Browsing by Title

Tarkastelen tutkimuksessani lapsille suunnattujen kuolemaa ja surua käsittelevien kuvakirjojen välittämää kuvaa leikki-ikäisen lapsen kuolemakäsityksestä ja surusta hänen menettäessään läheisen ihmisen. Läheisellä ihmisellä tarkoitan tutkimuksessani lapsen omaa vanhempaa, sisarusta tai isovanhempaa. Tutkimusaineistoni koostuu yhdeksästä lasten kuvakirjasta. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on, millainen kuva lapsen kuolemakäsityksestä annetaan aihetta käsittelevissä lastenkirjoissa. Toisen tutkimuskysymykseni avulla selvitän, millainen kuva lapsen surusta ja sen ilmenemismuodoista annetaan aineistossa. Tutkimuksen taustaosiossa käsittelen muun muassa nykyistä kuolemakäsitystä, lapsen kuolemakäsityksiä ja surureaktioita. Kerron myös kuolema-aiheesta lastenkirjallisuudessa. Tutkimukseni on laadullinen ja aineiston analyysimenetelmänä käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Olen luonut analyysiosioon kaksi osiota, toisen kuolemasta ja toisen surusta. Tutkimustulokseni osoittavat, että analysoimissani lasten surukirjoissa kuvataan niitä piirteitä lasten kuolemakäsityksestä ja surusta, joita tutkimukseni taustaluvuissa käsitellään.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen neljän Intiassa vuosina 1794-1866 vaikuttaneen protestanttisen lähetystyöntekijän aikalaiselämäkertoja. He ovat William Carey (1791l–1834), Michael Wilkinson (1797–1848), Edward Lynch Cotton (1813–1866) ja Alexander Duff (1806–1878). Tutkitut elämäkerrat kuuluvat lähetystyökirjallisuuteen, jota erityisesti evankelikaaliset yhteisöt suosivat. Careyn elämäkerta ilmestyi vuonna 1837, Wilkinsonin vuonna 1858, Cottonin vuonna 1872 ja Duffin vuonna 1879. Menetelmäni oli kuvailla heidän elämänkaartaan ja sen tärkeimpiä tapahtumia kysyen, tuottiko lähetystyö Intiassa heille sellaista elämän tarkoituksellisuutta, josta Viktor Frankl teoriassaan puhuu ja joka on konkreettinen, havaittavissa oleva. Franklin mukaan elämän tarkoitus voi täyttyä luovien arvojen eli tekemisen, elämysarvojen tai asennearvojen kautta. Lisäksi pyrin selvittämään, oliko Raamattu puhutellut heitä nuorina johtaen Intiaan lähtöön ja toimintaan lähetystyössä. Lähetystyön metodit ja suhtautuminen maan kulttuuriin ovat myös tutkimuskysymyksiä. Tutkimani ajanjakso Intiassa alkoi Careyn saapumisesta vuonna 1794 silloin lähetystyökiellossa olevaan maahan ja päättyi Cottonin hukkumiseen Ganges-virtaan vuonna 1866. Careylle Intiasta tuli toinen kotimaa, hän vaikutti siellä 40 vuotta. Wilkinson oli Intiassa 25 vuotta ja Duff yli 30 vuotta. Näin pitkät ajanjaksot kertovat lähetystyön tärkeydestä ja merkityksestä heille. Tosin Duff ja Wilkinson palasivat terveydellisistä syistä välillä kotimaahan. Cotton ehti olla Intiassa vain kahdeksan vuotta. Vanhana Duff palasi Skotlantiin, mutta omisti loppuelämänsäkin Intian lähetystyölle. Lähetystyön metodeihin heistä kolme antoi oman erityispanoksensa, jonka rinnalla jokaisella oli perinteinen saarna ja julistus. Carey nosti kansankieliset Raamatut lähetystyön metodien keskiöön. Wilkinsonin erityispanos oli käännynnäisten taloudelliseen riippumattomuuteen pyrkivän yhteisön perustaminen ja Duffin kristillisen opetuksen lisääminen intialaisten koulutukseen ja englannin kielen sekä länsimaisen tiedon tuominen oleelliseksi osaksi sitä. Cotton tuki näitä pyrkimyksiä, mutta hän oli hallintomies, Kalkutan piispa. He kaikki hyväksyivät britti-imperiumin ja sen oikeutuksen muuttaa Intiaa. He myös brittien tapaan uskoivat suurten muutosten olevan mahdollisia. Varsinkin Carey ja Duff asettivat itselleen epärealistisen suuria velvoitteita, he lähtivät Intiaan pelastamaan miljoonia sieluja kadotukselta. Duff ja Cotton katsoivat, että englannin kielen taito toisi mukanaan brittien hyvät tavat ja moraalin. Carey ja Wilkinson hyväksyivät Intian kansankielet ja käänsivät sille uskonnollisia