutkia HelsinkiMission tukihenkilötoimintaan osallistuvien iäkkäiden henkilöiden (seniorit) subjektiivista hyvinvointia. Tähän tutkimustehtävään vastataan kahden alakysymyksen kautta: 1) Mitkä tekijät edistävät ja rajoittavat senioreiden subjektiivista hyvinvointia. 2) Mitkä heidän kokemuksensa ovat HelsinkiMission tukihenkilötoiminnasta. Tutkimuksen aineisto on kerätty viidestä henkilökohtaisesta teemahaastattelusta HelsinkiMission tukihenkilötoimintaan osallistuvilta senioreilta. Tutkimukseni on laadullista tutkimusta eikä pyri tulosten yleistettävyyteen, vaan pyrkii tuomaan esille senioreiden oman äänen heidän arkensa hyvinvoinnin kokemuksesta. Kerätty aineisto on analysoitu teemoittelemalla. Analyysin tuloksena aineistosta löytyi neljä teemaa: merkityksellisyys, kohtaaminen, rajoite ja apukeino. Näiden neljän teeman keskinäiset suhteet ilmenevät kahtena parina. Kohtaamisen teema toimii merkityksellisyyden mahdollistajana ja merkityksellisyys tuottaa hyvinvointia; rajoitteen teema toimii hyvinvoinnin esteenä ja apukeino vähentää rajoitteen vaikutusta. Ensimmäinen tutkimuskysymys saa vastauksen tutkimuksen kaikissa neljässä tuloksessa. Toinen tutkimuskysymys saa vastauksen ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa tuloksessa. Tutkimuksen keskeisimmät tulokset: 1) Vastavuoroisten merkityksellisten kohtaamisten, kuten HelsinkiMission tukihenkilötoiminnan tärkeys senioreiden subjektiivisen hyvinvoinnin edistäjänä ja kohtaamisten puuttuminen hyvinvointia rajoittavana tekijänä. 2) Vapaaehtoistoiminnan, kuten HelsinkiMission erityisluonne ohittaa kohtaamisia rajoittavia tekijöitä, edistäen senioreiden subjektiivista hyvinvointia. 3) Perheen ja ystävyyssuhteiden, kuten HelsinkiMission tukihenkilötoiminnan merkityksellisyys senioreiden subjektiivisen hyvinvoinnin edistäjänä. Hankaluudet perheyhteyksissä ja ystävyyssuhteissa tai niiden puuttuminen rajoittaa senioreiden subjektiivista hyvinvointia. 4) Tutkimuksen teemat ovat yhteneviä Allardtin teorian kolmen perusluokan kanssa. Allardtin teoriasta puuttuu kuitenkin uskonto hyvinvoinnin osa-alueena. Uskonto esiintyy aineistossa hyvinvointia edistävänä tekijänä.

Tarkastelen tutkimuksessa Hengellisen kuukauslehden kirjaesittelyitä vuosina 1888–1908. Aloitan lehtien tarkastelun lehden perustamisesta eli vuodesta 1888 ja jatkan sitä vuoteen 1908, jolloin niin sanottu Malmivaaran kausi loppui. Malmivaaran kaudella tarkoitan Malmivaaran ehdotonta päätösvaltaa Hengellisen kuukauslehden sisältöön vuosina 1888–1908. Malmivaaran kauden katsotaan päättyneen vuonna 1908 toimituksen laajentuessa. Malmivaaran vaikutus lehdessä näkyi kuitenkin hänen kuolemaansa saakka. Jaoin tutkittavan ajan kolmeen eri mittaiseen ajanjaksoon, 1888–1892, 1893–1898 ja 1899–1908. Ensimmäinen ajanjakso käsitti ajan, jolloin Malmivaara vastasi yksin lehden kirjallisuusosuudesta yhtä kirja-arvostelua lukuun ottamatta. Toisella ajanjaksolla 1893–1898 lehden toimitus sekä kirjojen ja kirja-arvioitsijoiden määrä kasvoi huomattavasti. Kolmas ajanjakso käsittää ajallisesti ensimmäisen sortokauden ja toisen sortokauden alkamisen. Tarkastelen tutkimuksessa kirjaesittelyjen esiintymismäärää, niiden kirjoittajia sekä arvostelujen sisältöä ja niiden mahdollista merkitystä herännäisyydelle. Tutkin aineistoa laskemalla lehdessä esiintyvät kirja-arvostelut ja vertaan niiden määrää lehden muihin kirjoituksiin. Erottelen esitellyt kirjat kotimaisiin ja suomeksi käännettyihin ulkomaisiin teoksiin, jotta saan niiden verrannollisen määrän. Mekaanisen työskentelyn lisäksi analysoin kirja-arvostelujen sisältöä ja liitän niissä esiintyvät ajankohtaiset aiheet historialliseen kontekstiin. Analysoin myös, minkä takia kirjaesittelyiden määrät vaihtelivat vuosittain. Selvitän, ketkä kirja-arvosteluja kirjoittivat ja millaisia kirjoja he arvioivat. Vuosien 1888–1908 aikana Hengellisen kuukauslehden kirjallisuuspalstalla arvioitiin yhteensä 151 kirjaa. Näiden kahdenkymmenen vuoden ajalla kirjaesittelyiden osuus oli kymmenen prosenttia lehden sisällöstä. Kotimaisen kirjallisuuden osuus oli 58 prosenttia ja ulkomaisen 42 prosenttia. Eniten esittelyjä kirjoitettiin hartauskirjoista, mutta myös muuta kirjallisuutta esiteltiin. Malmivaaran osuus arvostelluista kirjoista oli 87 prosenttia, jolloin muiden osuudeksi jäi ainoastaan 13 prosenttia. Tämän vuoksi tutkimuksestani tuli lähinnä Malmivaaraa ja hänen arvioimiaan kirjoja tarkasteleva tutkielma. Tarkoitukseni on selvittää, millaisia kirjoja ja teemoja kirjallisuuspalstalla käsiteltiin. Lisäksi pohdin, miten esittelyiden avulla pyrittiin vaikuttamaan heränneiden lukutottumuksiin. Kiinnitän myös huomiota siihen, miten toimituksen suhtautuminen kirjallisuuteen muuttui kahdenkymmenen vuoden aikana. Hartauskirjallisuus koettiin selkeästi tärkeimmäksi kirjallisuuden lajiksi koko Malmivaaran kauden aikana. Kirja-arvostelut keskittyivät lehden ensimmäisinä vuosina kulttuuris-poliittisiin kysymyksiin, kun taas 1800-luvun lopusta alkaen niissä nousivat vahvemmin esille yhteiskunnallis-poliittiset kysymykset. Suhtautuminen muihin uskonnollisiin liikkeisiin muuttui myös sallivammaksi vuosituhannen vaihteessa.

Tarkastelun kohteena ovat mielenterveyden ja henkisyyden tai New Agen välille rakennettavat rajanvedot kehityspsykologi Pehr Granqvistin kehittämässä henkisyyden kiintymyssuhdeteoreettisessa selitysmallissa. Työn pääkysymyksenä selvitetään sitä, miten New Agen ja mielenterveyden välistä suhdetta rakennetaan Granqvistin kiintymyssuhdeteoreettisessa mallissa. Tätä analysoidaan tarkemmin kahden alakysymysten avulla: 1. Mikä tai millainen New Agen kategorian merkitys on kiintymyssuhdeteoreettisessa mielenterveysdiskurssissa? 2. Miten dissosiaation käsitettä käytetään ja millaisia merkityksiä sen käyttötavoilla luodaan ja välitetään? Puran tutkimuskysymyksiä yhdistellen metodologiassani Norman Fairclough’n kehittämää kahta diskurssianalyyttistä lähestymistapaa eli kriittistä dialektis-relationaalista diskurssianalyysiä sekä sosiaalisen muutoksen analyysiin tarkoitettua tekstuaalista diskurssianalyysiä. Fairclough’n mallit ovat myös työni laaja teoreettinen viitekehys, johon yhdistyvät myös diskursiivisen uskonnontutkimuksen teoriatausta paikantuen New Agen ja uskonnollisen tai henkisen kokemuksen rakentamisen prosesseihin sekä terveyssosiologiset selitysmallit mielenterveyden ja psykopatologian muodostumisesta sosiaalisessa todellisuudessa. Aineistona on kaksi lukua Granqvistin akateemisesta monografiasta Attachment in Religion and Spirituality: a Wider View (2020) eli luvut 7: Religion as Attachment in Relation to Mental Health ja 8: Altered Spiritual States, Dissociation, and Attachment Disorganization. Yhteensä ne ovat 50 sivua pitkiä. Keskeisimpänä löydöksenä hahmottuu New Agen ja dissosiaation normalisoinnin ja uudelleen kontekstualisoinnin prosessi. Tämä tarkoittaa näiden merkityssisällön kääntämistä mielenterveyden kannalta arvotettuna normaaliksi tai positiiviseksi eli selviytymistä palvelevaksi. Normalisoinnissa ja uudelleen kontekstualisoinnissa New Age ”puhdistetaan” psykopatologiaan yhdistettävästä jäsentymättömän kiintymyssuhteen merkityssisällöstä liittämällä se henkisen vallankumouksen diskurssijärjestykseen eli turvattoman psykologisen