tekstejä. Careylle kääntämisestä tuli hänen kuolemattoman maineensa perusta, hän työtovereineen teki ja painoi Seramporessa raamatunkäännöksiä 25 kielelle. Intian ihmisiin, historiaan ja kulttuuriin tutkitut lähetystyöntekijät suhtautuivat hieman ristiriitaisesti, mutta paheksuivat näkemiään pakanallisia tapoja ja rituaaleja. Vain Cotton hyväksyi jossain määrin myös aasialaisperäisen sivistyksen. Vieraan kulttuurin kestäminen edellytti elämysarvojen ylläpitämistä. Careylle niitä tuotti botaniikan harrastus ja nuoruuden ammatin, suutarin, askareet, Duffille matkustelu ja tekniset askareet. Cottonia miellyttivät taide-elämykset ja arkkitehtuuri, myös itämainen. Wilkinsonin harrastuksena mainittiin urheilu. Heille kaikille perhepiiri oli tärkeä, vaikka sitä kovin vähän kuvailtiin. Asennearvo eli suhtautuminen kärsimykseen ja onnettomuuksiin, oli heillä aluksi muutokseen pyrkivä. Omaan kuolemaansa he suhtautuivat arvokkaasti ja näkivät itsensä uudessa todellisuudessa. Tutkielman pääkysymykseen Intian lähetystyöstä tarkoituksellisen elämän muotona voidaan vastata, että Careyn, Wilkinsonin ja Duffin elämässä Intian lähetystyö oli sisäistetty uusitestamentillisena lähetyseetoksena ja tuotti heidän elämäänsä vahvan tarkoituksellisuuden. He lähtivät Intiaan pelastamaan sieluja, tuomaan sinne evankeliumin sanomaa. Cottonin suhde lähetystyöhön oli erilainen, muut katsoivat hänen soveltuvan sen hallinnollisiin tehtäviin, Kalkutan piispanistuimelle. Cotton vain suostui tähän.

Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella niitä keinoja, joita Yhteisvastuukeräys on käyttänyt keräysesitteissään houkutellakseen ihmisiä osallistumaan keräykseen. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan käytettyjen keinojen yhteensopivuutta luterilaisen sosiaalietiikan kanssa. Tutkielman näkökulma on eettinen. Tutkittava aineisto on koottu Kirkkopalveluiden arkistosta ja se sisältää Yhteisvastuukeräyksestä vuosittain julkaistut keräysesitteet vuosilta 1959, 1960, 1974 sekä vuodesta 1979 vuoteen 2003. Luterilaisen sosiaalietiikan osalta tutkimuksessa tukeudutaan erityisesti suomalaiseen tutkimustraditioon, jota edustavat Antti Raunio, Tuomo Mannermaa sekä Jaana Hallamaa. Tutkimus on toteutettu referoimalla ja analysoimalla aineistoa sekä erilaisia tekstikokonaisuuksia ja pyrkimällä muodostamaan niiden pohjalta tutkimustehtävän kannalta mielekkäitä temaattisia kokonaisuuksia. Tutkielma sisältää neljä päälukua, joista ensimmäisessä käsitellään Yhteisvastuukeräyksen historiaa. Katsauksen tarkoituksena on esitellä keräyksen taitekohtia, jotka ovat vaikuttaneet sen toimintaan sekä keräysorganisaation diakonisen itseymmärryksen muodostumiseen. Seuraavat kolme päälukua käsittelevät aineiston pohjalta muodostettuja temaattisia kokonaisuuksia. Ensimmäinen kokonaisuus esittelee palkitsemisen yhtenä lahjoittamiseen rohkaisevana motivaatiotekijänä. Tutkimuksessa esitetään, että palkitseminen on osoitus pyrkimyksestä hyödyntää ihmisen luontaista itsekkyyttä. Käyttämällä hyväksi tätä ominaisuutta Yhteivastuukeräys jättää huomioimatta sen, että luterilaisesta näkökulmasta katsottuna sisäinen motivaatio on teon arvioinnin kannalta olennainen tekijä ja moraalin tehtävänä on pyrkiä paljastamaan väärät ja itsekkäät motiivit. Toisaalta palkitseminen näyttää olevan myös vastoin Antti Raunion esittämää tulkintaa kristillisen avustutyön perusteista. Kristillisen avustustyön tulisi pohjautua lahjan-ajatukseen eikä sillä tulisi pyrkiä tavoittelemaan ulkopuolisia päämääriä tai palkintoja. Toinen temaattinen kokonaisuus käsittelee lähimmäisyyttä ja lähimmäisen tarpeisiin vastaamista motivaatioon vaikuttavana tekijänä. Yhteisvastsuukeräyksen esitteissä lähimmäinen on kuvattu kahdella tavalla: avun tarvitsijana ja avun vastaanottajana. Esitystavoilla on pyritty vakuuttamaan lahjoittaja siitä, että apu on tarpeen ja että avun vastaanottaja kykenee