kehitystaustan sijaan voimakkaammin nykyaikaisia yhteiskuntia luonnehtivaan henkisen kentän vallankumoukseen, joka käsitteellistetään väestötasolla suosiotaan kasvattavana suuntauksena. Samalla dissosiaation normalisoinnin prosessi mahdollistuu, kun se liitetään osaksi New Age-henkisyyden kenttää eli diskurssijärjestystä sille ominaisena kokemustyyppinä henkisen kokemuksen diskurssissa. Prosessi etenee psykopatologisoinnin diskurssijärjestyksestä eli trauman ja kriisin diskurssijärjestyksistä kohti normalisointia, joka rakennetaan mikrotasolla henkisen kokemuksen ja makrotasolla henkisen vallankumouksen diskurssijärjestyksissä. Uskontotieteellisesti erityisen relevanttia on havainto siitä, että aineisto kuvastaa näytteenomaisesti sitä, että New Age- liike ja dissosiaatio voidaan normalisoida kehityspsykologisista traumaan viittaavista merkityssisällöistään psykologian alan teorianmuodostuksessa silloin, kun ne liitetään henkisyysdiskursseihin.

Maisterintutkielmassani tarkastelen Luukkaan evankeliumin ja Jaakobin protoevankeliumin lapsettomuuskertomuksia. Lapsettomuuskertomus Luukkaan evankeliumissa (1:5–80) kertoo Elisabetista ja Sakariaasta, Johannes Kastajan vanhemmista, ja Jaakobin protoevankeliumissa (seuraamani lukujaottelun mukaisesti luvut 1–6) Annasta ja Joakimista, Jeesuksen Maria-äidin vanhemmista. Luukkaan evankeliumi kuuluu Uuden testamentin kaanoniin, ja Jaakobin protoevankeliumi on Uuden testamentin apokryfikirja, jonka arvioidaan syntyneen toisen vuosisadan jälkipuoliskolla. Tutkielmassani tarkastelen sitä, miten lapsettomuutta ja tekstien lapsettomia henkilöitä kuvataan. Tarkastelen sitä, mitä lapsettomuuden syynä pidetään ja miten muiden henkilöiden kerrotaan suhtautuvan näihin lapsettomiin henkilöihin. Työssäni kysyn, liittyykö lapsettomuuteen häpeää. Metodejani ovat sosiaalitieteellinen raamatuntutkimus sekä historiallis-kriittiset metodit. Tarkastelen tekstejä valmiina kokonaisuuksina niiden kirjoitusajankohtaa vasten. Vertaan lapsettomuuskertomuksia siihen, mitä ajan sosiaalisesta kulttuurista, perheestä ja sukupuolirooleista tiedetään, ja vertailen lapsettomuuskertomuksia myös toisiinsa. Teksteistä selviää, että kuten antiikin Välimeren ympäristössä yleisesti ajateltiin, niissä lapsettomuutta pidetään naisesta johtuvana. Kummassakaan lapsettomuuskertomuksessa Annan tai Elisabetin lapsettomuutta ei pidetä Jumalan rangaistuksena pahoista teoista, mutta ajan käsitys tästä heijastuu Jaakobin protoevankeliumissa. Molemmissa teksteissä korostuu Jumalan aktiivinen rooli hedelmälliseksi tekemisessä: Jumala avaa ja sulkee kohdut. Tutkielmassani käy ilmi, että teksteissä lapsettomuus altistaa siitä kärsineet naiset muiden pilkalle ja halveksunnalle, ja se saattaa naiset haavoittuvaan asemaan. Häpeä saa teksteissä lapsettomat piiloutumaan ja vetäytymään sosiaalisista suhteista. Lasten synnyttyä ihmiset kuitenkin kokoontuvat iloitsemaan syntyneistä lapsista, ja Anna ja Elisabet kiittävät Jumalaa siitä, että he ovat päässet pois muiden halveksunnasta. Naishahmot sopivat hyvin ajan kulttuuriin ja sosiaaliseen kontekstiin. Tarkastelemani tekstit ovat hyvin yhteneväisiä. Tekstit eroavat kuitenkin esimerkiksi tunnekuvailuissa: Jaakobin protoevankeliumissa tunteet korostuvat Luukkaan evankeliumin lapsettomuuskertomusta enemmän. Molemmissa teksteissä on yhteneväisyyksiä Vanhan testamentin lapsettomuuskertomusten kanssa, etenkin Ensimmäisen Mooseksen kirjan Saaran ja Abrahamin tarinan kanssa. Molempien kertomusten lopussa naiset pääsevät vihdoin täyttämään sen roolin, jota aikana pidettiin naiselle erityisen tärkeänä: heistä tulee äitejä.

Tässä tutkielmassa tarkastelen Justinos Marttyyrin uskoa tuhatvuotiseen valtakuntaan tämän Dialogi Tryfonin kanssa -teoksen luvuissa 80–81. Pyrin selvittämään, perustuvatko Justinoksen millennium-käsitykset pääosin Ilmestyskirjan lukuun 20, vai juontuuko tämän argumentaatio laajemmasta eri traditioiden kokonaisuuksista. Sikäli kuin se on mahdollista, tarkastelen myös näiden lähteiden luonnetta. Justinoksen viittaa erityisesti Hesekieliin, Jesajaan ja ”muihin” profeettoihin millennium-uskon todistusteksteinä, mutta käsittelee tuhatvuotisen Kristuksen valtakunnan teemaa, joka löytyy eksplisiittisesti vain jakeista Ilm. 20:1–10. Luon vertailevan katsauksen Ilmestyskirjan ja Dialogin millennium-tematiikkaan, ja analysoin sekä Justinoksen käyttämistä lähteistä esitettyjä teorioita että Dialogin sisältämiä suoria mainintoja lähteisiin liittyen. Lopuksi analysoin Justinoksen tulkinnalle keskeisen jakeen Ps. 90:4 poikkeavaa lukutapaa ja tulkintaa sekä variantin esiintymistä muissa varhaiskristillisissä kirjoituksissa. Jotta useiden toisistaan eroavien eskatologisten käsitysten vertailu olisi helpompaa, ja jotta tutkimuksessa yleisesti käytössä olevien termien millennialismi, kiliasmi ja millenarismi epämääräisyys ei koituisi ongelmaksi, käytän tutkielmassa niiden sijasta yleistermiä millennium-usko. Tutkielman tuloksista käy ilmi, että Ilmestyskirjan millennium-uskon merkitys Dialogin kuvaukselle on merkittävä, ja teokset ovat kosketuksissa samoihin Vanhan testamentin teksteihin. Ilmestyskirja on Justinokselle todennäköisesti tulkintaa ohjaava ikkuna Hesekielin ja Jesajan profetioihin, mutta tärkeydestään huolimatta vain yksi osa sitä tradition kokonaisuutta, johon Dialogi tukeutuu. Justinoksen keskeinen argumentti millennium-uskonsa puolesta on tämän jakeista Jes. 65:17–25, Ps. 90:4 sekä 1. Moos 5:5 johtama eksegeesi, jonka elementit juontuvat jo juutalaisesta tulkintaperinteestä. Jakeen Ps. 90:4 lainaus esiintyy kohdassa Dial. 81:3 poikkeavassa muodossa ἡμέρα κυρίου ὡς χίλια ἔτη, ja variantti toisintuu vain hyvin pienin muunnoksin myös muissa ensimmäisen ja toisen vuosisadan kristillisissä kirjoituksissa. Psalmin lainaus liittyy kaikissa teoksissa eskatologiaan, mutta sen tukemat tulkinnat eivät ole keskenään yhteneviä, mikä aineiston perusteella viittaa Justinoksen käyttäneen lähteenään kristillistä testimonia-kokoelmaa, joka on sisältänyt Septuagintan lukutavasta osittain poikkeavan psalmin 90 jakeen.