hyödyntämään saamansa tuen. Lähimmäinen avun tarvitsijana ja lähimmäisen tarve näyttävät olevan laupiaaseen samarialaiseen liitetyn vertauksen ja Kultaisen säännön mukaan myös luterilaisen tarkestelutavan keskiössä. Toisaalta nykyinen hyvinvointiyhteikunnan malli, jota myös luterilainen sosiaalietiikka korostaa, edellyttää ihmisiltä taloudellista itsenäisyyttä sekä halua toimia tuottavalla tavalla yhteisön hyväksi. Nämä näkökulmat yhdessä näyttävät tukevan Yhteisvastuukeräyksen käyttämää esitystapaa. Kolmas temaattinen kokonaisuus esittelee auttamisen päämääriin ja tavoitteisiin viittavat tavat motivoida lahjoittajaa. Löydetyt keinot jakaantuvat kahteen ryhmään sen mukaan onko niissä pyritty viittaamaan auttamisella konkreettisesti saavutettuihin tuloksiin vai arvoihin. Molemmat lähestymistavat kutsuvat lahjoittajaa vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja köyhyyttä. Lutherin käsitys omaisuudesta, sen käytöstä sekä oppi pelatuksesta, joka on ihmisen omista teoista riippumaton, vaikuttivat yhdessä siihen, että luterilaiseen sosiaalieettiseen ajatteluun voitiin luontevasti yhdistää ajatus köyhyydestä yhteiskunnallisena epäkohtana. Toisaalta valtiolle siirtynyt päävastuu huolehtia köyhistä ja huonompiosaisista, on vaikuttanut kirkon mahdollisuuksiin toimia aktiivisena auttajana. Konkreettisen auttamistyön sijaan kirkon köyhyyden vastainen työ painottuu yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Yhteisvatuukeräyksen esitteissä kantaaottavuuden ja yhteiskunnallisen kritiikin sijaan on panostettu avustustyön konkreettisuuteen ja yksilön vastuuseen ja vaikutusmahdollisuuksiin.

Tutkimuskysymyksenä on selvittää lain ja evankeliumin distinktiota Lutherin kirkkopostilloissa Galatalaiskirjeen selityksen valossa. Lähtökohtana tutkimukselle on Galatalaiskirjeen selityksestä nouseva analyysi lain ja evankeliumin distinktiosta, jonka pohjalta tutkimus etenee Lutherin saarnoissa ilmenevään lain ja evankeliumin väliseen erotukseen. Tutkimuksen päälähteet ovat Lutherin kirkkopostillat sekä hänen Galatalaiskirjeen selitys. Tutkimuksen menetelmänä on systemaattinen analyysi. Galatalaiskirjeen selityksen analyysista nousi kuusi teemaa lain ja evankeliumin distinktiolle: Mooses ja Kristus sekä heidän alkuperä, lain ja evankeliumin sisällöllinen ero, laki ja evankeliumi lupaavat erilaisia asioita, lain ja evankeliumin erilaiset tehtävät, lain ja evankeliumin ero lähteiden välillä sekä Kristuksen esikuva. Tutkimuskysymyksen keskeisimmät tutkimustulokset: Lain ja evankeliumin välinen erotus ilmeni alkuperän suhteen siinä, että Jumala antoi lain Mooseksen kautta ja evankeliumin Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta. Sisällöllinen ero ilmeni lain ja evankeliumin välillä siten, että laki vaatii ihmiseltä täydellisyyttä ja evankeliumi annetaan yksin armosta. Lain ja evankeliumin lupausten ero näkyi siinä, että lain lupaukset ovat ehdollisia ja evankeliumin lupaukset ovat ehdottomia. Tehtävien eroavaisuus lain ja evankeliumin välillä näkyi siten, että laki osoittaa ihmiselle hänen syntisyyden, kuoleman ja Perkeleen vallanalaisuuden ja evankeliumi puolestaan tuo ihmiselle pelastuksen Kristuksen kautta laista, synnistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta. Lain ja evankeliumin ero lähteiden välillä ilmeni, sillä syntiin langennut ihminen tuntee lain luonnostaan, mutta evankeliumin ihminen oppii tuntemaan yksin Raamatun sanan kautta. Kristuksen esikuvan kautta ilmenevä lain ja evankeliumin distinktio tulee esille siten, että Kristuksen teot esikuvana toimivat ihmiselle lakina ja vastaavasti evankeliumina Kristus sekä hänen esikuva aukeaa lahjana ja aarteena. Tutkimuksen keskeisin johtopäätös: Luther osoittaa lain ja evankeliumin välisen distinktion kautta, että ihmisen vanhurskauttamisen ainut mahdollisuus on yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen kautta.