Tässä tutkielmassa tarkastelen ilmastonmuutosviestintää motivoijana. Olen valinnut aineistoksi osan Ilta-Sanomien ilmastonmuutosta käsittelevistä lehtikirjoituksista, aikaväliltä 1.7.-31.10.2018. Tutkielman tavoitteena on selvittää valikoidun aineiston valossa, pyritäänkö ilmastonmuutosviestinnässä motivoimaan kuluttajaa hillintätoimiin vai välinpitämättömyyteen ilmastonmuutoksen suhteen. Tutkielmassa vertaan aineistoani myös aiemmin tehtyjen, länsimaista ilmastonmuutosviestintää koskevien tutkimusten tuloksiin. Esittelen ilmastonmuutoskeskustelun historiaa sekä median roolia ilmastonmuutosviestien tuottajana. Keskustelen aiemmin tehtyä tutkimusta apuna käyttäen median mahdollisuuksista ja sen edustaman viestinnän sekä median tuottamisen heikkouksista suhteessa ilmastonmuutoksesta kertomiseen. Median roolia esittelemällä selvitän, miksi mediaviesteillä vaikuttaminen ei onnistu aina silloinkaan, kun mediaviestiin sisältyvät kaikki vaikuttamisen peruselementit. Määrittelen tutkielmassani motiivien, motivaation ja motivoinnin käsitteet sekä sen, mitä vaikuttaminen on toimintana. Käytän määritelmiä tukenani, kun vastaan siihen, millä tavalla kuluttajan motivaatiota pyritään muuttamaan eli miten siihen vaikutetaan. Näin pystyn analysoimaan tutkielmani aineistoa. Valitsemani aineiston valossa ilmastonmuutosviestinnässä kuluttajaa pyritään pääasiallisesti motivoimaan joko ilmastonmuutoksen hillintätoimiin tai ilmastonmuutoksen huomioimiseen. Vertailu aiemmin tehtyyn tutkimukseen osoitti, että jotkin tekijät ilmastonmuutosviestinnässä ovat pysyneet vuosien mittaan samankaltaisina ja osa on puolestaan muuttunut. Ilmastonmuutoksen aiheuttajat, kuten kohonneet hiilidioksidipäästöt ja ihmisten vaikutus niihin ovat olleet jo aiemmin tutkimuksissa esillä. Omassa aineistossani huomioitiin sen sijaan länsimaalaisen elämäntavan vaikutus ilmastonmuutoksen kiihtymiseen laajemmin kuin aiempien tutkimusten aineistossa. Aineistoni lehtikirjoitukset suosittelivat yhä enenevässä määrin kuluttajalle myös toimia henkilökohtaisten päästöjen pienentämiseksi. Aiempien tutkimusteni tavoin osoitti oma tarkasteluni ilmastonmuutosuutisoinnin olleen syklistä, eli julkaisujen määrä vaihteli kuukausittain.

Tutkielma käsittelee Basileios Suurta, joka on yksi merkittävimmistä teologeista 300-luvulla. Hänellä on valtava kirjallinen tuotanto, joista tutkielman kannalta merkittävimmät ovat hänen esipuheensa ensimmäiseen Psalmiin ja kuuluisa puhe Ad adolescentes. Tutkielmassa tarkastelen erityisesti Basileioksen käsitystä mimesiksestä, jolla on sielua tai tunteita parantava luonne, joka näkyy kolmella tavalla hänen teksteissään: negatiivinen mimesis, positiivinen mimesis ja antiikin kirjallisuuden jäljittelevä ominaisuus suhteessa pyhiin kirjoituksiin. Mimesiksellä on myös kolmitasoinen luonne: se näyttäytyy sekä suoraan että epäsuoraan ja sillä on yhteisöllinen ulottuvuus. Basileioksen käsitys mimesiksestä on olla välineenä hyveeliseen elämään, ja sillä on myös sielun therapeiaan liittyvä ulottuvuus. Ensimmäinen pääluku antaa aatehistoriallisen pohjan Basileioksen mimesis-käsitteelle. Keskityn tässä luvussa antiikin ajan mimesis-käsitteeseen, jota tarkastelen runoudessa ja musiikissa esiintyvän mimesiksen avulla. Antiikin ajan mimesiksellä on muun muassa jäljittelevä, kopioiva tai matkiva luonne sekä sillä on vahva yhteisöllinen ulottuvuus. Toinen pääluku käsittelee varhaiskirkon hymnografiaa, jossa tutkin mimesistä nimenomaan jumalanpalveluskontekstissa. Tässä luvussa otan huomioon askeettien tavan käyttää mimesistä, sillä Basileios on askeettisesti elävä luostarin johtaja. Tämä toinen pääluku osoittaa myös Basileioksen kontekstin yhteisöelämiseen suuntaavaan luonteeseen, jossa on mimeettisiä aineksia. Kolmas pääluku ottaa huomioon antiikin ja varhaiskirkon hymnografian, kun kyseessä on Basileioksen mimesis-käsite, jota tarkastelen hänen esittämän antiikin kirjallisuuden ja musiikin valossa. Mimesiksellä on hyveelliseen elämään ja sielun parantumiseen liittyviä ominaisuuksia Basileioksen ajattelussa.