Tarkastelen tässä tutkielmassa filosofi Mary Midgleyn (1919–2018) käsitystä eläinten moraalisesta asemasta. Ensimmäisessä pääluvussa määrittelen Midgleyn käsityksen ihmisen moraalista, joka nousee ihmisluonnon pohjalta. Toinen pääluku keskittyy Midgleyn käsitykseen ihmisen ja eläimen suhteesta, ja moraalin soveltamisesta eläimiin. Midgleyn käsitys moraalista perustuu ihmisluontoon. Midgley uskoo, että vain ihmisluonnon perusteella voidaan määrittää, millainen ihminen pohjimmiltaan on, ja mikä on ihmiselle hyvää tai vahingollista. Midgley katsoo, että evolutiivinen näkökulma ja ihmisen vertaaminen muihin eläimiin auttavat ymmärtämään ihmisluontoa paremmin, ja auttavat siten myös moraalikäsitysten arvioimisessa. Midgleyn näkemystä ihmisluonnosta määrittää Charles Darwinin käsitys ihmisen sosiaalisesta luonteesta ja moraalin kehityksestä. Darwin katsoi, että moraali on kehittynyt ihmisen luonnollisten sosiaalisten tunteiden pohjalta, kun niiden välisiä ristiriitoja on pyritty ratkaisemaan. Midgleyn käsityksessä ihmisluonnosta on keskeisessä asemassa relationaalisuus, joka nousee ihmisen sosiaalisesta luonteesta. Ihmisen elämää määrittävät merkitykselliset suhteet ja siteet toisiin ihmisiin, mutta myös laajemmassa kontekstissa suhteet muihin eläimiin ja koko ulkopuoliseen maailmaan. Midgley kritisoi vahvasti individualismia ja sosiaalista atomismia, ja kiistää ihmisluonnon olevan pohjimmiltaan egoistinen ja atomistinen. Midgleyn käsitystä ihmisluonnosta määrittää holistinen näkemys, jossa ihmisluonto koostuu monista eri puolista, jotka ovat keskenään usein ristiriitaisia. Ihmistä on kuitenkin aina tarkasteltava kokonaisuutena. Eläinten moraalinen asema perustuu Midgleyn eläinetiikassa ihmisen relationaaliseen suhteeseen eläinten kanssa. Midgley katsoo, että eläimet ovat ihmisen kanssaeläjiä, joiden kanssa ihminen jakaa sosiaalisen ja ekologisen kontekstin maapallolla. Ihmiset ja eläimet jakavat myös yhteisen evolutiivisen historian, ja ovat siten samaa jatkumoa. Yhdessä ihmiset ja eläimet muodostavat yhteisön, jota Midgley kutsuu sekayhteisöksi (mixed community). Lajiraja (species barrier) on keskeinen käsite Midgleyn eläinetiikassa. Länsimaisessa ajattelussa on yleisesti korostettu ihmisen ja muiden eläinten välistä eroa. Yleensä ihmisen ja muiden eläinten välinen lajiraja on merkinnyt myös moraalin rajaa, ja eläimet on jätetty kokonaan moraalin piirin ulkopuolelle. Tätä rajaa on historiassa perusteltu ja vahvistettu monilla erilaisilla tavoilla. Midgley kritisoi näistä erityisesti kristinuskosta ja rationalismista nousevaa hengen ja materian dualismia, joka rajasi sielun ja järjen ainoastaan ihmisille kuuluviksi ominaisuuksiksi. Midgley katsoo, että ihmisen eläinkäsitykseen on vaikuttanut vahingollisesti myös evoluutioon liittyvän luonnonvalinnan tulkinta raadollisena yksilöiden välisenä kamppailuna, joka määrittää kaikkea elämää maapallolla. Midgley määrittelee lajirajan todelliseksi ja merkitykselliseksi asiaksi. Hänen mukaansa eläimen lajilla ja sille kuuluvilla ominaisuuksilla on oleellista merkitystä. Jokaisen eläinlajin jäseniä sitoo yhteen vahva biologinen side, joka muodostaa luonnollisen perustan oman lajin suosimiselle. Tämä ei kuitenkaan merkitse täyttä eksklusiivisuutta. Lajiraja ei ole niin ehdoton, että ihminen voisi sen perusteella sulkea kaikki muut eläimet moraalin ulkopuolelle. Midgley katsoo, että ihmisellä on moraalivaatimuksia sekä eläimiä että muuta luontoa kohtaan. Hän määrittelee kaksi erilaista moraalivaatimusten ryhmää: sosiaaliset ja ekologiset vaatimukset.

The arrival of the Mongols in Europe and the Middle East in the mid-13th century opened the until then unknown Asia to Western Christendom. The contacts between Europeans and Mongols eventually developed and led to increasing numbers of Latin Christians visiting Mongol-dominated China. Among the travellers were several Franciscan missionaries. So far, little research has been done on the medieval mission to China, and therefore the reasons for the success and decline of the mission have not been explained with sufficient accuracy. Particularly the decline of the mission has often been explained with external factors such as the collapse of the Mongol Empire or the Black Death, and since such external factors have dominated previous scholarship, the internal factors that can be found in the primary sources have received insufficient attention. The purpose of this thesis is to explore the reasons for the slow beginning, the rapid success, and the surprisingly undocumented end of the mission. Most sources pertaining to the mission are eyewitness accounts by the missionaries and papal bulls. I also use a number of travelogues relevant for the European-Mongol encounters of the period (John of Plano Carpini, William of Rubruck, Marco Polo, Rabban Sauma) as well as Chinese sources (Yuanshi). I begin by discussing the contacts between Europeans and Mongols since these form the background and wider context of the mission to China. Next, I devote three chapters to the three periods I have chosen to divide the history of the mission into. Between 1271 and 1294, the Western Church received and reacted to several pieces of information from Asia about the opportunities to do missionary work in the East, and eventually the first Western missionary to China, John of Montecorvino, arrived at his destination. Between 1294 and 1306, Friar John handled the mission alone, the Papacy being unaware of his work. During this time he experienced both success and setbacks while working among the Eastern Christians. From 1307 onward, the Papacy, inspired by letters from Friar John, took a more active role, which led to the formation of a church province in the East. However, as the mission was growing in scope, it was also declining, and the last group of missionaries sent to China in 1370 disappeared during their journey. My research shows that changes in the external environment have been overstressed in past research. The most important reasons for the slow beginning, the rapid growth, and the gradual and undocumented decline are best identified from the primary sources. It is evident that the Western Church reacted too slowly to Khubilai Khan s request for missionaries to China, and this was caused by the fact that the popes and the Roman Curia were unable to assess the opportunities and challenges present. Such unawareness led to two failed attempts to send missionaries to China. It was only in the 1280s that Nestorian travellers from China inspired the Western Church to organise the first successful missionary effort. When John of Montecorvino arrived in China, he could not persuade the Nestorians to join him in his work, but instead he attracted large amounts of Eastern Christians whom the Mongols had brought to China from the Western parts of Asia. However, despite its rapid growth, the mission was limited to relatively small groups, and the missionary work could be expanded only after the arrival of more missionaries in 1313. The role of the leaders of the Western Church remained passive, and due to the death of the European bishops in China, the church province was twice left without proper leadership even though China was open to receiving more missionaries. The mission declined gradually, and by the time external factors such as the Black Death could affect it, it had already ended. However, the forgotten missionary effort would continue in the 16th century as Europeans, inspired by medieval travellers to Asia, discovered the sea route to China.

Tutkimuksessa tarkastellaan lapsen vammadiagnoosin vaikutuksia äidin tunteisiin ja spiritualiteettiin sekä heidän kokemuksia erilaisista tuenmuodoista. Tunteita ja spiritualiteettia tutkimuksessa tarkastellaan Cullbergin kriisiteorian pohjalta selvittäen, minkälaisena äitien kriisi näyttäytyi lapsen vammadiagnoosin selvittyä sekä vaikuttiko koettu kriisi heidän spiritualiteettinsa. Tuenteorioita hyödynnetään tarkasteltaessa äitien tarvitsemaa ja haluamaa tukea lähipiirin sekä yhteiskunnan taholta. Tutkimuksen aineisto kerättiin e-lomakkeella Leijonaemot ry:n sekä Jaatinen ry:n vertaistukiryhmiin kuuluvilta äideiltä. Aineiston analysointimenetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Lapsen vammadiagnoosi on traumaattinen kokemus äidille. Kriisiteorian mukaan traumaattinenkriisi alkaa sokkivaiheella, jonka äitit kokivat jokainen eri tavalla ja eripituisena. Sokki ilmenee myös äitien elämässä hyvin erivaiheessa, koska osa heistä oli saanut tietää lapsen vammaisuudesta jo ennen tämän syntymää, mutta osalle tieto tuli hyvinkin yllätten lapsen synnyttyä. Sokkivaiheessa äidit kokevat tarvitsevansa lähipiiriltään henkistätukea, jota osan oli hyvin vaikea saada, koska lähipiiri käy samanaikaisesti omaa kriisiään läpi. Sokkivaiheen jälkeen siirtyminen reaktiovaiheeseen tarkoittaa asioiden kohtaamista, jolloin lapsen vammaisuus alkaa näyttäytymään osalla äideistä oman elämän menetyksenä ja liian suurena rasituksena jaksaa. Reaktiovaiheessa äidit olisivat kaivanneet tukea myös sairaalalta, mutta lähipiirin tuen merkitys kasvaa tässä kriisin vaiheessa hyvin suureksi. Kriisiteorian mukaan korjaamisvaiheessa asia on vielä tuore, mutta sen kanssa kyetään jo elämään. Tutkimukseni äideille tällainen eteenpäin meneminen on toisille pakon sanelemaa, mutta toisille se tarkoittaa tavalliseen perhe- elämään sulautumista, joka on maustettu uusilla haasteilla. Tuen tarve näyttäytyy hyvin vahvana myös korjaamisvaiheessa, mutta nyt korostuu erityisesti yhteiskunnan vastuu tukimuotojen järjestämisessä. Uudelleen suuntautumisen vaiheessa elämää eletään äitien mukaan normaaliin tapaan, vaikka toiset äidit joutuvat tekemään elämässään suuria muutoksia, jotta vammaisen lapsen hoito saatiin järjestymään. Tukea tarvitaan edelleen lähipiiriltä sekä yhteiskunnalta, jotta jaksetaan arjen pyöritystä. Spiritualiteetin osuus tässä työssä näyttäytyy vähäisenä, koska osa äideistä kokee, ettei spiritualiteetti liity heidän elämäänsä. Jumala, luonto ja tavat koetaan voimaa ja rauhaa antaviksi voimiksi, jotka auttavat arjessa eteenpäin. Tämän tutkimuksen valossa näyttää siltä, että Cullbergin kriisiteoria on edelleen toimiva ja paikkansa pitävä teoria. Kriisin etenemistä voisi tulevaisuudessa tutkia myös resilienssin, ihmisen sisäisen luontaisen kyvyn selvitä kriiseistä, avulla. Lisäksi henkisen kriisin ja spiritualiteetin yhteys tarjoaa mielenkiintoisen näköalan jatkotutkimukselle.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan valikoitujen satuelokuvien lapsiprotagonistien rituaalista matkaa Arnold Van Gennepin, Victor Turnerin ja Catherine Bellin rituaaliteorioiden valossa. Rituaalinen matka on kolmivaiheinen, johon kuuluvat irtaantuminen yhteisöstä, liminaalivaihe ja paluu yhteisöön. Rituaalisen matkan aikana lapsiprotagonisti (rituaalisubjekti) käy läpi erilaisia koettelemuksia, jotka muuttavat hänen statustaan joko pysyvästi tai väliaikaisesti. Väliaikainen statuksen muutos jää liminaalitilaan ja tällainen statusinversio viittaa lapsiprotagonistien toimintaan yhteisönsä pelastamiseksi, jolloin kyseessä on korjausrituaali yhteisön balanssin palauttamiseksi. Pysyvä statusmuutos on rituaalimatkan jälkeinen statuksen muutos, jossa rituaalisubjekti siirtyy statuksesta toiseen kuten nuoruudesta aikuisuuteen tai osattomasta tytöstä prinsessaksi. Pysyvä statuksen muutos on rituaalisubjektin henkilökohtainen kokemus ilman, että sillä on hänen yhteisölleen merkittävää vaikutusta, jolloin kyseessä on siirtymärituaali. Tutkielmassa aineistoa on taustoitettu lapsuuden tutkimuksella ja sen sisällä erityisesti kriittisellä elokuvatutkimuksella ja elokuvatutkimuksella lajityyppitutkimuksen (satuelokuvat) näkökulmasta. Lapsuuden tutkimuksesta on tehty huomioita lapsuuden sekä kärsimyksen ja kuoleman esittämisestä lapsiaiheisissa elokuvissa. Kritiikki kohdistuu siihen, onko lapsia kuvattu realistisesti, toimiiko lapsi enemminkin symbolina ja välineenä aikuiselle katsojalle ja kuinka lapsen kärsimystä ja kuolemaa voidaan kuvata. Satuelokuvat ovat yksi elokuvateollisuuden genre, jolla on omat konventionsa, joista tutkimuksessa on tehty huomioita aineiston valossa. Näiden lisäksi tutkimuksessa on tehty huomioita elokuvien uskontotieteellisestä tutkimuksesta ja erityisesti sen sisällä mytologisen lähestymistavan kautta irrallaan institutionalisoituneista perinteisistä uskonnoista. Rituaaliteoriat ovat keskeisessä asemassa tutkielmassa.

Mediatisaation vaikutus lisääntyy yhteiskunnassa ja uskonnoissa. Sosiaalinen media muodostaa foorumin, jota käytetään yhteydenpitoon ja verkostoitumiseen. Aikaisemmin yksityinen suru on tullut julkisemmaksi surublogien myötä ja ovat luomassa omalta osaltaan uutta kuolemankulttuuria. Tässä pro gradu -työssäni tutkin, miten nuorten leskien suru näyttäytyy blogeissa. Tutkimusaineisona on vuoden tekstit eli postaukset viiden 21–36 vuotiaan naislesken blogeista, sen kirjoittamisen aloittamisesta tai puolison kuolemasta. Blogit ovat julkisesti luettavissa internetissä.Taustateorioina ovat perinteinen Elisabeth Kübler-Rossin suruteoria ja Mari Pulkkisen analyysimalli surusta kokonaisvaltaisena kokemuksena sekä Kenneth I. Pargamentin uskonnollinen coping -teoria. Laadullinen tutkimukseni metodi on narratiivinen, jossa olen tehnyt aineistosta sekä kategoris-sisällöllisen että holistis-sisällöllisen analyysin. Tiivistin blogeista minikertomukset, tein exceliin jokaisesta blogista aikajanat, joihin sijoitin toimintaa, tunteita ja uskonnollisuutta kuvaavat ilmaisut. Aikajanan avulla piirsin kuvaajat tunneilmaisuista. Tutkimuskysymykseni ohjaamana poimin blogeista sitaatteja, jotka muodostivat kolme ryhmää, joiden alle jakautuivat blogeista esiin nousseet suruun vaikuttavat tekijät. Nämä teemat ovat tutkimukseni tulosluvut: Tunteiden vuoristorata, Leskeyden ”varjot ja hunnut” ja Apua, voimaa, turvaa. Lesket kirjoittavat värikkäästi suruun liittyvistä tunteista ja tuntemuksista. Blogeissa suru ei näyttäyty vaiheteorian mukaisena vaan ”vuoristoratana”, jossa ”romahduksen” aiheuttaa esimerkiksi tuoksu, mielikuva, merkkipäivä. Koko vuoden ajan ja vielä vuosipäivänä toivotaan puolison paluuta. Lesket käsittelevät kirjoituksissaan surun vaikutusta elämänsä kaikilla alueilla, joista nousevat leskeyteen liittyvät haasteet. Neljässä blogissa pohditaan kuoleman jälkeiseen elämään ja iäisyyteen liittyviä teemoja ja Jumalalta pyydetään vastauksia. Yliluonnolliset kokemukset puolison läsnäolosta ja todentuntuiset unet ovat voimavarana leskillä. Blogeissa tulevat esille sosiaalinen kontrolli ja sosiaalinen väistäminen, ihmissuhteiden katkeaminen ja jopa kiusaaminen. Näitä vastaan lesket puolustautuvat blogeissa. Lapset, läheiset ja ystävät ovat tärkeitä auttavia tekijöitä surusta selviämisessä. Elämänvoima ajaa heitä eteenpäin tekemään rohkeita muutoksia elämässä ja kolme solmiikin uuden parisuhteen. Blogi on osa leskien surumatkaa. Se on heille terapiana, muistina ja mittarina toipumisesta ja toiveena olla apuna vastaavassa elämäntilanteessa oleville. Tutkimuksessani olen analysoinut blogiin kirjoitettua surua, mutta leskien henkilökohtainen ja koettu suru voi olla jotain enemmän, mitä blogiin ei ole kirjoitettu. Tutkimukseni avaa kokonaisvaltaisesti menetyksen jälkeisen vuoden todellisuutta leskien elämässä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lastenohjaajien yksittäisiä kokemuksia ammatti-identiteetistään muutoksissa suhteessa organisaatioonsa. Tutkielman teoreettinen viitekehys asettuu postmoderniin tutkimukseen, jonka avulla saadaan pehmeää, vähemmän teoreettista tietoa tutkittavasta aiheesta, paikallisuudesta ja informanttien merkityksenannosta. Tutkielma toteutettiin aineistotriangulaatiossa. Aineistona toimivat 30 lastenohjaajan esseetä kahdesta seurakuntayhtymästä aiheesta ” Minä kirkon lastenohjaajana”, sekä viiden lastenohjaajan haastattelut. Aineistoon sisältyy puolistrukturoitu taustatietolomake ja elämänjanan piirtämistehtävä. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla, jossa aineisto keskusteli teorioiden kanssa. Yhtenä ohjaavana teoriana käytettiin James W. Fowlerin uskon kehitysvaihe- ja kutsumusteoriaa. Analyysi esitellään teemoittain abstrahoituna. Ammatti-identiteettiä rakentavat käsitykset omasta osaamisesta ja organisaatiosta, palautekeskustelut ja motiivit. Lastenohjaajat toimivat uskonnollisina spesialisteina kasvatustyössä. Ammatti-identiteetti- ja kutsumuskäsitykset, arvot, länsimainen uskonnollisuus, kirkko organisaationa sekä lastenohjaajien koulutusparadigma ovat jatkuvassa muutoksessa, mikä vaikuttaa ammattikunnan identiteettiin. Länsimainen yhteiskunta suhtautuu uskontoon uskonnonvapauden ja positiivisen neutraliteetin arvomaailman mukaisesti. Kirkossa vaikuttavat perinteinen ja edistyksellinen linja yhtä aikaa. Koulutusarvot muuttuvat uusliberalistisiksi. Ammatti-identiteettikäsitys on nyt joustava ja yrittäjämäinen. Kutsumus ammattiin on teoriassa muuttunut itsensä toteuttamiseksi. Lastenohjaajien seurakuntakäsitys on sekä hengellinen, että diakoninen. Lastenohjaajat erottavat työorganisaatiostaan kirkosta ideaalin ja konkreettisen ulottuvuuden. He kokevat vanhempiensa ja ideaalin kirkon arvojen vastaavan omia arvojaan, jotka ovat yhteisön määritteleminä kristillisiä. Ideaali lastenohjaaja vastaa lastenohjaajien omaa kokemusta itsestä ammattilaisena. Ideaalin lastenohjaajan ominaisuuksiin kuuluvat kokemusten mukaan vuorovaikutustaidot kasvatuskumppanuudessa ja lapsilähtöinen työote. Teknisiä taitoja ei koeta ammatin ydinosaamisalueisiin kuuluvaksi. Protestanttinen työetiikka vaikuttaa yhä lastenohjaajien työmotivaationa paikallisesti. Haluaminen lastenohjaajan ammattiin ja lasten kanssa työskentelyyn toimii koulutusmotivaationa. Informantit ovat käsittäneet työnsä motiiviksi myös lähimmäiseen suuntautumisen, vaikka suurin osa heistä ei tietoisesti koe kutsumusta alan valitsemisen syyksi. Tämä lähimmäiseen suuntautuminen voidaan silti tulkita luterilaisen kutsumuskäsityksen mukaiseksi motiiviksi toimia kirkon töissä. Koulutususkon ja meritokratian paradigma aiheuttaa edelleen lastenohjaajien ammatti-identiteetille haastetta, koska myös sydämen sivistys, sekä työ- ja elämänkokemus koetaan ammattiin pätevöittävinä tekijöinä koulutuksen rinnalla. Lastenohjaajien liittäminen koulutuksessa ensin hoitotyöhön, sitten opetustoimeen ja nyt yrittäjyyteen aiheuttaa koulutuksen ja työelämän kohtaamisissa epäselvyyttä ammatti-identiteetistä. Entiset ja uudet käsitykset muokkaavat toisiaan. Hengellisyyden väheneminen koulutuksessa muuttaa lastenohjaajien ammatti-identiteettiä. Lastenohjaajien kokemukset osaamistasostaan ja työnkuvat ovat laaja-alaisia, mikä kertoo joustavasta postmodernista ammatti-identiteetistä. Työtehtävien muutoksissa lastenohjaajat kouluttautuvat tai vaihtavat alaa. Suhtautuminen muutokseen on ristiriitainen, mutta ajan kuluessa reflektoituna se muuttuu positiiviseksi.